Naisten työt

Nimi Amalia Karolina Appelgren Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien luettelossa (signumi COLL 510) ei sanonut minulle mitään. Tarkoituksellisesti en ollut tehnyt etukäteisselvitystä, joten yllätyin kun yksityiseksi tilikirjaksi luetteloitu tilikirja alkoi henkilöhakemistolla ja aukeamilla, joissa oli debit ja credit -puolet erikseen.

Ensimmäisenä tuli mieleen moisesta kauppias, mutta kun kirjan jatkuessa voittopuolisesti maksettiin palkkoja ei tämä tuntunut sopivalta. Kotiin palattuani tein haun digitoituihin sanomalehtiin ja Peräpohjolan Appelgrenin 80-vuotispäivän ja kuoleman yhteydessä (5.3.1914, 2.3.1915) julkaisemat pitkät kirjoitukset kertoivat tarvittavan. Appelgren (s. 5.3.1834) oli Kemin kirkkoherran tytör, joka paikkakunnan opettajapulan paikkaamiseksi opiskeli 9 kuukautta neiti Gardbergin yksityisessä opettajatarseminaarissa Gävlessä 1864-65. Palattuaan Kemiin äitinsä kuoli 16.6.1865 ja pappilan taloudenhoito jäi tyttärelle. Tarkempaa tarkistusta tekemättä tämä selittänee tilikirjan alkuvuoden 1865.

Tilikirjassa on erillinen tili jokaiselle piialle ja rengille sekä tilapäisesti töitä tehneille. Jälkimmäisten joukossa oli joitakin naisia, jotka olivat joko itsellisiä tai torpparin vaimoja. Kun heidän työnsä ja ansaintamahdollisuutensa jäävät usein näkymättömiin, niin nostetaan esiin tässä. Niille, jotka eivät listaa jaksa lukea, yhtenä huomiona, että pappilassa maksettiin päiväpalkka muista töistä, mutta viljanleikkuu tehtiin usein urakkapalkkana joko pinta-alan tai kuhilaiden mukaan.

Kirjanpito antaisi myös mahdollisuuden vertailla eri töiden palkkausta ja mahdollisia eroja työtekijöiden välillä. Naisten tiedoista näkyy (olettaen etten sekoillut selauksessani ja muistiinpanokuvissani), että jotkut tekivät töitä vuosittain ja toiset eivät. Osa kaikenlaisia töitä ja osa vain jotain. Syyt voivat tietenkin olla sekä työntekijöiden että työnantajan päätöksissä. Alla tiedot palkanmaksusta ovat satunnaisia, sillä en arkistossa tajunnut, että sekin puoli tileistä oli mielenkiintoinen.

Esimerkiksi itsellinen ja rutiköyhä Sara Caisa Sansberg oli vuosina 1866-1868 tehnyt peltotyötä, pyykinpesua, heinänkorjuuta ja mankelointia. Saanut palkkansa useimmiten rahana ja kerran perunoina.

"Tepsa Abrams hustru" oli leikkaamassa kauraa syyskuussa 1869 ja "Tepsa Abrams Enka Greta" korjaamassa kauraa elokuussa 1870, ruista elokuussa 1873, kauraa elokuussa 1874 ja ruista syyskuussa 1876 ja sai palkkansa rahana.

"Backstugu Karlen Henrik Isaksson Bryggares hustru Stina Caisa" teki vuonna 1866 24 päivää töitä riihellä (80 p/pv), 6 päivää pyykinpesussa (60 p/pv) ja 6 päivää muussa (50 p/pv). Hän sai palkkansa kaurana, piimänä ja rahana. Vuonna 1867 hän oli 23 päivää riihellä (70 p/pv). Seuraavana kevääänä peltotöissä 9 päivää (30 p/pv), syksyllä heinänkorjuussa 12 päivää (75 p/pv), pikkutöissä 3 päivää (50 p/pv), riihellä 24 päivää (60 p/pv) ja pyykinpesussa 12 päivää (50 p/pv). Näinä nälkävuosien aikoina hän sai palkkansa kaurana ja rahana.

Vuonna 1869 Stina Caisa oli keväällä tietöissä 20 päivää (45p/pv), riihellä 22 päivää (70 p/pv) ja pyykinpesussa 8 päivää (50 p/pv). Seuraavana vuonna hän teki jotain työtä touko- ja kesäkuussa 16 päivää (45 p/pv), oli viljanpuinnissa 29 päivää (70 p/pv), leikkaamassa ruista urakkapalkalla ja päivän heinänkorjuussa (80 p/pv).

Vuonna 1871 Stina Caisaa tarvittiin 9 päivää peltotöissä, joista maksettiin 50 penniä päivä, ja 24 päivää viljan puinnissa, josta maksettiin 70 penniä päivässä. Vuonnna 1874 hän ansaitsi pappilasta rahaa kehräämällä mattolankaa, josta maksettiin painon mukaan, olemalla riihellä 22 päivää (1 mk/pv) ja sadonkorjuussa 2 päivää (1 mk/pv).

"Inhyses Hustrun Anna Lisa Hukka" oli elokuussa 1867 korjaamassa heinää 16,75 päivää (80 p/pv) ja syyskuussa leikkaamassa kauraa, josta maksettiin peltoalan mukaan. Palkkansa hän sai kaurana, perunoina ja rahana.

"Inhyses qvinnan Elsa Lisa Mäkelä" oli kesän 1866 loppuessa korjannut heinää 4 päivää (1,20 mk/pv), tehnyt peltotöitä 5 päivää (80 p/pv), ollut 24 päivää riihellä (80 p/pv) ja tehnyt 6 päivää muita töitä (60 p/pv). Palkkansa hän sai rahana ja voina. Vuonna 1867 hän oli heinänkorjuussa 11 päivää (80 p/pv) ja sadonkorjuussa 10 päivää (60 p/pv). Vuonna 1868 Elsa Lisa teki tarkemmin määrittelemätöntä työtä 16 päivää (40 p/pv), heinänkorjuuta 12 päivää (75 p/pv), peltotöitä 3 päivää (75 p/pv), riihellä 24 päivää (60 p/pv), pyykinpesussa, lattianpesussa yms 13 päivää (50 p/pv). Vuonna 1869 hän teki pellon muokkausta 14 päivää (40 p/pv).

Vuonna 1870 Elsa Lisa oli pellon valmistelutöissä (mukaan lukien lannan levitys?) sekä perunoiden istutuksessa 18 päivää (40 p/pv), tietöissä ja niitynraivauksessa 5 päivää (40 p/pv), sadonkorjuussa ja vielä 14 päivää pellon muokkauksessa (50 p/pv). Vuonna 1871 hän oli 2 ja puoli päivää tietöissä (50 p/pv), korjannut satoa (verbinä afmeja eikä skära kuten muissa) pinta-alaperusteisesti ja ollut 23 päivää riihellä (70 p/pv). Keväällä 1872 tienkorjauksesta pyykinpesusta ja muusta kertyi 18 päivää, joista sai kustakin 50 penniä. Elokuussa oli vielä afmejausta. Seuraavana syksynä häntä tarvittiin 17 päivää puinnissa (90 p/pv) ja afmejaamassa kauraa. Vuonna 1876 hän oli leikkaamassa ruista, mistä maksettiin päiväpalkan tai pinta-alan sijaan kuhilaiden määrän mukaan.

"Laiti Henrik Hustru Anna Greta" oli vuonna 1872 pelto- ja niittytöissä 28 päivää (1,20 mk/pv), puintitöissä 22 päivää (80 p/pv) ja päivän j"kuurauksessa" joulun edellä (50 p/pv). Palkkansa hän sai puolen tynnyrinä ruista sekä rahana. Vuonna 1873 hän afmejasi ruista.

Vuonna 1874 Anna Gretaa tarvittiin 29 päivää heinänkorjuussa (1,40 mk/pv), 5 päivää viljan leikkuussa (1 mk/pv), 22 päivää puinnissa (1 mk/pv) ja 6 päivää pyykinpesussa (80p/pv). Lisäksi afmejannut kaurapellolla 20 markan edestä. Hän oli touko- ja kesäkuussa 1876 pellonmuokkaustöissä 22 päivää (80 p/pv), heinä- sekä elokuussa heinänkorjuussa 26 päivää (1,20 mk/pv), syyskuussa viljan puinnissa 17 päivää (1 mk/pv) ja päivän nostamassa perunaa (60 p) sekä lokakuussa 15 päivää pyykinpesussa ynnä muussa (yht. 9 mk).

AS19: Kemissä

Keminmaasta lähdettyä piti tietenkin pysähtyä Kemissä, kaupungissa, joka on antanut meille Kaponieeri-blogia ja FB-sivua pyörittävän Kari Hintsalan. Järkytyksekseni Kemin museo ei maininnut häntä sanallakaan.

Mutta ilokseni Kemin museossa nostettiin esiin ihmisiä, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Kuten paikallinen yrittäjä Susanna Gustaava Ylitalo (1848-1929), taiteilija Otto Vallenius (1855-1925) ja kirjanpitäjä Alice Keckman (1866-1945), joka lahjoitti Kemin museolle vaatteitaan ja ison nukkekaapin, joka ei ollut lapsuutensa lelu vaan aikuisiän harrastus.

Eli toisin kuin Kainuussa, täällä naiset olivat toimijoita. Heitä löytyi valokuvista jopa tukkeja kekseillä lajittelemassa. Housut jalassa vuonna 1956!

Ja lisää ihmiselämiä oli kosketusnäytöillä, joita en kaikkia läpitökkinyt. Jäi vaikutelma, että tekstit eivät suoraan liittyneet näyttelyssä esitettyyn.

Museon rakenne oli melko selkeä. Puukuutioiden sisällä kerrottiin puuteollisuudesta. Oikealla oli yksi osio Kemijoen alueen arkeologiasta ja muuten kaupunkielämää.

Kaikista esineistä ei ollut tietoa, joten ulkopaikkakuntalaiselle jäi epäselväksi, miksi uskonelämän vitriinissä oli ortodoksien tavaroita. Ilmeisesti ortodokseja joskus tänne tullut?

Ajattelin, että vitriinien QR-koodien takana voisi (ärsyttävästi) olla lisätietoa, mutta poislähtiessäni huomasin, että ne ohjeistettiin ruotsiksi, saksaksi ja venäjäksi eikä suomeksi, joten taisivat olla käännökset.

Poislähtiessäni huomasin myös julisteen avoinna olevasta Yli-Jaakheikin savupirtistä "Meripuiston museoalueella Sisätasatamassa". Määreet eivät sanoneet minulle mitään, joten kysyin infotiskiltä ja sain selkeän katuosoitteen, joka olisi sopinut myös julisteeseen ja jaossa olleeseen moniväriseen esitteeseen. Paikka oli alle kilometrin päässä museolta, joten sinne.

Matkalla ohitin komean pavilijongin meripuiston keskellä

ja ilmeisesti "museoalueen", jossa taloilla oli numerot, mutta muuta kyltitystä ei näkynyt.

Paikan päällä en googlannut, mutta jälkikäteen Wikipediasta luettuna pavilijonki on 1890-luvulta ja "museoalue on perustettu 1950-luvun alussa, jolloin Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistys siirrätti sinne vanhoja rakennuksia Kemijokivarresta."

Savupirtti yllätti täysin ulkolaudotuksellaan, jossa oli juuri nyt taloisa muodikas tumma väri. Rakennus oli saanut laudat saman 1860-luvun isännän aikana kuin uloslämpiävän uunin. Kemiin siirron jälkeen uuni muurattiin "ajan hengen mukaiseksi". En tiedä mitä tämä tarkoittaa, mutta panin huvikseni merkille (jälleen) Pöljän kotiseutumuseossa savolaiseksi markkinoidun hirsiarinan uunin alla.

Esineistössä erikoisempaa ja selitystekstin vaativaa oli leilinkantopuu, joka on "kaareva olkapäähän sopiva kantopuu leilin eli pyöreän soikeahkon ja puisen juomien (yleisimmin piimän) säilytysastian kuljettamiseen".

Paluumatkalla autolle pääsin vielä ihailemaan puuarkkitehtuuria.

Suutari Madetojan torpan kohtalo

Sarjakuva Tuulispäästä 18.11.1910 saa selostuksensa 10.11.1910 julkaistusta Perä-Pohjolaisesta:

Römppäpuhdistusta Kemin maalaiskunnassa. Suutari Madetojan torppa, sijaiten Kemijoen yli vievän rautatiensillan läheisyydessä tällä puolella jokea Hietamäen tilan maalla, on kaiken aikaa ollut pahennuksen pesänä paikkakunnallaan tai huonomaineisten naisten sekä kaikellaisten retkumiesten, jopa varkaitten pesäpaikkana. Kemin maalaiskunnan kirkkoherran, rovasti Laguksen ansio etupäässä kumminkin on, että tämä pahennuksen pesä nyt on hävinnyt perustuksia myöten.

Rovasti Lagus näet, vapauttaakseen paikkakunnan tästä pesästä, osti sen toissa päivänä torpan haltijalta ja niin pian kuin kauppa oli tehty, saapui torpan edustalle muutamia hevosia ja miehiä, jolloin toiset ryhtyivät muuttamaan Madetojaa perheineen toiseen asuntoon, toiset taassen purkamaan torppaa.

Kauppa oli niin tehty, että ostaja saa torpan heti haltuunsa, kun on hinnan suorittanut. Niin hyvin majan muutto kuin torpan maahan hajotus oli suoritettu noin parissa tunnissa. Tuskinpa Amerikassakaan usein saavutetaan sellaista ennätystä. Torpan oston välitti Hietamäen tilan omistaja Wilho Lintula, joka niinikään ansaitsee tunnustuksen siitä, että paikkakunnalta saatiin tällainen pesä häviämään.

Madetoja muutettiin kunnan hankkimaan uuteen asuntoon torpan ostajan kustannuksella. Hän itsekin oli jo huomannut torppansa olojen kaipaavan kohentamista, koskapa oli mielissään tästä muutoksesta ja lupasi uudessa asunnossaan muuttaa elintapojaankin.

Mutta Kemin suunnalla myös rakennettiin. Helsingin Kaiku julkaisi numerossaan 3-4/1903 tämän komean kuvan uudesta rautatiesillasta.

Ja Kemistä puheen ollen vielä gradulinkki. Sipilä, Riikka-Tiina: Paiseenperältä Laitakaribialle : Kemin epäviralliset paikannimet

Tositarinoita pohjoisesta

Vanhojen sanomalehtien selailijalla on ilojen lisäksi myös monia murheita. On nimettömät ja nimimerkilliset pitäjänkertomukset, joiden todellinen kirjoittaja olisi hyvä ja mukava tietää. Fiktiokin mietityttää. Onko tarina alkuperäinen vai käännös tai muunnos ulkomaisesta? Todelta maistuva tarina, joka tosi tarinaksi merkitty, ihan oikeaa asiaa? Kun vähäiset faktatkin on niin epämääräisesti ilmaistu, ettei vahvistaminen käy hetkessä.

Kolme esimerkkiä jälkimmäisestä. Sanomalehdessä Pohjan-Tähti julkaistiin 3.4. - 29.5.1867 tarina otsikolla Äidin hyvyys. Tositapauksia. Sen päähenkilö on "Kantolan Maria Simoniemen kylästä", joka Kemin pappilassa vuonna 1800 vihittiin Jaakon kanssa. Moista vihkimämerkintää ei löydy, mutta ehkä tarina on silti tosi. Ainakin dramaattinen.

Suhteellisesti rauhallisempaa kerrontaa on Muistelmia kouluajalta, joka julkaistiin sanomalehdessä Pohjois-Suomi 12., 16. ja 19.7.1879. Kolmeosainen tarina sijoittuu "alkupuolelle kolmattakymmentä vuotta" aikaisempaan aikaan ja jos jostain löytyisi saksalainen ennustus maailmanlopusta 13.6. saataisiin tarkka vuosikin selvitettyä. Varsinaista "pojat ovat aina poikia" meininkiä Oulun koulusta tässä tarjolla ja teksti niin todenmakuista, että pitänee pääosin paikkansa. (Toinen samantapainen on Muistoja koulu-ajoilta, joka kuvaa nimeämätöntä kaupunkikoulua 1850-luvun lopussa.)

Kolmas tarina löytyi sanomalehdestä Sanomia Turusta 25.6.1879 ja on otsikoltaan Pieni kuvaelma oman maamme pohjoisista (Tosi tapaus). Alkupuoli on erinomainen esitys siitä, että vielä 1800-luvullakin saattoi maanviljelijällä olla väärä tieto perintötilallisuudestaan ja tärkeät paperitkin hukassa. Kokonaisuudessa on muitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten satulatta ratsastava tyttö. Kuvaelma on maantieteellisesti sijoitettu taloon "Kangasjärven ja Uljuanjärven välillä syvässä Piippolan metsässä" ja aikaan "puoliverta kolmattakymmentä vuotta" sitten. Paikkakuntaa paremmin tuntevat voinevat maantieteen avulla löytää oikean talon, jollei asiaa ole tarkoituksellisesti sekoitettu. Vahvistusta löytyisi rippikirjan huomautussarakkeesta ja vihittyjen listasta, niinkuin lukija helposti havaitsee.

Tarinassa ollaan käräjillä, joten kuvitusta vastaavasta tilaisuudesta kirjallistaiteellisesta joulualbumista Nuori Suomi vuonna 1901.


P. S. Faktaa edustaa varmasti (?) Gustaf Toppeliuksen teksti Oulun Kaupunnin Palosta 23:tena päivänä Touko-kuusa 1822

Maula ei jättänyt viestiä vaimolleen

Talonpojan vävy Olli Ollinpoika Maula lähti vuoden 1800 alkupuolella kotitienoiltaan, Kemin pitäjän Ali-Paakkolan kylästä. Ei jättänyt vaimolleen Elsa Hannuntyttärelle, eikä kenellekään muullekaan sanaa suunnitelmistaan. Elsa ei ollut odottavaa sorttia vaan jo vajaan vuoden kuluttua laitettiin sanomalehteen (Inrikes tidningar 24.3.1801) kuulutus uuden avioliiton mahdollistamiseksi.

Elsa ja Olli oli vihitty 4.12.1791, jolloin molemmat olivat saman kylän talollisten lapsia. Avioliitosta syntyivät ainakin tyttäret Walborg (s. 4.4.1792), Elsa (s. 22.9.1796) ja Margareta (s. 8.4.1797). (Hiski, RK 1792-1798 )

Jonkinlainen tieto Olofin kuolemasta saatiin, sillä 19.12.1802 Elsa vihittiin lesken statuksella, sulhasenaan "Bond:s: Nils Olofsson Rusko". Tälle pariskunnalle syntyi tytär Catharina 19.11.1803. (Hiski, RK 1799-1805)

Ja kun pohjoiseen päästiin:

• Kemijoella ja -järvellä kulkemisesta on pitkäjuttu sanomalehdessä Inrikes tidningar 11.3. 1796
• "Kemijärven kulttuuriympäristöohjelma esittelee yli sata alueen kulttuurihistoriallisesti arvokasta kohdetta"
• Hjalmar Appelgen: Muinaisjäännöksiä ja Tarinoita Kemin kihlakunnan itäisissä osissa (Suomen muinaismuisto-yhdistyksen aikakauskirja V. 1882)
  

Viisi, jotka eivät palanneet Kustaan sodasta

Kustaan sotaan tutustuin muutama vuosi sitten yhdeltä kantilta kirjoittaessani esi-isäni Claes Jakob Hohenthalin elämän loppuvuosista. Pohjanmaan jäätyä ilman puolustusjoukkoja maakunnan johto kokosi miehiä riviin ja armeijasta jo eläköitynyt Hohenthal lähti johtopuuhiin. Kotoa otti mukaansa kaksi poikaansa, joista toinen tuskin teini-ikäinen.

Kotikontujen puolustamisen sijaan joukot vietiin itään. Kun piti lähteä Karjalaan asti osa porukasta teki U-käännöksen ja lähti kotiin. Hohenthal ei ollut tässä joukossa eikä muissakaan palanneissa. Hän kuoli 26.1.1790 Kuopiossa.

Toinen, jota odotettiin turhaan kotiin oli uudisraivaaja Per Persson Ruisaho Kalajoen pitäjästä. Hän oli lähtenyt kotoaan edellä mainittuun vapaaehtoisjoukkoon keväällä 1790. Mies ei ollut palannut eikä kuolemasta tullut tietoa, joten vaimonsa Lisa Hansdotterin Mattilan mieliessä uuteen avioliittoon oli tarpeen julkaista yllä oleva kuulutus sanomalehdessä Posttidningar 25.2.1796.

Kolmas sankari on Kuninkaallisen Pohjanmaan rykmentin sotilas Anders Orre, josta viimeinen havainto on toukokuussa 1790 Karjalasta Ylikuonan afäärin yhteydessä, jolloin hänet otettiin vangiksi. Vaimo Maria Orre halusi uusiin naimisiin, joten yllä oleva ilmoitus julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 6.8.1792.

Karjalan jääkäripataljoonan Enon komppanian riveistä lipesi Johan Luckarin (Lukkarinen) pääsiäisen aikaan vuonna 1790. Häntä jäi kaipaamaan vaimo Anna Jäskeläin (Jääskeläinen). Hän ei kuitenkaan jaksanut odottaa miestä kuutta vuotta kauempaa ja uutta avioliiton suunnittelua varten julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 14.6.1796 yllä oleva kuulutus.

Tammelan Perttulan kappelissa kaivattiin sotilas Matts Knapia, joka ei sodasta ollut palannut. Vaimo Walborg Johansdotter mieli uusiin naimisiin ja näin julkaistiin ylläoleva kuulutus sanomalehdessä Inrikes tidningar 11.10.1797.

Kemistä lähtenyt Swahn

Kemin emäseurakunnan Lautiosaaren kylästä oli 1780-luvun puolivälissä lähtenyt renki Christer Mattsson Swahn. Yhdeksään vuoteen ei antanut kuulua itsestään vaimolleen eikä muillekaan seurakuntalaisille. Vaimo Margaretha Gabrielsdotter kyllästyi sitten miehettömänä elämiseen ja yllä oleva ilmoitus julkaistiin sanomalehdessä Posttidningar 9.11.1795.

Lautiosaaresta on Wikipedian mukaan sittemmin lähtenyt mm. Peter Franzen, mutta jos pysytään 1700-luvulla ja tartutaan Hiskiin niin päiväyksellä 12.3.1779 on Kemin maaseurakunnassa avioitunut Lautiosaaresta "Christer Svalm " ja "Pig: Margeta Tulcki ". Kastetuissa Christerin sukunimi on lähempänä Swahnia, lapsia: Mathias s. 19.5.1780, Johannes s. 24.4.1781, Elisabeth s. 21.6.1782 ja Carin s. 10.1.1785.

Kemin rippikirja 1780-1785 löytyy SSHY:n sivuilta ja hakemistosta näkee nopeasti, että rengit on ryhmitelty erikseen loppupuolelle. Christeriä ei sieltä kuitenkaan löydy, C:n eikä S:n kohdalta. Selasin Lautiosaaren yli 30 taloa läpi, enkä perhettä bongannut, mutta varmaan he siellä jossain olivat?

Hiskin mukaan Kemin maaseurakunnassa vihittiin 10.3.1798 "Enkl: Matts Larsson Jaackola" ja "Enkan Margeta Gabrielsd:r Tulki", mikä viittaa Christerin kuolemasta tiedon tulleen perille. Edelleenkään rippikirjojen kanssa ei onnista, mutta Tulkki näkyy talonnimenä Lautiosaaressa, joten Margareta on todennäköisesti syntynyt 2.4.1754, vanhemmat "Gabr: Henr: Tulcki" ja "Lisa Järckä". Gabriel ja Lisa löytyvät rippikirjasta 1742-1756, 1757-1775 sekä 1774-1779, jossa myös Margareta näkyvissä. Mutta seuraavassa ei Gabrielia, Lisaa eikä Margaretaa. Tässä on nyt jotain, jota ei etelän ihminen ymmärrä.