Noormarkun Loch Ness

Satakunta-sanomalehdessä 21.6.1879:

Kaikkea elävän eteen sattuu. Painojärvi on isohko metsälampi Lassilan tienoilla Noormarkun kirkkokuntaa. Useampia vuosia sitten on jo tämän järven rantalaisten kesken liikkunut puhe kauhiasta vesikärmeestä, joka tavan takaa sanotaan olleen nähtävänä sen mustassa veden pinnassa, hämmästykseksi ja kauhuksi kaikille näkijöille. 

Viime tuorstaista 2 viikkoa lähti järven syrjässä asuva torppari Kaarle Huidanlahti järvelle entiseen tapaansa kalastusta koittamaan, ja meloessaan siellä pienessä tukkiruuhessaan, sattui hänen silmiinsä eräs kummallinen vesi-olento, joka tavattoman suuren hau'en tapaan kulki veden pinnassa vähän matkaa rannasta. Mies kun luuli tässä hänelle aika kalan tarjona olevan, kiiruhti kohta pitkällä laskuverkollaan sitä kierrokseen laskemaan ja onnistuikin tässä toimessaan jo niin pitkälle, että verkko vesi-olennon ympärillä oli melkein ummessa. 

Mutta vastapa nyt kumma häntä kohtasi. Sen sijaan kun hän toivoi hyvän tuttavan hau'en pään kohta näkevänsä, huomasi hän kauhistuttavan suuren käärmeen pään nousevan vedestä ja laskeuvan ruuheensa, samassa kun peto toiselta puolelta ruuhta liukkalla pyrstöllään luikaili miehen jalkoin ympärillä ruuhen laitojen sisäpuolella. Lyömiseen ei hän voinut ryhtyä, sillä pelko oli hänessä väkevämpi, kuin rohkeus. Huomattava oli myöskin, että pedon sieramista huohkui myrkyllinen löyhkä, jota hengittäen mies joutui painontapaiseen tilaan. Mela osui kuitenkin miehen käsissä olemaan ja sitä liikutellen joutui hän melkein kuin tietämättänsä kotirantaansa, yhä vielä pahoin voipana, päätä polttaen ja puoli pyöryksissä. 

Kotiin tultuansa ja taas tervennä kaikesta kohtauksen vaikutuksesta, jutteli hän kauhistuttavan tapauksensa, jonka hän oli kohtannut järvellä ja varoittaa jokaisen sitä karttamaan pikemmin kun antautumaan sen kanssa taisteluun. Niin meille totena kerrottu.

Kuva: Alphonse-Marie-Adolphe de Neuvillen kuvitusta Jules Vernen kirjaan 20000 Lieues Sous les Mers (Wikimedia)

AS26: Uudistuneessa Satakunnan museossa

Pohjanmaalta etelään tullessa tulee tietenkin vastaan Satakunta ja jäin maanantai-iltana yöksi Noormarkun ruukille, jotta tiistaina 3. heinäkuuta voisin freesinä tutustua uusittuna avattuun Satakunnan museon perusnäyttelyyn, josta tuli matkalle hieno lopetus. (Museo on niin tuttu, ettei tullut mieleenkään ottaa ulkokuvaa.)

Lippukassalta sain niukat ohjeet ja vasta kysyessäni kuvauksen vaihtuvasta näyttelystä. Se ei ollut tiukasti vuoden 1918 sotaa vaan kuvasi hieman laajemmin sadan vuoden takaisia oloja. Pömpeleiden numerointi lämmitti sydäntä, mutta niiden välissä suunnistus osoittautui varsin haastavaksi sukkuloinniksi.

Perusnäyttelyyn astuessani silmäkulmassa vilahti sana Kokemäki, joten alku oli paras mahdollinen. Ja parani heti, sillä kyseessä oli esitys Satakunnan maannoususta kivikaudesta nykypäivään. Karttakuvia tästä olen monesti etsinyt ja animaatio oli todennäköisesti yksityiskohtaisin koskaan näkemäni. Sitä olisin mielelläni mietiskellyt kauemmankin ja tavatessani käynnin aikana museolaisen toivoin ääneen verkkoon jakoa.

Rannan lisäksi esityksessä oli Satakunnan esihistorian ja keskiajan tärkeimpiä paikkoja. Vasta kotimatkalla tuli mieleen, että ne olivat varmaankin suunnilleen ellei tarkasti samat kuin itse näyttelyssä. Se alkoi Huittisten hirvenpäällä ja tilaa säästämättä näytti esihistoriallisia löytöjä kronologisesti. Näyttelyn voi kiertää vain lyhyet seinätekstit lukemalla tai sitten tökkiä kosketusnäyttöjä, joissa oli lisätietoa ja esinekuvaukset, joihin olisin kaivannut karttoja näyttämään sijainteja.

Erityisesti pidin ensimmäisestä piirroksesta, jossa nainen oli aktiivinen toimija, pronssikauden sijoittamisesta röykkiöhautaan sekä Kokemäen näkyvydestä. Teljällä oli oma pömpeli ja varhaisemmat löydöt oli otsikoitu "Kokemäen komeat".

Esihistorian jälkeen keskiaika esitettiin rahoin ja kirkoin. Näitä seurasi talonpoikaiselämä, jossa oli toimintapiste, jossa saa testailla entisajan esineitä. Kerroksen kierroksen loppupuolella oli 1800-luvun lopun ompelimo, kauppa, tietoa metsästyksestä, kalastuksesta ja merenkulusta.

Mitä sitten jäi kahteen muuhun kerrokseen? Mitään kylttejä tai suurempia otsikoita ei näkynyt, joten piti vaan itse katsoa ja tulkita. Toinen puoli yläkerrasta kertoi ihmiselämän juhlista ja vapaa-ajasta.

Toisesta päästä hahmotin "satakuntalaisuuden", jossa esiteltiin modernisoitu Lallin tarina, Maila Talvion ja miehensä työtä, satakuntalaisia taiteilijoita ja museon kokoelmien alkuvaiheita esinein.

Viimeksi mainittuijen joukossa oli kantele, joka Satakunnassa herätti häh-reaktion. Paljastui itsensä Elias Lönnrotin laitteeksi ja kolmannen esiintymän johdosta miehestä tuli näin yksi kesän teemoista. (Ks. Paikkarin torppa ja kävely Kajaanissa).

Perusnäyttelyn alakerrassa oli Pori, jonka historiassa keskityttiin tulipaloihin. Vuoden 1852 tulipalon jälkeen käytössä olleita kuoppa-asumuksia oli onneksi selvennetty pienoismallilla.

Henkilöitä ei oltu nostettu esiin keskikerroksessa ja yläkerran taiteilijat Maila Talvio mukaanlukien olivat tuttuja, joten alakerrassa yllätti tiennäyttäjäksi otsikoitu Fredrik Frans Wallenstråhle (1771-1857), josta en mielestäni ole koskaan kuullut.

Sen sijaan seuraavassa vitriinissä tuli vastaan erittäin tuttuja miehiä: Patrik Österholm ja Johan Fieandt! He edustivat rikollisuutta, jonka näkyvyydestä paikallishistoriassa olen pitkään inissyt. Eli en voinut olla kuin tyytyväinen, vaikka melkein heti tuli mieleen, että olisihan se kiva, jos tutkimukseni jotenkin noteerattaisiin... ja kas, museoiden käytännöistä poiketen, kosketusnäytön syövereistä löytyi lähdeviite kirjaani! Museokierrokseni keskeytyi hetkeksi, kun piti tehdä nöyrän kerskailun hengessä somepäivitykset.

Kun pääsin jatkamaan löysin vitriinin porilaisia (vai satakuntalaisia?) tuotteita, joiden joukossa Kimble yllätti. Nurkkauksessa oli muutakin teollisuuteen ja liike-elämään liittyvää. Rinnan sahatyöläisen koti ja pieni Juseliusten asunnon interiööri. Jälkimmäisen yhteydessä oli Sigridin leluja, joita Finnasta pari vuotta sitten kävin läpi.

Kerroksen loppupuolella oli ripaus 1900-lukua, jota oli ollut myös yläkerran vapaa-ajan vietossa. Perusnäyttelyn painotus on 1800-luvussa, josta on kokoelmissa enemmän esineistöä, mutta esihistorian osuus oli niin vahva aloitus, ettei jakauma päässyt kiertäessä harmittamaan. Ja sama tilannehan on lähes kaikissa Suomen museoissa, mutta täällä sentään noteerattiin 1500-luvulta Porin perustaminen ja kuninkaankartano toisin kuin eräässä etelärannikon kaupungissa, johon illalla palasin.

Jalan Palukselta Lassilaan

Kullaan Paluksen ja Noormarkun Lassilan välillä on linnuntietä matkaa noin 15 kilometriä. Nykykartalta löytyy tieyhteys niiden välille, mutta kansanperinnettä kerännyt nimimerkki -s -t -n kertoo ajasta jolloin näin ei ollut (Lännetär album, utgifvet af vestfinnar I, 1860, kuva Maamiehen ystävän nimiöstä 1844)

Normarkun kappelissa, Ulvilan pitäjää, löytyy vähäinen kirkkokunta, joka on kun eroitettu muitten ihmisten yhteydestä, sillä mitään ratastietä ei tänne käy, joka onkin hankalaa saada toimeen, kun paikkakunta on enimmäksi osaksi vesillä piiritetty, ja jolla kulmalla ei järviä ole, on vuoria ja rämeisiä vuoren rotkoja. Ratasteistä ei ihmettä ole, jalka-ihminenkään ei tahdo hyvin päästä paikkakuntaan, jos hän esimerkiksi Palukselta - kylä, kuuluva Kullaan kappeliin - mielisi sinne. Tämän paikkakunnan nimi on Lassila. 

Lähtekäämme nyt Palukseltakin pötkimään. Ensin on meillä järvi ylitse soudettava, jonka pian jätämme, vaan nyt alkaa metsä-polku. Vähän matkaa käytyämme tulee suo vastaamme, josta pol'un näyttää vievän vuoriselle paikalle. Jos tapaamme matkata keväällä niin olemme kohta hyttyisten kynsissä, jotka kaikin tavoin meitä hätyyttävät ja matkustustamme estävät, vaan viimein olemme suon ylitse päässeet ja on meillä kumminkin kova pohja, ettei tarvitse pelätä suohon vajoovamme. 

Vaan nyt onkin polkumme juurikuin katkaistu, eikä näy tien-viittoja missään. Viimein sentään pol'un päähän pääsemme ja sopii siis matkustaa, kun jällen tulee suo vastaamme ja samassa hyttyiset. Tämmöistä tämä on koko matka, suo jättää, vuori ottaa, tölli siellä toinen täällä, vaan viimein sentään lähenemme määräpaikkaamme, 7 ja 8 tunnin paikoilla soita rähmittyämme, vuoria kiiveltyämme ja hyttyisten kanssa sodittuamme. 

Ehkä vieläkin on virstan paikoilla kylään, näkyy sentään, että ihmisasuntoja lähenemme. Metsä harvenee; siellä täällä pieni pellon tilkku pistäiksee silmiimme. Vielä vähän matkaa käytyämme näemme kirkon tornin auringon paisteessa valaistuna, jopa Inhotun järvikin puitten raosta pilkuittelee ja metsänkin jo loppuessa näemme koko kylän kirkkonensa ja taloinensa pienen joen reunalla, joka vetensä mainittuun järveen laskee. Nyt kun jo olemme kylässä, käykäämme tuohon taloon tuolla mäellä, joka ulkonäöltään on siistempi...

Lauantain Limnell: Johan Gustaf (s. 1811)

Hieman epätarkka skannaus yllä on sanomalehdestä Finlands Allmänna Tidning 17.3.1862, jossa oli joukko tilojen omistukseen liittyviä ilmoituksia. Joku tarkistuskierros ollut menossa?

Esimerkissä Karl Fredrik Liljenqvist ilmoittaa ostaneensa 21.4.1858 äidiltään Maria Christina Limnelliltä puolet Kankaanpään verotilasta Harjakankaan kylässä Noormarkussa. Kurkistus rippikirjaan 1861-1868 kertoo, että sukunimi Limnell kuuluu Karlin isäpuolelle Johan Gustaf Limnell (s. 1811 Pori). Miehen syntymäaika on ilmoitettu samalla tarkkuudella rippikirjassa 1854-60 ja 47-53 ja 1840-46 ja 1833-39. Noormarkussa vihittiin 10.7.1836 Porista "Arbetsk: Joh: Gust: Limnell" ja Noormarkusta "Skatte Bd:enk: Maria Christ: Jac:dr Lilljeqvist". Mitenköhän on työmies lesken pokannut?

Vihkiminen ja muuttovuosi 1836 viimeisessä rippikirjassa stemmaa Porin ulosmuuttaneisiin, jonka rippikirjaviitteellä (pienen sekoilun jälkeen) avautuu tilattoman väestön sivu, jonne Johan Gustaf on tullut tontilta 458, jossa sukunimensä Avelin samoin kuin maaseurakunnan puolella. Seuraavaa ketjun palasta pitäisi hakea Kullaalta, ilmankos on tarkka syntymäpäivä hukkunut.

Johan Gustafin ja Marian poika Frans Viktor Limnell (s. 15.9.1842 Noormarkku) päätyi Pomarkun Harhalan kylän Mastomäen isännäksi vuonna 1871. Hänen poikansa Frans Johan Fransinpoika Limnell (s. 21.8.1875 Noormarkku) jäi taloon isänsä kuoleman jälkeen. Satakunnassa 16.1.1896 kerrottiin

Kolme metsäsikaa vähän ajan kuluessa on saanut Mastomäen talon setämies Johan Limnell Pomarkun Harhalan kylästä, nimittäin viime marraskuussa yhden, jonka hän tappoi kuokalla ja joulukuussa kaksi. "Puskaporsaat" olivat tehneet kovaa vastarintaa eivätkä olleetkaan vallan turhan pieniä, koska isoin painoi noin 2 vanhaa leiviskää ja vähin 1 1/2.

Mairea katsomassa

Kun noin kuukausi sitten kuulin, että Porin teatteriin syysohjelmistoon tulee Maire Gullichsenin elämästä kertova näytelmä innostuin heti. Hieman hankala selittää miksi. En tiedä ao. naisesta juuri mitään eli en ole hänestä koskaan ollut kiinnostunut.

Vetovoimaa oli kuitenkin tarpeeksi, että esitystä varten matkustin Helsingistä Satakuntaan historiallisen sateisena viikonloppuna. Enteet eivät olleet otolliset, mutta esitys vei minut eilen illalla mukanaan. Ehkäpä juuri siksi, että tarinan vaiheet eivät olleet ennestään tuttuja? Mieleen nimittäin tuli taannoinen Aurora-kokemus, josta en pitänyt alkuunkaan yhtä paljon.

Yhteistä näille teatteriesityksille oli minimalistinen lavastus ja yläluokkainen päähenkilö kronologisessa tarinassa. Ja episodinen rakennekin. Ajallisesti ja maantieteellisesti Maire oli lähempänä, mutta se tuskin oli ratkaisevaa. Paremmat näyttelijät tai käsikirjoitus?

Suurin osa Mairen sivuhenkilöistä jäi kiiltokuviksi, mutta sekään ei haitannut kokonaista. Käsikirjoittaja oli onnistunut minulle sopivasti valitsemaan kohtauksia, joista syntyi mielekäs kokonaisuus. Joka ei tietenkään ole koko totuus.

Mutta herätti mielenkiinnon muita totuuksia kohtaan. Mitä tapahtui Mairen veljille? Miksi Mairen yksi setä oli Kauvatsalla juuri ennen vuoden 1918 sotaa?

Wikipedian lisäksi lisätietoa voi ilmaiseksi verkossa hakea Biografiakeskuksen talousvaikuttaja-artikkeleista Walter Ahlström ja Harry Gullichsen. Historiallisesta sanomalehtiarkistosta löytyi tietoja kesäkuun 1906 kuolemantapauksesta, johon näytelmän unissakävelykohtauksessa viitattiin. Muolaan Suursaaren sahanhoitajaa, omistajaa (Mairen isä), prokuristia ja työnjohtajaa oli metsästä ammuttu ja yksi miehistä kuoli.

Kuvassa Heidi Rantakeisu Mairena. Janne Alhonpää, Porin teatterin lehdistökuvat

Torpparin lesken perillisiä haetaan

Sanomalehdessä Inrikes tidningar kuulutettiin 18.9.1788 Ulvilan Söörmarkussa 29.1.1788 kuolleen Lisa Wossmanin perillisiä. Tältä torppari Jacob Lindbladin vaimolta ei ollut jäänyt rintaperillisiä.

Söörmarkku kuului Ulvilasta vuonna 1771 erotettuun Noormarkun kappeliseurakuntaan, jonka rippikirjat 1747-1805 ja historiakirjat 1774-1829 tuhoutuivat vuoden 1918 tapahtumissa. Eli Lisan perillisiä on myöhäistä jäljittää, mutta kiva, että oli jäänyt jotain jaettavaa. Tai tarkemmin katsottuna ilmoituksessa todetaan ettei hautausmaksujen jälkeen juuri mitään ollutkaan.

Kesäretkiraportointia

Maanantaina kävin katsomassa ystäväni jälkikasvun kehitystä Noormarkussa. Vähän heikolla etukäteisvalmistelulla, ulkomuistin varassa, yritin matkalla hahmottaa Sara Qvistin asuinpaikkaa. Olin ajatellut, että sen pitäisi olla tehdasalueella, mutta Ruosniemen tie toi suoraan Myllykoskelle. Joka on kuvassa.

Tiistaina retkeilimme Raumalle täysin ilman sukututkimuskytkentöjä, niin uskomattomalta kuin kuullostaakin. Matkalla olisi teoriassa voinut käydä kurkkaamassa Lappi Tl:ssä asuneiden esivanhempien maisemia, mutta ulkomuisti ei riittänyt ihan niin pitkälle.

Raumalla kävimme Lönnströmin taidemuseossa ja kotimuseossa. Ja välissä lounaalla kauniissa puuhuvilassa merenrannalla.

Paluumatkalla poikkesimme Euran Nauravassa lohikäärmeessä. Edellisestä käynnistä oli muutama vuosi ja muistin paikan pienempänä. Pienihän se on, mutta paljon mielenkiintoista katsottavaa. "Miehen maailma" huoneessa oli hauskoja listoja, joilla omaksui tietoa lähes huomaamattaan. Valittetavasti en älynnyt tehdä yhdestäkään muistiinpanoja, joten en voi antaa esimerkkiä.

Opastuskeskuksen verkkosivuilta löytyy perustiedot Euran esihistoriasta. Euran sivuilla on myös toisenlainen vilaus esihistoriasta.

Opastuskeskuksen EU-rahoilla tehty näyttävä esite olisi myös kannattanut laittaa verkkoon, olihan se nyt kuitenkin jaossa ilmaiseksi eteisessä. Kauniisti taitettu ja kuvitettu lavastetuin valokuvin. Tekstiosuus koostui faktasta sekä tuhannen vuoden takaisen kuvitellun elämän kuvauksesta:

Tytär Aura lopettaa itkunsa, kun Kanerva kietoo lampaantaljan vielä
tiukemmin lapsen ympärille. On meneillään vuoden kylmin aika. ... Kanerva
kiiruhtaa maalattian poikki padan luokse. Hän hämmentää puukauhalla ohrasta
tehtyä puuroa. Puuron seassa näkyy lihanpaloja...

Positiivinen aloitus viikolle

Tarkistin sähköpostilla viime viikolla, että lainaus Noormarkun Myllykylää käsittelevässä postissani oli OK kirjoittajan puolesta. Sain myönteisen vastauksen ja siinä sivussa arvokkaan tiedon: viime viikolla on julkistettu Noormarkun historia! Loistava ajoitus ja onneksi tieto kulki, vaikka sitten näin kummallista tietäkin.

Nyt ei tarvi kuin keksiä mistä osoitteesta kirjan saisi yksinkertaisemmin tutkittavakseen. (Kansallisarkisto on muuten tänään ja huomenna siivouksen takia kiinni. Onneksi minulla on muuta iltaohjelmaa, ettei tule lähdettyä turhille retkille. Siivouspäivien jälkeen alkavat kesäaukioloajat, jotka kestävät syyskuulle.)

Myllykylä, Noormarkku

Aika mystiseltä näyttivät nämä mökit Noormarkun kappelikylän koskessa (D. Ekman: Tiluskartta ja selitys. 1726. A73 7/1-2. Kansallisarkisto). SatakuntalaisSuvut ryhmässä onneksi yksi tiesi, että "kyseessä on ns. myllykylä, löydät tietoja siitä mm. Satakunnan historia-teoksista (Suvanto ja Jokipii). Samat myllyt näkyvät myös Finbyn 1600-luvun lopun kartassa."

(Adrian Gottlebenin leski Sara Qvist omisti isonvihan jälkeen kylän säterirusthollin, joka on yllä merkitty kirjaimella A. Monissa paikoissa on toistettu väite, että hänen miehensä oli myös omistanut tilan. Adrian kuitenkin kuoli jo ennen isonvihan pakoon lähtöä eikä hänestä näy jälkeä SAY:ssä, jossa 1709-1713 tilaa asustaa rouva Anna Fleming. Fleming nimi on myös parissa ensimmäisessä Pohjan sodan jälkeisessä henkikirjassa.)