Muistojen ja ansioluettelon ero

 

Kirjassa Muistikuvia I (1945) julkaistiin Jaakko Forsmanin kirjoitus Kaksi isoisää ja heidän perheensä. Ensimmäisenä sai esittelyn äitinsä isä nimismies Jean Alander.

Hän oli syntynyt v. 1814 Urjalassa tilanvuokraajan poikana ja oli saanut jonkin verran koulusivistystä. Ukko itse kertoi, että puuttui muka vain 17 "plootua", jotta hän olisi voinut jatkaa opintojaan ja tulla papiksi. [...] En tiedä, mitä tietä kulkien hän sitten verraten nuorena noin v:n 1840 paikkeilla pääsi Hämeenkyrön nimismieheksi pysyen tässä virassa 1880-luvulle asti.

Kurkkaus Geniin kertoo Alanderin elämän alusta jo enemmän. Isänsä oli Urjalassa Allin rusthollari vuodet 1811-1827 ja tilan myytyään muutti perheineen Hämeenkyröön. Sen rippikirjassa (1823-30 s. 93) Jean (eli arkisemmin Johan) on merkitty koululaiseksi (scholaris). Rippikirjoja seuraten isä on pian itsellinen, joten "tilanvuokraaja" johtaa ajatukset väärään suuntaan.

Kiitos Googlen Jeanin koulutuksesta ja uran alkuun pääsystä saadaan lisää tietoa. Haku nimittäin tarttui Kansallisarkiston digitoimaan ansioluetteloon. Siitä selviää, että Jean käynyt Hämeenlinnan triviaalikoulua. Sitten hän oli "seurannut tuomaria käräjillä" (jonkinlaisena apulaisena?) ja sai ensimmäisen varsinaisen paikan ylimääräisenä kanslistina Turun maaherran luona kesäkuussa 1836. Ilmeisesti hän oli tehnyt hyvän vaikutuksen, sillä jo maaliskuussa 1838 Jean sai nimityksen Ruoveden nimismieheksi. Nimitys Hämeenkyröön tehtiin tammikuussa 1841. Tyttärenpoika ei tainnut tietää tai muistaa, että Jean Alander sai heinäkuussa 1857 pronssisen muistomitalin Krimin sodan takia.

Mutta kirkonkirjat ja ansioluettelo, eivät voi kertoa sitä mitä muistot:

Oikeastaan ukko Jean kuitenkin oli hyväntahtoinen ja ennen kaikkea vieraanvarainen mies. Tuttavat, jotka kulkivat Aspnäsin ohi, harvoin malttoivat olla poikkeamatta tähän taloon, jonka isäntä aina ystävällisellä hymyllä otti vieraansa vastaan. Rikkautta ja ylellisyyttä ei talossa näkynyt, mutta siellä oli aina vuode vieraan käytettävissä ja hyvää ruokaa runsaasti. Muuten tähän aikaan elettiin niin sanoakseni paraimmassa "totikaudessa". Ei ainoastaan vieraille tarjottu totia, isäntä itse joi joka ilta määrätyt totilasinsa. Tavallisesta yksinkertaisuudesta olivat poikkeuksena vain parina, kolmena merkkipäivänä pidetyt kemut, joissa pöydät notkuivat ruoista ja juomista. 

(Yllätyksekseni Forsmanin tieto isoäidistään "Karin Eklund, muistaakseni luutnantintytär Uudestakaupungista. Hänen sukunsa oli tietääkseni peräisin ruotsinkieliseltä Uudeltamaalta." pitää ainakin alkupuolelta Kalannin kastelistojen perusteella paikkansa. 

Pari kirkonkirjaa tarkistaen Karinin äiti oli syntynyt 10.5.1783 Vehmaalla rushollarin tyttäreksi. Isä Carl Gustaf Eklund oli syntynyt vuonna 1775. Wirilanderin virkataloluettelon perusteella hän oli tullut Porin läänin jalkaväkirykmentin ratsutilapataljoonan varusmestariksi alkuvuodesta 1802 ja näin päätynyt asumaan Kalannin Paulahden Vapolaa, joka oli virkatalonsa. Miten hän hyppäsi luutnantiksi Suomen sodan jälkeen on mysteeri samoin kuin taustansa. Kalannin rippikirjan mukaan hän tuli Vehmaalta.)

