Seppä, jota tultiin hakemaan sulhaseksi

Benjam Björklöf syntyi 15.3.1803 Hämeen Koskella. Saman niminen isänsä oli seppä, jota

oli pidetty paikkakuntansa viisaimpana miehenä. Hänen sanansa sanotaan olleen yhtä teräviä kuin hänen hyviksi tunnetut veitsensäkin. Ne olivat höystetyt milloin viattomalla leikillisyydellä, milloin valituilla raamatun- tai muiden viisasten lauseilla, ja aina oli niillä opettavainen tarkoitus.

Nimen lisäksi nuorempi Benjam peri isänsä ammatin ja työn Padonmaan kylässä. 

Älykkäisyytensä ja ystävällisen luonteensa sekä rehellisen käytöksensä kautta hän voitti työnteettäjäinsä suosion ja luottamuksen niin, että kyllä olisi voinut kyläkunnan seppänä elää ja kuolla, kuten isänsäkin. Mutta erityinen rakkaus maanviljelykseen, hyvien hevosten hoitoon ja omantakeisempaan elämän toimintaan vaikutti ettei Björklöf aikonut ainaisesti ahjon ääressä viihtyä.

Päätymisestään isännäksi kerrottiin myöhemmin seuraavaa tarinaa.

Kun tiedettiin Hollolassa sellainen vävyn paikka, jossa heti pääsisi isännäksi, uskallettiin Björklöfiä toimittaa sinne. Ja kun sellainen toimi oli alkanut Björklöfin siihen mitään tekemättä, piti hän sitä Korkeimman sallimuksesta tulleena viittauksena.

Sellaisen viittauksen johdosta lähtikin Björklöf kosintamatkalle. Se seikka tosin häntä hieman arvelutti, että hänen ja kosittavansa ikäraja oli liki puolentoista vuosikymmentä. Mutta luottaen siihen, että kaikkivaltiaan oikea käsi voi kaikki muut-

taa, jatkoi hän matkaansa iloisilla toiveilla, ja perille päästyään hänen toiveensa vahvistuivat. Suora ja kohtelias vastaanotto. Lempeä sinisilmä ja punaposki kaunotar. Se lumosi sydämen. Kaikki tuntui myötäiseltä, hauskalta ja kodikkaalta. Mutta ratkaisevana päätöksenä kuului pikkuinen sana: "ei". Sehän oli kun odottamaton salamanisku pilvettömältä taivaalta. Oli masentava asian käänne. Niinpä luulisi. Mutta niin ei käy miehelle, jolla on mieltä ja malttia.

"Erinomaisen viisas tyttö, vaikka nuori. Hän huomaa paremmin kyin puolentoista vuosikymmentä vanhempi kosijansa luonnottomalle ikärajalle antaa arvoa. Onnellinen se nuorimies, ken hänen saa. Viisaus on enempi kuin kaikki muut hyvät avut nuorella neitosella." Näin ajatteli Björklöf, ja siitä hän vasta oikein oivalsi kosittavansa tärkeimmän hyvän ominaisuuden.

Lempeällä mielellä, vaikka hieman alakuloisena, palasi Björklöf ensimmäiseltä kosimisretkeltänsä nokisen ja vanhan alasintukkinsa ääreen. Hyvin kummalliselta tuntuu se päätös, minkä hän teki tämän matkansa jälkeen. Päätös oli tämä: "Ei kosintamatkalle ennenkuin kosittava itse tai hänen isänsä tahi laillinen holhojansa tulee kutsumaan." Entistään ehommin helähteli Björklöfin alasin tätä päätöstä miettiessä.

Kun herastuomari Klemola, jonka sana usein — hänen naapurinsa Säyringin myötävaikutuksella — ratkaisevana päätöksenä pidettiin Hollolan "kirkonkäräjissä", sai kuulla Björklöfin rukkaisten-saannin, teki hän varta vasten matkan kosittavan kotiin. Sen arvoinen oli asia hänestä, että hänenkin tuli siihen lausua pari kolme sattuvaa sanaa. Ja sattuvat ne olivatkin. Ne kuuluivat tähän tapaan: "Olen kuullut, että teillä on käynyt kosijoita ulkopitäjästä asti, mutta että olette tehnyt tyhmyyksiä tässä kaupassa. Sillä ei toistain tule teidän tuvan kynnyksen yli sellaista sulhasmiestä kuin se oli, jonka nyt kuulutte hyljänneen. Sen ottaminen olisi ollut onni. Sen hylkääminen on onnettomuus. Minä olen se mies, joka itse olen kehoittanut Björklösiä teille tulemaan. Ja sillä olen tarkoittanut teidän ja koko pitäjäi ne parasta. Mutta te ette nyt omaa onneanne oivaltaneet."

Mitä neuvoja Klemola vielä antoi asian oikealle tolalle saamiseksi, se selviää seuraavasta.

Björklöf oli juuri saanut hiilet hehkumaan ahjossa ja rauta oli kohta nostettava alasimelle. Vähän lisää hiiliä oli vielä lämpenemään pantava, ennen kuin raudan taukominen alkoi. Hiili-kessille kummartuessa sattuivat Björklöfin silmät kurkistamaan selkävän seinähirren alaisesta raosta Padonmaan kujalle päin. Sieltä sepän asunnolle päin ajaa helkytteli mies, joka näytti ennen nähdyltä. Mutta hevonen oli aivan vieras. Senpä vuoksi saikin rauta kuumana ollessaankin vähän odottaa takojaansa. Ehkä on joku uusi töiden tilaaja? Sopiihan vähän miettiä jo edeltä, miten pian voisi luvata tilauksen täyttää. Mutta tuossapa Björklöf taas tahtomattansa muisti tuon kummallisen päätöksensä. Siihen lienee ollut syynä kujalta tulevan matkustajan tunnusteleminen.

"Hyvää päivää! Terveyksiä Hollolasta." Näin kuului kujalta tulevan nöyrällä ja ystävällisellä äänellä lausuttu tervehdys.

Nyt saivat rauta ja hiilet jäädä jähtymään. Hevonen oli heinitettävä ja vieras oli vietävä kammariin.

"Tulin vielä, jos se vaan olisi mahdollista, jatkamaan sitä asiaa, jota varten meillä viimen kävitte."

"Jaa, jos se on itse asianomaisen tahdosta, eikä vaan yksinomaan teidän, niin kyllä asian jatkaminen minun puolestani on mahdollista."

Ei monta viikkoa kulunut tämän tapauksen jälkeen kuin Padonmaan kylä oli sepättä ja Björklöfiä nimitettiin Aikkalan Sipiläksi. (US 26.5.1891)

Benjam Björklöf muutti Aikkalan Sipilän isännäksi maaliskuussa 1835 (RK 1829-39, 2) ja 26.7.1835 hänet vihittiin avioliittoon Vesalan Jussilan Eeva Maija Antintyttären (s. 3.4.1819) kanssa. 

Islanderista Jääksi

Emil August Islander syntyi 15.8.1862 Hollolassa.[1] Hänen isänsä August oli Uskelan kylän Isäntälän rusthollari, joka oli ottanut sukunimen käyttöön esikoisensa syntymään eli vuoteen 1853 mennessä. August "koulua käymättä oli hankkinut semmoiset tiedot ja taidot, jotta kykeni hoitamaan useita kunnallisia luottamustoimia".[2] Hän oli kansakoulujen suosija ja lahjoitti maata Uskelan kylän kansakoululle.[3]

Niinpä ei ole yllättävää, että Emil muistokirjoitustensa mukaan joko kävi Heinolan alkeiskoulun tai kolme luokkaa Heinolan realikoulua. Samaisten tekstien perusteella hän pääsi ylimääräiseksi konttorikirjuriksi postilaitokseen vuonna 1883. [4] Hän oli Hollolan kirjoissa vuoteen 1887.[5]

Emilille ei riittänyt pelkkä virkaura vaan jo vuonna 1881 sanomalehdessä Savo julkaistiin kolme jatkokertomustaan. salanimellä E. A. Jää. Varhaisin oli Mökin Jussi , jossa päähenkilö seikkailee New Yorkissa asti. Eliköhän esikuvansa jossain Hämeen mökissä?[6]. Tarinan Liina ja Lemmetön sydän päähenkilö on kartanonneiti, joka jää omasta tahdostaan naimattomaksi ja testamenttaa varoja kansakoululle. [7] Traagisen ja romanttisen tarinan Kuolo kaikki sovittaa keskellä ollaan Suomen sodassa, mitä ei olisi alkupuolella arvannut.[8]

Savo ilmestyi Kuopiossa. Seuraava Emilin jatkokertomus Metsäntähti. Kuvaelma Suomen sotaisista ajoista julkaistiin Helsingin Wiikko-Sanomissa syksyllä 1882. Tarinan juoni on minimaalinen ja isonvihan kuvauksen historiallisuus niin minimaalista, että päähenkilö menee lopussa naimisiin valkoisessa morsiuspuvussa. [9] Samassa lehdessä ilmestyi myös E. A. Jää -nimimerkin pisin kertomus Paradisin Pakolainen. [10] Se julkaistiin myös kirjana, joka arvosteltiin Valvojassa 10/1885. G-t:n mielestä

"Paradisin pakolainen" kuvaa usein nähtyä tapausta, erästä nuorukaista, joka "vapaaksi" ylioppilaaksi tultuaan pahaan seuraan ja juopumukseen antauten itse rikkoo niitä onnellisia oloja, joissa hän on kasvanut. Kun hän vuosien kuluttua paranneena palaa entiseen kotipaikkaansa, tulee hän uusiin oloihin, entiset rakkaat nukkuvat maan povessa. Esitys osoittaa tekijässä, hra Jäässä, kertomiskykyä, vaan sitä vaivaavat myöskin useat puutteet. Kertomus on paikoittain liian lyhyt — suoraan sanoen on tämä meidän mielestämme vähempi virhe, kuin päinvastainen liiallisuus — tapahtumain laveampi esitteleminen olisi antanut enemmän vilkkautta kertomukselle, joka nyt enimmin liikkuu kertojan sisällisten tunteitten kuvaamisessa. Varsinkin "elämän myrskyt" ja paremmille poluille joutuminen olisivat vaatineet tarkempaa esittämistä.

 

US 2.4.1899

Todennäköisesti Eemil kirjoitti muutakin. Muistokirjoituksensa mukaan hän oli 1880-luvulla "useiden siihen aikaan ilmestyvien sanomalehtien kirjeenvaihtajana" ja runojaan sekä novellejaan ilmestyi Savon lisäksi Kyläkirjaston kuvalehdessä, Keski-Suomessa, Pääskysessä yms., joista niitä ei tekstihaulla löytynyt.[2]

Postiuralle päästyään ja perheen kasvaessa kirjoittaminen ehkä jäi eikä aikaa palaamiseen sen pariin tullut, sillä Emil August Islander kuoli 36-vuotiaana 31.3.1899. Yksi suremaan jääneistä pojistaan oli Kaarlo Aatto Ilmari (s. 24.10.1888 Helsinki), joka myöhemmin suomensi sukunimensä Jäämaaksi ja päätyi WSOY:n kirjalliseksi johtajaksi.

Lähteet:

[1] Hollola LK 1860-69, 726

[2] Suomalainen 22.1.1891 

[3] Hämeen sanomat 15.8.1890

[4] Uusimaa 1.4.1899; Hämeen Sanomat 6.4.1899

[5] Hollola RK 1880-89, 835

[6] Savo 29.07.1881 no 56, 02.08.1881 no 57, 05.08.1881 no 58, 09.08.1881 no 59, 12.08.1881 no 60, 16.08.1881 no 61, 19.08.1881 no 62, 23.08.1881 no 63

[7] Savo 26.08.1881 no 64, 09.09.1881 no 68, 13.09.1881 no 69, 20.09.1881 no 71, 23.09.1881 no 72

[8] Savo 15.11.1881 no 87, 18.11.1881 no 88, 22.11.1881 no 89, 25.11.1881 no 90, 29.11.1881 no 91, 02.12.1881 no 92, 06.12.1881 no 93

[9] Helsingin Wiikko-Sanomia 18.08.1882 no 33, 25.08.1882 no 34, 01.09.1882 no 35, 22.09.1882 no 38, 06.10.1882 no 40

[10] Helsingin Wiikko-Sanomia 18.01.1884 no 3, 25.01.1884 no 4, 01.02.1884 no 5, 08.02.1884 no 6, 15.02.1884 no 7, 22.02.1884 no 8, 29.02.1884 no 9, 14.03.1884 no 11, 28.03.1884 no 13, 30.05.1884 no 22, 06.06.1884 no 23, 20.06.1884 no 25, 18.07.1884 no 29, 25.07.1884 no 30, 01.08.1884 no 31, 15.08.1884 no 33

Paluu Paimelaan eli tilahistoriahuitaisu

Valmistellessani esitystä toukokuulle kaivoin esiin vanhan blogitekstini Torwiggestä ja sisuunnuin: Hollolan Paimelasta on oltava jossain (kirjastoon lähtemättä) lisätietoa. 

Kansalliskirjaston digitoinnit jäivät ehkä pari vuotta testaamatta. Nyt niistä löytyi Etelä-Suomen sanomien (23.4.1931) artikkeli Paimelanlahden rannoilta. Se kuvastaa verkkosivujen vähäistä kiinnostusta Paimelan "kartanoon" lyhyellä kappaleellaan

Seudun vanhaa kulttuuria ja viljelystä osoittaa myös Paimelan säterirustitila Paimelanjärven rannalla. Kuuluttuaan aikoinaan Torvigge, Vilchman ja v. Heideman suvuille oli se viime vuosisadalla Lönnqvist ja Bonden sukujen (v:sta 1857) hallussa. Vanha päärakennus uusittiin v. 1920.

Vuoden 1932 tilannetta edustava Suomen maatilat tuntee Paimelasta Kartanon, joka on ollut emännän (o.s. Bonden) suvulla n. 70 v., sekä Uusi-Kartanon, jonka omistaja vuodesta 1928 oli V. Bonden, jonka suvun hallussa tila on ollut 70 v.  Jälkimmäisen kuvauksessa luetellaan samat kolme sukunimeä kuin sanomalehtijutussa.

Koska Paimela oli käräjäpaikka ja kylä, jossa oli muitakin tiloja, Kansallisarkiston Tuomiokirjahaku tuotti osumia enemmän kuin tarpeeksi. Käymättä niitä kovin huolellisesti läpi löysin Hollolan tuomiokunnan renovoi... Varsinaisten asioiden pöytäki... 1825 (KO a:73) sivulta 209 jutun, jossa selitetään leskirouva Erika Gustafva Nordanwehrin (o.s. Wikman) myyneen säterirusthollin vänrikki Georg Reinhold von Heidemanille.

Googlaillen löytyy Genistä ja Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista varatuomari Erik Volter Nordanwehr, joka kuoli Paimelassa 1821, ja, jolla oli vaimo Erika Gustava Wilchman (1787-1865). Erikan isä Eric Wilchman oli Hollolan rippikirjassa Paimelassa samalla aukeamalla kuin tutkimani Torwiggen leski. Heidän välillään omistus lienee siirtynyt kaupalla. 

Jäätyään toista kertaa leskeksi Erika Gustava oli vielä suhteellisen nuori nainen ja meni kolmannen kerran naimisiin Georg Johan Reinhold von Heidemanin (1797-1843) kanssa. Joko vahingossa tai jollain tarkoituksella tämä mies vaimoineen ja tyttärineen (Amanda Olivia Fredrika s. 23.3.1827) puuttuu Adelsvapenin sukutaulusta. Ei ole siis yksinkertaisesti tarkistettavissa oliko hän vänrikki edellä mainitun tilakaupan aikaan. Todennäköisesti. Paimelassa hän joka tapauksessa kuoli.

Borgå tidning 25.10.1843

Etelä-Suomen sanomien tiedon Lönnqwististä vahvistaa yksi lehti-ilmoitus. Kurkistus Tuomiokirjahakuun laajentaa omistajan nimen muotoon "Ägodelningsrätts Secreteraren Herr August Vilhelm Lönnqvist".

FAT 13.9.1856

Nimellä Bonden tilan omistuksen siirtoa vuoden 1857 paikkeilla Tuomiokirjahaulla tuskin olisi löytynyt, mutta Lönnqwist toi esiin Iitin tuomiokunnan renovoidut... Varsinaisten asioiden pöytäki... 1857 (KO a:27) s. 1163, josta käy ilmi, että kaupat olivat tehneet Adam Karlsson ja Elias (oik. Esaias) Adamsson Marjaniemi eli sittemmin Kartano. Miehet eivät siis edes tässä vaiheessa käyttäneet myöhempää sukunimeä, jolla etunimen kera löytyy kuitenkin muita oikeuspöytäkirjoja, joten Tuomiokirjahaku selvästikin sekä helpottaa suku- tai tilatutkimusta että tuottaa entistä enemmän luettavaa ja mietittävää. (Yksinkertainen tapa kopsata täydellinen lähdeviite olisi kiva lisä sivustolle.)

Kansalliskirjaston digitoinneista haku nimellä tuotti täysosuman lehdestä Lahti 28.1.1922

... Esaias Bondén (vanhempi). Hän oli syntynyt viime vuosisadan alussa Heinolan Marjoniemessä ja sieltä tullut tuohikontti selässä ja sitten huutokaupassa ostanut Hollolan Paimelan Kartanon suuren säteritilan. Hänellä tietysti oli suuri viinapannukin. Mutta kun hän oli lukenut tuon "Paloviinan kauhistus" -nimisen kirjan, niin toi hän sen suuren vaskisen viinapannunsa, työväkensä päivällisellä ollessa, keskelle asuintupansa lattiaa ja piti sille näin kuuluvan puheen:

"Sinä suuri lurjus olet niin monta pahennusta, kirousta ja kurjuutta matkaansaattanut, että se rangaistus, minkä minä nyt sinulle voin antaa, on kyllä liian lievä, mutta minä kuitenkin teen voitavani." Sitten hän otti kirveen ja hakkasi viinapannunsa mäsäksi, minkä sitten myttyyn hakattuna vei Heinolaan ja möi kuparisepälle.

Esaias Bondén (vanhemmasta) on toinenkin hauska tarina. Hän oli erään kerran joutunut sanakiistaan kenraali Ehrnrothin kanssa ja kenraali uhkasi antaa hänelle korvapuustin. Silloin Bondén tyynesti lausui: "No, paneeko herra kenraali kätensä niin alas, että lyö talonpoikaa?" Kenraali leppyi ja lausui: "Sinä olet viisas mies, minä annan sinulle ryypyn!" Bondén vastasi: "Kiitos tarjouksestanne, herra kenraali, mutta minulla ei ole tapana ottaa ryyppyjä." Silloin sanoi kenraali: "Se on kumma! Sinä olet todellakin viisas mies, kun et huoli ottaa ryyppyä, vaikka minä tarjoan."

