Leena Sohvin vuonna 1819 alkaneesta elämästä (3/3)

Yksinhuoltajana Leena Sohvi ei voinut pitää Aatu-poikaansa toimettomana. Hän toi pirttiin toisen rukin ja selitti: "Toin sen sinulle; sinun täytyy ruveta ansaitsemaan lisää elatusapua. Minä vanhenen päivä päivältä eikä minun rukkini enää voi elättää meitä molempia, sinun täytyy siis ruveta kanssani kehräämään. Olen sopinut Takalan emännän kanssa siitä että sinä kehräät hänelle tappurat, minä aivinat ensi talvena".

Kahdeksanvuotias poika ei pystynyt naisten työhön, joten aikansa katsottuaan Leena Sohvi sanoi "Ehkä on parasta, että lähdet maailmalle, koska se rukin polkeminen on niin raskasta sinusta. Saat lähteä ensin villoja keräämään, että saat itsellesi sukkia ja tumput. Laitan teinin ja kaulapussin valmiiksi niin voit lähteä jo huomenna. Lähde ensiksi sinne Kärkölän puoleen, siellä on paljon rikkaita taloja ja kuuluvat olevan kovin anteliasta väkeä." 

Pojan palattua kehruuta yritettiin jälleen. Liekö Leena Sohvi ymmärtänyt ottaa tosissaan pojan puheet Helsinkiin lähdöstä. Lumien sulaessa huhtikuussa poika huikkasi oven suusta "Hyvästi, nyt minä lähden" uunin ääressä istuvalle äidilleen, joka ei lähtenyt pojan perään. Turhaa se olisi ollutkin, sillä poika palasi oltuaan ihmeteltyään kaupunkia vain muutamia päiviä. Mieli teki takaisin ja kuukauden päästä Leena Sohvi saattoi poikansa päätielle. Tämän palatessa ilman luvattuja tuliaisia sanoi "No, johan sinä tulit". Mutta seuraavaksi kesäksi järjesti pojalle paimenen paikan.

Seuraavana talvena pirttiin pärepuumatkalla ollut Heinilän isäntä ehdotti, että poika sopisi suutarin kaipaamaksi oppipojaksi. Leena Sohvi tarttui mahdollisuuteen kysymättä pojaltaan mitään. 

Eräällä kirkkomatkalla poikkesimme pitäjän suutarimestarin Kalle Kuulan luo ja siellä äitini minun puolestani teki suutarin kanssa suullisen kontrahdin viideksi ja puoleksi vuodeksi.

Ehdot olivat: kolme kertaa päivässä ruokaa, vapaa asunto, yhdet rohtimiset housut, kaksi varttista paitaa ja nahka-aineet yhteen pariin saappaita, jotka itse saisin valmistaa. Muista tarpeista lupasi äitini pitää huolen.

Se puolivuosi lisättiin niinkuin kaupanpäällisiksi ja siitä lupasi suutarinemäntä minulle puolivillaiset vaatteet.

Niin oli kauppa tehty ja siihen oli minun tyytyminen. Sellainen on elämän laki.

Äitini oli kaupasta kovasti mielissään, sillä olinhan minä nyt leipähuolilta turvattu moneksi vuodeksi eteenpäin.

Oppivuodet olivat loppumassa kun Suomi kohtasi nälkävuodet. Pirttiin tuli Aatu-poika tyytyväisenä kun vapaus oli koittanut puoli vuotta sovittua aikaisemmin, kunhan oli luopunut luvatuista puolivillaisista vaatteista. Leena Sohvi hymähti "Vai niin, vai ovat ne nyt huonojen aikojen tultua ajaneet sinut maantielle. Hyvinä vuosina et saanut päivääkään lomaa. Kylläpä se suutarin muori keksi keinon, millä päästä eroon siitä puvun lupauksesta." Kuitenkin Leena Sohvi vastusti pojan lähtöä Helsinkiin, mutta sinne 17-vuotias kuitenkin lähti muutamaa päivää ennen juhannusta 1868.

Leena Sohvi lähti jälleen saattamaan ja hyvästeli poikansa sanoin "Jumalan haltuun. Minä aavistan, että emme enää koskaan tapaa toisiamme tässä maailmassa… Muista ettet koskaan petä etkä tee vääryyttä kenellekään, sillä taivaallisen isän silmä näkee kaikkialle". Hän istui kivelle kuivaamaan kyyneliään esiliinan nurkalla ja tämän poika näki vielä tiellä kääntyessään. Hän kuitenkin jatkoi Helsinkiin.

Syyskuun alkupäivinä tuli kotipuolestani eräs tuttava poika Helsinkiin työnhakuun. Hän toi minulle sen surullisen uutisen että äitini oli elokuussa muuttanut ikuiseen lepoon. Hän kertoi että tämä oli löydetty kuolleena pellon ojasta, läheltä sisarensa taloa, jonne hän varmaankin oli ollut matkalla.

Kuumetauti ja puutteellinen ravinto olivat nähtävästi heikontaneet hänen voimansa ja ehkä halvaus sitten teki lopun.

Tiedot ja lainaukset Aatu Koskelaisen muistelmasta Leivän ja seikkailun haussa. Hämäläisen mökinpojan tarina 

Leena Sohvin vuonna 1819 alkaneesta elämästä (2/3)

Leena Sohvi Erkintytär oli 30 vuotta Aatu-poikaansa vanhempi. Tämän lapsuudenmuisto kuvaa siis alle 40-vuotiasta naista.

Ulkomuodoltaan oli äitini lyhyenläntä, lihavanlainen tyllerö. Kasvot rokonarpiset, silmät surunvoittoiset, sinisen harmaat, katse joskus hyvinkin terävä ja läpitunkeva.

Luonteeltaan oli hän alakuloinen, harvasanainen, sanoisinko melkein synkkämielinen. En muista hänen koskaan nauraneen, korkeintaan muistan hänen hymyilleen surunvoittoista hymyään, joka sekin katosi heti ilmestyttyään.

Suhde poikaan vaikuttaa rakastavalta. 

Sinä valvoit monta yötä minun tähteni, vaikka olit väsyksissä päivän raatamisesta ihmisten pelloilla ja niityillä. Sinä kannoit minua selässäsi työstä palatessasi kosteitten niittyjen ja kivisten mäkien poikki, kun jalkani olivat niin rohtuneet etten voinut niillä astua. Sinä kylvetit minua lauantaisin ja pesit pääni, ettei sinne syöpäläisiä kasvaisi. Sinä ompelit minun paitani ja mekkoni ja pesit ne lumivalkeiksi.

Leena Sohvi myös opetti poikansa lukemaan tämän ollessa kuusivuotias.

Se oli se päivä, jolloin äitini savusta mustuneen ja kolhitun arkun pohjalta kaivoi esiin äitini isävainajan ostaman aapisen. Aapinen oli ajanhampaan ja monen sukupolven käsien pitelystä muuttunut vähän ulkonäöltään. Muistan sentään elävästi kansilehden, jolla suurin kirjaimin luettiin "Aapiskirja, opiksi ja huviksi Suomen lapsille." Takimmaisella kansilehdellä taas oli se tavanomainen aapiskukko, pyrstön alla tuokkosellinen munia.

Kirjainten oppiminen tapahtui hyvin yksinkertaisella tavalla. Äitini istui kehräämässä, minä istuin jakkaralla hänen vieressään kirja polvillani ja noin kuusi tuumaa pitkä tikku kädessäni. Asetin tikun kärjen ensimmäisen kirjaimen kohdalle, äitini vilkasi kirjaan ja sanoi a, minä toistin aa, sitten siirsin tikun kärjen seuraavalle kirjaimelle, äitini sanoi b, minä toistin sen ja niin sitä jatkettiin siksi kunnes tultiin ö:hön, jolloin alettiin taas alusta. Minulla oli harvinaisen hyvä muisti, joten opin kirjaimet parissa päivässä. Tavaaminen kävi samalla tavalla, äitini sanoi ensi tavuun ja minä äänsin perässä pitkään ja suurella äänellä, niinkuin Jukolan veljekset lukkarin tuvassa. Sillä tavalla jatkettiin jonkun aikaa ja niin oli minulla koko lukutaidon salaisuus tiedossani. 

Mommilan päärakennus valmistui 1859
Museovirasto, CC BY 4.0

Edellisessä osassa mainittiin, että Leena Sofia elätti itseään kehruulla. Muuhunkin oli tartuttava.

L:n pitäjässä sijaitseva Mommilan-Heitoisten vanha sukukartano oli oston kautta joutunut pietarilaisen eversti R:n haltuun.

Sananlasku sanoo että uudet luudat lakaisevat parhaiten.

Niinpä tahtoi uusi omistaja että kaikki vanha törky hänen kartanostaan ja puistostaan oli poistettava. Hän kuulutti kirkoissa että mainittuun kartanoon otetaan rajaton määrä naisia sekä varttuneempia lapsia puhdistamaan kartanon kotipuistoa.

Kun äidilläni ei siihen aikaan ollut muita kiireellisiä töitä päätti hänkin lähteä Mommilaan raha-ansiolle.

Minun oli tietysti päästävä mukaan. Äiti kyllä pelkäsi että minusta matkalla olisi pelkkää haittaa, mutta suostui kuitenkin lopulta pyyntööni.

Matkavalmistuksemme olivat pian tehdyt. Teinipussin toiseen puoleen vähä vaatetta, toiseen evästä ja niin sitä lähdettiin. Päätimme suunnata matkamme suoraan erämaan halki. Tästä olisi se etu että pääsisimme perille päivää ennen kuin valtamaantietä kiertäen. Poikkesimme yöksi erääseen metsätorppaan, josta seuraavana aamuna painuimme korpipolulle. Tiestä ei ollut paljon tietoa, paitsi mitä karja ja metsän pedot olivat polkeneet.

Torpassa kerrottiin että näillä seuduilla kierteli väliin mesikämmen ja sanottiin että peto oli repinyt tänä keväänä erään torpan mullikoista.

Mutta äitini kun oli harras uskovainen vakuutti ettei hiuskarvaakaan katoa päästämme "ellei Jumala niin salli".

Painuimme Suomen aarniometsään. Pitkiä honkia ja naavaisia kuusia kasvoi kahden puolen polkua niin taajassa että keväinen taivas vaan sieltä täältä vähän pilkoitti. Sen sijaan olivat kaikki Pohjolan laululinnut niinkuin yhteisestä sopimuksesta valmistaneet meille oikein juhlakonsertin tässä luonnon omassa avarassa salissa.

Puolenpäivän rinteessä saavuimme eräälle joelle. Siinä nousi tie pystyyn. Torpassa oli aamulla kerrottu, että niillä seuduin olisi poikki joen kaatunut puu, jota myöden pääsee ylitse. Hetken etsimisen jälkeen löysimmekin ennenmainitun puun. Se oli oikea aarniometsän jättiläinen, minkä juurien alta petollinen kevättulva oli kuluttanut hiekan pois. Niin oli vanhus kellistynyt poikki joen. Kun joku ohikulkijoista oli karsinut oksat puusta, oli silta valmis. Äitini meni kantamuksineen edeltä käskien minun tulla varovasti perässä. Mutta ehdittyäni keskikohdalle en malttanut olla hieman keinumatta, kun kerran oli näin hyvä tilaisuus.

Loiskis! Samalla hetkellä pulikoitsin savisessa joessa. Luulenpa että elämäni vaellus olisi päättynyt tähän jokeen, ellei äidilläni olisi ollut senverran mielenmalttia että älysi hakea maalta seipään, jonka pään kurkotti minulle. Tartuin seipääseen; aika olikin jo täpärällä, sillä jalkani painuivat yhä syvemmälle pohjaliejuun. Vesi ulottui jo leukani tasalle, mutta seipään avulla pääsin kun pääsinkin kuivalle. Mutta minkänäköisenä! Silmät, korvat savea täynnä! Entä mekkoni sitten, jonka äiti oli juuri matkaa varten pessyt ja silittänyt! Äiti torui ja siunaili tottelemattomuuttani.

Vähän matkaa kuljettuamme saavuimme kartanon vesisahalle. Siinä äiti riisui vaatteeni, virutti ne sahan rännissä ja ripusti puun oksalle päivänpaisteeseen kuivamaan. Sillä aikaa juoksentelin minä läheisyydessä Aatamin asussa. Enemmittä seikkailuitta saavuimme illalla perille kartanoon. Yökortteerin saimme suuren kivinavetan ylisiltä. Siellä majaili jo ennen meitä paljon muitakin työn ja ansion hakijoita.

Aamulla meni äiti toisten kanssa metsää puhdistamaan, minä jäin omiin hoteisiini. 

Muitakin töitä oli.

Heinäniitylle pääsin jonkun kerran äidin kanssa. Ne olivat oikeita ilonpäiviä minulle. Varsinkin milloin kuivia heiniä ajettiin latoihin, sillä silloin sai mellastaa heinissä mielin määrin.

Kiireimmällä työajalla oli äitini hyvin vähän kotona, tavallisesti vain öisin. Hän tuli myöhään illalla, kun olin jo unen helmoissa ja lähti aamulla minun vielä nukkuessani.

Leivänpuolikkaasta, joka oli jätetty pöydälle minua varten, tiesin hänen käyneen kotona.

Siihen aikaan maksettiin työpäivästä tavallisesti kappa rukiita tai ohria. Meidän talviseen elantoomme meni noin neljäkymmentä kappaa viljaa, joten äitini ei paljon ehtinyt kotona olemaan.

Lainaukset Aatu Koskelaisen muistelmasta Leivän ja seikkailun haussa. Hämäläisen mökinpojan tarina 

Leena Sohvin vuonna 1819 alkaneesta elämästä (1/3)

Leena Sohvin vanhemmat vihittiin 27.12.1813 Lammilla. Erkki Sakariaanpoika (s. 1775) oli renki Rippolan kylän Harjun torpasta ja Leena Juhontytär (s. 1794) saman kylän toisen torpan tytär. Joko maineella tai suhteella nuorelle parille järjestyi torppa, jossa esikoistyttärensä näki päivänvalon säädyllisesti 9 kuukautta häiden jälkeen. Viimeiseksi jäänyt Henrik syntyi tammikuussa 1832. (Lammi RK 1811-21 s. 196, LK 1829-1841 s. 182, RK 1829-1837 s. 234, 

Leena Sohvi kuului sisarussarjan vanhimpiin, hän syntyi 31.8.1819. Kirkonkirjoissa hän lähti kotoaan vuonna 1842 eli 23-vuotiaana. Todellisuudessa hän on varmasti ollut jo aiemmin toisaalla palkoillisena. Lähdön kirjaus saattoi liittyä siihen, että palkollispaikka oli Hämeen Kosken puolella. Vuodesta 1845 hän oli Kurjalan kartanon piikana. Saman kartanon alaisessa torpassa elivät edelleen vanhempansa ja sinne toi isoveli Aatami nuorikkonsa vuonna 1847. (Lammi RK 1838-1848 s. 379, Hämeenkoski RK 1840-50 s. 167, 164)

Leena Sohvikin kohtasi jonkun erityisen ihmisen ja huomasi syksyllä 1848, että oli käynyt vanhanaikaisesti. Syystä tai toisesta toinen osapuoli ei ottanut vastuuta tapahtuneesta ja Leena Sohvin 8.3.1849 synnyttämä Aatu-poika merkittiin kirkonkirjoihin aviottomaksi. Huomattavasti myöhemmin tämä Aatu kirjoitti omaelämäkertansa Leivän ja seikkailun haussa. Hämäläisen mökinpojan tarina ensimmäisiksi sanoiksi

Olenpahan sieltä etelä-Hämeen takamailta, olen niinkutsuttu "lehtolapsi". Isästäni en muuta tiedä kuin että hän on ollut olemassa, äitini oli pienen uudistalon viides lapsi.

Uudistalo ei mahtanut olla kovin suuri, koska se oli arvioitu vain viidenkymmenen hopearuplan arvoiseksi.

Kun veljet näkivät äitini hairahduksen, niin pistivät hänelle kymmenruplasen käteen ja sanoivat: "Mene häpeäsi kanssa matkaasi!" Silloin siirtyi äitini erääseen läheiseen torppaan ja samaisen torpan saunassa minä ensikerran näin päivänvalon. Se tapahtui elokuussa vuonna 18-.

Veljiltään saamallaan kymmenruplasella osti äitini pienen pirtin, josta sitten tuli minun lapsuuskotini ja kaikkien lapsuusmuistojeni keskus.

Syntymäkuukausi heittää lähes puoli vuotta, torppa ei ole uudistalo ja eikä äiti ollut syntymäjärjestyksessä viides. Aatun muistamaa pientä pirttiä ei ole syytä epäillä, mutta kirkonkirjoissa asiat hahmottuvat toisin. Lapsesta huolimatta Leena Sohvi jäi Kurjalaan, mutta tämä on voinut olla paperitotuus. Lapsuudenkodissa pikkusisko sai aviottoman tyttären elokuussa 1851. Isoveli Aatami vaimoineen muutti vuonna 1853 Kosken puolelle lampuodiksi Töykkylän Laurilaan. Leena Sohvi oli pari vuotta kirjoilla samalla tilalla ja tähän voisi liittyä pojalle jäänyt käsitys poisajamisesta. Tämä sopii siihen, että vuodesta 1857 äiti ja poika olivat  Hyväneulan kylässä. (Koski LK 1846-55 s. 149, 272, 103, LK 1856- s. 109, Lammi RK 1849-1858 s. 145, Koski RK 1851-60 s. 98,  236, 157)

Me kutsuimme sitä pirtiksi, vaikka se oli vain tavallinen sisäänlämpiävä sauna. Siinä oli kaksi akkunaa, jos niitä niin voi nimittää. Yksi oli etelän puolella, siinä oli kolme pientä vihertävää lasiruutua, neljäs ruutu oli päreillä ja tuohella tukittu. Lännen puolella oli samansuuruinen ja samanlainen akkuna sillä erotuksella vain, että siinä ei ollut enää yhtään ehjää ruutua.

Vasemmassa nurkassa oli harmaasta kivestä muurattu kiuas, jonka raoista minä lapsena kaivelin saviruukin pois ja, niin oudolta kun se kuuluukin, imeskelin minä sitä mielelläni. Kiukaan yläreunalla oli kaksi mustunutta lautaa, jotka palvelivat astinlautoina kylvettäessä. Mikä mainio löyly, mikä suloinen lämpö siitä kiukaasta lähti! Sitä ei voi kuvitellakaan se, joka ei itse ole ollut muassa. Porras, jota myöten lavalle noustiin, oli ympyriäinen tukki, johon kirveellä oli hakattu muutamia lovia, askelmien virkaa toimittamaan. Kun kiuasta lämmitettiin tuli koko pirtti savua täyteen, jolloin äiti aukaisi oven että savu pääsisi ulos. Pienenä ollessani minä kiipesin vällyjen alle sänkyyn siksi aikaa kun ovi oli auki.

Pirtin seinähirret olivat alempana kutakuinkin puhtaat, ylempänä sitävastoin ne olivat pikimustat ja nokihahtuvia riippui niistä alas.

Huonekaluista ei ole juuri paljon sanottavaa: pöytäkaappi, joka seisoi kolmella jalalla, sänky, jossa oli olkia pohjalla, vällyt, yksi tuoli ja lavitsa, siinä koko kalustomme! Olinhan vähällä unohtaa tärkeimmän, nimittäin rukin. Se oli äitini leipäpuu.

Jokapäiväinen elämämme talviseen aikaan oli hyvin yksitoikkoista. Kun lumipyryt tukkosivat tiet ja polut sylenkorkuisilla nietoksilla, saimme olla eroteltuina muista ihmisistä pitkät ajat, väliin useita kuukausia. Kevätpuolella talvea tulivat kyläläiset takamailta noutamaan hirsiä ja pärepuita ja silloin he tavallisesti poikkesivat meille lämmittelemään ja pitäjän kuulumisia kertomaan.

Ajan kulusta ei meillä ollut paljon tietoa, kelloa tai kukkoa kun ei ollut. Eipä noita sentään suuresti kaivattukaan: söimme kun oli nälkä, menimme nukkumaan kun tuli uni ja nousimme ylös, kun oli tarpeeksi nukuttu. Selkeällä ilmalla sentään päiväseen aikaan auringosta ja yöllä tähdistä arvioimme ajan kulun kutakuinkin tarkkaan.

Pimeän tultua puhallettiin hiilloksesta tuli päreeseen, joka asetettiin seinällä olevaan pihtiin. Kun se oli loppuun palanut sytytettiin toinen ja maata mennessämme oli tavallisesti pihdin alla iso kasa karsia ja pirtti päreen savua täynnä.

Äiti kehräsi hyvin ahkeraan talon emännille sekä villasia että rohtimisia lankoja; niistä saimme sitten särvintä. Leivän oli äiti hankkinut jo kesällä päivätöillä heinäniityillä ja elonkorjuussa.

Syksyisin oli äitini myöskin usein riihi- ja pellavanpuhdistustöissä kylässä. Silloin lähti hän jo illalla kotoa, sillä "päivä" alkoi tavallisesti kello kahdeltatoista yöllä. Minä en päässyt mukaan kuin ani harvoin, tavallisesti sain jäädä yksin kotiin ja ne yöt ne vasta olivat pitkiä ja pimeitä! Tulta ei minulle koskaan jätetty, ettei tulenvaarasta olisi pelkoa. Tulitikkujakaan ei ollut; ne olivat siihen aikaan vielä ylellisyystavaraa.

Niinkuin jo mainitsin oli äitini uskovainen, ja Jumalan pelkoon hän koki minutkin kasvattaa. Hän neuvoi minua aina kääntymään hyvän Jumalan puoleen, milloin jotakin tarvitsin ja varsinkin hädässä ja ahdistuksissa. Nämä hänen neuvonsa painuivat minun lapsenmieleeni niin syvästi, että ne ovat seuranneet minua läpi koko elämäni.

Kun äiti talvisaikaan joskus kävi kylässä asioita toimittamassa, viipyi hän huonojen teitten ja pitkän matkan tähden toisinaan kauemmin kuin oli sovittu. Silloin tuskalliset ajatukset rupesivat risteilemään minun pienissä aivoissani: onkohan äidille tapahtunut joku onnettomuus, ehkä ovat sudet hänet syöneet taikka ehkäpä hän kuoppaisella ja kivisellä polulla on taittanut jalkansa. Silloin äitini opetukset paraiten tulivat mieleeni, silloin asetin käteni ristiin ja hartaasti pyysin hyvää Jumalaa tuomaan äitini kotiin poikansa tykö.

Rukouksen jälkeen tunsin itseni taas turvalliseksi. Vetäen seinäluukun vähän raolleen minä asetin korvani siihen kuullakseni milloin tutut askeleet lähestyisivät ja kun sitten pitkän odotuksen jälestä kuulin routaisen lumen narskahtelevan tiellä, silloin minun pieni sydämeni sykki rajattomasta ilosta, ja kun äiti joskus vielä tuliaisiksi toi kourallisen herneitä tai muutaman nauriin, oli iloni rajaton, ja kaikki surut ja pelot olivat unohdetut.

Verkatehtaan Rosa-rouva

Löytöretkiä Päijät-Hämeen kyliin -hankkeen loppuraportista 2/5 Hämeenkoski - kosken ja harjun huomassa (pdf) voi lukea, että "1800- ja 1900 -lukujen taitteessa Verkatehdas kukoisti ja Anders oli Hämeenkosken merkkimiehiä. Hänelle syntyi kaksi poikaa ja kolme tytärtä: Hilja, Hilma ja Siviä." Andersista löytyy komea kuva Koski-seuran sivustolta, mutta kuka synnytti lapsensa?

Naisten ääni 5/1912 kertoo, että tämä Rosa Korhonen "on syntynyt vähävaraisessa perheessä, jossa jo nuorena koulutöittensä rinnalla tottui käytännölliseen työhön". Verkkohaku tarttuu hautakivensä kuvaan ja veljensä perusteelliseen esittelyyn Wikipediassa. Jyväskylässä syntyneiden sisarusten "isä oli satulaseppä ja raatimies, äidinkieleltään ruotsinkielinen Lars Abraham Widbom (1819–1886) ja hänen äitinsä oli suomenkielinen, Korpilahdelta kotoisin ollut talollisentytär Fredrika Wilhelmiina Ylä-Lehtimäki (1822–1876), joka Helsingin yliopiston matrikkelitiedoissa mainitaan sukunimellä Helén." Raatimieheksikin valittu käsityöläinen, joka pystyi kouluttamaan ainakin yhden pojan yliopistoon asti ei kuullosta vähävaraiselta.

Eivätkä perheen lapset vähälahjaisilta. Naisten ääneen Rosa Korhosen (s. 1852) pyöreiden vuosien kunniaksi kirjoitettu teksti on tulkittava tyylilajissaan, mutta tarjoaa myös kiistattomalta vaikuttavia yksityiskohtia.

Naimisiin mentyään tehtailija A. Korhosen kanssa hän oli ensiaikana apuna konttoritöissä, mutta hoiti samalla myös mallikelpoisesti emännyystehtäviänsä, jotka, varsinkin lasten pienenä ollen, ovat vaatineet paljon huolta ja tarmoa.
Puolisonsa kanssa yhdessä ahkeruudella ja innolla toimiessaan oman kotinsa hyväksi, josta Kosken verkatehtaan nopea laajeneminen on ollut seurauksena, on Rosa Korhosella kuitenkin aina riittänyt aikaa ja intoa paikkakunnan sivistys- ja edistyspyrintöjen eteen työskennellä. Paikkakunnan nuoriso onkin sen täysin tunnustanut kutsumalla hänet kunniajäseneksi nuorisoseuraan, jonka ystävällisenä tukena ja auttajana hän on ollut, silloin kun ainoastaan aniharvat vanhemmat henkilöt ovat seuran toimintaan osaa ottaneet.
Puolisona ja emäntänä on Rosa Korhonen ollut esimerkkinä ympäristölleen, antamalla hyviä neuvoja ja ohjeita nuoremmille. Jos on kellä surua, on hänellä aina joku sana lohdukkeeksi. Jos taasen iloa, voi hän myöskin siitä iloita. Hänestä voi täydelleen sanoa: »Taidat surra surevaisten kanssa, taidat iloita iloisten kanssa".
Vierasvarainen, ihana Jokela, hyvin hoidettuine kasvi- ja puutarhoineen, on se lämmin koti, jossa kävijällä on aina jotakin hyvää opittavaa.
Kun Suomalaisen Naisliiton syntysanat oli lausuttu, oli kunnallisneuvoksetar Rosa Korhonen ensimäisiä innokkaita asian edistäjiä ja alkuunpanijoita paikkakunnalla.

Kolme hämäläistä kuuroa 1700-luvulla

Vanhuuden ja raajojen vammojen jälkeen Dagligt Allehandassa 7.12.1772 julkaistussa kirjeessä kirjoittaja (todennäköisesti Anders Gillberg) siirtyy tuntemiinsa kuuroihin.

En härads-Prophoss war här för 40 År tillbaka, som war både döf och dum; men gjorde sina Syslor likafullt förswarligen.

Kihlakunnan profossi, joka on saanut työnsä tehtyä kykenemättä kuulemaan ja puhumaan, on todennäköisesti keskittynyt ruumillisten rangaistusten antamiseen. "Här" tarkoittanee Hollolaa, josta valitettavasti kirkonkirjat ennen vuotta 1765 ovat palaneet.

En både döf och dum Åbo och Hemmans-Brukare i Pakola By, som har både Hustru och Barn, känner jag, som gör så wäl förswarliga Krå-Käril, som Kärror och Kärr-Hjul.

Rippikirjaa selaten Hollolan Paakolasta löytyy sokeiksi merkittyjä, mutta ei tätä kuuroa perheenisää, joka teki kärryjä ja kärrynpyöriä minulle mysteeriksi jäävien (varmaankin puisten) astioiden ohella.

Puuesineillä jatkaen.

En liten Gåsse om 6 a 7 År, bäde döf och dum, på Padoma i Kåskis, som gamla Befallningsmannen Grundeiss själf gjordt och tälgt en Trä-Musquett åt och dess Son Carl Grundeiss, Corporal wid Lätta Dragonerne, har lärdt exercera, har jag sedt med så godt skick och stå[?]ning handtera sitt Gewär med fina riktiga Tempo, at det warit nöje at se uppå.

Kirkonkirjojen mukaan nimismies Grundeitz asui Hämeenkosken Padomaan kylässä eli on luontevaa että hän on kiinnittänyt huomiota saman kylän (mahdollisesti oman asuintalonsa) poikalapseen. Ja ymmärtänyt, että kuurollekin pojalle puinen musketti on mieluinen lelu.

Onkohan Grundeitzin korpraalipoika harjoituttanut tätä leikkisotilasta yksinään vai onko mukana ollut isompi lapsijoukko?

(Tekijänoikeuksia rikkoen kuva on muokattu Colonial Williamsburgin Making History -blogin valokuvasta. Välillä näinkin.)