Kaksi arkkua Kansallismuseossa

Elokuun 1. päivänä oli edelleen sellainen helle, että keskipäivällä menin Kansallismuseoon lähes pelkästään ilmastoinnin vuoksi. Istumapaikkoja testatessani kuljin renessanssia esittelevän pienen kulmahuoneen läpi kuten monta kertaa aiemminkin. Nyt kuitenkin oikeasti katsoin hetken huonekaluja ja tarkistin jopa esinekyltin. Hämmästyksekseni tilan kaksi arkkua olivat molemmat Ikaalisista. Silkkaa sattumaa?

"Arkku, tammea, Venebygden, Norja. Uskoa ja toivoa esittävät refiefikuvat. Teksti: FIESTINA LVDICH. D. Ikaalinen"

"Morsiusarkku, tammea. 1600-luvun alku, renesanssi. Aatelisvaakuna ja MARGRETA DRESSEN. Ikaalinen"

Eikö olekin informatiiviset ja mielenkiintoiset kuvaukset? Oikein lähtee mielikuvitus lentoon... Suurimmasta osasta Kansallismuseon esineistä ei ole sanaakaan avoimessa verkossa, mutta näiden arvelin olevan kokoelmien varhaisvaiheesta ja näin ollen mukana Muinaiskalupöytäkirjassa, jonka kohdalla Museoviraston kulttuuriympäristön palveluikkunassa lukee "arkeologiset kokoelmat", mutta tämä on vain osatotuus.

Jouduin kuitenkin pettymään, sillä Ikaalisten kohdalla ei ollut yhtään arkkua. Mutta kun syötin Googleen nimen 'Margreta Dressen' ainoa osuma oli Muinaiskalupöytäkirjasta, jonka (taiv. kiitos) Museovirasto on koneluettavassa muodossa asettanut hakurobottien saataville. Arkku ei löytynyt Ikaalisten kohdalta siksi, että alkuperäisen totuuden mukaan se (KM 2057:1) oli Hämeenkyröstä.

Tammiarkku, runsailla veistokuvauksilla renässansitapaan varustettu; lukon alla on aatelinen vaakuna ja nimi Margreta Dressen. Sal. Wilskmanin lunastama itsellisvaimolta Maria Lundgrenilta Sasin kylässä Hämeenkyrössä ja häneltä ostettu 65 markkalla 1/III 1881. SMY:n Aikak.VI,kuv. ,siv.108-9;H.M.Ver. siv.451, 453 ja s. 

Vastaavaa osumaa en saanut toisen arkun teksteillä, joten jatketaan tällä. Varhaisimmat Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirjat on digitoitu, mutta joku pönttö on laittanut niiden nimikkeiksi järjestysnumeroiden sijaan yhden kirjan artikkeleista. Mutta etsivä löytää ja Juhana Lehtisen artikkelista Muinaisjäännöksiä Ikalisten kihlakunnassa selviää, että

Viime vuosina on eräs itsellinen mies Salomon Vilskman Ylistarosta Pohjanmaalla alkanut kerätä muinaiskaluja, varsinkin kiviaseita, Historiallisen museon talteen, johon niitä hänen kauttansa on karttunut muutamia satoja varsinkin Satakunnasta. 

Että yksi itsellinen lunasti toiselta itselliseltä tämän 1500-luvun/1600-luvun tammiarkun?

Näistä kahdesta Salomon Wilskman (1825-1913) on tunnettu, vaikka ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Hänellä on muistomerkki Ylistarossa. Muinaistutkijassa 1/1992 (pdf) julkaistun Anna-Liisa Hirviluodon artikkelin perusteella Wilskman oli tehnyt vuonna 1880 keräyssopimuksen Valtion historiallisen museon (?) kanssa eli ei ollut käyttämässä omia rahojaan omaksi ilokseen.

Entä Maria Lundgren, joka arkun vielä helmikuussa 1881 omisti? Valmistauduin tolkuttomaan selaukseen, mutta ilahduttavasti hän oli ihka ensimmäisellä Hämeenkyrön rippikirjasta 1872-1880 avaamallani sivulla, jossa luvattiin olevan Sasin kylän itselliset. Maria Wilhelmina Heikintytär Lindgren oli syntynyt Hämeenkyrössä 13.3.1831. Miehensä, seppä Jeremias Thomasson Lindgren oli syntynyt Hämeenkyrössä 13.1.1811 ja kuollut 16.5.1865.

Perstuntumalta luulisin, että Lindgrenit ovat hankkineet arkun jostain eikä sen tausta todennäköisesti selviä sukujuuriansa penkomalla. Mutta alkuperäiseen itsellisvaimoon verrattuna sepän leski olisi ollut kuvaavampi titteli.

