Lauantain Limnell: Johan Gustaf (s. 1811)

Hieman epätarkka skannaus yllä on sanomalehdestä Finlands Allmänna Tidning 17.3.1862, jossa oli joukko tilojen omistukseen liittyviä ilmoituksia. Joku tarkistuskierros ollut menossa?

Esimerkissä Karl Fredrik Liljenqvist ilmoittaa ostaneensa 21.4.1858 äidiltään Maria Christina Limnelliltä puolet Kankaanpään verotilasta Harjakankaan kylässä Noormarkussa. Kurkistus rippikirjaan 1861-1868 kertoo, että sukunimi Limnell kuuluu Karlin isäpuolelle Johan Gustaf Limnell (s. 1811 Pori). Miehen syntymäaika on ilmoitettu samalla tarkkuudella rippikirjassa 1854-60 ja 47-53 ja 1840-46 ja 1833-39. Noormarkussa vihittiin 10.7.1836 Porista "Arbetsk: Joh: Gust: Limnell" ja Noormarkusta "Skatte Bd:enk: Maria Christ: Jac:dr Lilljeqvist". Mitenköhän on työmies lesken pokannut?

Vihkiminen ja muuttovuosi 1836 viimeisessä rippikirjassa stemmaa Porin ulosmuuttaneisiin, jonka rippikirjaviitteellä (pienen sekoilun jälkeen) avautuu tilattoman väestön sivu, jonne Johan Gustaf on tullut tontilta 458, jossa sukunimensä Avelin samoin kuin maaseurakunnan puolella. Seuraavaa ketjun palasta pitäisi hakea Kullaalta, ilmankos on tarkka syntymäpäivä hukkunut.

Johan Gustafin ja Marian poika Frans Viktor Limnell (s. 15.9.1842 Noormarkku) päätyi Pomarkun Harhalan kylän Mastomäen isännäksi vuonna 1871. Hänen poikansa Frans Johan Fransinpoika Limnell (s. 21.8.1875 Noormarkku) jäi taloon isänsä kuoleman jälkeen. Satakunnassa 16.1.1896 kerrottiin

Kolme metsäsikaa vähän ajan kuluessa on saanut Mastomäen talon setämies Johan Limnell Pomarkun Harhalan kylästä, nimittäin viime marraskuussa yhden, jonka hän tappoi kuokalla ja joulukuussa kaksi. "Puskaporsaat" olivat tehneet kovaa vastarintaa eivätkä olleetkaan vallan turhan pieniä, koska isoin painoi noin 2 vanhaa leiviskää ja vähin 1 1/2.

Satakuntalaisia häätapoja

Kuvitukseksi vasemmalla "suomalainen morsian" vuodelta 1830, New York Public Libraryn digitoimana. Tuskin satakuntalainen, isompi näkymä kuvaan aukeaa tästä.

Yleisradion uutisista selvisi, että kiikoislainen kotiseutuneuvos Birgit P. Jaakola valmistelee väitöskirjaa hääperinteistä.

Sitä odotellessa. Pomarkkulaisista häätavoista kinasteltiin Satakunnan palstoilla syksyllä 1879. Sivultakatsojan raportissa 27.9.1879 todettiin että "häät ei kestä kuin korkeintaan 3 eli 4 tuntia ja vielä jos sopii niin vihitään keski-yön aikaan". Adamin pojan pojalla oli toista tietoa, joka painettiin lehteen 25.10.1879:

"Kylläpä se tapa mahtaa olla muuallakin maailmassa niillä, jotka käyvät pappilassa vihillä ainoasti vieraat miehet mukana; luulen pikemminkin sen käyvän. Vaan joka kerran pelimannin häihinsä käskee, niin kestävätpä lyhykäisemmätkin puoli- ja vieläpä kaksikin vuorokautta."

Molemmat nimimerkit olivat niin kuohuksissaan, etten heidän pitkistä kirjoituksistaan muuta tolkkua saanut. Merikarvian tapojen kauhistelija oli selkeämpi sanoissaan, jotka painettiin Satakuntaan 28.11.1883:

Se yhteinen häitten pito, joita tässä seurakunnassa pidetään, olisi mitä pikemmin parattarva, sillä surkuteltavampaan tilaan kuin ne nyt ovat, ei taida tulla. Huomaat, kun häät alkaivat Jumalan nimessä ja ylkä sekä morsian on juhlallisen valan toisillensa tehnyt, sekä pappi heidän avio-liittonsa siunannut, niin sitten alkaa tavallinen häitten pito. Niin kauvan käy vielä säntillensä, vaan kun tuo "kuokka-väki" työntää sisälle ryöstäen häävierasten sijat pannen huoneen kuin nuijalla lyöden täyteen; niin sitten sitä enää ei paljon "häähuoneeksi" ota. No, ei tässä kylliksi! Sitten alkaa kuokkavieraat "hoijakka" nimisen polskan morsiamen kanssa, johon ottaa osaa välistä toistakymmentä, enimmästi miehiä. Polskan loputtua antaa jokainen lanttinsa ja morsian kaataa ryypyn. Kun tämä on tehty alkaa uusi polska yhä edelleen. Ei kauvan tarvitte kestää ennen kuin "hoijakka" on vaikuttanut, josta seuraa häähuoneessa kova ja inhottava sekasorto ja ulkopuolella tappelua ja, kun vaan jatketaan "hoijakkaa", niin syntyy kahakoita häähuoneessakin. Nyt ei enää sovi sanoa sitä häähuoneeksi vaan ruokottommaksi kapakaksi, jossa toinen kiroo ja riitelee toisen kanssa, toinen laulaa loilottelee, kolmannet yrittävat tanssia j. n. e. Jos tässä olisi yritystä edeskäyvillä jotain tarjota häavieraille, niin mistäpä niitä löytää, kun noita "kuokkalaisia" kuhisee joka paikka täynnä ja, jolla vähänkään on tervettä järkeä, niin täytyy paeta tuollaisesta melskeestä.

Herman Mahlamäki

Yksi "sankari", jota en saanut upotettua tavarantasaajien käsikirjoitukseen oli Pomarkun Uusikylän Leppäniemen Mahlamäen torpparin poika Herman.

Hermanin vanhemmat Gustaf Iisakinpoika Mahlamäki (s. 5.1802 Pomarkku) ja Kaisa Matintytär Ekman (s. 5.7.1804 Noormarkku) vihittiin Pomarkussa 2.7.1848 (Hiski, Pomarkun rippikirja 1864-70 s. 324, 1871-80 s. 380, 1881-90 s. 492, 1891-1900 s. 802). Herman syntyi 18.3.1843. Isä-Gustaf sai Mahlamäen torpan 11.1.1853 vuotuista vuokraa vastaan ja sillä ehdolla, että torpan haltijat viettäisivät kristillisesti soveliasta elämää (Kansalainen 14.3.1902).

Herman tuotiin kaverinsa Johan Marianpoika Mäkelän kanssa varkaudesta epäiltynä 16.12.1864 Turun linnanvankilaan, jonka nimilistoista hän häviää huhtikuussa 1865. Hänet tuodaan takaisin 10.9.1865 yhdessä kotikylän Juha Jaakko Juhanpoika Leppäniemen kanssa.

Herman lähetettiin tuomion viimeistelyn jälkeen kesäkuussa 1866 saamaan raipparangaistuksen Mouhijärvellä ja sitten vapautettavaksi Pomarkussa. Keväällä 1867 hän karkasi Porin kaupunginvankilasta ja saatiin kiinni Pomarkussa toukokuun lopussa (Björneborg 1.6.1867). Hän sai tuomioksi kolmannesta kerrasta varkautta kolme vuotta työvankeutta Kakolassa ja aloitti tämän suorituksen 2.9.1867.

Vapauduttuaan Herman meni vuonna 1874 naimisiin Edla Sofia Matintyttären (s. 10.2.1857 Noormarkku) kanssa. Kuusi vuotta myöhemmin hänestä oli positiivinen uutinen monessa sanomalehdissä:

"Vikkelä keinon keksii. Poosjärven laskuojassa Noormarkussa on eräässä kohdassa porattu juopa kallion läpi, niin että 6 kyynärää korkeat kallioseinät seisovat 5 kyynärää etäällä toisistaan. Ylimenoa varten on juovan yli asetettu rinnattain muutamia puita sillaksi. Tätä siltaa ovat myöskin sudet ja ilvekset käyttäneet kulkutienään milloin heidän matkansa on sen kautta käynyt. Tämän huomasi metsästäjä Herman Mahlamäki Pomarkusta ja hänen päähänsä juolahti sukkela keino. Hän viritti sillan päähän kahden pajun-oksan väliin hampusta punotun paulan, jonka päähän kiinitti kannannaksen (?) kiven ja asetti sen sillalle niin täpärälle, että se nuorasta vähäisenkään nykäistyä voi pudota jokeen. Vehkeensä laitettua läksi Mahlamäki naurussasuin kotiinsa.

Tultuaan seuraavana aamuna t. k. 19 p:nä pyydystään katsomaan, olikin aika ilves pujahtanut paulaan ja sen päähän asetettu kivi oli täyttänyt tarkoituksensa ja nykäissyt ilveksen alas 3-4 jalkaa syvään tuimaan virtaan. Kiven ankkuroimana ei hän pehmeine turkkineenkaan kauvan kestänyt tätä kylmää kylpyä, vaan kangistuneena heitti henkensä. Mahlamäki on jo tänä syksynä ennen tappanut laukkaalla (?) kaksi ilvestä. Jo 13 vuotisena sanotaan hänen kiväärin laukauksella kaataneen karhun." (Satakunta 25.12.1880)

Kolme vuotta myöhemmin Herman mainittiin myös metsästäjänä (Björneborgs Tidning 3.10.1883), mutta sitten parin vuoden kuluttua osallisuudesta Kauvatsankylässä asuneen Juha Heikinpoika Pähkisen väkivaltaiseen ryöstöön. Herman Mahlamäki tuomittiin tästä kuritushuonevankeuteen Sörnäisiin (Åbo Tidning 11.3.1886). Alkuperäinen tuomio oli mestaus, mutta Turun hovioikeus muutti sen 28 vuorokauden vesileipävankeudeksi sekä elinikäiseksi vankeudeksi (Kansalainen 14.3.1902). Herman laskettiin ehdolliseen vapauteen vuoden 1897 lopussa (Wiipurin sanomat 4.12.1897).

Vuonna 1888 Herman ja Edla oli tuomittu torppansa menettäneiksi sopimuksen elämäntapavaatimuksen nojalla. Vapaaksi päästyään Herman yritti saada torppaa takaisin. Vuonna 1902 hän oli "työmies Pihlavasta" (Kansalainen 14.3.1902).