Aakkosia sosialistien lapsille

Kouluteemassa pysyen ja vanhaan lempparikirjailijaan palaten, esittelyssä A. B. Mäkelän toimittama Aakkosia sosialistien lapsille, joka painettiin Yhdysvalloissa 1912. Tarkoitettu siirtolaisille eikä Suomeen, olettaisin.

Kirjan nimi valmistaa odottamaan varsin propagandahenkistä sisältöä, mutta alkusivut ovat hyvin tavanomaisia aapisille.

Vasta sivulla 39, kieliopin jälkeen on tarjolla

Nämä "aatteen alkeet" päättyvät sosialistien määritelmään:

Sosialistit vaativat olot muutettaviksi niin,
että kaikilla ihmisillä on oleva oikeus elää työllänsä;
että työkoneet, tehtaat, kaivokset, maat ja kaikki työpaikat tulevat koko kansan omaisuudeksi;
että kenenkään ei huoli kerjätä toiselta työtä eikä ruokaa;
että kukaan ei saa olla toisen orja;
että toisen täytyy tehdä työtä elääksensä niinkuin toisenkin.
Sosialistit eivät ketään vihaa, vaan rakastavat kaikkia.
Sosialistit rakastavat kaikkia yhtä paljon.
Sosialistit tahtovat tehdä kaikki yhtä vapaiksi ja onnellisiksi.

 Jos kaikkien on pakko tehdä työtä, miten kaikki voivat olla vapaita ja onnellisia?

Miehissä on eroja...

... niin kuin vesissäkin. Minkä todistaakseni klipsin vuoden 1894 julkaisusta Nuori Suomi : kirjallistaiteellinen joulualbumi siinä esitetyt maalaistoimittajien kuvat. Joukosta erottuu selvästi Matti Kurikka, enkä ihmettele yhtään, että hänen mukaansa lähti ihmisiä merienkin taakse.

Oikeassa yläkulmassa on A. B. Mäkelä eli Kaapro Jääskeläinen, jota olen täällä blogissa pitkähköjä pätkiä lainaillut. Joulualbumissa hän kertoo useampia sivuja sanomalehtiurastaan, mutta esimerkkipätkä sukutaustansa esittelystä:

Sepän poika Kivimaalta Suomen saaristosta, syntynyt 12 p. heinäkuuta 1863. Syntymiseni takia ei toki mennyt luokopäivä pilalle, sillä sattui sunnuntai; äiti vaan ei päässyt kirkkoon. Miehiset sukulaiseni sekä isän että äidin puoellta ovat merimiehiä, jotkut vanhemmiten asettuneet maanviljelijöiksi. A ja B muituttavat kasteeni liitosta, jolloin sain nimekseni August Bernhard; Mäkelä taas on muisto siitä, että lähellä kotiani oli kivikkomäki, täynnä marjoja ja käärmeitä. Sedät ovat Blom'ia ja Hällsten'ejä y.m. ja isä oli vaan Mattsson eli Matinpoika, kunnes seminaariin lähteissään muun valmistelun ohessa myös varustautui suomalaisella sukunimellä.

Miten seminaariin lähteneestä isästään tuli seppä?

Istuntosalit 1888 ja vossikka-nurkalla 1885

Yllä kuvatekstiensä mukaan Talonpoikais-, Porvaris- (Kyläkirjaston Kuvalehti, B-sarja 30.6.1888 ), Pappis- (Kyläkirjaston Kuvalehti, B-sarja 30.4.1888 ) sekä Ritariston ja Aatelissäädyn istuntosali 1888 vuoden valtiopäivillä (Kyläkirjaston Kuvalehti, B-sarja 31.07.1888 ). Niillä ei ole mitään tekemistä alla olevan Kaapro Jääskeläisen tarinan kanssa (kokoelmasta Iloisia juttuja I).

Juttu on v. 1885 valtiopäivien ajalta, jolloin Talollissäädyn vanhoilliset A. Meurmanin johdolla useampaan kertaan äänestivät silloiseen »nuoreen puolueeseen» kuuluvan turkulaisen K. Vehasen pois säädystä.

Ylioppilastalossa oli naamiohuvit. Talon edustalle olivat vossikat ruvenneet pitkään jonoon.

Joku siinä rekensä kokkalautaa vasten nukkui, kun ei ollut tarkkaa tietoa, missä lie viime yökään kulunut.

Itsekullakin vossikalla oli kuitenkin toinen korva auki, nimittäin Esplanaadin puoleinen korva, sillä sieltäpäin useimmiten vihelsi joku kyytiä tarvitseva. Semmoinen vihellys kun kuului, niin lähti sitä kohden ei yksi eikä kaksi, vaan vähintäinkin kolme -- enemmän vaan »vapaan kilpailun» vuoksi kuin halvassa rahan himossa.

»Viäläks sull' on tupakkia, Santeri?» kysyi vossikoista eräs, Kustaa nimeltään. Sekä hän että Santeri olivat Helsingin miehiä peräisin ja polttivat Borgströmin »Kaukaasialaisia».

»On tääll' joku viäl'.» Kustaa liikkui lyhyin askelin hänen luoksensa, sillä vossikan mekossa on mahdoton pitkiä askelia ottaa.

»Ketäs sa tän' ehtoon' tatsuunalt' ookasit?»

»Herra se kait tais' olla, vaikkei juur' ensimäist' rankia. Tonn' Eerikin karun päähän ma sen vein ja jämtist' se maksoi. Mutt' reissaavaisen ei piräis sitä niin nuukaan räknäämän, jos rookaa vähän isompikin raha...»

»Kun meill' ei ol' takaisin antaa.»

»Rahhaampa outta näpylijäitä työhii», äänsi Pekka Savolainen, jolta myöskin olivat tupakat lopussa. »Mut yhellainen sit' oun ronkuja minnäi. Nyttii oisin Santerin tupakkain varraan lyöttäytynnä, jos hyvinnii kuontus...»

»On tääll' joku viäl'.»

»Tottapahan minnäi' toas, kun tässä rahat miten kuten korjautuu. -- Mittään ne nyt kuotoilekset tuolla sisässä?»

»Kutes mar sa sitä tiär!» sanoi Iisakki, Turun puolelta kotoisin. Käytti tilaisuutta päästäkseen hänkin tupakkain seutuville. »Siäl' ova' suure' maskeraati' käymäs'.»

»Ilmankos min' ounnii' tässä katastanna sitä värjnoamain paljoutta, mikä täst' on sivu kulukenna.»

»Ne ova' oikke' sutanu' ja plaastanu' taulus', ete' tunn', mimmone' ihmine' siäl' sisäläkkä' o'.»

»Eiköpä se lie jumala sitä varten näitäi oikeita noamoja luonna, jottei erottas, mittee siell' on sisässä!»

»Niin taitaa ollakkin!» sanoi Santeri. »Ja vaatteet kans'. Kyll' on usevallakin puhtaat silmät ja vaatteet kattoo kans' pulskiast' ulloos, mutt' ei ol' juamarahaa plakkaris' vaan.»

»Mutt' sem meijän Vehasen ku' ne ajo' pois täält' herrattem päivilt'», pisti väliin turkulainen. »Se miäs muist' juamaraha' ain', kum ma vaa' sano ett' mä olen kans' siält' pualest' kotosi. -- Kaiketakki se Möörmannin konstest' oil...»

»Kennenkäpäs se ois' ollunna!» sanoi Savolainen. »Eihän se ou' mies eikä mikkään koko Möörmanni. Eihän tuo näy milloinkaan vossikalla ajelovan. Ilekii, vanaha mies, kävellä!»

»Eik' siin' mahr' oll' raham puutos kans' fölis'... Viäläk' sinull' on tupakki', Santer?»

»On tääll' joku viäl.»

Kun jokainen oli saanut hampaihinsa »Kaukaasialaisen», ei enää ollut syytä jatkaa keskustelua. Kukin meni reelleen taas ja nojasi kokkalautaa vasten. Mutta auki oli kaikilla Esplanaadin puoleinen korva.

Siirtolaisen laivamatka Amerikkaan (2/2)

Jatkona eilen aloitetulle matkakuvaukselle:

Irlannin rannikolla tuli laivaan lukuisa joukko irlantilaisia siirtolaisia, tuntuvasti enemmän kuin kaikkia muita oli yhteensä. Jo kaukaa näki, että irlantilaiset olivat aivan eri rotua kuin englantilaiset. Vaikka he olivat herraskaisesti puettuja, loisti jokaisen olemuksesta sivistymättömyys, typeryys ja alkuperäinen luonnonraakuus. Tuskin olivat he päässeet laivaan, kun hyökkäsivät ruokapöydän kimppuun ahneudella sellaisella, ettei olisi luullut heidän viikkokausiin nähneen ruokaa. Kyllä ei ollut niillä pojilla aavistustakaan kohteliaisuudesta, ei edes yksinkertaisimmista ihmistavoista. Miehet olivat tanakkaa tekoa, lurjusmainen ilme kasvoissa. Naiset maalatuita, mauttoman koreissa pukineissa ja kovin kesyjä, niin peittelemättömän kesyjä, että Helsingissä he olisivat jokaikinen arvelematta joutuneet poliisin kirjoihin -- vaikka ei Helsingissäkään siveellisyys aivan arinta laatua ole. Mutta nämä eivät kaihteneet mitään. Retkuivat milloin minkin miehen kaulassa, olipa se juutalainen tai turkkilainen, ja häpeämättä tarttuivat kiini kehen sattui. Jos eivät onnistuneet saamaan miestä käsiinsä, puristelivat ja maasivat edes toisiaan.

Juutalaisten ja irlantilaisten ruokahalua katsellessa näytti siltä, ettei siivompi väki täällä saa mitään suuhunsa. Kadehdittavia nuo herkut tosin eivät olleet, varsinkaan niin likaisissa oloissa kuin niitä tarjottiin, mutta vanhasta tottumuksesta vatsalla kuitenkin oli omat vaatimuksensa. Molemmat edellämainitut kansallisuudet näyttivät tässä liassa olevan kuin kotonaan. Torakatkin, joita laivan siirtolaisosasto kuhisi täpösen täynnä, olivat heille mieluisia leikkitovereita. Heikäläisten mukana kait niitä alkuaan oli tullutkin laivaan. Onneksi nousi heti ensimäisenä yönä Atlannille tultua hyvänlainen tuuli. Siitä oli seurauksena yleinen oksennuskonsertti. Kaikenkieliset yhtyivät samaan "yöö"-virteen, jota hellittämättömällä hartaudella veisasivat pari kolme vuorokautta yhteen painoon. Irlantilaiset olivat merisairaina kaikki tyyni, samoin juutalaiset, joten heistä ei ollut muuta haittaa ruoka-aikoina kuin että oudonpuoleista pöytäkonserttia pitivät ympärillä olevissa kopeissaan. Meitä se ei häirinnyt eikä säälittänyt vähääkään, meitä pohjoismaalaisia. Söimme hyvällä maulla jos jonkun näköisiä ja makuisia sekotuksia, salaa nauttien niistä kärsimyksistä, joilla kohtalo rankasi vastenmielisiä matkatovereitamme. Vaikka tahtoihan siihenkin lopulta kyllästyä. Kun yöllä satuin heräämään kovemmasta laivan heilahduksesta ja ylt'ympärillä kaikuivat puolen tuhannen siirtolaisen yökötykset -- toiset kiukkuisia, uhkamielisiä, toiset jo masentuneita ja nöyriä -- juohtuivat monasti mieleeni järkevän ihmisen kärsimykset ollessaan suljettuna houruinhuoneeseen, raivoavain hullujen ympäröimänä. Naiset ne osasivat koketeerata meritaudillakin: vetelän ja avuttoman näköisinä makailivat mielestään "plastillisissa" asennoissa, hiukset hajallaan ja paljastellen niitäkin paikkojaan, joita toki muulloin pitivät peitettyinä.

Mutta annas kun pääsi irlantilaislauma taas jaloilleen, niin kyllä sai ruoka kyytinsä. Juutalaiset koettivat pitää puoliaan varastelemalla suoraan laivan ruokavarastosta. Siihen keinoon täytyi meidänkin lopulta turvautua. Kun emme viikkokausiin saaneet suolakalaa, alkoi suolainen silli niin voimakkaasti kummitella mielessä, että kiusaus voitti minut, varsinkin kun Liena, jonka luonto ei koko aikana voinut suvaita siirtolaisruokia, useasti valitti ikävöitsevänsä samaa taivaallista herkkua. Minä tiesin, missä laivaväellä oli avattu sillitynnyri, ja yhtenä pimeänä yönä hiivin sinne, kavalalla välinpitämättömyydellä lähestyin tynnyriä, pistin äkkiä käteni sinne ja syvältä suolavedestä pyydystin rasvaisen sillin. Vilkasin ympärilleni -- ei mitään vaaraa -- kaappasin toisen vielä yksin tein. Oi, miltä ne maistuivat silloin! Oli meillä juhla sinä yönä, Lienalla ja minulla! En olisi ikänä uskonut, että halveksittu silliraukka eräissä tapauksissa voi maistua niin hyvältä. Raamattu sanoo, että "varastettu leipä on makia", mutta kyllä se on poikaa varastettu sillikin.

Pitemmälle en itse jatkanut varkausuraani, vaan ilmaisin löydön ovelalle juutalaispojalle, joka kiitollisuudesta sittemmin aina antoi minulle osan saaliistansa. Liena puolestaan aikaa myöten oppi kerjäämään. Laivan leipureilta hän silmäyksillään vietteli höyryäviä leivoksia, toipa kerran kyökistä kokonaisen lintupaistinkin. Jos tätä matkaa olisi kestänyt kauemmin, niin kelpo kansalaisia Amerikka meistä olisi saanut. Ja sittenkin olimme me viattomimpia koko joukossa. Toiset varastivat ja kerjäsivät monta vertaa enemmän ja julkeammin. Eikä se synniltä tuntunut, kun näki laivan ruokavaroja säästämättä heiteltävän mereen -- ämpärittäin kaadettavan parasta ruokaa, joka luokkamatkustajilta oli jäänyt tähteeksi. Tällainen lienee sääntönä Atlanninlaivoissa, koska suuri parvi kalalokkeja oli tiennyt lyöttäytyä mukaamme, seuraten meitä yli aavan valtameren aina Amerikan puolelle. Heillä oli hyvät päivät. Mutta siirtolaisia kiusattiin nälällä siihen määrään, että pakosta jouduimme sangen arveluttaviin keinotteluihin henkipitimiksemme.

Irlantilaiset, kun näkivät olevansa suurena enemmistönä, alkoivat meritaudista virottuaan hieroa tappelua toisten kansallisuuksien kanssa. Varsinkin juutalaisia he koettivat ärsyttää, syljeskellen kuin poikarakit näitten vaatteille ja kasvoille. Juutalaiset silloin ottivat esille hebrealais-englantilaisen kielitulkkinsa ja huutelivat siitä sopivia herjaussanoja vainoojilleen. Kun kielitulkki loppui, ulvoivat yhteen ääneen kuin arosudet: "huu-uu!" Käsikähmää ei syntynyt, sillä molemmilta puuttui rohkeutta alottaa. Irlantilaisten sivistyskantaa kuvaavana seikkana on lisättävä, että heidän parhaat pukarinsa olivat toisen luokan matkustajia, jotka tällä tavoin syljeskelemällä huvittelivat itseään. Olen aina ollut myötätuntoinen sorretuille irlantilaisille, mutta jos satunnaisesta matkustajaryhmästä saisi tehdä mitään päätöksiä, niin eipä moinen kansa ansaitsisi sääliämme.

Oli Irlannin siirtolaisten joukossa kuitenkin yksi miellyttävä nuori mies, pitkä, solakka, tummasilmäinen soittelija, joka nähtävästi oli sivistynyttä alkuperää. Alituiseen hän huilunsa lempeillä sävelillä huvitteli ikäviä iltojamme. Oikeinpa jäimme suu auki kuuntelemaan, kun sieltä tuli tuttujakin säveleitä, sellaisia kuin "Talvi on nyt laannut raivoomasta" ja "On mulle Suomi suloisin, vaan Häme siitäi kallihin". Tuskin uskoimme korviamme, mutta sitte ajattelimme mahdolliseksi, että nuo sävellykset oli kaukaa ulkomailta Suomeen lainattu. Meistä tuli ystävät tämän irlantilaisen kanssa. Kerran iltahämyssä hän minulle salavihkaa antoi taskustaan keksileivoksen, jonka oli onnistunut jostain laivan nurkasta "kahvaamaan". Minä tähän kohteliaisuuteen vastasin varastetulla sillillä -- ja toveruus oli perustettu.

Juutalaiset soittelivat huuliharppua. Illoin oli kannella kilpasoittajaiset ja tanssiaiset, joissa kumpikin kansallisuus koki panna parastaan. Venäläinen "prissakka" teki hauskan vaikutuksen, mutta yleensä olivat irlantilaiset tanssit viehättävämpiä. Nämä tanssitilaisuudet näyttivät olevan irlantilaisnaisten elämän tärkeimmät hetket. Kaiken päivää he esiintyivät keskentekoisina, sen puolesta että heidän hiuksensa -- luonnostaan varsin kitukasvuiset -- olivat kierrettyinä käherrysneulojen ympärille, joitten välistä paljas päänahka pilkisteli. Mutta illan suussa nuo samaiset "kiharat" töröttivät kaikessa loistossaan. -- Nuoremmat olivat enimmiten rehellisesti hampaattomia -- olivat kaiketi olleet huonoissa tienioissa vielä --; vanhemmilla oli tekohampaat tai omien jäännökset kimaltelevalla kullalla paikattuina. Tällaisessa asussa ynnä paksu puuteripaklaus ja maali päällä he esiintyivät kaikilla ensi luokan kaunottaren eleillä.

Laivassa oli lääkärikin, joka kerran päivässä tarkasti siirtolaiskoppeja. Mies oli jotenkin yhtä tieteellisen näköinen kuin Suomessa eläinvälskärit. Hänen tarkastuksiensa jälkeen näyttivät torakat yhtä virkeiltä ja elämänhaluisilta kuin ennenkin; mätänevä laivan lihavarasto levitti läkähdyttävää löyhkäänsä läheisiin koppeihin, ja pesuastiat pysyivät täynnä oksennusta perille saakka, kun ei kukaan viitsinyt niitä tyhjentää ja puhdistaa. Silmiä pestiin varkain juomavedellä, vaikka siitä oli ankarasti kielletty. Oltiin juovinaan, mutta puhallettiin vesi suusta kämmeniin ja huuhtastiin kasvot. Tarkastuksien ajaksi komennettiin kaikki ylös kannelle, ettei ketään jäänyt valituksia tekemään. Muutamia päiviä ennen maalletuloa lääkäri rokotti niitä, joissa ei näkynyt rokotuksen jälkiä. Varsin vaarallinen temppu, sillä mokoma puoskari voi helposti saada aikaan verenmyrkytyksen. Arvaahan sen, ettei kelvollisen lääkärin kannata olla niillä palkoilla, mitä ahnaat laivayhtiöt maksavat.

Oli laivalla lasarettikin, joka samalla teki putkan virkaa. Eräs viinahullu siellä oli selviämässä ja sittemmin muuan toistakymmentä alottava poika, joka meritaudin tuskissa oli etsinyt juomavettä, mutta saanut käsiinsä suuren viinapullon ja, kuten kerrottiin, erehdyksessä tyhjentänyt sen. Luonnollisesti ei laivan lääkäri voinut pelastaa pojan henkeä, vaan hän kuoli ja haudattiin. Pari lautaa kahden puolen ruumista rautakahleilla kiini ja sitte laivan sivuportista mereen. Olihan siinä pappikin siunausta lukemassa. Ei niin pahaa paikkaa ole, missä ei olisi pappia. Tälläkin laivalla sanottiin niitä olleen kokonaista kolme kappaletta matkustajina. -- Sitte siirtyi lasarettiin pojan äiti, joka oli sairastunut surusta tai pelosta, kun noin kävi pojalle, joka hänen olisi ollut vietävä Amerikassa olevan isän luo. Kun edellä kerrotut sylkemis- ja ulvomisharjoitukset sekä myöhään yöhön kestävät meluisat tanssit pidettiin juuri lasaretin oven ulkopuolella, voi arvata, kuinka rauhallista siellä oli sairastella ja kuoleman kanssa kamppailla. Lääkärillä luonnollisesti ei ollut aavistustakaan siitä, että tuollaiset pikkuseikat mitään vaikuttaisivat heikon potilaan vointiin.

Noitten Venäjän juutalaisten perhe- y.m. suhteista koetettiin laivassa saada tietoja, ettei heitä tarvitseisi kuljettaa takasin Amerikan rannalta. Mutta siinä olikin mutka, kun ei ollut laivassa ketään, joka olisi osannut venäjää ja englanninkieltä. Selvittiin siitä kuitenkin tulkitsemistavalla, joka oli vielä konstikkaampi kuin Suomen kuuluisa käännösjärjestelmä. Eräs suomalaisista osasi venättä, toinen ruotsia ja eräs ruotsalainen englanninkieltä. Suomalainen kysyi venäjäksi ja käänsi vastauksen suomeksi, toinen suomalainen tulkitsi sen ruotsiksi ja ruotsalainen sen käänsi englanninkielelle. Tarkkaa siinä lie tullut, kun asia kulki kolmen tulkin kautta.

Laivamme viipyi 12 päivää Glasgowin ja New Yorkin välillä. Kuului olleenkin alkuaan rahtilaivaksi rakennettu. Jotkut enemmän matkustaneet kehuivat toisia linjoja paremmiksi kuin "Anchor", mutta toisten kertomuksista päättäen ei erotus taida olla suuri. Siirtolaista kohdellaan kaikkialla siirtolaisena.

Maata tulee vähin ikävä, kun viikkomaäriin näkee vain vettä ja taivasta. Ja ihmisiä alkaa kaivata, ollessaan pitemmältä juutalaisten ja irlantilaisten parissa.

Kun parisen viikkoa on suljettuna valtamerenlaivaan, muodostuu se ikäänkuin omaksi maailmakseen, jonkunlaiseksi kokonaisuudeksi, jonka puitteihin täytyy asettaa elämänsä, tahtoipa taikka ei. Ja olihan siinä yhteiskuntaa kerrakseen siinäkin, 1032 henkeä, eli enemmän kuin Naantalin kaupungissa asukkaita. Laivaväkeä oli 130 miestä, lääkärit, parturit, leipurit ja kaikki siihen luettuina.

Harvoin nähtiin toisia laivoja, ehkä puoli tusinaa koko matkalla. Onhan se Atlanti sentään siksi avara, että vaikka samojakin suuntia kuljetaan, ei toisiaan nähdä kuin sattumalta. Liena jo alkoi epäillä, tokko siellä maata onkaan toisella puolella, ja väitti laivan eksyneen pois oikealta kulkuväylältä. Oli täysi työ todistaissa hänelle, että täytyyhän se Amerikka jossain täälläpäin löytyä, koska satojatuhansia suomalaisiakin jo oli sinne siirtynyt samoja teitä, mitä mekin olimme kulkeneet ja mihin meille oli piletti myyty. Nytpä voin kuvitella Kolumbuksen ja hänen toveriensa tunteita, kun ei kukaan ollut ennen kulkenut näitä matkoja. Varma sen Kolumbuksen täytyi olla asiastaan, kun hidaskulkuisilla purjealuksilla uskalsi yrittää ja sitkeästi vaan pyrkiä eteenpäin, vaikka kuukausi meni kuukauden perästä maata näkemättä ja vaikka kaikki toverit epäilivät, koko maailma epäili.

Vihdoin alkoi laivallamme huhu kertoa yhä lisääntyvällä varmuudella, että ennen pitkää jo ruvetaan tulemaan maihin. Eräänä iltana tiedettiin sanoa, että seuraava yö olisi viimeinen merellä. Myöhään me silloin oleskelimme kannella. Ja kun pimeni ilta, niin jopas pilkotti etäältä laivojen merkkitulia useampia, ja vilkkumajakan ystävälliset silmäniskut huomattiin aamupuolella yötä. Nyt ei maa enää voinut olla kaukana. Päivän valetessa nähtiin saaria häämöttävän kaukaisuudessa.

Amerikan rantaa lähestyessä ensimäisinä pöyhistelivät rintaansa -- uhkaavan näköiset patterit. Tekipä se kaikkea muuta kuin vierasvaraisen vaikutuksen. Sodan ja vainon henki on anastanut valtaansa tämänkin "vapauden maan", se ajatus ehdottomasti nousi mieleen noita varustuksia katsellessa. Nolona siellä seisoi Vapauden patsas vallituksien välissä, ikäänkuin olisi itsekin ymmärtänyt, ettei hänellä enää täällä ole oikea sijansa. Se lieneekin vapauden muistoksi pystytetty, kuolleen, menetetyn vapauden.

Siirtolaisten maihinnousu ansaitseisi oikein eri luvun, niin siinä oli paljo mutkia, tarpeetonta, joshan tarpeellistakin muodollisuutta ja raakuutta. Mutta minun kynäni, vaikka se ei ole paha säästämään väriä, on kuitenkin voimaton luomaan tästä oikeata kuvaa vähällä vaivalla. Olisi pitänyt olla valokuvanottaja mukana. Ensinnä meitä ulkona satamassa marssitettiin kannella kuin sotaväkeä. Jälkeenpäin kuulin, että laivaan oli saapunut amerikkalainen lääkäri ja että hän tarkasti terveyttämme tässä marssissa. Minä häntä en huomannut koko otusta, tallustelinhan vain siinä missä muutkin.

Tullimiehet täälläkin penkoivat tavaroitamme, joitten muassa meidät pikkulaivalla lähetettiin "siirtolaispalatsiin" Ellis-saarelle. Se oli avara rakennus ja täynnä väkeä. Joshan vain on joka päivä yhtä paljon tulijoita, luulisi Amerikan piankin saavan täytensä. Viranomaisten kohtelu siellä joka askeleella tarkoitti osottaa meille, kuinka vähän tervetulleita olemme tähän maahan. Varsinkin juutalaisia ja italialaisia näkyivät pitävän lujilla. Paljain päin ja kieli ulkona suusta he kulkivat -- kielestä näet joku asianomainen katsoi terveydentilaa. Meitä ei sentään niin tarkoin tutkittu, vaan nimet kysyttiin ja rahat. Kuului pitävän olla vähintään 30 dollaria taskussa (nykyään pitää olla 50 dollaria, ja muutenkin on siirtolaistarkastusta silloisesta paljo kovennettu), jos mieli päästä eteenpäin. Jollakulla meistä oli se summa, ja silläpä sitä mentiin kaikki. Yksi kun oli läpässyt tarkastuksen, pisti salaa rahat toisen taskuun, tämä taas kolmannen j.n.e. Olihan se niinkuin amerikkalaista alkua amerikkalaiselle elämälle. Kun sitte yksi työnnettiin menemään yhdestä ovesta, toinen toisesta, katosivat meiltä matkatoverimme, niin että heitä emme sen perästä enää nähneet. Jäähyväisittä täytyi erota.

Pilettiä kysyi jokainen vastaantulija, kunhan vain oli ukko. Minua neuvottiin muutamalle luukulle ottamaan loppumatkalla tarvittavia lippuja. Ajattelin, että ovatkohan täälläkin "aamiaisella" ne herrat, jotka tietävät antaa lipun niin kaukaiseen, pieneen ja syrjäiseen paikkaan kuin Nanaimoon, joka ei edes ole Yhdysvaltain alueella. Mutta ei -- eivät olleet aamiaisella. Ensimäinen mies, joka eteen sattui, ryhtyi heti liistaroimaan ja leimaamaan lappuja sellaisella varmuudella ja kätevyydellä kuin olisi kaiken ikänsä tehnyt vain Nanaimon-lippuja. Vajaassa kahdessa minutissa oli valmiina piletti, niin tarkka ja täydellinen, että sillä sai ilman eri maksua vuokra-ajurinkin Chicagossa, kun oli siirryttävä asemalta toiselle. Eri komanto siellä oli kuin Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön konttorissa Helsingissä.

Siirtolaisen laivamatka Amerikkaan (1/2)

Yllä oleva kuva on julkaistu Land och Stad -lehdessä 05.08.1891 kuvatekstinään Siirtolaisen lähtö. August Bernhard Mäkelä, joka kirjoitti mm. nimellä Kaapro Jääskeläinen, muutti vuonna 1901 Matti Kurikan perustamaan Sointula-yhteisöön Kanadaan. Hän palasi Suomeen vuosiksi 1905-1910, ja sen jälkeen hän palasi taas takaisin Sointula-yhteisöön. Kokoelmassaan Iloisia juttuja IV hän kuvaa alkumatkaa:

Suomesta kuljettaa Höyrylaiva-Osakeyhtiö siirtolaiset Hulliin "Arcturus" ja "Polaris" laivoilla. Olin kuullut näitten laivojen surkeudesta niin paljon valituksia, että päätin mennä sen matkan toisessa luokassa. Siellä oli kyllä väljää ja mukavaa, hyvä ruoka ja kohtelu, niin että omasta kohdastani minulla ei ole mitään vihan kaunaa yhtiötä vastaan.

Mutta kaiken tuon mukavuuden me saimme siirtolaisten kustannuksella. Heillä oli ahdasta, likaista, huono ruoka ja vielä huonompi kohtelu. Luulisi tosiaan yhtiön, joka verrattomasti suurimmat matkustajatulonsa saapi siirtolaisista, pitävän heistä edes jonkunlaista huolta. Mutta noita satoja henkiä varten on varattu ainoastaan pieni osasto laivan kokassa, samalla kuin kolme neljäsosaa laivan alasta on annettu muutaman kymmenkunnan luokkamatkustajan herrastelusaleiksi. Siirtolaiset saavat olla sikin sokin, miehet ja naiset kuin sillit tynnyrissä, lapset jaloissa. Vuoteina ilettävän likaiset polstarit ja tyynyt, jotka Hulliin tullessa heitettiin mereen, luultavasti jonkun tarkastuksen pelossa. Ainoastaan muutamilla vuoteilla oli peiteriekaleita -- niin täynnä syöpäläisiä, että melkein itsestään liikkuivat. Ruoka valmistettiin kehnoista aineista, sopat, puurot ja kuorimattomat perunat, sekasin samoihin astioihin, joista niitä tappelulla sai ammentaa kuppeihinsa. Meritaudin vallitessa ruokavarasto aina sai tuntuvia lisiä oksennuksesta, ja kaikki vaan pantiin menemään täydestä. Syötyä kupit ja muut syömäkalut pesemättä koottiin suureen säkkiin, josta ne samanlaisina kaadettiin likaiselle, oksennusta kuohuvalle kannelle, kun taas tuli uuden aterian aika. Näin ollen yhtiö menettelee varsin käytännöllisesti myydessään matkalippuja yksinomaan ruuan yhteydessä, sillä harvalla riittää sisua syödä tällaisissa oloissa montakaan kertaa, joten laivan ruokavarat säilyvät melkein semmoisinaan kuukausmääriä.

Kaiken järjestyksen puute edistää epäsiveellistä elämää matkustajain kesken. Laivaväki on siinä hyvänä esimerkkinä. Naisten sivu merimiehet tuskin kertaakaan pääsevät koskematta heihin ja hyväilemättä. Muita kohtaan heidän käytöksensä on raakaa ja röyhkeää, niin että töintuskin vältetään käsirysyä. Aito suomalainen hävyttömyys esiintyy päällikkökunnankin kohtelussa. Siivo puhuttelu kuuluu harvinaisuuksiin. Suurella huolella on laivojen miehistöksi valittu umpiruotsalaisia, jotta osaisivat mahdollisimman suurimmalla ylenkatseella kohdella suomalaista siirtolaista.

Jos Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön tarkoituksena on ollut järjestää olot tällaisiksi sentähden, että jokaiselle lähtijälle tulisivat mukaan mitä karvaimmat muistot synnyinmaasta ja sen kautta koti-ikävä karkottuisi, on yhtiö täydellisesti onnistunut saavuttamaan tarkoituksensa.

Mutta se ei liene ollut tarkoituksena. Sillä -- nyt vasta seuraa hävyttömyyden huippu -- perille päästessä vaadittiin siirtolaisia allekirjoittamaan todistus, jonka mukaan heitä oli kuljetettu puhtaissa, tilavissa hyteissä, makuutettu hyvillä vuoteilla, olivat saanee kyllältään maukasta ja ravitsevaa ruokaa, nauttineet hyvää kohtelua j.n.e. Tuota todistusta arvatenkin vast'edes käytetään uusien uhrien houkuttelemiseksi. Jotkut ruotsalaiset pöllöpäät siihen tällä kertaa panivat nimensä, mutta suomalaisia ei millään saatu tahallista törkeää valhetta todistamaan. Aikoivat sensijaan Amerikkaan päästyään kyhätä vastalauseen sitä vastaan. Siihen minäkin sydämestäni yhdyn.

Näin menettelee se yhtiö, jonka suomalais-amerikkalainen sanomalehti "Siirtolainen" kertoo "osottaneen todella haluavansa harrastaa siirtolaisten parasta", se kun on lähettänyt erään kapteenin tutkimaan siirtolaisten kuljetusta -- yhtiön omissa laivoissa! Jos yhtiö todella taikka leikillä jotakin parannusta aikoisi, voisivat sen rasvamahat johtajat itse nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa aivan tarpeekseen jo Helsingin tai Hangon satamissa, ilman sen pitempiä tutkimusmatkoja. Mutta sellaisista aineksista kuin tuokin yhtiö on koottu, ei voi mitään parempaa toivoa.

… Enemmän kuin luvallisesti rohkea on sillä miehellä ollut mielikuvitus, joka on teoksensa nimeksi keksinyt sanayhtymän "Iloinen Englanti." Rikas voi Englanti olla, ylpeä vapaista laitoksistaan ja alusmaittensa laajuudesta, valtias merellä ja mikä hyvänsä, mutta iloinen se ei saata olla -- tämä ikuisten sumujen, alituisten sateiden ja ainaisen savun maa. Helvettikin on hauskempi, sillä eihän siellä toki aina sada.

Jo kauas merelle ulottuvat Englantia verhoavat sumu- ja savupilvet. Täytyi uskoa, mitä monasti olin kuullut, että Lontoossa on paljon ihmisiä, jotka eivät ijässään ole kertaakaan nähneet aurinkoa. Kuinkahan suuri nautinto sellaisillakin ihmisraukoilla on Jumalan luonnosta ja elämästään! Jo ensi tutustuminen kivihiilen savuun saattoi minut vihamieheksi koko kivihiilelle. Nyt pidän tuota ainetta ihmiskunnan neljäntenä vitsauksena, yhtä pahana kuin kirkko, viina ja kullan mahti.

Hulliin päästessä kului lähes kokonainen päivä odotellessa nousuvettä, tullauksessa ja siirtolaisten lajittelussa. Eri linjoille menevät jaettiin eri parviin, joista ei ollut lupa mihinkään poistua.

"Ei ne buurit sentään vielä ole kaikkia enkelsmanneja kerinneet ampua", oli jonkun siirtolaisen ensimäinen havainto laiturille tullessa. Olihan niitä siellä vielä koko joukko, pitkiä komeita miehiä. Mutta sodan vaikutuksia tuntui kaikkialla. Hevosiakaan ei ollut enää jälellä muuta kuin niin suunnattoman suuria, ettei niitä oltu saatu mahtumaan mihinkään kuljetuslaivoihin. Niin isoja hevosia ei kukaan meistä ollut ennen nähnyt. Jalatkin olivat paksut kuin kuusen juurakot ja kauhean karvaiset. Mutta pantiinkin niille kuormaa, pienen laivan lasti itsekullekin.

Toinen sodan vaikutus tuntui tullissa. Suomessa oli minulla sellainen käsitys, että Englanti yhä vieläkin on vapaakaupan maa ja että tullaus siellä sentähden on vain muoto-asia. Mutta buurisodan äärettömät kustannukset kootaan väkijuoma-, tupakka- ja kivihiiliveroilla, jonka vuoksi juoma- ja tupakkatavarat nykyisin ovat Englannissa hirveän kalliit. Niinpä maksaisi vaivan kuljettaa niitä aineita muista maista, jos ei olisi tulli esteenä. Salakuljetuksen varalta nuuskitaan matkustajainkin tavarat. Mutta selvästi näkyy, että tämän vapaan maan viranomaiset vastenmielisesti tekevät tehtävänsä, jota he sydämessään pitänevät ala-arvoisena. Ei sinnepäinkään ole sitä innostusta kuin Terijoen tai Valkeasaaren tullimiehillä. Useimmilta he ainoastaan kysäsivät, oliko arkuissa sikareja tai muuta kallista tupakkaa. Jos siihen vastasi kieltävästi, ei arkkuja vaadittu aukasemaan. Mutta joka ei osannut vastata mitään, pian joutui avaamaan. Niinpä suinattiin tarkoin senkin metodistinaisen käsilaukku -- hän kun oli umpisuomalainen -- ja tullimiesten iloksi löytyi siitä sikarilaatikko, mutta tarkemmin tutkittaessa havaittiin sen sisältävän hänen ompelutarpeitansa.

Sitte lähdettiin meitä pimeässä ja sateessa viemään pitkin Hullin kuraisia katuja. Oli siinä kiertelemistä. Oppaamme aina käänteissä laski, että lukumäärä oli täysi, ja väliin jätti meidät hetkeksi seisomaan kadulle siksi aikaa kun itse pistäysi kapakassa ryypyllä. Minkäs hänen teit? Mihinkään et osannut omin päin ja haukkumaan et kyennyt tuntemattomalla kielellä. Toisinaan liittyi saattojoukoksemme likanaamaisia katupoikia, pitäen vihoviimeistä lystiä. Ja syytä heillä oli, sillä hassunnäköistä matkuetta me tosiaan olimmekin. Liena jo alkoi tuskaantua. Mutta hän rauhottui, kun selitin aseman luonnolliseksi. Nyt emme enää olleet ihmisten kirjoissa, vaan siirtolaisten. Toinen luokka mukavuuksineen, ihmisarvoineen kaikkineen oli nyt ollutta ja mennyttä.

Vihdoin tulimme likomärkinä kurjannäköiseen siirtolaismajaan, mutta meitä ei viety sisälle huoneihin, vaan pihalle katoksen alle, koska meidän vielä samana iltana piti päästä junalla jatkamaan matkaa. Täällä tarjottiin kahvia, oikeata siirtolaiskahvia, joka täst'edes oli kauhunamme koko matkan aina perille saakka. Suomessa ei löydy mitään, mitä voisin sen makuun verrata. Mahdollisesti saisi sitä syntymään, jos keittäisi sekasin tervaa, siirappia ja piimänsintua -- kolmia kutakin -- sillä niille kaikille se maistui. Liena joi sitä ainoastaan tämän kerran ja uskoi sillä. Minä maistelin joskus myöhemminkin, siinä hurskaassa toivossa että se ehkä matkan varrella muuttaisi makuansa mutta sitä se ei ihmeeksikään tehnyt. Jos kahvia tahtoo Amerikkaan mennessään juoda, on paras ottaa mukaansa omat kahvit ja kahvineuvot. Ikävä tulee muuten.