Vastaavassa raittiusasian historiaa esittelevässä tekstissä Bondén esiteltiin myös Kylväjässä 24-25/1912. Lahteen kirjoittanut on virheellisesti yhdistänyt Bondéniin Lönnrotin läpikulun Paimelassa 1830-luvulla ja lehdessä Sanomia Turussa 8.11.1853 julkaistun tarinan Paimelan ukko.

Hollolan tyynyntäytteestä sanomalehteen 1776 kirjoittanut

Valitsin väitöskirjaani tarkoituksellisesti aiheen, joka on mahdollisimman kaukana vahvimmasta osaamisalueestani eli henkilöhistoriasta. Koska tutkimissani lehdissä lähes kaikki kirjoitukset julkaistiin nimettöminä, kirjoittajia voi harvemmin edes arvailla. Suomen puolella poikkeuksiin kuuluu 27.2.1767 päivätty kirjoitus, sillä kirjoituspaikaksi on merkitty "Paimela i Hollola". Kyse voi tietenkin olla säterirusthollissa olleesta vieraasta, mutta vahvempi kandidaatti on isäntä eli Torsten Vilhelm Torwigge.

Aateliswiki jättää epäselväksi, missä ja minä päivänä Anna Maria Sprengtport vuonna 1708 synnytti. Aviomiehensä Torsten Torwigge oli tuolloin kapteeni Inkerinmaan rakuunarykmentissä, joten todennäköisesti perhekin oli Ruotsin itärajalla eli sota-alueella. Myöskään 1710-luvulla syntyneille lapsille ei ole syntymäpaikkoja, mutta syntymiä on useita, joten perhe on ollut yhdessä tai vähintäänkin yhteydessä. Sodan jälkeen (14.10.1721) Torsten Torwigge liittyi Kymenkartanon jalkaväkipataljoonaan ja sai  virkatalokseen Ruotsinpyhtään Kungsböle Yrjasin (Wirilander). Uransa ja elämänsä päättyi Georg Albrekt von Stockmanin kanssa käydyssä kaksintaistelussa 10.6.1725. Jakob Jakobsson ja Anna Guttorp arvelevat, että taistelun syy liittyi Haminan rauhattomiin oloihin.

Torsten Vilhelm Torwiggen vanhimmat veljet Jakob Johan ja Carl Magnus olivat sodan aikana ehtineet palvelemaan Ruotsin armeijassa ja jäivät sen jälkeen Venäjälle. Torsten Vilhelm liittyi isänsä rykmenttiin vuonna 1722. Vuoden 1726 hän erosi ja liittyi seuraavana vuonna Uudenmaan ja Hämeen läänin rakuunarykmenttiin, jossa uransa oli jossain määrin nousujohtoinen. Yksi ylennys tiedotettiin Posttidningarissa 29.1.1759.

Pisimpään eli vuodet 1741-1759 Torsten Vilhelm Torwigge piti kersanttina virkatalonaan Hollolan Noitalan Soikeloa (Wirilander). Hollolan kirkonkirjat paloivat vuonna 1756 , joten niistä ei selviä milloin Torsten Vilhelm asettui Hollolan Paimelaan. Syyskuun 4. päivä 1764 solmitun avioliittonsa kirjauksessa sekä hän että morsian Maria Margareta Borg ovat Paimelasta. Inrikes Tidningarissa 25.10.1764 julkaistussa ilmoituksessa etunimet ovat toisin. 

Entiseksi kuninkaankartanoksi (?) Paimelasta löytyy verkosta hämmentävän vähän valmista tietoa. Tila oli Wrangel-suvun Hansilla 1600-luvun lopulla (HTF 1/1916) ja menettänyt sitten kaiken kiinnostuksen. Wrangeleilla oli Hollolan kirkossa hauta alttarin lähellä ja suvun jäsen lahjoitti nykyisen alttaritaulun. Peruslähteidenkin tavoittaminen oli hankalaa, ennen kuin huomasin Paimelan verokirjanpidossa kuuluneen Asikkalaan lähes koko 1700-luvun. Tälläkään tiedolla ei SAY:n Paimeloista erottunut oikea tila. Jossain määrin keskeinen ja mittava säteri on ollut, sillä se toimi käräjäpaikkana (IT 14.10.1773). Mutta en lähtenyt kaivelemaan läänintilien verifikaateista tarkennusta.

Vuonna 1771 aloitetussa Hollolan rippikirjassa (s. 33) Paimelaa kiistatta isännöi Torsten Vilhelm Torwigge, joka tilalta käsin neljä vuotta aikaisemmin hän kirjoitti vastauksen Inrikes Tidningarin joulukuun 1766 numeroissa esitettyihin kysymyksiin ulkona kasvavasta kasvista ja sisällä hirsirakennuksissa kasvavista sienistä. Kasvin hän tunsi nimellä kasdun, joka SAOB:n mukaan on tarkoittanut joko osmankäämiä tai suovillaa. SAOB tuntee myös käytön polsterin täytteenä. Torwigge kirjoittaa, että lähiseudun rahvas käytti kasvia tyynyn täytteenä, vaikka se tiivistyi helposti. Kyse taisi olla suovillasta. ("Eljest samlas desse Kasdun af Almogens Qwinfolk här i Orten at upfylla deras Hufwud-Dynor med; men de sammanwalkas lätteligen och warda nog hårde och otjenlige at ligga uppå för dem, som ej äro wane därwid.")

Hyvin saman tyylinen on Hollolassa 25.9.1767 päivätty vastaus Inrikes Tidningarissa esitettyyn lampaanhoidolliseen kysymykseen. Mutta Hollolassa oli toki muitakin kirjoitustaitoisia ja Inrikes Tidningariin lähetettiin pitäjästä sanomia vielä Torwiggen 12.6.1772 kohdanneen kuoleman jälkeen. Tilalle jäi asumaan leskensä ja tämän sisko Anna, joka kuoli 65-vuotiaana 16.9.1791. Maria Margareta kuoli 71-vuotiaana 17.12.1793. Häntä ei mainita edes nimeltä aateliswikissä ja taustaansa en onnistunut tavoittamaan. 

Kolme hämäläistä kuuroa 1700-luvulla

Vanhuuden ja raajojen vammojen jälkeen Dagligt Allehandassa 7.12.1772 julkaistussa kirjeessä kirjoittaja (todennäköisesti Anders Gillberg) siirtyy tuntemiinsa kuuroihin.

En härads-Prophoss war här för 40 År tillbaka, som war både döf och dum; men gjorde sina Syslor likafullt förswarligen.

Kihlakunnan profossi, joka on saanut työnsä tehtyä kykenemättä kuulemaan ja puhumaan, on todennäköisesti keskittynyt ruumillisten rangaistusten antamiseen. "Här" tarkoittanee Hollolaa, josta valitettavasti kirkonkirjat ennen vuotta 1765 ovat palaneet.

En både döf och dum Åbo och Hemmans-Brukare i Pakola By, som har både Hustru och Barn, känner jag, som gör så wäl förswarliga Krå-Käril, som Kärror och Kärr-Hjul.

Rippikirjaa selaten Hollolan Paakolasta löytyy sokeiksi merkittyjä, mutta ei tätä kuuroa perheenisää, joka teki kärryjä ja kärrynpyöriä minulle mysteeriksi jäävien (varmaankin puisten) astioiden ohella.

Puuesineillä jatkaen.

En liten Gåsse om 6 a 7 År, bäde döf och dum, på Padoma i Kåskis, som gamla Befallningsmannen Grundeiss själf gjordt och tälgt en Trä-Musquett åt och dess Son Carl Grundeiss, Corporal wid Lätta Dragonerne, har lärdt exercera, har jag sedt med så godt skick och stå[?]ning handtera sitt Gewär med fina riktiga Tempo, at det warit nöje at se uppå.

Kirkonkirjojen mukaan nimismies Grundeitz asui Hämeenkosken Padomaan kylässä eli on luontevaa että hän on kiinnittänyt huomiota saman kylän (mahdollisesti oman asuintalonsa) poikalapseen. Ja ymmärtänyt, että kuurollekin pojalle puinen musketti on mieluinen lelu.

Onkohan Grundeitzin korpraalipoika harjoituttanut tätä leikkisotilasta yksinään vai onko mukana ollut isompi lapsijoukko?

(Tekijänoikeuksia rikkoen kuva on muokattu Colonial Williamsburgin Making History -blogin valokuvasta. Välillä näinkin.)

Kädetön ja jalattomat 1700-luvulla

Dagligt Allehandassa 7.12.1772 julkaistu, todennäköisesti Anders Gillbergin kirjoittama kirje, siirtyi alun vanhoista ihmisistä vammautuneisiin.

Jag har warit god bekant med en gammal Öfwerste-Lieutenant med Capitains Indelning wid Säxmäki Compagnie, Byttner, som redan i yngre Åren, igenom en Hand-Granats kastande för et ungt Fruentimmer, förloradt sin högra hand; men, igenom en i handens ställe inrättad Trä-Machine, förde sin Wärja wäl nog wid Marcher och Parader[?]gar: äfwen som han med wänstra handen want sig, ej mindre at skrifwa en god, ren och läslig Hand-Stil, [?] Wirka och Brodera, med hwilken Konsts lärande och underwisande til unga och förnäma Fruentimmer i Ryssland, under förra Fångenskaps-Tiden, han ej allenast förwärfwadt sig kläder och Föda, utan ock Medel.

Onko kyseessä Hämeen jalkaväkirykmentin Michael von Bütner, joka yhdessä esi-isäni kanssa "seikkailee" kirjassani Viipurista Venäjän vangiksi 1710-22?! Jos on, niin sarjassa lähteitä liian myöhään. Gillbergin tekstin perusteella puisella kädellä miekkaa heiluttava mies kelpasi edelleen upseeriksi ja Venäjän vankeudessa saattoi elättää itsensä opettamalla nuorille naisille virkkausta ja kirjontaa.

Seuraavaksi kirjoittaja mainitsee puujalkoja Tukholmassa käyttävän luutnantin ja erinomaisia puuastioita tehneen jalattoman vanhan sotilaan Hollolassa.

Äfven har jag kändt en Lieutenant Fårbes, som i stället för förlorade fötter och ben, geck åren 1738 och 1739 i Stockholm på Trä-Machiner i Stöflar och med godt besked beställde om sina Angelägenheter. Likaledes en gammal Krigsman i Pyhäniemi och Hollola, med aldeles affrusna fötter, som giorde de bästa, fastaste och wara[?]aste Trä- och Lagg-Kärl här i Orten, af hwilka jag ännu har och nyttjar åtskilliga, ehuru de äro inemot 20 år gamla.

Teeman päättää lyhyt maininta Hollolan pastoraatin (eli seurakunnan?) kappalaisista, joista toisella on vammautunut käsi ja toiselta puuttuu silmä.

Här i Hollola Pastorat äro twänne Capellaner, som förswarligen förrätta sina Ämbeten, ehuru den enas högra hand och [?]m är alldeles förwissnad, samt den andra är enögd. 

Hollolan pappisluettelon mukaan kirjoitushetkellä emäseurakunnan ainoa kappalainen oli Benedikt Stephander.

Kuvan pohja kirjasta The choice works of Thomas Hood, in prose and verse (1881). Flickr Commons

Vanhojen ihmisten kyvyt ja nimetön kirjoittaja

Dagligt Allehandassa julkaistiin 7.12.1772 erikoinen kirje nimeämättömältä mieheltä Suomessa. Vaikka nimensä puuttui jäljellä oli päiväys, jonka tulkitsen Laitialaksi, mikä sopii ilmaisuun, jonka mukaan kirje oli kirjoitettu Hollolassa. Kyseisestä seudusta oli ainakin kyse, sillä aivan aluksi puhutaan Nastolan Villähden (Erstan) kartanon leskirouvasta Sophia Muhlestä.

... jag ännu för 10 år tilbaka såg gamla Willåettis Frun (Enka efter en Ryttmästare Brunnow, slagen i Pohlen År 1704, själf född en Muhle och Syster til framledne General-Lieutenanten Muhle), såsom en Heders-Qwinna för anstalta om sitt hushåll, då hon redan war omtrent 90 År gammal; men nu säges hon af ålderdoms swag- och mattighet wara ständigt sängliggande:

Nastolan rippikirjan 1769-1778 sivu 114 kertoo leskirouvan kuolleen vuonna 1774 sadan vuoden ikäisenä eli kirjoittajan tiedot vastaavat kirkkoherran näkemyksiä. Kirjoittaja jatkaa vanhuuden teemalla kertoen seuraavaksi äidistään.

äfwen så föranstaltade min Saliga Moder, snart sagt intil sin döds-dag, öfwer 80 År gammal, med någorlunda godt besked, både om In- och Uthus-Syslorna eller hela Jord-Bruket, hwartil ingen af alla hännes 5 Döttrar hunnit, och spann därjämte ganska trägit Lin-Garn, jämmt som en Sträng, til 1500:des Redd, eller Wäfsked, som den här i Orten kallas, hwilket af många war begårligit; ty hon brukade sälja sina Lärfter. 

Oliko kirjoittajan äiti "Befallningsmansänkan Beata Löfwing", joka 80-vuotiaana kuoli Hollolan Laitilassa 6.10.1762? Helena V. on SukuForumille vuonna 2007 kirjoittanut pätkän, jonka mukaan Hollolan kruununvouti Anders Gillbergin ja Beata Löfvingin lapsia ovat todennäköisesti

• Anders Gillberg (1712 - 1791)
• jungfru Beata G. (n. 1694 - 1779, Hollola)
• enkefru Christina G. (1710 - 1783, Hollola), pso kr-vouti Samuel Wilchman (k. 1742)
• Helena G. (n. 1704 - 1786, Kälviä), pso Iitin kh:n apulainen Petter Arvidsson Paulinus (n. 1701 - 1737)
• enkefru Maria G. (n. 1702 - 1780, Hollola), pso 1 Arvid Löflund, pso 2 Anton Johan Boisman

Ihan viittä tytärtä tuosta ei kerry, mutta kun Anders on Laitialassa rippikirjassa 1771-1775 s. 264, niin hän on kyllä vahva ehdokas.

Kehuja saavat vielä rouva ja vaimo.

Hwad mera är, har jag sedt en hederlig Fru ifrån Pepot, född Ulfsparre, som, ehuru sten-blind, likwäl spinner fint Lin-Garn, som en sträng, och skal därjämte med tämmeligit godt besked förestå sitt hushåll; äfwen gamla Dragon Ekboms Hustru, hwilken, ehuru både sten-blind och ålderstegen, likwäl ännu spinner både Blån- och Lin-Garn samt wäfwer så wäl tre- och fyr-skaft, som en-trådt, eller med tre och fyra Skaft och Trampor, som med twå.

Anders tai ei, vanhuuden teeman kirjoittaja päättää vanhoihin miehiin. Enemmistö heistä on Turun hovioikeudesta, jossa Anders Gillberg toimi eli tämäkin viittaa häneen kirjoittajana.

Äfwen har jag mig bekant, at Präsidenten Baron Lagerflycht, som lärer wara något öfwer 70 År, har ännu, som en Heders-man, både wett och wilja, mer än mången yngre, at rent och oroäld[?]gt skipa Rättwisan; därföre jag ock altid ansedt honom, som Kongl. Åbo Hof-Rätts för nämligaste Rättwisos Stöd och Stolpe. Framledne Hofrätts-Råderne och Assessorerne Lostierna, Wallenstierna, Schultz och Ingelet, menar jag allesamman warit öfwer 70 År, som med godt besked och tämmelig noggranhet förrättade deras anförtrodde Domare-Ämbeten. Jämwäl har jag ock haft par Landt-Bönder, både fålige och ofålige, som ehuru öfwer 70 och 80  År gamla, warit arbetsamme och flitige Jordbrukare samt därjämte trågne och lycklige Fiskare.

Valitettavasti viimeisten rivien yli 70- ja 80-vuotiaat lampuodit, jotka olivat onnekkaita kalastajiakin, jäävät nimettömiksi.

Avunpyyntö Hollolasta 1804

Hollolan Hankaan kylään iski 11.7.1804 raekuuro. Sen kananmunan kokoiset rakeet tuhosivat parissa minuutissa peltojen sadon. Syyskäräjillä vahingon arvoksi arvioitiin 3548 riikintaalaria.

Syysrukiin kylvöön isännät saivat osin lainana ja osin lahjoituksena siemenviljaa, mutta elämisen tarpeita heillä ei ollut. Niinpä varapastori David Lönneström kirjoitti ahdingosta apuanomuksen, joka julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 26.10.1804. Siinä mainitaan, että kärsineitä isäntiä oli yhdeksän ja heidän lisäkseen kylässä viljelleet entinen neljännesmies Arvid Brask, syytinkimies Anders Åman ja sotilas Johan Krig.

Entisajan keikkatyöläisistä

Kuten Castrénin perheen kohdalla tuli äskettäin todettua rippikirja ei kerro siitä, missä ihmiset ovat fyysisesti olleet. Jos ei virallisesti muutettu, vaan oltiin sukulaisten hoivissa, kadoksissa, vankilassa tai työkeikalla oman seurakunnan ulkopuolella niin tästä ei kirkonkirjat kerro.

Kuva Teuvo Pakkalan kirjoittamasta aapisesta. Digitointi Kansalliskirjasto.

Vai kertovatko? Lähde. Historiatieteellinen aikakauskirja 2015 sisältää Merja Uotilan artikkelin Kulkutyöväki, työkirjat ja työperäinen liikehdintä 1840-luvun Suomessa. Käsite työkirja (arbetsbetyg) oli minulle aivan outo, mutta tietenkin on järkeenkäypää, että lähtijät saivat papilta jonkinlaisen todistuksen mukaansa.

Käytännöt vaihtelivat seurakunnittain ja työkirjoja ei tehty joka paikassa. Eikä niistä pidetty joka paikassa kirjaa tai ainakaan ne eivät ole säilyneet. Uotila on tutkinut Hollolasta vuosia 1844-1849 ja tietää annettujen todistusten diaareita myös muutamasta muusta seurakunnasta, muta ei ole tarkistanut sisältävätkö nämä titoja työkirjoista.

Diaaria Uotila oli vertaillut rippikirjaan, jossa työkirjan antaminen oli merkitty huomautuksena "arb. bet." tai "a.b.". Voi olla, että kuvittelen, mutta luulisin joskus vastaavia nähneeni. Jos vielä törmään, niin tiedän mahdollisen selityksen.

Jos on tarvetta tai halua ymmärtää tilapäistyöhön lähtemistä, niin Uotilan artikkelista saa käsityksen todennäköisistä lähtijöistä iän, sukupuolen ja säädyn mukaisesti sekä vuosirytmistä. Hollolasta 80% lähti Helsinkiin, joka veti porukkaa muualtakin ja oli siis virallista väkilukuaan väkirikkaampi.

Maisemista

Kesällä tehdään retkiä ja katsotaan maisemia. Jo 1800-luvulla, mistä todistaa E. Nervanderin kirja Sommarresor i Finland. På Åland och i Åbo-trakten. (1872). (Mitenköhän Hermannin nuorisoseuran kirja on päätynyt ranskalaiseen kirjastoon digitoitavaksi?)

Kiikareillakin (kuva Velikulta 12/1904).

Museovirasto mainosti Muinaispolkujaan, joita on edelleen varsin vähän. (Lue: ei yhtään Kokemäeltä.) Käynnissä on Suomen paras maisemahanke -kilpailu, karttakysely luonnon merkityksistä uusmaalaisille sekä kotiseututoimijoille kysely suomalaisen maaseudun kulttuuriperinnöstä.

Viimeksi mainittu liittyy tutkimushankkeeseen, josta on jo ilmestynyt sivusto Paikan henki historiallisella Keski-Pohjanmaalla. Vetelin kohdalla anti oli vielä melko vähäinen. Minulla ja muilla on toki mahdollisuus kertoa

tarinasi Genius Loci -paikkatietopalvelua varten. GL-palvelussa tarinasi, muistosi tai vaikka isovanhemmilta kuultu perimätieto säilyy tuleville polville. Sinusta tulee jäljen jättäjä Keski-Pohjanmaan historiaan.

Mutta mistä minä tiedän kuinka kauan sivustoa tullaan ylläpitämään? (Toisin kuin Platsr.se, tässä kaikki kiertää ylläpitäjien kautta. Vaatii siis työpanosta pitkälle tulevaisuuteen.)

"Korpimuseo Wildwood Tales esittelee 313 tarinallista maastokohdetta Ylä-Kainuussa"

Ympäristöministeriössä on viimeistä vuotta meneillään valtakunnallisesti arvokkaiden maisema-alueiden päivitys- ja täydennysinventointi. Valmistuneet raportit osittain verkossa, eri puolilla. (Kuva Velikullasta 11/1905. Piirros taideseuran kevätnäyttelyn taulusta 168, maisema Hollolasta.)

Maisemalla on arvoa, siksi (?) on tehty opas maisemapalveluiden luomiseen. Kylttejä varmaan tarvitaan, vaikka pilaisivat esittelemänsä maiseman? Niistä Cecilia Almin opinnäyte "Se mig, jag är viktig!": Om skyltar och deras bidrag till tolkning av kulturarv. Ja puutarhan museoinnista Suzanne Lindqvistin työ En 70-talsträdgård idag: att gestalta en trädgård för museibesökare.

Lapsien näkökulmasta maalaismaisemaan kertoo Katri Toivasen opinnäyte Kelkalla kotiin kanin luo ; lasten kokemus kylästä paikkana.

Kesäkuun 2014 Yhteishyvässä kerrottiin Suomen etelärannikon, Ahvenanmaan ja Saaristomeren kattavasta simulaattorista, joka "luo todenmukaisen merimaiseman Maanmittauslaitoksen digitaalisista maastotiedoista". Eli kertoo nykytilasta. (Sivusto Vesillä - elämää ja historiaa menneisyydestäkin.)

Siitä, että nykytila ei ole sama kuin ennen kertoo sivusto Muuttuva maalaismaisema, joka haluaa "näyttää havainnollisesti, millä tavoin maaseutumme on muuttunut 2000-luvun aikana". Teema on aiheena Tommi Kohosen opinnäytteesä Kittilän lapinkylän maisemissa: videoteos menneestä ajasta nykypäivän näyttelytilaan.

Menneitä maisemia Huittisten ja Sastamalan ympäristöstä voi katsella Vanhojen paikkakuntakorttien luettelossa.

Muuttuvista maisemista ollaan huolissaan Ylen jutussa, jossa "maisemat katoavat pusikoihin". Mutta maisemat ovat aina muuttuneet, ihmisen toimiessa ja/tai ilmaston muuttuessa. Ei ole mitään alkuperäistä, niinkuin ei kulttuuriperinnössäkään. (Esihistoriaan asti kurottaa Nadja Perssonin tutkielma Förflutna landskap idag: en diskussion om begreppet landskap)

Tämä oli yksi useasti toistunut pointti podcastissa Exploring Environmental History, jossa pidin myös jaksoista, joissa tarkasteltiin vieraslajeja. Useat kasvit ovat tulleet muualta. Miksi osa on vieraslajeja, joista puhutaan samoin kuin maahanmuuttajista?

Kierrätyslinkkinä: Helsingin äänimaisemat.

Viimeinen maisema Helsingin Sörnäisistä Tuulispäästä 21-22/1911. Ei näytä enää tuolta kuten ei moni muukaan Helsingin paikka sadan vuoden jälkeen. Munkkiniemen muuttumisesta on oma sivustonsa.

Hesari yleisönosastolla on kesällä käyty keskustelua VR:n makasiinin raunion kohtalosta ja merkityksestä maisemassa. Olisikohan  Fredrik Ehltonin tutkielmasta Värdefullt förfall: om ruiner i förändring apua? Tai kaupunkikehittäjillemme Catherine Durasin ja Yrsa Ahlbomin työstä Gamla Stan: Relationen mellan turismverksamhet och kulturskydd i en historisk stadskärna?

Kuvassa näkyvään teollisuusalueeseen liittyen Rikard Johanssonin opinnäyte hylättyjen paikkojen merkityksistä: Urban Exploration och jag: Meningsskapande på övergivna platser.

Perintöasioita Tukholmassa 1631-32

Tukholman asukas Simon Mattson ja sisarensa Brita Mattsdotter, joka oli laivapuuseppä Knut Anderssonin vaimo, tulivat oikeuteen 21.6.1631 selittämään perintöasioita. Sisarukset perivät vanhemmiltaan Karinilta ja Matts Olufssonlta osuudet Vähäkyrön "Muleo"ssa (Mullonkylässä?) sijaisevasta tilasta, jota nyt viljeli heidän veljenpoikansa Mårten Eriksson.

Espoon kylässä "Skrakarby"/"Skinckebyn" (ensiksi mainittu suomeksi Koskelo, jälkimmäistä kirjoitusasua ei ole kyläluettelossa) asuva Karin Simonsdotter teki 20.11.1631 kauppakirjan tontista Tukholmassa. (Tontin sijainti määriteltiin nimeämällä naapuritonttien omistajat. Oikeuspäytäkirjaan merkittiin myös tontin koko: 33*31*30,5*28,75 syliä.) Sen oli omistanut hänen veljensä Claus Simonsson ja myynnistä saatu raha meni tämän hautauksen ja velkojen maksuun. Kauppaan oli lupa Ramborg Arvidsdotterilta, joka todennäköisesti oli sisarusten äiti.

Tukholmassa asuneen ja Hollolassa syntyneen Skolastika Mårtensdotterin äiti kuoli koti-Suomessa ja miehensä Klemet Jacobsson haki oikeudelta 7.8.1632 sopivaa paperia perinnön lunastukseen. (Skolastika oli toisessa avioliitossaan, ensimmäinen aviomies oli henkivartiokaartilainen Petter Pållack.)

Stockholms tänkeböcker från år 1592 utgivna av Stockholms stadsarkiv, Del XX 1631-1632 (2004) s. 162-163, 188, 339-340, 359
Kuva Peter Sillén SHMM

Kun maa järisee

Vasemmalla uutisointia sanomalehdestä Inrikes tidningar 17.4.1783. Hollolassa oli joku vetänyt maastonmuodoista johtopäätöksen, että tälläkin puolella Pohjanlahtea maa oli joskus järkkynyt. Tällä alustuksella päästiin tuoreeseen maanjäristykseen, jollainen oli havaittu 25.12.1782 yhden aikaan päivällä. Suuremmat rakennukset olivat tärisseet ja matalammissa majoissa kattoon jämähtänyt noki pudonnut lattialle. Lammella sama ilmiö oli tuntunut niin voimakkaana, että uuninrappaukset varisivat ja jossain taisi sortua piippukin. Havaintoja järistyksestä oli laajahkolta alueelta: Hauhosta, Tuuloisista sekä Asikkalasta, jonka Särkijärven kylässä oli huomattava kallio murtunut.

Tuskin oli tästä toivuttu niin maa järkkyi uudellen 16.1.1783.

Verkosta löytyvä Suomen maanjäristysluettelo 1610 - 1999 kuittaa tämä tapaukset hieman kliinisemmillä riveillä. Omia tutkimuskohteita koskevia järistyksiä voi olla helpompi hakea kartasta Suomen maanjäristyksistä 1610 - 1964

Tarinaa Turun maanjäristyksestä 1755 on Salme Kotivuoren blogissa. Juha Vuorela on blogissaan kertonut maanjäristyksestä Ahvenanmaalla 1823 sekä Riihimäellä ja Viipurissa 1904. Eric Tuneldin klassikossa Inledning til Geographien öfwer Sweriges Ricke mainitaan maanjäristys Pohjanmaalla 1626 (s. 515) ja Kymenlaaksossa 1751 (s. 549).

Itse en ole vielä maanjäristystä koskaan kokenut, mutta uskoisin olevan järisyttävä kokemus, kuten monet muutkin luonnonilmiöt, joiden yhteyksistä sukututkimukseen keskusteltiin taannoin SukuForumilla.

Sääilmiö Heinlammen rusthollin kohdalla 10.7.1761

Anianpelto 31.7.1761

Täällä Hämeessä ja Ylä-Hollolan kihlakunnassa, Nastolan kappleissa, Heinlammen rusthollissa on 10. päivä tätä kuuta langennut niin kova raesade, että hevoset ja karja sekä paimenet tuskin pystyivät pelastautumaan kuolemalta suurimpien puiden alla. Kaikki kasvu pellolla on lakosi rakeista, jotka olivat kananmunan kokoisia, eivätkä ainoastaan jättäneet jälkiään kattoihin vaan myös niihin seiniin, jotka olivat sadetta päin.

Seuraavana sunnuntaina eli 12. päivänä, kun väen piti rusthollilta lähteä kirkkoon tavallista tietä oli sillä vielä rakeita jäljellä ja myös kuolleita metsän lintuja näkyi maassa.

Mikään muu tila lähistöllä ei kärsinyt sateesta, vain Heinlammen rustholli.

Tämä uutinen julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 24.8.1761.

Gustaf Adolf Pettersson

Kauhavalaista Sutkia tutkiessani kuvioissa pyöri hämäläinen perhe, mutta niin marginaalisesti, ettei tullut mukaan käsikirjoitukseen. Joten esiteltäköön sitten tässä.

Wilhelm Petterson, joka 1817 Hämeenkyrössä sukunimellä Ringström "Glaskand", sittemmin Mäntsälässä (Sellinge Glasbruk) 1828 "Glasbruk Glasdrag", Mäntsälästä muuttotodistuksella 9.11.1829 Hollolaan, Hollolassa 1830 "Okerois Bertola Bd", 1832 "Bruks exp.", 1833&1835 "Glasmäst", muuttanut Pyhtäälle 16.1.1842?
Vaimo Anna Caisa Nord s. ~1794 Ruotsi
Lapset:

• Wilhelmina Pettersson, s. 1814 [avioliitto 2.7.1832 Hollola: Gustaf Ericsson Palander, joka Okeroisten Sippolan talollinen]
• Maija Sofia s. 22.8.1817 Hämeenkyrö
• Sofia Mathilda Pettersson, s. 15.11.1825/26 [avioliitto Johan Adolf Johansson Ylösjoki, joka torppari Orimattilan Rautamäen/Niemen kylässä, poika Alfred Petterson tai Sundberg k. 13.9.1869 Orimattila]
• Maria Alexina s. 29.3.1828 Mäntsälä
• Alexina Dorothea s. 15.12.1830 Hollola
• Olof Alfred s. 10.2.1833 Hollola
• Maria Amanda s. 13.2.1835 Hollola
• Gustaf Adolf, s. 30.5.1839 Hollola [avioliitto: Kristiina Vilhelmina Svensson]

Lapsista joutui rikoksen tielle ainakin tytär Sofia Mathilda miehensä kanssa, mutta hetkellisesti kuuluisimmaksi nousi Gustaf Adolf. Hän oli päätynyt Haukiputaalle talolliseksi. Paikallinen pappi todisti Gustafista: "siveydellisessä suhteessa ei hän tällä paikalla ole hyvin tullut tunnetuksi, vaikka laillisesti ei hänen mainettansa vastaan mitään ole ilmoitettu".

Gustaf tuomittiin Jyväskylän raastuvanoikeudessa 22.2.1864 taskuvarkaudesta saamaan 40 paria raippoja. Vaasan hovioikeuden vahvistettua päätös 5.4. Pettersson kärsi raipat 8.7. ja julkisen kirkkorangaistuksen 10.7. ja päästettiin sitten vapaaksi.

Vuonna 1865 raportoitiin: "Asia on lyhykäisesti seuraava: Talonpoika Kaarle Pietilä Tursolan kylästä Sahalahden pitäjässä sattui viimis tammikuun 10 p. iltapuolella (markkinan aikana) trahtörilesken Anna Lindstedtin tykönä yhteen, paitsi muita, Gustaf Adolf Petterssonin kanssa, joka sanoi olevansa kotoisin Haukiputaan kappelista Oulun läänissä. Pettersson joka näkyy olevan hyvin sukkela ja reipas mies, tarjosi Pietilälle ja muille vieraille viiniä ja pyysi läsnä olevia paineskelemaan kanssansa, jossa tilaisuudessa hän myös syleili Pietilää ja, Pietilän sanojen mukaan, avasi napit hänen liivistänsä, jonka sisäpuolella plakkarissa Pietilällä oli lompuuki..." "Pettersson lähti pois ja Pietilä sanoo menneensä jälestäpäin kaupungin kestikievaritaloon ja siellä porstuassa tavanneensa Petterssonin, joka tuli huoneesta ulos ja teeskellessään kovin juopuneeksi oli lyönyt kätensä ympäri Pietilän kaulan ja vetänyt hänen päällensä ja kohta sen jälkeen juossut tiehensä. Pietilä havaitsi kohta lompuukinsa kadonneeksi..." "Lompuukinsa sai Pietilä takasin tyhjänä keskievarin palkkapiialta Wilhelmina Isakintyttäreltä, joka sen seuraavana aamuna oli löytänyt keskievarin portaalta. Samassa ilmoitettiin myös että Pettersson keskievarissa mainittuna iltana oli piippunsa sytyttänyt 20 markan setelillä... "

Hämeenlinnan raastuvanoikeus päätti asian käsittelyn 24.4.1865 ja totesi Gustafin syylliseksi taskuvarkauteen. Tuomiota ei määrätty, sillä Gustafilla oli selviteltäviä asioita myös Oulun kämnerinoikeudessa. Syyskuussa voitiin sanomalehdessä raportoida "Maanantaina oli täällä erinomainen kansahuvi, joka iloksi ei kuitenkaan moneen vuoteen ole ollut tarjona. Asia oli se että taskuvaras Gustaf Adolf Pettersson silloin seisoi pilkkapaalun edessä kaularaudasta torilla. Hän oli toisen kerran taskuvarkaudesta tuomittu tähän rangaistukseen, jonka jälkeen hän vietiin ykspuiseen saunaan." Eli ruoskittavaksi.

Kaksi vuotta myöhemmin Hämäläisessä: "Täkäläinen läänin vankius ja oikasulaitos ovat tähän aikaan saaneet lisäyksiä väkiluvuissa. Kuuluisin niistä on näillä seuduin lavialta tunnettu Gustaa Adolf Pettersson..." "Näinä aikoina on hän tavallansa kulkenut Hämeenlinnan, Heinolan, Lovisan, Haminan ja Turun markkinoilla, oleskellut Sippolan talossa Okeroisten kylässä Hollolassa, jonka isäntä on naitu hänen sisarensa Wilhelmina Palanderin kanssa. Pettersonin vaimo, Kristina Wilhelmina Svensson, on arvattavasti miehensä uskollinen toveri sekä markkinoilla että linnassa. Ylpiästi vastaa Pettersson että hän markkinoilla on tehnyt "affäria". Heinolassa olivat mainitut naiset usiasti muuttaneet hahmujansa, ollen väkistäin kauniisti ja sievästi puetettuja "parempia" naisihmisiä pitkissä häntäisissä hienoissa hameissa, yhtäkkiä taas tavallisissa talonpoikaisissa vaatteissa. Pettersson itse oli myös näyttänyt että hänen elämänsä sääntö on "leben und leben laten"; rahaa oli hän kylvänyt ympäriinsä; niin on hän aina tehnyt; Hämeenlinnalaiset ehkä muistavat kuinka hän, rahaa varastettuaan, kohta meni kaupungin keskievariin, tarjosi champanjaa sekä sytytti piippunsa 20 markan setelillä. Rahaa näytti hän siinäkin että hollolassa Okeroisten kylässä teki talon kauppaa, josta kyläläiset arvattavasti pelästyivät kun olisivat saaneet sen veitikan oikein asuttuneeksi paikalla; hinnaksi oli hän luvannut 1 600 markkaa."

Lähteet:
Hämäläinen 28.04.1865, 29.09.1865, 24.10.1867
Hiski
Hollolan rippikirja 1829-39 s. 305, 332, 338, 340, 1840-50 s. 333, 339, 365

Muistelmia muinoisesta papista

Suometar 21.10.1859: "Näin kertoi minulle vanha äijä. Iitissä oli liki 100 vuotta siite Bonsdorff-niminen rovasti. Häneltä yhtenä päivänä tuli 18-vuotinen talonpojan poika pyytämään papinkirjaa, ilmoittaen olevan itsellänsä aikomus mennä kouluun papiksi lukeaksensa. "Parasta olisi", arveli pojalle rovasti, "että palaat kotiisi ja paimennat isäsi porsaita kuin että tingit ihmis-sieluja paimentamaan"! Nämä kovat sanat eivät poikaa hämmästyttäneet vaan hän vastasi tyrmistyneenä: "elkää, herra rovasti, huoliko. Vielä minusta tulee yhtä hyvä rovasti kuin teki olette"!

Tämä jyrkkä vastaus lienee sen vaikuttanut että rovasti otti pojan tykönsä ja antoi lastensa opettajan häntäki opettaa lukemaan ja kirjoittamaan omain poikainsa rinnalla, joita sitte välillä sai palvella. Opittuansa pappilassa ruotsinkieltäki, hän meni Loviisan kouluun, luki ahkerasti ja pääsi hyvin vähässä ajassa papiksi. Hollolan pitäjässä oltuansa ensin kirkkoherran ja sitte pitäjän apulaisena, hän viimein vanhoillansa pääsi syntymäpitäjäänsä Iittiin kirkkoherraksi, niinkuin oli kouluun aikovana ennustanutki. Hänen liikanimensä oli Lönneström."

