Hämmäinen provienttimaana

Niinkuin täälläkin olen todennut, olen tiennyt, että osa (puolet?) Salon Hämmäisten maista päätyivät esi-äitini Elinin toimesta Naantalin luostarille vuonna 1490. Jostain syystä minulle oli kuitenkin jäänyt mysteeriksi maiden palutuminen maalliseen omistukseen ja löysin tiedot vasta selaillesani Hausenin lähdekokoelmaa Bidrag till Finlands historia (III s. 8) ihan muussa mielessä.

Kyseessä ei ollut mikään tutkimuslöytö, sillä Ramsayn Frälsesläkter kertoi asian ihan asiallisesti Fleming suvun kohdalla (s. 121) ja Anu Lahtisen väitöskirjasta se löytyi myös suomeksi: "Valborg [Naantalin luostarin abbedissa] myi edesmenneen pikkuserkkunsa Katarina Hermansdotterin (Fleming) provienttimaat tämän veljelle, pormestari Erik (Hermansson) Fleminglle." (s. 129)

Kyseinen lunastus tapahtui vuonna 1531. Hopeaveroa kannettiin 1571 ja tuolloin Hämmäisten toinen puolikas kuului Clas Christerssonille (Jägerhorn af Spurila). Häneltä omistus siirtyi pojalleen Christer Classon ja tältä vävylle Mårten Skoos, joka tunnetaan myös pidemmällä nimellä Mårten Lindvedsson Hästesko (SAY Uskela, Pertteli 1634- s. 53, Ramsay s. 199, 218)

Flemingien ja Jägerhornien välille löytyy sukulaisuussuhde, mutta ei sellaista, joka tarjoaisi mahdollisen selityksen tilan omistuksen siirtymiselle 1531-1571. Ehkä Turun pormestari oli saanut kaukaisesta maapläntistä sopivan korvauksen silloin kuin Jägerhorneilla oli rahaa? (Flachsenius-tutkimukseni yhteydessä Jägerhornit esiintyivät rahattomina, mutta eiväthän he sellaisia aina ole voineet olla?)

Clas Christersson muuten vaikuttaa charmantilta persoonalta. Häntä syytettiin 1576 vaimonsa siskon raiskauksesta, joka oli tapahtunut kaksi vuotta aiemmin. Mies laitettiin Turun linnaan odottamaan hovioikeuden päätöstä ja mestattiin 11.11.1578.

(Jägerhornit esiintyivät myös Pahkavuoren omistamisen yhteydessä. Hämmäisten viljelijöitä luettelin aikanaan mainitsematta toisen tilan aatelista omistamista ollenkaan.)

Viisi kertaa Klaus Fleming

Ebba-rouvan katse osui nyt miehen toiseen saappaaseen, johon oli kuivunut kiinni paljon savea aamuisen kävelyn jälkeen.

Fleming seurasi hänen katseensa suuntaa, hymyili hiukkasen ja sanoi: "Voi varjelkoon, nyt saan nuhteita. Ai, ai, Ebba kulta. Koskaan et saa miestäsi edes harjatuksi, vielä vähemmän puetuksi samettiin ja silkkiin Tukholman herrojen tavoin. Mutta sinä olet minulle aina lempeä, vaikka olenkin metsäkarhu, joka ei opi tanssimaan eikä kiinnittämään papiliotteja takkuiseen karvaansa, ei edes opi kuivaamaan tassujaan, joista aina jää jälkiä valkoisille matoillesi."

Fredrika Runeberg: Sigrid Liljeholm. Kuvaus Klaus Flemingin ajoilta. (1862)

Kun tytöt nousivat törmälle ja lähestyivät harmaakivistä linnarakennusta, näkyi sen kiviseinään avatulla portilla seisovan kookasryhtinen mies, puettuna karkeaan sarkatakkiin ja pitkävartisiin kalastajasaappaisiin, - hän oli nähtävästi vasta palannut pyyntimatkalta. Hän seisoi siinä avopäin, hiukan jo harmajalta kajastava tukka vastoin ajan taloja lyhyeksi leikattuna, mutta sitä pitemmät olivat tuuheat viikset ja sankka, tasalatvainen pukinparta. Kasvot olivat ankarannäköiset, karkeapiirteiset, värähtämttömät, ja silmät, joita paksut kulmakarvat varjostivat, kertoivat vakavuutta ja luonteen lujuutta. Se oli Kuitian isäntä, Viikin vapaaherra, valtioneuvos, valtakunnan marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming.

Santeri Ivalo: Anna Fleming: historiallinen romaani (1898)

Täällä oli Juhana-herttua pitänyt loistavaa hoviaan, ensin rakastajattarensa, Kaarina Hannuntyttären kanssa, ja sitten, naitettuaan tämän Klaus Vestgötelle, Puolasta tuomansa puolisonsa Katarina Jagellolaisen kanssa. Vieraaksi oli marski silloin tuntenut itsensä tässä hovissa. Hänen huonoa ruotsinkielentaitoaan
ilkkuivat ylhäiset herrat, ja kun palvelusväessä oli sekä puolalaisia että italialaisia, puhumattakaan saksalaisista, nuori Klaus Fleming harmitteli tätä ja pysytteli niin loitolla kuin suinkin saattoi loukkaamatta valtiastaan.

Jalmari Finne: Nuijasota (1913-1945)

Sanottakoon Flemingistä mitä muuta tahansa - ja kyllä hänestä sanotaankin - toimen mies hän joka tapauksessa oli. Sotaväkeä koottiin Viipuriin ja laivastoa Koivistolle. Suitian Klaus hääri kuin heinämies ja pyyhki takinhihaan milloin otsaansa milloin nenäänsä.
- Törkyinen äijä, sanoivat herrat. Talonpoikaa se ei pahemmin häirinnyt.

Tuure Vierros: Lähellä kuolon rantaa (1967)

Vierroksen kirja oli näistä ainoa, jonka luin alusta loppuun. Tykkään hänen tyylistään. Vierros oli (tavanomaiseen tapaansa) antanut historian henkilöiden puhua, kirjan alaotsikkona "Jaakko Pentinpoika Ilkan ja Klaus Eerikinpoika Flemingin kertomukset Pinonäsin herran Hannu Hannunpoika Fordellin muotoilemina". Kirjasta sai siis aihetta tuntematon kuvan molempien puolien vaikuttimista. Mahdollisesti totuutta sivuten tai sitten ei. Nautittavalla kielellä kumminkin.

Heikki Ylikankaan romaani Ilkkaisten sota (1991) olisi arvatenkin ollut lähimpänä tuoreita tutkimustuloksia. Ei vienyt kuitenkaan mukaansa ja enkä löytänyt siitä selailemalla kuvausta Flemingistä, vaikka hän sivuosassa mukana olikin.

Flemingien yms. sukua

Viime viikonlopun retkestä vielä vähän sukunäkökulmia.

Louhisaaressa oppaamme totesi Flemingin suvun sammuneen. Meikäläinen ei päästä tuollaisia lauseita ohi korvien, joten kommentoin ”riippuu mitä tarkoitetaan suvulla”. Tarkoitettiin tietenkin aatelis-suvun sammumista, eli ei ole suorien mieslinjojen miesjälkeläisiä.

Totesin puolihuolimattomasti olevani itsekin Klaus Flemingin jälkeläinen. (Tarkoitin varhaista Klausia, en nuijasodan aikaista.) Eräs retkeläinen oli selvästi hämmästynyt, mikä ihmetytti minua kovasti. Miksen voisi olla? Olisiko minussa pitänyt olla joku fyysinen merkki, että olisi uskottavaa esi-isäni 500 vuotta ja 17 sukupolvea sitten omistaneen Louhisaaren (kauan ennen nykyistä kivilinnaa siis)?

Polveutumiseni (muiden tekemien tutkimusten mukaan) Flemingeistä sivuaa myös Tavasteja. Pidin suuni tästä tiukasti kiinni Nousiaisten kirkossa sarkofagia katsellessa. Ihan kivan laatikon oli poikamieheksi jäänyt (katolinen piispa Maunu Tavast) esi-isäni poika valinnut, selvää sisustussilmää.


Vähän edellisiä totisemmin otin Maarian kirkon saarnatuolin. (Yllä sen alareunan koriste) Tuoli oli otettu käyttöön vuonna 1662, joten esi-isäni numerolla 341/11 (Joh. Henrici Flachsenius) on siihen muutamia kertoja kivunnut. Kaksi kertaa kuolemaansa edeltävänä päivänäkin.

(Kuolinpäivästä on artikkelit Genoksen vuosikerroissa 1 ja 2. Edellisen kirjoittaja toteaa viehättävästi "On jonkun verran vaikea sanoa onko ollut tarpeellista ottaa [Kansalliseen] elämäkerrastoon mies, jonka merkitys lienee ollut verraten vähäinen.")

Johanneksen vaimon isän Olof Samuelsson Wallenstjernan hauta on Turun tuomiokirkossa ja huomasin kyllä hautakappelin käynnillämme siellä. Mutta en sanonut sanaakaan...

Myllykylä, Noormarkku

Aika mystiseltä näyttivät nämä mökit Noormarkun kappelikylän koskessa (D. Ekman: Tiluskartta ja selitys. 1726. A73 7/1-2. Kansallisarkisto). SatakuntalaisSuvut ryhmässä onneksi yksi tiesi, että "kyseessä on ns. myllykylä, löydät tietoja siitä mm. Satakunnan historia-teoksista (Suvanto ja Jokipii). Samat myllyt näkyvät myös Finbyn 1600-luvun lopun kartassa."

(Adrian Gottlebenin leski Sara Qvist omisti isonvihan jälkeen kylän säterirusthollin, joka on yllä merkitty kirjaimella A. Monissa paikoissa on toistettu väite, että hänen miehensä oli myös omistanut tilan. Adrian kuitenkin kuoli jo ennen isonvihan pakoon lähtöä eikä hänestä näy jälkeä SAY:ssä, jossa 1709-1713 tilaa asustaa rouva Anna Fleming. Fleming nimi on myös parissa ensimmäisessä Pohjan sodan jälkeisessä henkikirjassa.)