Tällaista tästä museovierailusta siis irtosi. Selvittämättä jäi toinen arkku, viite "H.M.Ver" ja tietenkin Margareta Dressen. Liekö vaakunansa tunnistus dokumentoitu Museoviraston kokoelmatietokantaan? Kertoisivatkohan arkut enemmän 1800-luvun käytettyjen huonekalujen kaupasta kuin Suomen renessanssiajasta, jos selvitystyötä jatkaisi?

Pehtoorin pojasta pitäjänsorvariksi

Henrik Simon Belin syntyi 10.11.1737. Hän aloitti 5.2.1751 opinnot Porin koulussa, johon hänet kirjattiin pehtoorin poikana. Hyvin todennäköisesti Henrik on siis syntynyt de la Gardie-suvun Kokemäen tilojen pehtorin Thure Belinin ja Margareta Wegelian aviosuhteesta aikana, jolta Kokemäeltä ei ole säilynyt kastettujen listoja. (Jos näin, niin Hedvig-sisarensa Närpiöön johtaneesta elämänkulusta oli puhetta aiemmassa kirjoituksessa.)

Thure Belin haudattiin Harjavallassa 16.11.1760 ja seuraavana vuonna Henrik on sorvarirenki mennessään 10.12.1761 Raumalla naimisiin paikallisen porvarin tyttären Maria Helena Jacobsdotter Lellan kanssa. Heidän esikoistyttärensä syntyi Lellan talossa Raumalla 23.5.1762, mutta vuonna 1764 perhe muutti Hämeenkyröön.

Siellä Henrik Belinistä tuli pitäjänsorvari vuoteen 1767 mennessä.

Jos Henrik oli Thure Belinin poika, niin Hämeenkyrössä 29.9.1772 vihitty Juliana Belin oli Henrikin pikkusisko, joka oli vain 10-vuotias isän kuollessa. Missä lienee ollut väliin jääneet vuodet? Kasteen ja vihkimisen välillä en tiedä hänestä mitään. Hämeenkyrön säästäväinen kirjaus ei paljasta mistä käsin hän meni avioliittoon, jonka vuodet kuluivat Ikaalisissa, kunnes aviomies kuoli Kustaa III:n sodassa 1789. Juliana lapsineen muutti tuolloin takaisin Hämeenkyröön eli sinne oli olemassa jokin merkittävä side. Mutta vaikka Dighakemistoon on poimittu sukunimiä, en löydä Julianaa enää Hämeenkyröstä. Yksi tyttäristään ilmaantuu aikanaan Henric Belinin kanssa samalle rippikirjan sivulle.

Palataan Henrikin elämään, joka jatkui Hämeenkyrössä. Vuonna 1799 todettiin, ettei Belinillä ollut paikkakunnan maanomistajien joukossa sukulaisia. Sukulaiset olivat niin kaukana, että Henrikin kuoltua vuonna 1806 nähtiin tarpeelliseksi toimittaa ilmoitus Åbo Tidningiin.

Neljästä tuntemastani Henrikin lapsesta seurasin Hämeenkyrössä 11.12.1767 syntynyttä poikaa Johan Henrich Belin. Hän kävi isänsä mallin mukaisesti Porin koulua vuodet 1779-83. Mentyään naimisiin 29.11.1789 raumalaisen porvarin tyttären kanssa (kuten isänsä) hänestä tuli vuonna 1790 Laitilan nimismies eli oli lähellä isoisänsä Thure Belinin pehtoripaikkaa Kalannissa.

Johan Henrik kuoli jo vuonna 1796. Tuolloin nelivuotias esikoistyttärensä päätyi 1810-luvulla Kokemäenkartanon talousmamselliksi, missä voi nähdä yhteyden isotätiensä elämänkulkuihin ja isoisänsä isän loppuelämän maisemaan.

Lähteet: Ks. Belin-kokoelmani

Pari noitajuttua Hämeestä ja muuta taikauskoista

Uudenvuoden aattoonhan liittyy taikojen teko...? Jollei allaolevassa linkkeineen ole tarpeeksi ajanvietettä, niin tarjoan luettavaksi myös SKS:n sivuston räyhähenkiperinteestä.

Aihetta käsittelee Mia Kurosen gradu Onnea tavoitellen, vaaraa välttäen. Kansanomainen uskonnonharjoitus sekä noituus- ja taikuuskäsitykset puhdasoppisuuden ajan Kuopion pitäjässä.

Seuraavalta vuosisadalta, tarkemmin sanottuna vuodelta 1787, on Melartopaeuksen kiertokirje "seurakunnille Jachimvarasa, Cronoborissa, Hitolasa ja Parikalasa" taika-uskosta.

Suomen Kansan Vanhat Runot sähköisessä muodossa tarjoaa pari noitaoikeusjuttua, varmaankin niihin sisältyvien runonpätkien vuoksi. Länttään tähän alle niin voivat löytää muitakin lukijoita. Ensimmäisessä muuten syyttäjänä ikioma esi-isäni. Tai eihän se ole ikioma, kun jälkeläisiinsä kuuluu moni muukin?

SKVR X24837. Vesil. [[Finne, Jalmari]] Ylä-Satakunnan tuomiok. syysk. 12 p. 1687 (Suom. Valtioark.), ks. Jalmari Finnen poiminnot 2, Suom. Kirj. Seuran arkistossa.* [[1687]] Rovasti Mårten Stenius syyttää, [että] Eskil Thomaanpojan vaimo Carin Tuomaantytär olisi kaivanut pään hautuumaalta ja kaivanut naurismaahansa, jotta ei sieltä varastettaisi. Piika Maria Henrikintytär oli sen tuonut Vesilahden hautuumaalta esiliinassaan ja pannut kallon sisään multaa eräästä haudasta. Carin otti myös elohopeaa ja kuivuneen sydämen. Kallo pantiin pellolle ja Maria kulki kolme kertaa maan ympäri. Carinilla oli hame pään päällä ja istui hän sen ajan kivellä. Hän muutti kallon maahan kiven pohjoispuolelle ja pani kuoppaan naurismaan aidan alle. Caisa istui taas kivelle ja luki hame päänsä päällä. Maria kuuli ainoastaan viimeiset sanat:

"Jos sinä ämoni mistat,
nijn itiälus maxakon,
mutta jolleij pijka sinu sialens jällens wee,
niijn hänen sieluns maxakon. "

Sydämen hän vei kotia, koska se oli suojannut hänen aittansa varkailta.

4947. Hämeenkyrö. Ylä-Satakunnan tuomiok. syysk. 12 p. 1687 Suom. Valtionark. (Finne, n. 3. -16.) -1687. Matti Erikinpoika Kilvakkalasta syyttää Valborg Antintytärtä, että tämä oli loihtinut hänen poikansa Henrik Matinpojan. Ennen sotaanlähtöä 1679 oli Heikillä suhde Vapun kanssa, mutta palattuaan ei tahtonutkaan häntä naida. Valborg turvautui silloin sotilaan Matti Eskilinpojan vaimoon Carin Erikintyttäreen. Karin antoi Heikille Matti Clemetinpoika Kilvakkalan talossa puntin tupakkaa hyvän ystävyyden vuoksi, kun hänen miehensä oli jonkun aikaa ollut Heikin kanssa Kilvakkalassa. Heikin eno Jören Henrikinpoika. Tuona iltana tuli Henrik kotia kestiin ja tarjosi tupakkaa sanoen: "Herra Jesus minua siunatkoon, minä sain nyt tupakkaa siltä, jolta en koskaan ennen, Carvian Kaijalta." Leikkasi pöydän ääressä ja tupakoi. Tämä on hyvin väkevää ja tarjosi sitä Johan Henrikinpojalle (Jöranin veljelle). Jöran istul tuolilla ja tupakoi ja vei piipun vuoteeseen. Kun Henrik oli puolet polttanut, alkoi hän huutaa: "Oi hyfwä enoi, tartuka minun kijni, huoran tygö minua wieden." Jören voi tuskin pitää kiinni. Meni hakemaan Carinia lähitalosta. Tämä tuli hämilleen ja sanoi: "En minä pahalla sitä sinulle antanut," Samana yönä läksi kylästä. Seuraavana aamuna tuli Walborg ja hänen sisarensa Malin Antintytär Lavian kylästä ja Mouhijärveltä. Jören kysyi Malinilta, oliko hän tämän tehnyt. Malin itki ja kielsi; Walborg selitti: Kirkonmenon aikaan lähetti Carin Valborgin ostamaan viinaa Henrikin äidiltä. Tämä ei luullut saavansa. Carin meni luvaten sanoa lapsensa sairastavan. Äiti ei ollut kotona. Caisa silloin sanoi: voi sen tehdä tupakassakin. Vei käärön Vapun kaulan ympäri sanoen: "Näin Heikin pitää rakastaa sinua ja kaulasta ottaa." Heikin raivo: lyhyt aika hengenahdistusta, jäsenet vetäytyvät kokoon, pää vetäytyy olkapäiden väliin, niin että samalla kyyneleet tulevat silmistä. Pappi kävi Heikin luona ja hän rauhottui.