[Bondsdorff-nimistä kirkkoherraa ei Iitin pappisluettelo tunne, mutta David Lönneström löytyy. Yo-matrikkeli tietää hänet talollisen pojaksi Padasjoelta, oli Hollolassa kirkkoherran apulainen vuonna 1773, pitäjänapulainen 1781 ja varapastori 1787. Iitin kirkkoherrana vuodesta 1818, kunnes kuoli 8.4.1819. Vähän täydellisemmät elämänkertatiedot täällä. Jatketaan tarinaa.]

Suometar 28.10.1859:"Lönneström oli niinkutsutuita "vanhan kansan pappia": tieteitä hän ei paljo taitanut, vaan Jumalan sanan hän tunsi, oli uskollinen ja harras virkansa toimessa sekä vankka saarnaaja. Mutta kahta hän ei ikänään oppinut: ruotsia muka puhtaasti puhumaan ja aatelismiehiä suvaitsemaan. Oikein hän vainosi niitä aatelis-upsieria, jotka "Anjala-liittolaisina" olivat tahtoneet kuninkaansa pettää ja isänmaansa venäläiselle myödä. Niitä hän säälimättä soimasi ja sätti, sattuipa seuroissa tahi aina saarnastuolissaki heitä näkemään.

Näitä "Anjalaisia" asui silloin Hollolassa yksi överstluutnantti Tandefelt, joka ainoastaan kuninkaansa armosta oli saanut päänsä pitää. Sattuessa kerran Lönneströmin saarnavuorolla kirkkoon oli hän saanut kuulla niin korvat täyteensä että teki siitä oikeuden asian. Vielä kihlakunnassaki Lönneström koki näyttää toteen, että överstluutnantti oli isänmaan pettäjä, Jumalan ja ihmisen lain rikkoja. Viimein tuskissansa överstluutnantti rukoili luvallista kihlakunnanoikeutta, ett'ei kuultelisi tuommoisen miehen puheita, jolla ei ollut häpyä eikä päätä. Siihen Lönneström heti pisti, ett'ei hänen tarvinnutkaan hävetä, kuin ei ollut mitään hävettävää työtä tehnyt niinkuin överstluutnantti, joka oli kuninkaansa pettänyt, ja toisekseen sanoi itsellänsä olevan paremman pään kuin herra överstluutnantilla.

Vaan tämäkös kysymys pään paremmuudesta niin kipeästi koski överstluutnanttiin, että käski papin "huutia tietämään" ja takimmaiseen h-ttiin mennä, ähkyen kysymystä, miten tuhmalla papilla voisi olla parempi pää kuin vapaasukuisella aatelismiehellä? Vaan sitä ei L-m hämmästynyt mutta sanoi: "minun pääni on Jumalalta, vaan herra överstluutnantin pää on ihmisen lahja, koska hän nyt olisi päättömänä, jos ei kuningas olisi häntä mestauspaikalla armahtanut". Lönneström sai kuitenki saarnastansa 300 talaria sakkoa, vaan kuin ei siitä muutoin päässyt, kävi itse kuninkaan puheilla, joka maksoi omasta kukkarostansa sakon vaan kielsi Lönneströmin koskaan enää semmoisia saarnoja pitämästä."

[Wikipedian mukaan "Anjalan liittoon osallistuneet upseerit pidätettiin 1789. Liikkalan nootin allekirjoittajat ja kymmeniä muita Anjalan liiton miehiä tuomittiin kuolemaan sodan aikana ja sen jälkeen. Silti ainoastaan Johan Henrik Hästesko todella teloitettiin. "]

Suometar 4.11.1859: "Lönneström ei myöskään säästänyt seurakuntalaistensa, erittäinki herrasväen turhamaisuutta vaatetuksessa ja muussa koreilemisessa. Niin sai hän kerran saarnastuolissa kuuluttaa, että yksi kapteini Hollolassa oli kadottanut "kalossinsa". Kuulutuksen täydellisesti luettua, L-m piti seurakunnalle seuraavan puheen: "vaan hyvä Hollolan miehet! Te ette mahda tietää, mitä nämä "kalposit" ovatkaan? Joo, kalopsit ovat semmoiset kengät, joita pidetään kenkien päällä. Mutta, rakkaat sanankuulijat! kellä on kengät kenkien päällä, sill' on velkaa velan päällä, kaksi äyrimaata äyrimaan päällä". Yli Suomen lienee se selitys tunnettu, jonka hän samote saarnastuolista antoi kadonneeksi kuulutetusta "ridikyylistä", että se muka on vallasnaisten käsivarressa kannettava "pilkka-pussi"."

[Satakunnan museon sivun mukaan "Kalossin (ransk. Galoche) perusmalli kehitettiin Ranskassa jo 1400-luvulla, mutta kumikalossi syntyi vasta 1800-luvun puolivälissä."]

Suometar 18.11.1859: "Iitin kirkkoherrana ollessa oli Lönneström v. 1812 pitäjälle joulupitoihin kutsuttu ja jäi sinne yöksi. Samaan taloon oli illalla tullut kaksi, 1808 vuoden sodassa olleita Suomen upsieria, jotka olivat matkalle Venäelle sotimaan Venäen sotajoukossa Napoleonia vastaan. Nämä upsierit pantiin maata samaan huoneeseen kuin pitäjän kirkkoherra. Aamulla herättyänsä tahtoivat upsierit puhutella Lönneströmiä ja kysyivät puheen aluksi: "kenen kuva se on, joka riippuu seinällä kirkkoherran vuoteen kohdalla?" Kyllä L-m tiesi, kenen kuva se oli, vaan hän sai ei tietävänsä, ennenkuin nousee vuoteeltansa ja katsoo. Sen tehtyänsä hän lausui: "vai sinun kuvasi, sinä Napoleon veikko siinä riippuu! Ohoh! näyt olevan vielä yhtä aamutorkku kuin minäki olen. Vaan saapas nähdä, jos et sinä kuitenkaan taida opettaa meidän Suomen jäniksiä tanssimaan hypykkää!""

[Kustaan sodan jälkeisessä kiitosjumalanpalveluksessa Hollolassa Lönneström sanottiin todenneen Ruotsin armeijasta "ne syötiläiset juoksivat kasakseen, kuin näkivät vihollisen, niin kuin jänixet". Juttu meni hovioikeuteen asti. H. Råbergh: Politiska trakasserier med präster under och efter 1788-90 års krig. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran pöytäkirjat liitteineen V. 1904-1905. 1908 s. 255-258]

Suometar 25.11.1859: "Lönneström ei rakastanut itse eikä suonut muidenkaan rakastavan turhaa ylellisyyttä nautinnoissa ja tavoissa. Historia ei mainitse, jos hän poltti tupakkiakaan, vaan varma on, että jos hän polttiki, niin se oli "nurkan-takaisia", oman pellon kasvaimia. Mutta hänellä oli poika, joka kävi Porvoon lukiossa ja oli opin-teillä oppinut sekä jo nuorena polttamaan tupakkia että myös halveksimaan kotimaan kasvattimia. Hän tiesiki olevansa Iitin rikkaan rovastin poika ja semmoisena tunsi hän velvollisuutensa olevan auttamaan kauppaliikettä ja teollisuutta, jonkatähden hän poltti puodista ostettua "kartuussi"-tupakkia ja säilytti tätä kallista tavaraa sahviani-kukkarossa. Vaan kuin hän tiesi vanhalta isältänsä puuttuvan ymmärrystä käsittämään näitä sivistyksen tarpeita ja hän oli helläluontoinen pahoittamaan isänsä mieltä, hän salaa löyhkyytti sivistyneitä savujansa eikä edes sallinut isänsä nähdä sitä kaunista ja pulskaa sahviani-kukkaroa.

Vaan seuraavasta sattumuksesta menivät pojan kauniit lapselliset tarkoitukset turhaan ja asia tuli ukolle ilmi. Kerran tullessa Porvoosta jouluksi kotia poika oli pudottanut viimeisellä hollivälillä Iitin kirkolle tullessa sekä kukkaron että tupakit tielle. Tästä hukasta teki poika ilmoituksen kuulutettavaksi saarnastuolista seuraavana pyhänä, jolloin oli sanottu ett'ei ukko Lönneström aikonut edes mennä kirkkoonkaan. Mutta ukkopa meni ja vielä saarnasiki sinä pyhänä. Viimein tuli poikansa kuulutus ilmoitettavaksi ja ukko luki: "viime perjantaina putosi viimeisellä hollivälillä yksi kaunis sahviani-kukkaro täynnä kartuusi-tupakkia: se hyvä ihminen"... siihen taukosi ukko ja hämmästyneenä tahtoi nähdä, kuka Iittiläinen näin tavattomia aineita viljeli. Nähtyänsä kuulutuksen alla oman poikansa nimen, ukko jatkoi: "se hyvä ihminen, joka tämän kukkaron tupakkinensa löytää, saapi - ne pitää!"""

Gustaf Berner Hollolassa

Ote vanhasta käsikirjoituksestani, johon lähteitä en merkinnyt. Alusta jätetty pois Hollolan kirkon kuvaus.

Tähän kirkkoon tuli siis kirkkoherraksi Gustaf Johan Berner vuonna 1688. Hollolan kirkkoherrana ollessaan hänelle uskottiin myös lääninrovastin tehtävä. Pappilan lisäksi hänen hallinnassaan oli ratsutila Pyhäniemessä. Hollolan pappila, entinen kuninkaan kartano, ei ollut rakennuksiltaan mitenkään mainittava, vaan aivan tavallinen maalaispappila Vesijärven matalan lahden liepeillä, kirkon ja järven välissä. Miespihan itäisellä, järvenpuolisella sivulla oli malka- ja tuohikattoinen asuinrakennus, jossa oli mm. 2 kamaria; toisessa näistä oli kirkkoherran kirjasto. Rakennuksen keskiosassa oli tilava asuintupa ja toisessa päässä asuintuvasta sekä pihalle että järven puolelle johtava eteisen erottama leivintupa, kaikki uloslämpiävin uunein. Pohjoisella sivulla oli ns. piispantupa eli vierastupa kamareineen. Läntisellä sivulla oli kahden puolen porttivajaa kaksi tallia ja kaksi pirttiä eteisineen sekä savupirtti palveluskuntaa varten. Runsaslukuiset, ilman erityistä järjestystä pystytetyt harmaat talousrakennukset olivat ajan tavan mukaan osin miespihan lähellä, osin kauempana.

