Erikoisen innokkaasti käyttivät patukkaa maisteri Lönnmark ja konrehtori Esaias Wegelius (Esa). Viimeksi mainittu oli puolihullu eikä voinut lainkaan ylläpitää järjestystä. Luokalla vallitsi yleinen surina, pojat liikkuivat paikasta toiseen mielensä mukaan, puhelivat ja naureskelivat.
Rehtori, joka kyllä tiesi minkälainen mies konrehtori oli, tuli välistä äkkiä kouluun konrehtorin tunnille. Tämän tietäen oli pojilla tavallisesti tähystelijä, joka asettui istumaan niin, että saattoi nähdä kuka kadulla tuli. Äkkiä kuului huuto: »rehtori tulee!» Silloin vasta melu syntyi. Kaikki juoksivat paikalleen ja ne, jotka konrehtori oli pannut seisomaan pulpettien taakse, hyppäsivät muitta mutkitta pulpettien yli, ja niin istuivat oppilaat hiljaisina ja pyhinä paikoillaan rehtorin astuessa sisään ovesta. Konrehtori oli vaiti, mutta, kun rehtori oli mennyt, arveli hän: »Kun rehtori on täällä, istutte te kuin Jumalan enkelit, mutta muutoin te meluatte kuin olisitte metsästä tulleita villejä.
Kerran konrehtori antoi koko koulun kunnioittamalle primukselle Otto Donnerille vitsaa kämmenille, koska tämä luki rukouksissa raamatusta luvun, jossa sattui olemaan sana »hullut».
Annamme muistiinpanojen kirjoittajan kertoa, miten hän ensimäisen kerran sai maistaa patukkaa.
»Koska »Esa» piti minua sukulaisena, vältin kolme lukukautta vitsaa. Vaan sitten tapahtui niin, että meillä oli Egyptin historian kertaaminen. Minä ja sivutoverini istuimme tavallisuuden mukaan sakkia pelaamassa. Se tapahtui siten, että meillä oli rihvelitaulu. Siihen piirrettiin ruutuja ja nappulat merkittiin kirjaimilla. En ymmärrä mistä syystä juuri tällä kertaa toimemme herätti Esan huomiota. Hän kysyi äkkiä minulta: »Swan, mitä sinä siellä teet, tule tänne näyttämään». Tullessani hänen luokseen rupesi hän ihmetellen katselemaan taulua. Viimein hän kysyi: »mitä tämä merkitsee?» »Ne ovat hieroglyfejä,» vastasin minä. »Kyllä minä opetan sinulle hieroglyyfejä, minä. Tuo vitsa tänne». Ja sitten minä sain ja sen jälkeen usein, kun kerran jää oli särjetty».
Konrehtori käytti kuten sanottu ahkerasti patukkaa. Mutta sitä pidettiin jonkinlaisena huvituksena. Pojat vetivät hihat alas käden yli ja hihan alla pidettiin nenäliina monenkertaisena. Kun sitten tultiin opettajan luo, antoi hän kämmenille patukalla joko »puoli annosta» (kolme lyöntiä) tai »koko annoksen» (kuusi lyöntiä). Keksittiinpä poikien kesken sellainenkin temppu, että joka aamu määrätty luku konrehtorilaisia veitikka silmissä, mutta nöyrän näköisenä astui kateederille ja ojensi »Esalle» molemmat kämmenensä. Konrehtori ymmärsi tarkoituksen ja kysyi: »Haluatko koko annoksen vai puoli annoksen?» Kukin sai silloin itse määrätä montako lyöntiä tahtoi. Ja kun konrehtori oli saanut suorittaa tämän tärkeän tehtävän, oli hän koko päivän hyvällä tuulella.
Otto Donner, sittemmin tunnettu kielentutkija ja poliitikko nautti erikoista luottamusta ja kunnioitusta toveriensa kesken, mutta konrehtori ei häntä jostakin syystä sietänyt. Hän oli niin tottunut siihen, ettei kukaan hänen opetustaan kuunnellut, että häntä kiusasi, kun Donner istui hiljaa toisten melutessa. Kerrankin hän kesken opetustaan tiuskasi: »mitä sinä, Donner, siinä istut ja tuijotat minuun suurilla silmilläsi? Ei sinun tarvitse luulla, että minä haluan rikkauksiasi».
 |
| Lars Stenbäck Helsingin Kaiku 43/1911 |
Konrehtorin täydellinen vastakohta oli koulun arvossa pidetty rehtori, runoilija Lars Stenbäck. Hän oli tehtäväänsä innostunut, jalo ja lahjakas opettaja. Hän piti hyvää ja ankaraa kuria erittäin mitä tuli oppilaiden siveelliseen elämään koulun ulkopuolella. Stenbäck ei ylipäänsä käyttänyt vitsaa. Laiskuudesta hänen ei tarvinnut poikia rangaista, sillä hänen aineitaan luettiin tarkoin. Mutta huonoa käytöstä ja vallattomuutta hänkin joskus rankaisi kovakouraisesti.
Kerran esimerkiksi oli kaupungissa huutokauppa, jossa myötiin romaaneja. Stenbäck oli edeltäkäsin lausunut toivomuksensa, etteivät pojat kävisi huutokaupassa. Itse hän sinne meni. Frithiof Gahmberg (kuollut Lappeenrannan piirilääkärinä) huusi itselleen siitä huolimatta yhden tai pari romaania. Seuraavana päivänä S. kutsui hänet luokseen ja vitsaa tuli.
Kerran olivat rehtorilaiset pitäneet juominkeja ja rehtori määräsi vitsaa koko rehtorilaisten osastolle. Mutta ollen itse tottumaton siihen työhön hän pian väsyi ja kutsui avukseen maisteri Lönnmarkin, ja tämä, joka oli oikea ammattimies tässä toiminnassa, ryhtyi innolla jakelemaan iskuja pojille.
Mitä itse opetukseen tulee, oli Stenbäck loistava poikkeus enemmän tai vähemmän keskinkertaisista opettajatovereistaan. Hänen opetuksensa oli tunnollista ja innostunutta ei vain palkan edestä ahertamista. Suomenkieltä opettaessaan hän oli vaativa ja tarkka teroittaen oppilaitten mieleen, että tämä aine oli erittäin tärkeä. Ja hänen oppilaansa osasivatkin Suomen kielioppia erinomaisesti, niin että sittemmin ylioppilastutkinnossa saivat kiitosta taidostaan.
Äidinkieltä (ruotsia) opetettiin siihen aikaan varsin pinnallisesti. Stenbäck ei tähän tyytynyt vaan piti ylimääräisiä tunteja sopimuksen mukaan. Näillä tunneilla luettiin ääneen kirjallisuutta, m.m. «Setä Tuomon tupaa». Ne olivatkin herätystunteja, sillä Stenbäck ymmärsi valita sellaisia kirjallisuutta, joka nuorukaisessa herätti jaloja tunteita ja laajensi henkistä näköalaa. Varmaankin kylvi tämä ylevämielinen opettaja nuoren oppilaan mieleen siemenen, joka ajan tullen kantoi kauniin hedelmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti