Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jalmari Finne. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jalmari Finne. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 10. syyskuuta 2025

Taistelu Oriveden poikien tukasta

Koska pari vuotta sitten kokosin tekstin Miehen jakauksen paikka ja sen tärkeys Jalmari Finnen Vuosisatojen takaa -jutuissa kiinnosti Taistelu Oriveden poikien tukasta (Aamulehti 03.06.1928 no 150 ).

Finnen lähteinä olivat piispantarkastuksen ja kirkonkokousten pöytäkirjat, joita on varmasti moni muukin lukenut, mutta lieneekö kiinnittänyt huomiota samaan yksityiskohtaan.

Kun piispa Terserus piti piispantarkastusta Orivedellä helmikuun 27 päivänä 1662, niin huomasi hän, että Oriveden talollisten pojilla ja rengeillä oli tavattoman pitkä tukka ja hän ryhtyi tätä hänen mielestään sopimatonta muotia vastaan taistelemaan. Tarkastuspöytäkirjassa on seuraava lause sen ajan vanhalla suomenkielellä:

"Ninkuin tallollisten pojat ja drengit kandawat aiwan pitkiä hiuxia, nin pitä Pappien nyt paston ajasa kulkemisessans Pitäjällä andaman nitä pois leikata ettei he tästä lähin edes tule ninkuin metzän ryöwärit Jumalan Huonesen ja Catechismuxen kullustelemuxen."

Ilmiselvästi paikkakunnalla pitkä tukka oli maskuliinisuuden tms. merkki, josta ei vähällä luovuttu. Kirkonkokouksessa 26.6.1757

todettiin, että oli kuulutettu saarnastuolista ja vielä sopivissa tilaisuuksissa huomautettu, että miesten on pitkä tukkansa lyhennettävä. Tätä vaatimusta puolustettiin raamatulla, sillä Paavalin ensimmäisessä epistolassa korinttilaisille, sen yhdennessätoista luvussa ja neljännessätoista värsyssä sanotaan nimenomaan näin;

"Eikö luondokan sitä meille opeta, että se on miehelle häpiäxi, jos hänellä on pitkät hiuxet, mutta waimon on se kunniaxi, että hänellä on pitkät hiuxet: sillä hiuxet owat hänelle peittexi annetut, mutta jos joku näky ritainen oleman, eij meillä eikä Jumalan Seurakunnalla se tapa ole."

Raamatun jälkeen kirkkoherra vetosi kuninkaalliseen kirkkojärjestykseen, joka määrää, että pappien on opetettava ja ylläpidettävä kristillisiä tapoja. Ja olihan hänellä vielä tukenaan tuo lähes sata vuotta aikaisemmin laadittu piispan määräys.

Finne ei tavannut miesten pitkiä hiuksia tämän jälkeen, joten hän uskoi määräyksien ja jalkapuun saaneen aikaan muodin muutoksen. 

maanantai 1. syyskuuta 2025

Jalmari Finne: Vuosisatojen takaa

Jalmari Finnen vuosina 1928-36 Maaseudun Tulevaisuudessa julkaistuja kirjoituksia Me ennen ja nyt on koottu kirjaan Sukupolvien ketju. Tutkisteluja kansastamme (1943). Mutta en onnistunut löytämään mitään uudelleen julkaisua Finnen Aamulehden kirjoitussarjasta Vuosisatojen takaa, joten kokosin linkit kiinnostuneille lukijoille.

  1. Jumalantuomio Lempäälässä Aamulehti 01.04.1928 no 91 
  2. Vanhaa kunnallista järjestystä Kangasalla. Aamulehti 15.04.1928 no 103 
  3. Vanha kyläjärjestys Urjalassa Aamulehti 22.04.1928 no 110 
  4. Noitajuttu Ruovedellä 1643 Aamulehti 29.04.1928 no 117 
  5. Riita Rillankivestä Aamulehti 06.05.1928 no 124 
  6. Naimisiinmenosta Aamulehti 13.05.1928 no 131 
  7. Maailmaantulosta Aamulehti 20.05.1928 no 137 
  8. Hautaamisesta Aamulehti 27.05.1928 no 144 
  9. Taistelu Oriveden poikien tukasta Aamulehti 03.06.1928 no 150 
  10. Käräjistä. Aamulehti 10.06.1928 no 157 
  11. Kohtalokas tarina kaksisataa vuotta sitten Aamulehti 17.06.1928 no 164 
  12. Juhannus - rakkaudesta Aamulehti 23.06.1928 no 170 
  13. Vanha verotaakka Aamulehti 01.07.1928 no 177 
  14. Säätykierto Aamulehti 08.07.1928 no 184 
  15. Mikä on miehen hinta? Aamulehti 15.07.1928 no 191 
  16. Pientä taikuutta Aamulehti 22.07.1928 no 198 
  17. Väärällä nimellä Aamulehti 29.07.1928 no 205 
  18. Isonvihan aikuisia kohtaloita Aamulehti 05.08.1928 no 212 
  19. Hämäläinen heimo Aamulehti 12.08.1928 no 219 
  20. Maijakaisa Aamulehti 19.08.1928 no 226 
  21. Punainen hame Aamulehti 26.08.1928 no 233 
  22. Talojen nimet Aamulehti 02.09.1928 no 240 
  23. Leskiemäntä, talo ja uusi isäntä Aamulehti 09.09.1928 no 247 
  24. Väärät huoneenhaltiat Aamulehti 16.09.1928 no 254 
  25. Palkollinen Aamulehti 23.09.1928 no 261 
  26. Vanhoja asioita ja vanhoja ihmisiä Aamulehti 30.09.1928 no 268 
  27. Jämsäläisiä Jämsän komppaniassa Aamulehti 07.10.1928 no 275 
  28. Väkisin naimisiin Aamulehti 14.10.1928 no 282 
  29. Tampereen kartano Aamulehti 21.10.1928 no 289 
  30. Vilkasta perhe-elämää Aamulehti 28.10.1928 no 296 
  31. Ikivanhojen asioiden ratkaisua Aamulehti 04.11.1928 no 303 
  32. Muuan kirkonrakentaja Aamulehti 11.11.1928 no 310 
  33. Kaksi rakastavaista Aamulehti 18.11.1928 no 317 
  34. Entisaikaista varallisuutta Aamulehti 25.11.1928 no 324 
  35. Pirkkalan Topparin Isotalo vuonna 1726 Aamulehti 02.12.1928 no 331 
  36. Eräjärven Kauppilan Jussila vuonna 1725 Aamulehti 09.12.1928 no 337 
  37. Kuhmalahden Vehkapuntarin Hinkkala vuonna 1724 Aamulehti 16.12.1928 no 344 
  38. Oriveden Padustaipale vuonna 1725 Aamulehti 23.12.1928 no 351 
  39. Teiskon Värmälä vuonna 1741 Aamulehti 06.01.1929 no 5 
  40. Unohtunut hirmuteko Aamulehti 13.01.1929 no 12 
  41. Kangasalan Monikkala vuonna 1725 Aamulehti 03.02.1929 no 33 
  42. Pieni yhteenotto Takahuhdissa vuonna 1748 Aamulehti 03.03.1929 no 61 

torstai 14. helmikuuta 2019

Rakkautta Kangasalla

Otavassa 1/1920 julkaistiin Jalmari Finnen tuomiokirjoihin perustuva kertomus Se rakkaus! Tekijänoikeutensa on rauennut, joten pari alkukappaletta yli hypäten suoraa lainaa ja lukija voi miettiä missä kohtaa rakkaus on mukana:
Kangasalla Tursolan kylässä ja Tavelan talossa isännöi 1700-luvun alkupuolella mahtava rusthollari Henrik Henrikinpoika Birckman. Hänellä oli neljä poikaa, Henrik, Kalle, Elias ja Petter. Talon oli isäntä perinyt isältään, ja vanhimmalle pojalleen Henrikille hän sen aikoi jättää. Mutta poika kai uskoi isänsä vielä kauan elävän, koska ei omasta kohdastaan ruvennut edes emäntää taloon hommaamaan. 
Hän oli siinä suhteessa yhtä haluton kuin kaikki muutkin veljensä. Kun nuori Henrik vuonna 1735 oli täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta, jossa tässä senaikuiset nuoret miehet tavallisesti jo olivat vakaantuneita aviomiehiä, ryhtyivät pojan äiti Sohvi Johanintytär ja täti, vanhan isännän sisar, rättärinleski Sohvi Henrikintytär, asiata järjestämään. Täti se varsinkin hommasi; hän kertoi nuorelle Henrikille tietävänsä hänelle sopivan vaimon ja vakuutti hankkivansa avioliittoon vanhan isännän suostumuksenkin. Kyseessäoleva neitokainen oli Kuhmalahden Isonpennon Knaapin rusthollin tytär Maria Simontytär. Eihän Maria enää ihan nuori ollut, olihan jo 23 ikävuottaan täyttänyt, mutta talo oli suuri, sitä kun ei silloin vielä oltu jaettu kahtia, niinkuin myöhemmin tehtiin, ja myötäjäiset sieltä saattoivat tulla hyvät. Ja kun nuori Henrik tämän kuuli, niin hänessä heti syttyi rakkaus. 
Kun joulukuussa 1735 Kuhmalahden Tervaniemen molemmat Anttilan isännät Antti ja Samuel tulivat Tavelaan tuomaan vanhalle isännälle veroja, sillä heidän talonsa olivat Tavelan akumenttitaloja, niin nuori Henrik lähetti heidän mukanaan Marialle terveisiä ja sanan, että tytön pitäisi odottaa häntä eikä mennä kellekään toiselle eikä kuulla toisten kosintaa, koska Henrik aivan varmasti kerran tulee eikä mikään muu kuin kuolema voi heitä kahta erottaa. Ja kun Maria tämän tiedon sai ja kuuli, että Tavelan rustholli oli hyvin iso talo, niin onni täytti hänen sydämensä ja hän päätti odottaa Heikkiä. 
Ja hän odotti. Kolme vuotta myöhemmin joulukuussa nuori Henrik meni äitinsä seurassa Kuhmalahdelle katsomaan tyttöä ja Knaapin taloa. Sohvi Johanintytär silloin mainitsi Marian vanhemmille Simo Joonaanpojalle ja Maria L,aurintyttärelle, että tässä oli tosi mielessä. Vuoden 1739 helmikuussa nuori Henrik lähetti Marialle kolme ja puoli karoliinia kihloiksi Paalilan Lintulan rusthollarin myötä, joka oli sukua hänelle, ollen naimisissa nuoren Henrikin tädin Sohvin tyttären kanssa. Samalla kertaa hän lähetti kihlasormuksenkin, ja todistajina tässä toimituksessa olivat Kuhmalahden lukkari ja kaksi Kuhmalahdella asuvaa lautamiestä: Lauri Vähänpennon Prusilasta ja Antti Tervaniemen Anttilasta. 
Olihan asia siis kaikin puolin valmis, vain häitä vailla. Maria odotti, ikää karttui, mutta Henrikkiä ei kuulunut, sillä Tavelan vanha isäntä ei ollutkaan suostuvainen avioliittoon. Henrik odotti isän vielä myöntyvän, siksi hän kirjoitti morsiamelleen kirjeen, joka on tuomiokirjan yhteydessä säilynyt. Kirjeen alkuun hän on pannut latinankielisen lauseen, jonka hän varmaankin on kopioinut nuoremman veljensä, ylioppilas Petterin kirjeestä. Tällainen on sanasta sanaan Henrikin rakkauskirje:
Näin kirjoitti nuori ylkä morsiamelleen Marialle, ja Maria päätti odottaa. Mutta kun ei sulhasta kuulunutkaan, niin hänen kärsivällisyytensä viimein loppui. Hän oli jo 28-vuotias, ja kosijoiden joukko alkoi harveta. Maria päätti ryhtyä ponteviin toimiin. Hän lähetti Henrikin kirjeen tuomiokapitulille tammikuun 20 p:nä 1741 pyytäen tätä toimimaan siihen suuntaan, että Henrik Birckman menee hänen kanssaan naimisiin. Ja tuomiokapituli ryhtyi heti asiaan. Jo helmikuun 4 p:nä lähetti Jonas Fahlenius Kangasalan kirkkoherralle Pietari Widbohmille kirjeen, joka myös on säilynyt. Siinä käskettiin häntä kutsumaan nuoret luokseen ja kehoittamaan heitä menemään naimisiin. Kirkkoherra ja apulainen Johan Mennander kutsuivat Tavelan nuoren Henrikin luokseen. Kyllähän Henrik koetti estellä sanoen olevansa jo liian vanhakin naimisiin menemään, mutta kun papit panivat hänet tiukalle, niin hän lupasi myöntyä, jos kirkkoherra koettaisi taivuttaa Tavelan vanhan isännän antamaan suostumuksensa. 
Mutta eipä näistä hommista miiään tullut. Silloin Knaapin isäntä Simo Joonaanpoika jo menetti kärsivällisyytensä ja haastoi nuoren Henrikin oikeuteen, ja helmikuun 27 p:uä olivat molemmat riitapuolet käräjillä. Morsiamen asianajajana oli Carl Adolf Lindelöf. Kun riitapuolet olivat tarkoin selittäneet asian, ryhdyttiin sovintoa hieromaan. Käräjiä kesti useita päiviä, ja maaliskuun 3:ntena teki nuori Henrik tulevan appensa kanssa sovintokirjan, joka on tallella. Hän lupasi mennä naimisiin Marian kanssa sekä ostaa toisen talon, missä asuisi vaimonsa kerällä, kunnes Tavelan vanha isäntä kuolisi, Myötäjäisiksi lupasi Knaapin isäntä tuhannen karoliinia sekä lehmiä ja muita taloustarpeita. Ja jotta sopimus oikein pitäisi paikkansa, kirjoitti neljä henkilöä nimensä todistajiksi paperiin. 
Ja asianomaiset viettivät häänsä heti toukokuussa ja elivät onnellisina. Heille syntyi kolme lasta, joista kaksi kuoli pieninä, mutta vanhin, Henrik hänkin, jäi eloon. Maria kuoli. Hänen miehensä eli kymmenen vuotta leskenä, mutta meni sitten uusiin naimisiin. 
Kun vanhin veljeksistä näin oli päässyt avioliittoon, niin jopa toistenkin veljesten hommat kääntyivät sinnepäin. Elias oli naidessaan 42-vuotias, Petter 48-vuotias. Kalle ei mennyt naimisiin, vaan eli ja kuoli vanhanapoikana. Kului vuosia. Simo Joonaanpoika oli luovuttanut Knaapin talon pojalleen Sipi Simonpojalle, joka 1743 otti itselleen vaimon Kangasalan Vehoniemen Sipilästä. Tämän emännän nimi oli Marketta Yrjänäntytär. Viisi lasta heillä oli aviostaan, mutta kolme näistä kuoli pieninä. Kesäkuun alussa 1751 kuoli Sipi, ja Marketta siis jäi suureen rustholliin emännäksi, yllämainitun appensa Simo Joonaanpojan ja hänen vaimonsa vielä ollessa talossa eläkkeellä. Suruvuosi oli juuri mennyt umpeen, kun kesäkuun 5 p:nä 1752 ilmestyi taloon kosija. Eräjärvellä on suuri Kuivaisten rustholli ja siinä talossa oli 32-vuotias poika Jaakko Juhonpoika. Tämä oli päättänyt tulla Knaapiin isännäksi. Hän se saapui kosijaksi. Ja jotta juttu olisi oikein laillinen, otti hän Marketan luokse mennessään kaksi todistajaa mukaansa, Vähänpennon Puontilan isännän Heikki Heikinpojan ja hänen vaimonsa Maria Simontyttären. Jaakolla oli kihlat mukanaan, hopeasormus, hopeasolki, rahaa kaksoiskaroliini ja kaksi tavallista karoliinia, 12 äyrityistä ja vihreä silkkihuivi. Emäntä oli jo levolla sulhasen tullessa taloon. Hän nousi vuoteeltaan ja otti vieraat vastaan. Kuivaisten Jaakko selitti asiansa. Emäntä ei siihen sanonut mitään. Jaakko tarjosi kihlansa ja laski ne siihen vuoteeseen, missä emännän kaksi lasta nukkui. Ja sitten hän meni pois. Pari päivää myöhemmin emäntä vei kihlat Puontilan isännälle takaisin ja käski häntä toimittamaan ne Kuivaisiin. Terveisiksi emäntä lähetti sen tiedon, että jos Jaakko jättää asian sikseen, niin hyvä on, mutta jos Jaakko vetää hänet oikeuteen, niin hän mieluummin menee naimisiin kuin käräjätupaan. Kun Jaakko oli tämän sanoman saanut, tuli hän jälleen eräänä iltana myöhään ja laski kihlat emännän syliin, jonka teon tehtyään hän matkusti omaan pitäjäänsä. Mutta Marketta lähetti kihlat uudelleen takaisin Jaakolle. Vähään aikaan ei kuulunut Jaakosta mitään, jonka vuoksi emäntä uuden kosijan tullessa taloon suostui tälle. Uusi kosija oli Yrjänä Eerikinpoika Pälkäneen Luukkaalasta. Tullessaan syyskuun 21 p:nä taloon oli hänellä, mukanaan oikein komeat kihlat, kolme kullattua sormusta, hopeatuoppi, teelusikka, kahdeksan kaksoiskaroliinia, kolme tavallista karoliinia ja silkkinen kaulahuivi.
Kuivaisten Jaakko taisi saada tästä tiedon, koska hän äkkiä haastoi Marketan oikeuteen vaatien häntä kanssansa naimisiin. Käräjillä nyt asiaa tutkittiin ja pohdittiin, ja kuinka olikaan, tuli päätökseksi, että Marketta oli sovinnolla ottanut Jaakon kihlat vastaan ja oli siis Jaakon laillinen morsian, Luukkaalan Yrjänä luopui vaatimuksestaan, kun vain sai kihlansa takaisin Marketta sai vielä 30 hopeataalaria sakkoa siitä, että oli mennyt kahden kanssa kihloihin. Rikkaana emäntänä ei hän tästä säikähtynyt, vaan sanoi, että hän maksaa sakot heti paikalla, kun tuomio on julistettu. Käräjät olivat lokakuulla, joulukuussa pidettiin häät. Kun vanha isäntä Simo Joonaanpoika 1755 kuoli, sai Jaakko seuraavana vuonna puolet Knaapin rusthollista. Ja Marketta eli onnellisena Jaakkonsa kanssa. Heille syntyi neljä lasta, ja he elivät rutivanhoiksi.
Kaikesta tästä voi päättää, että ihminen tulee monella tavalla avioliitossaan onnelliseksi. Vaikka alussa rakkautta ei olekaan aivan ylenpalttisesti, niin kyllä sitäkin ajan mittaan tulee.
Kuva Finnestä Tuulispää 17/1912

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Jalmari Finnen sukututkimustoimistossa

Kyltti Mariankadulla Helsingissä
Toverikunnan numeroon 4/1927 kirjoittanut T. V. oli taivaltanut  
Kruunuhakaan kirjailijan asunnolle ja soitin ovikelloa. Vastaani tuli samettiseen aamukauhtanaan puettu teräväkatseinen mies, kirjailija itse. Muita ei talossa olekaan, sillä kirjailija hoitaa yksin koko taloutensa. Menot supistuvat siten sangen vaatimattomiksi ja kalliin kotiapulaisen palkkarahat saavat nekin upota sukututkimustöihin. 
Varmaankin sama T. V. kirjoitti Finnen luona käynnistä hieman eri tyyliin lehteen Vapaita sanoja 1/1928.
Ilmassa on tupakansavua ja arkistopölyä, mikä saa jokaisen historiasta innostuneen tuntemaan olonsa kodikkaaksi. Vanhoja muistoesineitä on siellä täällä kohtalaisen hyvässä järjestyksessä.  
— No jos huvittaa, niin katsellaan näitä kahvin kiehuessa. Tuossa on pieni keskiaikainen lamppu, joka toimii tupakkakuppina, tuossa Otavan antama vanhalla suomenkielellä pergamentille tekstattu kirje. Se rikkiammuttu Monna-Liisan kuva on saanut jäädä muistoksi sotakeväästä. Tämä on puuman nahka ja nuo kaksi — (tjah, en tiedä, muistanko oikein, mutta eläimen nimeksi mainitsi isäntä tshikrik tai ainakin sinnepäin). Tuon taskumikroskoopin olen saanut lahjaksi — etsivältä keskuspoliisilta. Piikkikaktus, jonka näette tuolla, on Itämailta tuotu ja samaa lajia kuin se, mistä Kristuksen orjantappurakruunu katkaistiin. Tuossa on käsikirjoituksiani (kunnioitusta herättävä pinkka!) ja tuolla takahuoneessa korttilaatikoita.
 Toverikuntaan palaten.
Katsokaa nyt, kun selitän, alkaa kirjailija. Näihin korttilaatikoihin olen apulaisteni kanssa, joita minulla nykyisin on viisi, koonnut henkilötietoja 26 hämäläisestä pitäjästä. Olemme käyneet, läpi valtavan määrän tuomiokirjoja, rippikirjoja, kirkonkirjoja j. n. e. Aineisto on tavattoman runsas. Työ täytyy suorittaa systemaattisesti. Sitä varten olen, kehittänyt oman järjestelmäni ja opettanut apulaiseni käyttämään sitä. 
Jalmari Finnen arkisto on Tampereen kaupunginarkistossa.

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Juhannuksen tunnelmaa

En ole luonut blogiin asiatunnistetta juhannus, mutta julkaissut kuitenkin tähän aikaan vuodesta juhannusaiheisia tekstejä sekä kuvia:
Kun edellisestä pidemmästä kierrätysjulkaisusta oli sentään pari vuotta niin rohkenen juhlistaa tätä keskikesää lainauksella Jalmari Finnen 1600-luvulle sijoitetusta romaanista Ylioppilaita: kuvaus pohjalaisista ylioppilaista Turun yliopistossa (1909). Finnen kuva Ampiaisesta 22/1910.
Kun kirkko oli koristettu, niin kävivät tytöt Juhannustaikoja tekemään, sitomaan rukiin olkiin erivärisiä lankoja ja lakaisemaan teiden risteyksissä, saadakseen edeltäpäin tiedon tulevan vuoden tapahtumista. Mutta tärkeintä kaikesta oli käydä uhraamassa ropo Muhkurin lähteeseen, joka oli Ison-Heikkilän takana Pahaniemen kylässä. Sinne oli kyllä matkaa, mutta eihän se tuntunut, kun joukolla mentiin. 
Illaksi oli kokoonnuttava Kupittaan lähteelle, sillä vanha, miesmuistia kestänyt tapa vaati, että lähteen luona niityllä oli tanssittava ja leikittävä. Siellä kävi laitumella kaupungin asukasten karja, siellä näki suuret joukot sikoja ja vuohia, ja moni viimeiseen vimmaan villitty pukki sai pakokauhun tyttölaumassa aikaan. Siellä Ringiuksen ja hämäläisen ylioppilaankin porsaat olivat. Kuumalla raudalla he olivat polttaneet nimikirjaimensa niiden selkään. 
Lähteen vedellä sanottiin olevan parantavan voiman, ja pitaalitautiset istuivat sen lähistöllä kesät pitkät. Mutta vesi ei ainoastaan parantanut, se myös loihti, ja samasta astiasta juotu vesi Juhannusyönä sitoi kahden nuoren mielet ainaiseksi toisiinsa. 
Varakkaat porvarit, yliopiston opettajat, aatelisherrat, kaikki olivat saapuneet lähteen luo, ja lähitysten istuivat he nyt palvelijoiden ja renkien kanssa kesäyön ihmeellisessä valossa, joka ei ole päivää eikä yötä. Kaikki yhteiskuntarajat hävitti kesän pisimmän päivän lumous. Ja hävisivät riitaisuudet eri ylioppilasosakuntienkin väliltä, eikä "Ruotsin koira", "hunsvotti" eikä muut samanlaatuiset sanat kaikuneet.

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Onnistunut kuluttajaboikotti Helsingissä

Kuolemansa jälkeen julkaistussa muistelmakirjassa Ihmeellinen seikkailu Jalmari Finne kertoo ettei opiskeluaikanaan eli 1890-luvulla Helsingin "keskikaupungilla missään kaupassa saanut asioitaan suomen kielellä toimitetuksi".

Aleksanterin- ja Kluuvikadun kulmassa (Aleksanterinkatu 40) oli ylioppilaiden suosima Löfströmin kahvila. Suomalaisen Nuijan jäsenet saivat "päähänsä, että vaadittiin suomenkielisiä kirjoituksia kahvilan ikkunoihin ja pusseihin liikkeen nimi suomen kielellä." Asiaa lähdettiin ajamaan lähetystöllä, joka sai tylyn vastaanoton. Kahvilanpitäjät eivät pelästyneet edes lakkouhkausta.

Sen pohjalaiset muuttivat sitten käytännöksi.
"He asettivat kadulle vahdit, jotka estivät ylioppilaita menemästä sisään. Kolme päivää oli kahvila tyhjänä, ja sitten ilmestyi ulko-oveen paperi, jossa oli suomen kielellä "Kahvila". Varmuuden vuoksi pojat menivät tiedustelemaan asiaa ja saivat vastaukseksi, että kun kesällä uusitaan kahvilan ikkunat, niin kirjoitetaan joka toiseen "Kahvila". Samassa kahvila täyttyi tungokseen asti." (s. 31)
Vuonna 1881 syntynyt Katri Bergholm onkin sitten päässyt muistelemaan, että
Esplanadilla käyskenteli ylipäänsä ruotsinkielinen 'noblessi', suomenkieliset nuoret kulkivat Aleksanterinkadulla, ja heidän kokouspaikkanaan oli usein Löfströmin kahvila, 'Löffis', Kluuvikadun kulmassa.
Kahvilan ikkunoista on näkynyt Kluuvinkatu 3, josta on otettu varhaisia valokuvia kesällä ja talvella.

Antilooppi-korttelin sivun mukaan "Kauppias E. J. Löfström oli ostanut Aleksanterin- ja Kluuvikadun tontin vuonna 1879 ja rakennuttanut sille Theodor Höijerin suunnitteleman nelikerroksisen asuin- ja liiketalon.". Helsingin kaupunginvaltuuston vuoden 1900 pöytäkirjojen (pdf) mukaan Aleksanterinkatu 40:ssä toimi anniskeluoikeuksin kondiittori Johan Walfrid Löfström. Löfströmi(e)n alkuperäinen rakennus jäi kehityksen alle vuonna 1907. Vastaavat omistusvaihdokset näkyvät HKA:n kortista.
HKA:n minimaalisella resoluutiolla tarjoamista rakennuspiirroksista en erota Höijerin nimeä. Tontille oli 1876 suunnitteilla matala puurakennus.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Neiti von Zweigbergin työ

Kuolemansa jälkeen julkaistussa muistelmakirjassa Ihmeellinen seikkailu Jalmari Finne mainitsee yhteistyöhankkeen Yrjö Kajavan kanssa.
"Kerran sattumalta tuollaisen keskustelumme aikana mainitsin, että 1700-luvun lopun sotilasluetteloissa on myös miesten pituus mainittuna. Hän kuunteli ja tiedusteli, voisinko hankkia hänelle nämä mitat. Sehän oli helppoa. Asetin erään arkistoapulaiseni, neiti von Zweigbergin, tähän työhön ja eräänä päivänä toin Kajavalle luettelon yli 20.000 sotilasmittauksesta."
Kajava käsitteli aineiston ja kirjoitti tutkielman, joka julkaistiin saksankielisenä "Tiedeakatemian julkaisuissa". Kansilehdellä luki "Ainehiston koonnut Jalmari Finne, julkaissut Yrjö Kajava". Kuvausta vastaava nimeke oli yllättävän helppo löytää Fennicasta:
Mitteilungen uber die Körpergrösse des finnischen Mannes Ende des 18. und Anfang des 19. Jahrhunderts. Annales Academiae scientiarum Fennicae. A 25,5
Mutta jäivätkö neiti von Zweigbergin kynänjäljet arkistoon vai joutuivatko uunin sytytteeksi? Tutkimusaihe on edelleen ajankohtainen, sillä Bernadottelandiassa on keväällä 2014 Stefan Öberg väitellyt otsikolla Social bodies. Family and community level influences on height and weight, southern Sweden 1818-1968. Verkossa on vain tiivistelmä, josta selviää, että 1800-luvun alussa tilallisten lapset olivat muita pidempiä. 

Ehkäpä neiti von Zweigberg olisi vain tyytyväinen, ettei nimensä esiinny samassa painotuotteessa kuin Kajavan, josta en itse ollut aiemmin kuullutkaan. Wikipedian mukaan "Hän oli myös varsin kiinnostunut rotututkimuksista".

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Sankariajan lapset


Kuolemansa jälkeen julkaistussa muistelmakirjassa Ihmeellinen seikkailu Jalmari Finne kertoo avustaneensa Helmi Krohnin pyynnöstä Pääskystä. "Kirjoitin ensiksi eräitä historiallisaiheisia kertomuksia, jotka sitten kokosin yhdeksi kirjaksi; niin syntyi "Sankariajan lapsia"." Historialliset kertomukset lapsista ja lapsille kiinnostavat, joten lähdin niihin tutustumaan.

Sankariajan lapsia ilmestyi vuonna 1908. Kävin läpi tätä aikaisemmat Pääskysen numerot ja törmäsin numerossa 5/1908 kuva-arvoitukseen, jonka leikkasin ylle. Ohje: "Leikkaa nämät 8 kuviota irti ja liimaa ne sitten yhteen siten, että niiden keskelle jää tyhjä paikka, joka muodostaa erään kuuluisan 1808—09 vuoden sotasankarin kasvonpiirteet." Oikea vastaus julkaistiin numerossa 6/1908 ja on tämän postauksen alareunassa. Kelpaisiko tämä hupi nykylapsille? Tunnistaisivatko kasvot?

Finnen kertomuksia paikallistin vain kaksi: Sandelsin hattu. Pienen rumpalipojan tarina. (1-2/1908) v. Döbelnin ruusu (8/1908). Itse kirjassa on lisäksi kertomukset Karhu, Napukka ja von Döbelnin kuriiri. Pettikö Finnen muisti? Julkaistiinko muut kertomukset jossain toisessa lehdessä ennen kirjaa?

Kaikki tarinat sijoittuvat Suomen sotaan. Aikalaisarvostelija E. H.:n silmin kertomusten suurin puute on se
"ettei johtajia ole tarpeeksi selvästi personoitu. Adlercreutz, v. Döbeln ja Sandels esiintyvät kaikki samalla tavalla. Voisi vallan hyvin käyttää yhtä ainoata nimeä kaikissa kertomuksissa. Ei ole tehty minkäänlaista eroitusta senkään perustuksella, että ainoastaan Adlercreutz oli syntyjään suomalainen, ja että v. Döbeln oli jo vuosia oleskellut Suomessa ja oli siis oloihin perehtyneempi kuin Sandels, joka oli äsken maahan saapunut. Miten mahtoikaan jo tämä asianhaara vaikuttaa heidän tapaansa kohdella umpisuomalaisia erämaan lapsia! Ja miten mahtoi Sandels muutenkin koko olennoltaan erota esim. Adlercreutzistä!" (Valvoja 7-8/1909). 
Häntä ei tuntunut häiritsevän sodan ihannointi eikä alaikäisten lasten sekaantuminen sen tapahtumiin. "Kaunis kunnianhimo" on heittäytyä "mihin vaaroihin tahansa, ansaitaksensa päällikön ystävällisyyttä tai kiitosta." Tosin "olisihan ollut luonnollista, että edes joku näistä lapsista olisi antautunut vaaroille alttiiksi jostakin toisesta motiivista, esim. halusta suojella kotiansa tai jotakin muuta läheistä ja rakasta."

Ensimmäinen kirjasta herännyt ajatus oli tyytyväisyys, että viime sotien kirjallisuuteen ei sentään kuulu tällaista lapsien mukaanottoa. Tai mistä minä sen tietäisin, kun en sotakirjallisuutta lue.

Sitten mietin sortovuosia ja sitä, miten moinen venäläiskuvaus oli saatu julkaistua.

Lopulta tuli mieleen, että kirjan ovat saaneet tuoreena käteensä juuri ne pojat, jotka tuskin täysi-ikäisinä ovat kantaneet asetta sisällissodassamme.