Bernerin ensimmäinen vaimo Anna Eosander kuoli 6.2.1691 24-vuotiaana. Hänet ja kolme nuorena kuollutta lasta siunattiin kirkon alttarin eteen, muhkeaan holvihautaan. Leposijan peitoksi Gustaf Berner hankki 2m 12cm pitkän ja 1m 54cm leveän laakean kalkkikivipaaden, jossa on molemmissa ylänurkissa serafinpäät, oikeassa alanurkassa pääkallo ja vasemmassa tuntilasi sekä paaden keskellä puurungolla istuva lintu lehti nokassaan.

Här hwilar Probstinnan
i Hållola död 6 februarij
Ao 1691 gamal 27 Åhr med sine
barn Schanne Gustavo Mar
gareta och Mans Berner

Esay 57 Cap V2 The rättfärdige
warda borttagne för olyckone och
the som rederlige föe sig wandrat
hafwa komma til fridh och hwilar
uthi Heraans camrar

Job 19 Iag vet at min förlossare/
lefwer och han skal på sistone uppväcka mig af iordene/
och iag skal sedan hedh thesso/
min hudh omkläd warda och skal i mit kiöt få see Gudh

Siitä montako ja minkä nimistä lasta kirkkoherralla oli kaikkiaan ja kuinka moni oli ensimmäisestä avioliitosta ja kuinka moni toisesta avioliitosta Anna Carsteniuksen kanssa on eri lähteissä varsin eroavia tietoja. Yksi lapsista oli kuitenkin noin vuonna 1686 syntynyt Helena ja hänen äitinsä syntymäajan perusteella Anna Eosander.

Paikkakunta oli vaurasta viljelysseutua. Hollolan pappilan savimultamaat olivat Bernerin sinne asettuessa heikossa viljelyksessä etupäässä liiallisen kosteuden takia. Berner ryhtyikin välittömästi ojittamaan tiluksiaan ja tässä hän oli hyvä esikuva koko paikkakunnalle. Edellisen kirkkoherran aikana Pyhäniemen iso ratsutila oli ollut pitäjän huonoimpia tiloja pääasiassa syystä, että Vesijärven tulvat keväisin ja syksyin pahasti vahingoittivat sen alavia rantapeltoja. Berner sai taivutetuksi paikkakunnan talonpojat huomaamaan Vesijärven ahtautuneen lasku-uoman perkauksen hyödyn ja lupaamaan riittävästi päivätöitä. Ja pian Hollolan ja Asikkalan miesten yhteisin voimin kaivettiin uusi laskuoja Vääksyyn. Työ ei ollut suinkaan vähäinen, silllä kannaksen leveys oli noin 700 syltä. Työn valmistuttua Vesijärven pinta laski hyvän joukon ja vanha lasku-uoma kerrassaan kuivui.

Bernerin päästyä tehokkaammin viljelemään ja monipuolistamaan viljelyksiään mm. humalalla, pellavalla ja hampulla, mainittiin Pyhäniemi eräänä pitäjän parhaimmista taloista. Vain sen metsämaa oli ”vuorien ja louhikkojen takia” heikonlaista. Kartanon sijainti oli kaunis.

Berner paransi myös kalastuksen edellytyksiä kaivattamalla ”kanavan eli puron” Kutajärvestä erään suon halki Vesijärveen. Näin kasvoivat pappilan kalasaaliit muiden kustannuksella.

Hollolassa oli suuret katovuodet 1695-97. Vuonna 1697 kuolleita oli 1906.
Rovasti Berner oli ilmeisesti oppinut mies. Hänen kirjastonsakin oli verraten suuri. Itse hän arvioi sen vuonna 1706 900 kuparitaalarin arvoiseksi.

Tarkempia (eli oikeampia) tietoja Pyhäniemen tilan omistuksesta löytyy Arno Forsiuksen artikkelista Camenaeus- ja Orraeus -sukujen papit 1500- ja 1600-luvun Hollolassa:

"Johannes Andreae Orraeuksella oli vuodesta 1666 omistuksessaan Pyhäniemessä kolmesta tilasta muodostettu ratsutila, Alestalo, joka siirtyi Orraeuksen kuoltua tämän leskelle Ingeborg Ekestubbelle. Ainakin vuodesta 1700 tämä ratsutila kuului Orraeuksen vävylle Anders Hirnille. Pyhäniemen toinen kolmesta tilasta muodostettu ratsutila, Ylöstalo, kuului vuosina 1683–1704 kirjanpitäjä Erik Kaarlenpoika Helsinghille, joka puolestaan oli naimisissa Orraeuksen sisaren Margaretan kanssa. Molemmat ratsutilat yhdistettiin, kun Hollolan kirkkoherra Gustav Berner osti jälkimmäisen vuonna 1705 ja edellisen vuonna 1706."

SSS:n Hollola sivun perusteella...

Pappila paloi poroksi 6/2 1706. Siinä tuhoutui rovasti Gustaf Bernerin suuri omaisuus, mm. runsaasti hopea- ja kultaesineit ja 900 talariin arvioitu kirjasto, kaikkiaan 5,314 talarin kup.r. edestä. "Och blef nu allmänt intygat, denna eldskadan af wådelig händelse i sä måtto treffat honom Probsten, att dess hustru Madam Anna Carstenia, som någon tijdh till baaka warit passionerad, har för sin restitution skull låtit opgiöra een lijten eldh i Cammaren, hwar wed hon ehrachtadt smöria och muka sine lemmar; Men samme eldh haar sig emoth all tanka trängt genom nägon skorstens rembna, som till lijka brakt begge, wed hwar andra stående, Camrar i ljusan låga; så att och wissheeten här af äfwen är befunnen, effter dett eldskadan öfwergått, i det begge skorstenarne der effter äro befundna alldeles tunna och rembnade".

Retkellä (2/2): Hollolan kirkko yms.

Ennenkuin ilmoittauduin lauantain retkelle luin tietenkin retkiohjelman. Mutta en kovin syvällisesti. Vasta linja-autossa saatuani retkiprujun käsiini 'Hollolan kirkko' toi jotain hämärästi mieleen. Eikös yksi esi-isä ollut siellä kirkkoherrana? Kännykän internetselain käyntiin, Hiskin kautta Hollolan seurakuntasivulle, josta tuttu nimi löytyi. (Miehestä enemmän huomenna)

Näin tuli Hollolan kirkkoon ja ympäröivään maastoon tutustumiseen enemmän sisältöä. Kun kotona illalla luin vanhaa tekstiäni kirkosta, siitä näki selvästi etten ollut itse käynyt paikalla, olin vain referoinut muiden kuvauksia.

Kirkko on iso ja keskiaikainen. Asehuoneessa on säilynyt maalauksia ja sinne oli sijoitettu myös isoimmat vanhoista puuveistoksista.


Kirkossa sisällä oli mm. eversti Diedrik von Essenin hautajaisiin tehdyt vaakunat, jotka edustivat hänen esipolviaan viisi sukupolvea taaksepäin. Ei tuttuja sukunimiä, mutta hieno näky.

Saarnatuolista eli esi-isän esiintymispaikasta piti tietenkin ottaa kuva.

Kirkossa käynnin jälkeen kiipesimme sen takana nousevalle Kapatuosian linnavuorelle. Jostain syystä (jota en siis ymmärtänyt) useat retkeläiset olivat aivan otettuja siitä, kun kirkolla meitä opastanut Kyösti Toivonen kertoi mäen nimen juontuvan Raamatussa mainittuun turkkilaiseen paikannimeen. Jota en itse sitten laittanut muistiin, joten en voi tähän kirjata, enkä tarkistaa missä kohtaa moinen oli mainittu. (Onneksi hyllyssä on Raamattu, jossa on kartta "Uuden testamentin tapahtumapaikat Rooman valtakunnan itäosa", jossa on Mustanmeren ja Välimeren itäpään välissä Kappadokia. Joka mainitaan Raamatussa 4 kertaa, 2 kertaa apostolien teoissa ja 2 kertaa Pietarin kirjeissä. Että tuli sekin sitten selvitettyä.)

Mäeltä oli tehty arkeologisia löytöjä, mutta viis niistä, kun oli ne maisemat! Kännykän kamera tuskin tekee oikeutta, mutta piti kuitenkin yrittää:



Upeita maisemia oli myös myöhemmin ohjelmassa, kun olimme Mäntyharjun vesistöissä tiirailemassa kalliomaalauksia. En erottanut niistä mitään ja päätin syyttää lievää puna-vihersokeuttani. Muita arkeologisia kohteita retkellä olivat Lahden lintutornin kivikautinen asuinpaikka, Hollolan Kirkk'ailanmäen kalmisto ja Orimattilan Myllykoskella Suomen tällä hetkellä vanhin tunnistettu ja ajoitettu kivikautinen asuinpaikka. Sitä katselimme melko kaukaa ja vain yksi retkeläinen yritti mennä lähemmäksi: