Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pomarkku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pomarkku. Näytä kaikki tekstit

maanantai 14. syyskuuta 2026

Torpasta Amerikkaan merkittävän mutkan kautta

Immanuel (Emanuel) Johansson Lindfors syntyi Kauvatsalla 20.12.1852. Isästään tuli sittemmin Kokemäen Kakkulaisten kylän Astalan talon Kuurin torppari. Emanuelin kirjat olivat edelleen Kokemäellä kun hän haki kuulutukset kraatarin tyttären Josefina Stenroosin (s. 20.2.1852) kanssa. Morsian oli kirjoilla Porin maaseurakunnassa Vähä-Rauman kylässä.(RK Kokemäki 1869-1879, 837; Satakunta 30.05.1874).

Vihkikirjauksessa elokuussa 1874 Emanuelia kutsuttiin rengiksi, mutta 2.10.1875 syntyneen esikoisen Josefina Evelinan kastekirjauksessa hän on mallipuuseppä ja puusepäksi häntä kutsutaan myös muiden lasten kasteissa. Ilmeisesti perheen viimeiseksi lapseksi jäi 4.7.1892 syntynyt Niilo Arthur. (RK Porin maasrk 1872-1879, 323; Hiski)

Sanomalehdistä syntyy vaikutelma, että Emanuel ei ollut maan hiljaisia ja pyrki parantamaan asemaansa. Selvää tämä on Satakunnan uutisesta 14.6.1892:
Sahankauppa. Talollinen Maurits Isosavo on myynyt Pomarkun kappelin kirkonkylässä sijaitsevan höyrysahan ja sahaamattomat tukit puuseppä Emanuel Lindfors'ille, Porista, yhteensä 19,150 markan kauppahinnasta. Sahan sai ostaja heti vastaanottaa.

Kolme vuotta aiemmin Pomarkun höyrysahasta oli kirjoitettu, että se oli 

jo monta kovaa kokenut, vaikka se on vasta toisella ikävuodellansa. Monta monituista kertaa sitä rakennettiin ja purettiin, purettiin ja rakennettiin, ennen kuin se tuli käypäkelpoiseksi. vuoden ajan on se käynyt ja sillä ajalla on se jo ehtinyt monta pölkkyä hajoittaa. Mutta nyt se on taaskin rikki. Joulun etuviikolla paikattiin siellä höyrypannua ja aaton aamuna meni taaskin kaikki vesi Höyrypannu siinä on, kuten muinasen akan taivas, joka ei pitänyt vettä enempää, kuin seula. Ja hulivilit kertovat, että sitä paikataan parsineulan ja langan kanssa. — Hihhulit taasen väittävät rikkumisen syyksi sitä, kun se rupiaa pyhäehtoisin käymään. Mutta tuota väitettä ei sovi uskoa, sillä kun ei Jumalalla ole hihhulein kanssa mitään tekemistä, niin mitä Hänellä ja Hänen lepopäivällänsäkään onsahan kanssa tekemistä. — Oikea vika täytyy siis olla siinä, että pannut on huonosta aineesta, taikkapa siinä, että on oppimattomat lämmittäjät ja koneen hoitajat, jotka saattavat turmella hyvätkin kalut. Oli miten oli, mutta kauhean vaarallista on, jos se on pannuin taikka hoitajain vika, että sillä tavoin käytetään sahaa, sillä se saattaa silmänräpäyksessä muuttaa sahan, miehineen päivineen poroksi. Ja ellen väärin muista, on asetuksen kautta kiellettykin pitämästä koulunkäymättömiä koneenhoitajia. D. K. (Lounas 31.12.1889)

Emanuel Lindforsin omistuskausi oli vielä onnettomampi, sillä oikeus päätti syksyllä 1895 ettei hän oikeasti omistanut sahaa.

Päättynyt riitajuttu Tuo pari vuotta kestänyt riita Pomarkun höyrysahan omistusoikeudesta kauppias Emanuel Lindfors'in, Porin kaupungista, ja talollisen Maurits Isosavon välillä on nyt senaatissa päättynyt niin, että konkurssipesä on päässyt voitolle, joten tämä sahalaitos tulee huutokaupalla enimmän maksavalle myytäväksi. viime viikolla piti Lindfors'in laittaa saha käyntiin kesäisen levon jälkeen, ja oli jo työmiehiä sitä varten paikalla, mutta samassa ilmestyi nimismies ja naulasi ovet kiinni. (Satakunta 15.10.1895)

Toisen porilaisen sanomalehden versiosta selviää, että Maurits Isosavo oli paennut velkojaan Amerikkaan ja saha kuului velkojielle (Sanomia Porista 15.10.1895). Mahdollisesti lähtö Atlantin taakse oli innoitteena Emanuelin omalle lähdölle Atlantin taakse.

 Rakastuneet Amerikan matkalla. Maanantaina lokakuun 21 p. läksivät kauppias Emanuel Lindfors, Porista, ja maakauppiaan vaimo Emma Sevonius Pomarkusta, karkumatkalle kaukaiseen "kultalaan", tietysti miehenä ja vaimona, jonkalaista „kaksinnaimista" he jo pitemmän ajan täälläkin elivät, vaikka kummallakin on vielä oikea puolisonsa monen lapsen kanssa elossa. Tämän matkan tarkoituksena lienee vielä lisäksi ollut sekin että hra Lindfors tässä kesällä Mouhijärven käräjillä tuomittiin 1 vuoden ja 4 kuukauden kuritushuone-vankeuteen vääräin todistajain hankkimisesta ja väärästä ilmi-annosta, sekä Emma Sevonius pian alkavilla Noormarkun käräjillä varmaan olisi saanut satikan erään kuitin ja nimen väärentämisestä, joista häntä vastaan oli kanne nostettu. Siellä Amerikassa se on rikollisten paratiisi. (Sanomia Porista 2.11.1895)

Pari tuskin ehti perille, kun suomenkielinen sanomalehti Yhdysvalloissa toisti uutisen. Toisella lehdellä oli lisätietoakin:

Pako luvattomasta elämästä. Useita vuosia salli yhteiskunta maakauppias Emanuel Lindforsin, jolla oli höyrysaha Poomarkussa, pitää vaimonansa maakauppias Sevoniuksen vaimoa. Kun Sevonius tämänlaista elämää tahtoi estää viime syksvnä omassa huoneesaan, syösyi vastapuolue miehen päälle ja nuhteeton aiviomies hakattiin armotta oikein pahanpäiväiseksi. Kun paikkakunnan kirjeenvaihtaja asian todellisuuden sai luotettavilta henkilöilä kuulla, kirjoitti hän siitä Poriin sanomaleheen. Vaan kun Lindfors oli herra, ei sitä julaistu, ia tappelupaikalle tullut lautamies (poliisia ei ollut silloin Poomarkussa, sillä poliisi Herman Juusonen oli juuri kuollut) koki kokonaan peittää asian ja sai kauppias Sevoniuksen jättämään moinen ilkeä työ salaisuuteen. Ja sitte luultavasti pyysivät sanomalehtiäkin vaiti olemaan, sillä useita oli, jotka tuon kauvan vaikuttaneen synnin tahtoivat julkaista. Ja näin niille valta annettiin, kunnes kummallekin siveettömyyden puolisolle kaikki synnin hedelmät alkoivat loistaa ia sahakin seisautettiin, kunes kumpanenkin jätti puolisonsa Suomeen ja läkisivät vapaasti Amerikkaan miehenä ja vaimona. Ja kuten veljeni minulle kirjoittaa, ovat he lokakuun 21 pnä lähteneet sekä tänne tulonsa tehneet siinä väärässä aikeessa, että täällä sitte saavat elää kun Aatami ja Eeva paratiisissa, silloin kun he olivat syöneet kielletystä puusta. (Siirtolainen 24.12.1895)

Emma Maria Kustaantytär (s. 24.1.1870 Nakkila) oli jättänyt Suomeen 6-vuotiaan tyttären ja 4-vuotiaan pojan. Perheen hajoamisesta kertoo rippikirjan merkintä "oleskelee Amerikassa".  (RK Nakkila 1888-97, 289)

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Lauantain Limnell: Johan Gustaf (s. 1811)


Hieman epätarkka skannaus yllä on sanomalehdestä Finlands Allmänna Tidning 17.3.1862, jossa oli joukko tilojen omistukseen liittyviä ilmoituksia. Joku tarkistuskierros ollut menossa?

Esimerkissä Karl Fredrik Liljenqvist ilmoittaa ostaneensa 21.4.1858 äidiltään Maria Christina Limnelliltä puolet Kankaanpään verotilasta Harjakankaan kylässä Noormarkussa. Kurkistus rippikirjaan 1861-1868 kertoo, että sukunimi Limnell kuuluu Karlin isäpuolelle Johan Gustaf Limnell (s. 1811 Pori). Miehen syntymäaika on ilmoitettu samalla tarkkuudella rippikirjassa 1854-60 ja 47-53 ja 1840-46 ja 1833-39. Noormarkussa vihittiin 10.7.1836 Porista "Arbetsk: Joh: Gust: Limnell" ja Noormarkusta "Skatte Bd:enk: Maria Christ: Jac:dr Lilljeqvist". Mitenköhän on työmies lesken pokannut?

Vihkiminen ja muuttovuosi 1836 viimeisessä rippikirjassa stemmaa Porin ulosmuuttaneisiin, jonka rippikirjaviitteellä (pienen sekoilun jälkeen) avautuu tilattoman väestön sivu, jonne Johan Gustaf on tullut tontilta 458, jossa sukunimensä Avelin samoin kuin maaseurakunnan puolella. Seuraavaa ketjun palasta pitäisi hakea Kullaalta, ilmankos on tarkka syntymäpäivä hukkunut.

Johan Gustafin ja Marian poika Frans Viktor Limnell (s. 15.9.1842 Noormarkku) päätyi Pomarkun Harhalan kylän Mastomäen isännäksi vuonna 1871. Hänen poikansa Frans Johan Fransinpoika Limnell (s. 21.8.1875 Noormarkku) jäi taloon isänsä kuoleman jälkeen. Satakunnassa 16.1.1896 kerrottiin
Kolme metsäsikaa vähän ajan kuluessa on saanut Mastomäen talon setämies Johan Limnell Pomarkun Harhalan kylästä, nimittäin viime marraskuussa yhden, jonka hän tappoi kuokalla ja joulukuussa kaksi. "Puskaporsaat" olivat tehneet kovaa vastarintaa eivätkä olleetkaan vallan turhan pieniä, koska isoin painoi noin 2 vanhaa leiviskää ja vähin 1 1/2.

lauantai 28. toukokuuta 2011

Satakuntalaisia häätapoja

Finliandskaia nevesta. 1830. Digital ID: 1590581. New York Public LibraryKuvitukseksi vasemmalla "suomalainen morsian" vuodelta 1830, New York Public Libraryn digitoimana. Tuskin satakuntalainen, isompi näkymä kuvaan aukeaa tästä.

Yleisradion uutisista selvisi, että kiikoislainen kotiseutuneuvos Birgit P. Jaakola valmistelee väitöskirjaa hääperinteistä.

Sitä odotellessa. Pomarkkulaisista häätavoista kinasteltiin Satakunnan palstoilla syksyllä 1879. Sivultakatsojan raportissa 27.9.1879 todettiin että "häät ei kestä kuin korkeintaan 3 eli 4 tuntia ja vielä jos sopii niin vihitään keski-yön aikaan". Adamin pojan pojalla oli toista tietoa, joka painettiin lehteen 25.10.1879:
"Kylläpä se tapa mahtaa olla muuallakin maailmassa niillä, jotka käyvät pappilassa vihillä ainoasti vieraat miehet mukana; luulen pikemminkin sen käyvän. Vaan joka kerran pelimannin häihinsä käskee, niin kestävätpä lyhykäisemmätkin puoli- ja vieläpä kaksikin vuorokautta."
Molemmat nimimerkit olivat niin kuohuksissaan, etten heidän pitkistä kirjoituksistaan muuta tolkkua saanut. Merikarvian tapojen kauhistelija oli selkeämpi sanoissaan, jotka painettiin Satakuntaan 28.11.1883:
Se yhteinen häitten pito, joita tässä seurakunnassa pidetään, olisi mitä pikemmin parattarva, sillä surkuteltavampaan tilaan kuin ne nyt ovat, ei taida tulla. Huomaat, kun häät alkaivat Jumalan nimessä ja ylkä sekä morsian on juhlallisen valan toisillensa tehnyt, sekä pappi heidän avio-liittonsa siunannut, niin sitten alkaa tavallinen häitten pito. Niin kauvan käy vielä säntillensä, vaan kun tuo "kuokka-väki" työntää sisälle ryöstäen häävierasten sijat pannen huoneen kuin nuijalla lyöden täyteen; niin sitten sitä enää ei paljon "häähuoneeksi" ota. No, ei tässä kylliksi! Sitten alkaa kuokkavieraat "hoijakka" nimisen polskan morsiamen kanssa, johon ottaa osaa välistä toistakymmentä, enimmästi miehiä. Polskan loputtua antaa jokainen lanttinsa ja morsian kaataa ryypyn. Kun tämä on tehty alkaa uusi polska yhä edelleen. Ei kauvan tarvitte kestää ennen kuin "hoijakka" on vaikuttanut, josta seuraa häähuoneessa kova ja inhottava sekasorto ja ulkopuolella tappelua ja, kun vaan jatketaan "hoijakkaa", niin syntyy kahakoita häähuoneessakin. Nyt ei enää sovi sanoa sitä häähuoneeksi vaan ruokottommaksi kapakaksi, jossa toinen kiroo ja riitelee toisen kanssa, toinen laulaa loilottelee, kolmannet yrittävat tanssia j. n. e. Jos tässä olisi yritystä edeskäyvillä jotain tarjota häavieraille, niin mistäpä niitä löytää, kun noita "kuokkalaisia" kuhisee joka paikka täynnä ja, jolla vähänkään on tervettä järkeä, niin täytyy paeta tuollaisesta melskeestä.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Herman Mahlamäki

Yksi "sankari", jota en saanut upotettua tavarantasaajien käsikirjoitukseen oli Pomarkun Uusikylän Leppäniemen Mahlamäen torpparin poika Herman.

Hermanin vanhemmat Gustaf Iisakinpoika Mahlamäki (s. 5.1802 Pomarkku) ja Kaisa Matintytär Ekman (s. 5.7.1804 Noormarkku) vihittiin Pomarkussa 2.7.1848 (Hiski, Pomarkun rippikirja 1864-70 s. 324, 1871-80 s. 380, 1881-90 s. 492, 1891-1900 s. 802). Herman syntyi 18.3.1843. Isä-Gustaf sai Mahlamäen torpan 11.1.1853 vuotuista vuokraa vastaan ja sillä ehdolla, että torpan haltijat viettäisivät kristillisesti soveliasta elämää (Kansalainen 14.3.1902).

Herman tuotiin kaverinsa Johan Marianpoika Mäkelän kanssa varkaudesta epäiltynä 16.12.1864 Turun linnanvankilaan, jonka nimilistoista hän häviää huhtikuussa 1865. Hänet tuodaan takaisin 10.9.1865 yhdessä kotikylän Juha Jaakko Juhanpoika Leppäniemen kanssa.

Herman lähetettiin tuomion viimeistelyn jälkeen kesäkuussa 1866 saamaan raipparangaistuksen Mouhijärvellä ja sitten vapautettavaksi Pomarkussa. Keväällä 1867 hän karkasi Porin kaupunginvankilasta ja saatiin kiinni Pomarkussa toukokuun lopussa (Björneborg 1.6.1867). Hän sai tuomioksi kolmannesta kerrasta varkautta kolme vuotta työvankeutta Kakolassa ja aloitti tämän suorituksen 2.9.1867.

Vapauduttuaan Herman meni vuonna 1874 naimisiin Edla Sofia Matintyttären (s. 10.2.1857 Noormarkku) kanssa. Kuusi vuotta myöhemmin hänestä oli positiivinen uutinen monessa sanomalehdissä:
"Vikkelä keinon keksii. Poosjärven laskuojassa Noormarkussa on eräässä kohdassa porattu juopa kallion läpi, niin että 6 kyynärää korkeat kallioseinät seisovat 5 kyynärää etäällä toisistaan. Ylimenoa varten on juovan yli asetettu rinnattain muutamia puita sillaksi. Tätä siltaa ovat myöskin sudet ja ilvekset käyttäneet kulkutienään milloin heidän matkansa on sen kautta käynyt. Tämän huomasi metsästäjä Herman Mahlamäki Pomarkusta ja hänen päähänsä juolahti sukkela keino. Hän viritti sillan päähän kahden pajun-oksan väliin hampusta punotun paulan, jonka päähän kiinitti kannannaksen (?) kiven ja asetti sen sillalle niin täpärälle, että se nuorasta vähäisenkään nykäistyä voi pudota jokeen. Vehkeensä laitettua läksi Mahlamäki naurussasuin kotiinsa.

Tultuaan seuraavana aamuna t. k. 19 p:nä pyydystään katsomaan, olikin aika ilves pujahtanut paulaan ja sen päähän asetettu kivi oli täyttänyt tarkoituksensa ja nykäissyt ilveksen alas 3-4 jalkaa syvään tuimaan virtaan. Kiven ankkuroimana ei hän pehmeine turkkineenkaan kauvan kestänyt tätä kylmää kylpyä, vaan kangistuneena heitti henkensä. Mahlamäki on jo tänä syksynä ennen tappanut laukkaalla (?) kaksi ilvestä. Jo 13 vuotisena sanotaan hänen kiväärin laukauksella kaataneen karhun." (Satakunta 25.12.1880)
Kolme vuotta myöhemmin Herman mainittiin myös metsästäjänä (Björneborgs Tidning 3.10.1883), mutta sitten parin vuoden kuluttua osallisuudesta Kauvatsankylässä asuneen Juha Heikinpoika Pähkisen väkivaltaiseen ryöstöön. Herman Mahlamäki tuomittiin tästä kuritushuonevankeuteen Sörnäisiin (Åbo Tidning 11.3.1886). Alkuperäinen tuomio oli mestaus, mutta Turun hovioikeus muutti sen 28 vuorokauden vesileipävankeudeksi sekä elinikäiseksi vankeudeksi (Kansalainen 14.3.1902). Herman laskettiin ehdolliseen vapauteen vuoden 1897 lopussa (Wiipurin sanomat 4.12.1897).

Vuonna 1888 Herman ja Edla oli tuomittu torppansa menettäneiksi sopimuksen elämäntapavaatimuksen nojalla. Vapaaksi päästyään Herman yritti saada torppaa takaisin. Vuonna 1902 hän oli "työmies Pihlavasta" (Kansalainen 14.3.1902).