Kovalla huudolla ja melulla vietiin kullekin linjalle lähtijät eri juniin. Meitä oli ainoastaan 5 Anchor-linjalle kuuluvaa: Liena ja Kaapro, kaksi maalaria ja yksi kirvesmies, kaikki Helsingistä. Muutaman vaunun sivusta avattiin ovi eri osastoon, johon hyvin mahduimme. Vaunut ovat täällä pian puolta kapeammat kuin Suomessa, jaetut osastoihin, joissa on ainoastaan kaksi vastakkain olevaa penkkiä. Sivuilla olevat ovet, jotka samalla tekevät akkunan virkaa, avataan ja suljetaan ulkoa, joten matkalla ollaan täydellisessä vankeudessa. Kun vaunuissa ei ole juomavettä eikä mitään mukavuuslaitoksia, kävi olo pitemmän päälle varsin tukalaksi. Siihen aikaan kuin tuommoinen vaununmalli on keksitty, lienevät ihmiset olleet umpinaisia. Asemillakaan ei näkynyt missään vettä eikä muuta.

Liikkeelle lähdettyä juna sillä kertaa pyyhkäsi sellaista vauhtia, että päätä huimasi. Pian tällä menolla matka katkiaa. Suuret kaupungit, sellaiset kuin York, Edinburgh, y.m. vilahtivat ohi kuin näyssä vaan. Joillakin asemilla konduktööri reippaasti riuhtasi oven auki, lausui pari kolme sanaa, joista viimeinen aina oli "pliis!" (please = tehkää hyvin!) Silloin näytimme hänelle piletit. Mies leikkasi loven ja katosi, lukiten oven jälkeensä. Mutta muutamalla asemalla konduktööri ei niin vähällä lähtenytkään, vaan piti ovea auki, huitoi käsillään ja huuteli "aut, aut!" Kyllähän me helsinkiläiset sentään senverran tajusimme, että ulos se meitä käskee, mutta luulimme hänen erehtyneen ja huusimme vastaan "Glasgow, Glasgow." Sillä sen tiesimme varmaan, ettei vielä oltu Glasgowissa. Siitä huolimatta konduktööri vaan piti päänsä, ja meidän täytyi poistua. Asemalla osotettiin meille ylöspäin nousevia portaita. Läksimme taivaltamaan. Porrasten yläpäässä alkoi pitkä katettu käytävä, jonka loputtua laskeusimme toisia portaita alas. Silloin olimme taas asemasillalla. Jo pääsi meiltä nauru. Olimme kulkeneet ainoastaan rautatien toiselle puolelle, mutta ylhäältä, ei maata myöten. Kohta saimmekin nähdä, että täällä olisi vaarallista lähteä kiskoille kompuroimaan, niinkuin Suomen asemilla. Junia pyyhki ohi tulimmaista vauhtia, tullen pimeästä ja kadoten pimeään kuin noidannuolet. Ei niille soitettu eikä laulettu, ei ne huutaneet, ei viheltäneet. Amerikan puolella samaten lähtevät ihan äänettömästä päästä. Itse saat pitää varasi, jos mukaan haluat.

Hetkisen odoteltua saapui juna, johon meidät ohjattiin. Ja niin sitä taas mentiin kuin viimeistä päivää. Aamun valetessa huomasimme tultavan Glasgowiin. Asemalla oli agentti vastassa. Hän vei meidät ja tavaramme siirtolaishotelliin, jossa oli joukko Amerikkaan meneviä jo ennen meitä, kolme suomalaista, ruotsalaisia, norjalaisia, Venäjän juutalaisia, saksalaisia, rumaanialaisia, joku ranskalainen, puolalainen j.n.e. Suomalaiset olivat lähteneet "Polariksessa" viikkoa aikasemmin kuin me, mutta rajun myrskyn tähden oli "Polaris" myöhästynyt ja he saaneet viikon päivät odottaa Glasgowissa. Nyt sanottiin päästävän Atlannin laivaan jo puolenpäivän aikoina.

Kansakoulun perustamisen haasteet

Kaapro Jääskeläinen (oik. August Bernhard Mäkelä) kertoo otsikolla "Kansakoulun perustaminen Savossa. Sivistyshistoriallinen kuvaus." (julkaistu kokoelmassa Iloisia Juttuja II):

Eräänä kuumana lauantaina, vähä ennen heinäntekoa, vääjäilee porttikäytävässäni pari kolme maamiestä. Käyvät välistä eteisen ovella katsomassa, mutta aina vetäytyvät takaisin. Kuluu puoli tuntia, kuluu tunti. Minua alkoi vaivata uteliaisuus, että mikähän niillä on asiana.

Viimeinkin pujahtivat he eteisen ovesta, hiljaa ja varovasti kuin varkaat. Tiedustivat piialta, "onko herra kotona." Tarpeeton kysymys, sillä olivathan he nähneet minut ikkunasta kymmeniä kertoja.

Astuvat huoneeseeni ja tarkastelevat ensin, onko missään nurkassa mitään vaarallista. Rykästelevät sitte aikansa.

"Työkö sitä outta --?"

"Kyllä minä olen. -- Käykää istumaan."

"Lämminpä nyt on seä."

Mennään sitte vähitellen läpi viimeisten vuosien ilmat ja nykyiset vuodentulon toiveet, kunnes lopulta laukiaa asia, jota varten olivat tulleet.

"Myö on koulua tuumattu sinne meijännii kylälle, kun on nuitai lapsia siunautunna..."

"Mistä kylästä te olette?"

"Korpsalamesta."

"Vai jo Korpisalmeenkin kansakoulua!" Kylä, jolla joitakuita vuosia takaperin ei vielä ollut muuta yhteyttä "sivistyneen maailman" kanssa kuin että nuoret miehet juhannusaattoisin kävivät kaupungissa ja jahtailivat katupoikia, kun ne heitä haukkuivat "piimäpunniksi." Mutta sitte oli kylän rantaan rakennettu laituri, jossa aina pyhän seutuna pistiin höyryvenhe, tuo jumalisten vaimojen kauhistus, ennenkuin he siihen tottuivat. Vanha kirkkovene poltettiin muutamana juhannusaattona suuren kokon keskessä, sillä sitä ei oltu tarvittu moneen aikaan. Siitä päivin vietettiin juhannusaatot omassa kylässä.

Kohta oli Korpisalmeen myös alkanut ilmestyä kerman-erottajia, sekä separaattoreja että sentrifuugia. Vaimot kyllä siinäkin koettivat vetää vastaköyttä, sillä nyt kokoontui isäntäin taskuun mikä ennen oli mennyt emäntäin lihavuudeksi. Mutta ei auttanut. Maailma ja sen turmelus kulkivat vaan eteenpäin. Ja nyt oli kansakoulu hankkeissa.

Muutamain mielessä se ajatus oli kytenyt jo puolikymmentä vuotta. Ristiäispaikoissa ja häissä siitä oli miehissä juteltu. Joku oli innoissaan jo lahjoittanut koulun sijaksi maata, toinen hirsiä, kolmas tiiliä ja muita rakennustarpeita. Mutta sikseen oli asia aina jäänyt.

"On tuumattuna kokkousta pittee siellä kylän kesken. Neuvoivat pyytämään Teitä pitämään. Kyllä myö matka maksettas."

"Milloinka se pidettäisiin?"

"No, tässä jonakuna pyhänä. Mitenkäs Työ joutasia?"

"Vaikka viikko huomisesta."

"Passoohan se."

"Sitte pitää huomiseksi laittaa kuulutus kirkkoon ja ensi viikolla lehteen."

"Jos pitänöö... Tullookko siitä mitä maksoo?"

"Maksaa se sanomalehdessä muutamia markkoja, -- pari kolme!"

Kirjoitin sitte kuulutuksen, että "Korpisalmen kylään perustettavan kansakoulun harrastajat kokoontukoot" j.n.e.

"Oisko siihen vielä panna, että poikessa olijat soap tyytyvä läsnä olleihen peätöksiin?"

"Turha se on; ei niihin kuitenkaan tarvitse tyytyä kenenkään, joka ei tahdo. -- Teidänkö nimet tähän pannaan alle?"

"Kun nuo ei tuosta --? Pannoo voan!"

Ukot lähtivät viemään kuulutusta kirkkoon ja sanomalehden konttoriin. Näyttivät olevan vähän niinkuin jotain vailla, kun eivät saaneet asiasta enemmän "tuumata", vaan piti niin äkkiä ryhtyä toimeen. Lähtiväthän kumminkin.

Sitte viikon päästä sunnuntai-iltapuolella tulin höyryveneellä Korpisalmeen. Laituri ja sen läheinen ranta kiehui kirjavana väkeä. Kokoustalon pihamaa ja sitä ympäröivät aidat olivat puolillaan. Seurakunnan kirkkoherrakin oli saapunut paikalle. Sanoi hyvän ilman viehättäneen lähtemään. Oli sitäpaitsi aina erityisesti huolehtinut tästä puolikunnasta, joka oli muita jälempänä lasten lukutaidon ja kaiken sivistyksen suhteen. Minua hänen läsnäolonsa ei erityisesti ilahuttanut, sillä kansakouluasioissa en ole tottunut odottamaan mitään vilpitöntä harrastusta siltä taholta. Minusta hän ei nytkään näyttänyt tyytyväiseltä, vaikka oli huoleton olevinaan.

Juotiin kahvit aluksi, isäntäväen ja etevimpäin naapurein seurassa, ja "tuumattiin". Kirkkoherra oli jo saanut selville, että tällä kertaa ei tainnut tulla koulun perustamisesta mitään; olivat niin erimielisiä _paikasta_. Toiset tahtoivat koulun sijoitettavaksi rantapuolelle kylää, toiset taas manteren puoleiseen laitaan. Molemmissa oli vankkoja taloja ja muita hyviä etuisuuksia, eikä kumpanenkaan puoli aikonut antaa perään. Kirkkoherran mielestä oli aivan mahdoton keksiä keinoa tämän eripuraisuuden sovittamiseksi. Ja hänen olennostaan tuntui kuin olisi se ollut hänelle mieleinen vahinko.

Sitte kokoonnuttiin pirttiin. Joukossa oli miehiä ja vaimoja, vanhempia ja nuorempia, talollisia ja talottomia; juuri kouluijän yli päässeitä, aikamieheksi saapia poikia sekä vinkuvia sylilapsia, joita viimeksi mainituita välttämättä pitää kulettaa kaunistamaan kaikkia tilaisuuksia.

Aluksi puhuin kansakoulun tarkoituksesta, opin ja taidon arvosta y.m. vanhaan tavalliseen suuntaan. Ja kansakoulun vastustajat maalasin niin mustiksi, ettei luullakseni kenenkään olisi haluttanut näyttäytyä semmoiseksi, vaikka olisi siinä mielessä tullutkin kokoukseen.

"Nyt on ensiksi päätettävä, ryhdytäänkö kansakoulun perustamiseen, vai eikö. Lausukaa ajatuksenne!"

Vasten ei ollut kukaan, kun se vaan jaksettaisiin saada toimeen.

"Päätetäänkö se sitte perustaa?"

"No peä -- peätetään voan."

Toistaiseksi oli koulu sijoitettava vuokrahuoneihin ja siihen oli otettava naisopettaja, koska se tulisi ehkä huokeammaksi kannattajille kuin mies.

Tuli sitte kysymykseen koulupiirin puolesta maksettava palkkalisä opettajalle. Päätettiin vuokrata kouluhuoneen yhteydestä asetuksen määräämä asunto ja potaattimaa, antaa hänelle polttopuut ja öljyvalo sekä hänen lehmälleen kesälaidun kylän yhteisellä laitumella ja talvirehuksi tarpeellinen määrä heiniä.

Mutta nyt tuli tiukka ottelu siitä, kuinka paljo lehmä talvessa tarvitsee heiniä. Joku arvioi sen vaativan 250 leiviskää.

"Eiköön piisois 200?"

"Jo tok -- taikka 180."

"Pannaan ies 240."

"Ei panna liikoo!"

Tästä kiisteltiin enemmän kuin mistään muusta seikasta koko kansakoulun perustamisasiassa. Muuan kielevä emäntä sai siitä aiheen kertoa karjataloutensa edistymisestä viime aikoina, kuinka he "Iivo-vainoon kanssa alottivat viiellä lypsävällä, mutta nyt on viijettä kymmentä peätä." Paljo heille oli karttunut lapsiakin näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa, mutta enemmän sentään karjaa. Ja vaikka naapurikateuden vuoksi heille oli pantu suuret verot, ei häntä eikä lapsia kuitenkaan saatu maantielle...

Kiistojen lopettamiseksi koetin selittää, kuinka vähäpätöistä oli näin kauan neuvotella yhden lehmän talvirehusta -- tämmöisen kylän, jossa on kymmenittäin vankkoja taloja ja niissä satoja lehmiä. Viimein suostuttiin määräämään 200 leiviskää.

Sitte kirjoitettiin sitoumus kaikkein nyt tehtyjen päätösten täyttämisestä, huoneiden ja koulukapineiden hankkimisesta ja palkkalisän suorittamisesta. Sitoumuksen alle pantiin nimiä, vaikka se tahtoi käydä hitaasti. Kukaan ei olisi kirjoittanut nimeään ensimäiseksi, kun ei tiennyt, kuinka monta siihen karttuisi, Useat koettivat hiljakseen puikkia pois tästä vaarallisesta tilaisuudesta. Saatiin kuitenkin kokoon kymmenkunta nimeä. Loput arveltiin kyllä saatavan, kun kirjaa käytetään heidän luonaan.

Nyt vasta uskalsin ottaa puheeksi, missä taloissa olisi sopivia huoneita. Mainittiin kolme, neljä taloa ja tehtiin selkoa niistä. Kiistojen välttämiseksi jätettiin johtokunnan huoleksi vuokrata sopivat huoneet sopivalta paikalta. Johtokunta valtuutettiin myös pyytämään apuvaroja kunnalta sekä valtioapua, niinkuin asetukset säätävät.

Lopuksi lausui kirkkoherra muutamia sanoja kokoontuneille korpisalmelaisille. Hän tahtoi vastustaa sitä ajatusta, jota "eräältä taholta" levitettiin, että muka papisto vastustaa kansakoulua. "Ei papisto vastusta kansakoulua, vaan hartaasti puolustaa sitä ja iloitsee niiden perustamisesta." Sen hän vaan tahtoi sanoa. -- Parasta onkin, ajattelin minä, tulla mukaan vaan, kun ei muuta taida. Puhe kävi häneltä väkinäisesti, ja kasvot olivat happaman näköiset.

Meni useita viikkoja, ennenkuin valtioavun hakemus joutui matkalle. Samoin viipyi kuntakokouksen kuulutus kovasti. Kirkkoherra, joka oli kunnan esimiehenä, odotteli kunnes asioita karttuisi enemmän.

"Eihän koulu kumminkaan voi vielä tänä syksynä alkaa", oli hän arvellut. Ja ukot rupesivat itsekin luulemaan, ettei siitä vielä tule mitään.

Eräänä kauniina päivänä tulivat entiset korpisalmelaisten lähettiläät luokseni kertomaan, minkä uuden aatteen he nyt olivat keksineet. Aikoivat erota kunnasta omaksi koulupiirikseen ja perustaa -- _kiertokoulun_. Kirkkoherra oli sanonut heidän toistaiseksi tulevan toimeen kiertokoululla, joka olisi senkintähden mukavampi, kun kylä oli niin laaja ja hajallinen. Jos he pääsisivät kunnan yhteisistä kansakoulumaksuista, saisivat he kiertokoulun ilman uusia uhrauksia.

Vai sieltä se tuulee!

"Mutta te ette pääse kunnan kansakoulumaksuista, jos ette perusta kansakoulua, -- ettekä saa valtioapua."

Se oli ikävä uutinen ukoille. Ei muuta kuin ruveta vaan kiireimmiten hankkimaan koulukapineita, siinä toivossa että kunta ja valtio antavat apunsa.

Pian tiesivätkin sanomalehdet kouluylihallituksen puoltaneen valtioavun antamista Korpisalmen koululle. Vähä myöhemmin tuli asia kuntakokoukseen. Kirkkoherra valitteli kansakoulukassan suurista menoista viime aikoina, mutta kuntalaiset eivät kuitenkaan tahtoneet kieltää tältä koululta samanlaista apua kuin mikä muillekin oli annettu.

Ennen koulun alkua ilmoittivat sanomalehdet senaatin myöntäneen pyydetyn valtioavun. Mutta itse päätös ei vielä ollut joutunut, ja kirkkoherra oli uskotellut, ettei koulua saa alottaa, ennenkuin senaatin päätös on käsissä. Pelastettuani ukot tästä harhaluulosta, alkoi koulu kuin alkoikin ennen määrättynä aikana. Oppilaita tuli paljoa enemmän kuin tilan puutteessa voitiin vastaanottaa.

Ensimäisinä vuosina yksi ja toinen juonitteli päästäkseen koulumaksuja suorittamasta. Mutta nykyään ei siitä enää ole mitään kuulunut. Päinvastoin sanotaan korpisalmelaisten olevan hyvin ihastuneet kouluunsa.

Faktaa koulujen perustamisesta voi lukea Päivi Lipposen väitöskirjasta Kansakouluhanke valtion, kunnan ja kyläyhteisöjen vallanjaon haasteena : Kansakoulujen perustaminen Kuopion maalaiskunnassa vuoteen 1907 mennessä. Verkosta löytyy myös Tero Parkkosen gradu Kansakoululaitoksen perustaminen 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun loppuun - kuntakokouksen suhtautuminen kansakoulukysymykseen tasa-arvon ja alueellisuuden kannalta. Ja Tuija Kultalahden gradu "Kirjat kaivoon" : Evijärven ja Kortesjärven kuntien kansakoulutaistelujen taustat, muodot ja seuraukset 1800-luvun lopulla. Jaana Koivistoisen gradun otsikko on Rihvelitaulusta romppuun. Kaavin kunnan koululaitos 1876-1996. Ylen sivuilla on kokonaisuus otsikolla Kansakoulussa.

Miten höyrylaivalla matkattiin ja maksettiin 1900-luvun alussa

Kuopion laivasataman tunnelmaa yllä Into Inhan valokuvana kirjasta Finland i bilder = Suomi kuvissa = La Finlande pittoresque (1896).

Kaapro Jääskeläinen eli August Bernhard Mäkelä kertoo (Iloisia juttuja III, 1908):

Oli ensimäisiä kesäkuun päiviä, ilma ukkosen sekainen, särmikkäitä pilviä kaikilla taivaan rannoilla. Mutta päivä paistoi vielä, ja paistoikin "imelästi", niinkuin Heikki sanoi. Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa viipyä Kuopiossa, olisin odottanut vakavampaa matkasäätä, vaan nyt täytyi tyytyä tähän. Kello 3 menin laivarantaan ja etsein "Tähteä", niinkuin ne kolme kuningasta itäiseltä maalta. Kävin edestakasin satamalaiturin reunaa ja tarkastelin lähteviä laivoja, joilla kaikilla oli oma saattoväkensä. Mutta siellä oli vaan "Kainoja", "Neitiä", "Lempiä", "Sukkelia" ... ahaa, tuolla pilkistää "Tähti" toisen takaa. Niin, mutta meneppäs sinne! Siinä oli vesi välissä.

"On kierrettävä lammakon taite", kuulin jonkun sanovan.

Toisten laivain kello oli jo 3, koska alkoivat yksi toisensa perästä puikkia selälle, mutta onneksi seisoi "Tähti" paikallaan niin kauan, että ennätin kiertää "lammakon taite." Se näet kuuluu aina lähtevän muita jälemmä, että sitte saapi ajaa niiden sivu. Onhan se iso kunnia laivalle, ja ylpeältäpä se tuntuu matkustajastakin. Tuossa jäi jo "Sukkela", ja nyt jää "Lempi" ... ei, ei jäänyt; pääsi parahiksi kääntymään toiselle reitille.

Ähkäin puhkain kierretään Puijonnientä. Vesillä tuntuu sangen kylmältä. Järvi ei ole vielä ehtinyt lämmetä, kun niin äsken on päässyt jäävaipastaan. Tuuli puskee kohtivastaan, pitkin suurta selkää. Kiihtyy kiihtymistään. Vedenkalvo on ihan musta, hirveän vihaisen näköinen. Ukkonen jyrähtää kaukaa ja alkaa roiskuttaa sadetta. Mutta laivan kannelta ei kukaan lähde alas salonkiin. Uskollisesti vaan istuvat ja ottavat vettä niskaansa.

"Kun tulis antamaan piletit!" huokaa vieressäni istuja niin hartaasti, että se herätti uteliaisuuteni. "Mikäpä kiire sillä asialla on?" kysäsin. "Pääsis tästä paleltumasta", oli vastaus. Tarkemmin asiaa tutkittuani sain selville, että maksu Kuopiosta Tuovilanlahteen on kannella 1 mk. 25 p., etusalongissa 2 mk. ja peräsalongissa 2 mk. 50 p. -- ja että paikan määrääjänä on se, missä kippari pilettejä jakaissaan tapaa kunkin matkustajan. Sitte piletin saatua voi vapaasti oleskella missä tahansa.

Mutta tällä kertaa ei kippari ollenkaan ollut kiireinen piletin antoon. Näkyi olevan tulossa oikein ankara sadekuuro, ja hän luultavasti ajatteli, että se väkisin ajaa matkustajat salonkiin. Eikä hän siinä erehtynyt. Muutaman minutin kuluttua oltiin keskellä myrskyn myräkkää. Satoi ja tuuli kuin viimeistä päivää. Yksitellen painautuivat kansimatkustajat salonkiin. Ja kun siellä näytti olevan mahdollisimman suurin määrä väkeä, astui kippari pilettipönttöineen sisälle. Ainoastaan kaikkein urhoollisimmat olivat enää kannella. Minä heidän mukanaan jo iloitsin saaneeni urhoollisuuden palkinnon, 75 penniä säästettyä rahaa.

Ilomme oli kuitenkin ennenaikainen, sillä kippari oli meitä ovelampi. Salongista noustuaan hän keskeytti rahankannon eikä ollut millänsäkään meistä kannella olijoista. Kävi vaan tyynesti vääntämään peräsimen kehrää. Taisi olla tärkeä käänne tekeillä.

Tiesin, että ennen ensimäistä pysäyspaikkaa hänen täytyy ottaa raha, ja koetin kärsiä kuin mies. Mutta oli jo mennyt selkä selän perästä ja tullut salmi salmen jälestä, eikä mitään pysäyspaikkaa kuulunut. Kylmä kosteus kävi läpi luiden ja ytimien. En enää olisi kauan kestänyt tässä 75 pennin taistelussa. Sentähden päätin pikimältään pistäytyä salongissa, sillä aikaa kun kippari oli käänteen teossa. Ehkäpä sitte kestäisin, kun näin varkain saisin lisätyksi lämpövarojani.

Mutta tuskin olin ennättänyt tuntea salonkilämpimän hyväilevän ruumistani, ja hampaani vähä asettuneet loukkua lyömästä, kun näen edessäni kipparin kiertävän pilettisuikaletta salaperäisestä tötteröstään. Kenties oli hän jättänyt laivan keskelle käännettä tahi pannut täkkimiehen jatkamaan sitä manööveriä.

Silloin, ihan viime tingassa, vilahti mieleeni vielä yksi toivon kipinä.

"Myydäänkö pilettiä edestakasin?" kysyin. "Minä en muuta kuin käväsen Korkeallakoskella ja palaan aamulla Kuopioon. Eikö siitä saa alennusta?"

"Onkos herra _huvimatkailija_?"

"Kyllä -- kun vaan ilma myötenantaisi."

"Huvimatkailijoilta on maksu ainoastaan 2 mk. 50 p. edestakasin, salongissa."

Ja minä kun olin kannella värjötellyt turhanpäiten, kärsinyt kylmää ja ehkä ijäksi turmellut terveyteni! Samalla maksulla olisin saanut vapaasti oleskella salongissa. Viisaasti kyllä, ne eivät julkisuudessa ilmota mitään taksoistaan ja alennuksistaan. Sanomalehdistä olin nähnyt ainoastaan laivojen matkasuunnat ja lähtöajat. Mutta kaikesta muusta "antaa tietoja kippari aluksella."

Valkeakosken kotiseutuarkistosta, joka on linkitetty Pirkanmaan aluetietokantaan, löytyy höyrylaivakuvat: Höyrylaiva Wellamo, Höyrylaiva Wanaja, Höyrylaiva Urho , Höyrylaiva Pälkäne Valkeakosken kanavan rannassa , Höyrylaiva Luopioinen ja Höyrylaiva Into. Mikko Mankin gradu Näsijärven matkustajalaivaliikenteen kehitys ja laivayhtiöiden toiminta kansallisen liikennejärjestelmän murroksessa vuosina 1918–1939 liittynee myös aiheeseen jonkin verran.

Matkustusteemaa venyttääkseni, naapurimaan digitoidun kirjallisuuden joukosta löytyi teologian tohtori John Ternstedtin matkamuistoja Suomesta vuodelta 1900:
Stockholm-Mariehamn-Åbo
Ekenäs-Helsingfors
Borgå
Viborg-Villmanstrand-Imatra
Imatra
Sordavala och Valamo
Punkaharju-Nyslott-St. Mickel
Tavastehus-Alavo-Kuortane-Lappo-Nykarleby-Vasa-Hernosand.

Tarina henkiverosta

Kaapro Jääskeläinen (oik. August Bernhard Mäkelä) kertoo kirjassaan Iloisia tarinoita II otsikolla Lainkuuliaista kansaa:

Lainkuuliaista kansaa on Suomen kansa. Sen todistaa, paitsi kansamme koko kunniarikas historia, myös seuraava muutaman vuoden vanha tapaus, joka ansaitsee tulla historiamme lehtiä kaunistamaan, yhtä hyvin kuin moni kertomus vanhain spartalaisten tai roomalaisten pettämättömästä kuuliaisuudesta isänmaansa laeille.

Erään Joroisten lautamiehen luokse sattui muutaman sydänmaan mökin poika. Lautamies kysäsi muun puheen lomassa:

"Kuinka vanha se teidän isäukko jo on?"

"Jopa se on kuusissa kymmenissä."

"Vai niin, johan se sitte kohta tulee pois hengiltä."

Nuori mies pörhisti korviaan ja kysyi varmuuden vuoksi:

"Niin ... tuota ... milloinka se otetaan hengiltä pois?"

"Kun täyttää kuusikymmentä vuotta. Niin on laki."

Kotiin tultua ilmoitti poika asian heti isälleen, veljelleen sekä muulle mökin väelle. Ja se otettiin monipuolisen harkinnan alaiseksi.

"Ei niitä minun nuoruudessani ollut semmoisia asetuksia", huokaili ukko. "Mutta eipähän tästä elämästäkään minulle enää herkkua herune. Saattaa tuosta eritä, kun kerran on tullut laki semmoinen."

Kuta lähemmäksi läheni ukon 60:nnen vuoden pää, sitä varmemmaksi hänessä ja hänen hyvästi kasvatetuissa pojissaan kypsyi päätös osoittaa kuuliaisuuttaan armolliselle esivallalle, ihan vapaasti. He päättivät itse kaikessa sovinnossa toimittaa tämän "hengiltä ottamisen", ettei esivallan tarvitseisi heidän tähtensä nähdä mitään vaivaa.

Ukon viimeisenä syntymäpäivänä pidettiin mökissä pyhää -- hiljaista rauhan juhlaa. Ei tartuttu muihin ruumiillisiin töihin, paitsi sauna pantiin lämmitä, sillä pitihän ukon toki viimeisenä iltanaan saada kylpeä. Kun hänellä aina oli ollut tapana sunnuntakia vasten kylpeä, niin kuinka hän sitte nyt olisi kylpemättä lähtenyt viettämään ijankaikkista sapattia?

Saunassa ukko pestiin puhtaaksi kaikesta maallisesta liasta. Oma armas eukkonsa hänet pesi. Vanhempi poika hijoi sillä välin kirvestä ja varusti hakkuupölkyn tupaan, nuorempi kävi hakemassa naapurimökin emännän veisaamaan.

"Kuka teillä on kuollut?" kysyi tämä hätäissään.

"Ei siellä vielä ole kuollut kukaan, vaan isä nyt tulee hengiltä pois. Ja ensi vuonna tulee äiti."

Eukko ei tätä oikein tajunnut. Lähti kumminkin mukaan, saadakseen asiasta selon.

Tuvassa vallitsi heidän tullessaan kuolon hiljaisuus. Ukko istui kalpeana, mutta tyynenä saunapuvussaan, eukko vanha hiljaista itkua tihersi. Virren värsy oli valmiiksi etsitty, ja sitä nyt piti vieraan eukon ruveta veisaamaan. Olisi hän jotain kysynyt, vaan kun kaikki olivat niin mykkiä ja juhlissaan, ei hän muuta kuin alkoi vetää: "Pois makia maailma jää." Mökin väki yhtyi siihen hartaasti, ukko itsekin, värisevin äänin.

Mutta kun ukko veisuun lopulla rupesi asettamaan päätään pölkylle, ja vanhin poika tarttui kirveesen, keskeytyi vieraalta veisuu.

"Herra isä, mitä tämä nyt oikein on?"

"Se tulee hengiltä, kun on täyttänyt 60 vuotta. Ukko on nyt tänä päivänä sen tehnyt."

"Se uusi lakihan se käskee ottamaan hengiltä pois, siinä ijässä, ja kun esivallalla ei ole ollut ennenkään vaivaa meistä, niin..."

"Ei semmoista lakia ole! Kuka teille sitä on sanonut?"

"Lautamies sanoi -- ja enemmän me häntä uskomme kuin sinua."

Eukko kuitenkin väitti niin lujasti vastaan, että toimitus jätettiin kesken, siksi kunnes käytäisiin tarkemmin tiedustamassa asiaa lautamieheltä.

Siellä selvisi, ettei ukkoa ollut otettava hengiltä pois, vaan hänet vapautetaan henkirahan maksusta.

Tapaus on tullut ilmi senkautta, että pojat ovat myöhemmin nostaneet kunnianloukkausjutun, kun ymmärtämättömät ihmiset ovat heitä lainkuuliaisuudestaan pilkanneet kovin tavattomasti.

Faktaa voi K. J. Ståhlbergin toimittamana lukea otsikolla Henkikirjoitusta sekä muuttamista seurakunnasta toiseen ja papintodistuksia koskevat asetukset vuodelta 1908.

Matti Juntusen matikanpyynti

Ellen olisi kirjoittanut puhtaaksi isoisäni muistelmia en varmaankaan edellenkään tietäisi matikanpyynnin liittyvän talveen...

Kaapro Jääskeläinen (oik. August Bernhard Mäkelä) kertoo kirjassaan Iloisia juttuja II eräästä matikan kalastajasta:

Kertomus koskee nuorenlaista miestä, jonka elämän tehtävä oli saavuttaa parrallensa pituutta siihen määrään, ettei likitienoilla kukaan kykenisi hänen kanssaan siinä suhteessa kilpailemaan. Varovaisella ja huolellisella hoidolla oli hän tässä harrastuksessaan päässyt jotenkin pitkälle -- eli toisin sanoen, parta oli päässyt jotenkin pitkäksi. Mustanruskeana ja ylpeän tuuheana ulottui se aina liivien alareunaan.

Sanomattakin arvaa, mitä semmoinen parta vaikutti seudun tyttöjen keskuudessa. Pikimusta kissannahka säkenöi, kun sitä pimeässä sivelee, mutta Matti Juntusen parta synnytti sähköä tyttöväen povissa, iski salamoita heidän sydämiinsä. Miten suloista olisi morsiamena kätkeä nenänipukkansa ja mehevät "huulosensa" tuon parran pehmoisiin laineihin! Kuinka ihanaa sitte vaimona haudata kätensä ja kyntensä sen parran tuuheuteen ja tehdä siinä hävitystyötä, joka oikein murtaisi miehen sydäntä!

Niin ajattelivat tytöt, mutta Matti ajatteli vaan sitä, kuinka saisi partansa vielä pitemmäksi.

Oli pakkas-aamu syystalvella, kierän jään aikana. Matti oli aikonut ravita itseänsä matikoilla, ja päästäkseen sen aikomuksensa perille, oli hän pannut rysän rantaselle. Viisaammin hän olisi tehnyt, jos olisi pannut niitä useamman, mutta hänellä ei ollut muuta kuin yksi. Eikä se asianhaara vaikuta mitään tämän kertomuksen juoksuun. Toista olisi, jos hän olisi itse mennyt rysään, sillä siinä tapauksessa ei hän olisi voinut tulla kokemaan rysäänsä.

Nyt hän tuli sitä tarkastamaan. Vaikka matikka ei ole mikään ihana kala nähdä, on se kuitenkin hyvä syödä ja vielä parempi antamaan lientä. Siitä syystä olisi Matti mielellään halunnut löytää rysästään jonkun mustan vorrukan tai useampiakin. Mutta jään läpi ei ollut oikein hyvä nähdä, oliko siellä mitään, vai ei. Vähän häämötti siltä kuin olisi siellä jotain ollut.

Paremmin nähdäkseen löi Matti reiän jäähän rysänsä etupuolelle. Sitte hän laskeusi vatsalleen ja koetti tästä reiästä katsoa, oliko rysässä mitään longertelevaa esinettä. Hänen himonsa esinettä. Kauan hän siinä katsoi ja tarkasteli, eikä sittekään tahtonut oikein selville päästä. Välistä näytti siltä kuin olisi siellä joku matikan votkale ollut, mutta tarkemmin katsottua muuttui se mustaksi puuksi tai veden liottamaksi havuksi.

Mutta paha henki, joka ei koskaan lepää, tahtoi häiritä tätä matikan pyyntiä. Hänellä olikin siihen hyvä tilaisuus. Jää oli siksi ohutta, että se Matin alla hiukan painui, ja reiästä valui vettä hiljakseen jäälle. Matti palavassa pyynti-innossaan ei huomannut sitä, ennenkuin alapuoli ruumiista tuntui kostealta. Matti katsoi sentähden olevan syytä nousta ylös ja keksiä joku toinen keino rysän tarkastamiseksi. Mutta ylös nouseminen ei ottanutkaan oikein sujuakseen. Oli näet siksi pakkanen, että Matin uljas parta oli jäätynyt reiästä pulppuavaan veteen. Sen Matti tunsi leuassaan, kun yritti nousta. Nähdä hän ei sitä voinut, sillä hän ei saanut päätänsä muuhun suuntaan kuin rysään päin, johonka asemaan se oli jäätynyt.

Epätoivon vihlaus kävi Matin sydämen lävitse. Pitikö hänen näin nuorella ijällään kuoleman, ja näin kunniattomalla tavalla? Jos hän edes olisi lähtenyt Turkin sotaan ja siellä kaatunut, niin semmoinen kuolema olisi tuottanut kunniaa. Tahi jos hän olisi hukkunut huonoon jäähän, pelaistaissaan kaunista neitoa, niin häntä olisi moni sydän surkutellut. Mutta kuolla tähän rysänsä ääreen, antaa henkensä muutaman matikan edestä -- se ei ollut kunniakasta.

Jos tuossa rysässä olisi ollut matikoita ja jos ne olisivat nähneet Matin tuskan, niin nauramatta ne eivät olisi olleet -- nauramatta sille vahingolle, joka uhkasi niellä heidän vainoojansa.

Mutta harvoin joutuu ihminen semmoiseen pulaan, ettei häh siitä jollain keinolla pääse. Ja vielä harvemmin kohtaa kuolema ihmistä siinä muodossa kuin Matti sen nyt luuli lähestyvän.

Äkkiä juohtui ajatus Matin mieleen. Hän otti puukkonsa, jolla hän ennenkin oli pienistä vaaroista selviytynyt, ja surumielin, epäillen teki hän poikkileikkauksen parrastaan. Jään pintaa myöten hän sen viilsi poikki. Siihen jäi Matin uhkea parta, jäähän kiini, odottamaan tulevaa kevättä.

"Henki on kuitenkin kalliimpi kuin parta", tuumaili Matti noustessaan.

* * * * *

"Mikä Matilta on parran vienyt?" kysyivät kotona.

"Leikkasin pois vastuksista."

Itseään lohdutti hän sillä ajatuksella, että "kasvaahan se uudestaan, vaikka ei sen kasvaminen ole ihmisen omassa vallassa."

Kuopion kadut 1890-luvun alussa

Kaapro Jääskeläinen eli August Bernhard Mäkelä avusti Minna Canthia Vapaiden Aatteiden toimittamisessa (1889-1890). Lisäksi hän työskenteli Savon, Tapion ja Uuden Savon toimittajana vuosina 1888–1892. Hän kertoo Kuopion kaduista seuraavasti (Iloisia juttuja II, 1908) :

Ne eivät ainoastaan ole suorat ja säännölliset, vaan myös sovitetut ihmisten erilaisen paksuuden mukaan: valtakadut raatimiehiä ja lähiseudun rovasteja varten, sekä rännikadut uuden elinkeinolain alaisille käsityöläisille.

Eräänä tautisena keväänä, kun kirjailijoista oli suuri puute, nostettiin minut vähäksi aikaa muutaman kuopiolaisen sanomalehden toimittajaksi. Silloin lumen lähdettyä päätin kerran -- yleisöä palvellakseni -- koetella, joko voisi liikkua kaupungilla ilman kalossia. Mikäpäs siinä oli; voihan sitä, ja täytyi voida, kun ei ottanut kalossia mukaansa. Olihan siinä hyppimistä, jos ei tahtonut oikein pahaan rapakkoon astua, jo senkintähden että luonto on pitänyt kohtuutta lahjoittaissaan sääriä minun ruumiilliselle olemukselleni.

Sentähden oli oikein iloista nähdä Pekka Pehkosen levittävän hienoa keltaista hiekkaa katuosalleen. Siinä oli pehmeä ja verraten kuiva kävellä. Kaikki kolot olivat tasoitetut ja sitte oli yltäänsä pantu paksu hiekkakerros. Pekka katseli teostaan ylen tyytyväisenä ja olisi luultavasti hymyillyt, jos hänen paksut poskensa olisivat siihen taipuneet.

"Työpä tätä nyt saitta uuvistoo, toimittaja. Jokohan tuo nyt kelepoo?"

"Mikäs sitte, jos ei tämä! Niin paljon kun panette joka vuosi korotusta, niin on katu kohta räystään tasalla."

Ikkunain tasalla se jo oli.

"Kuulkeepas!" sanoi Pekka ja alkoi puhua hiljemmin. "Eiköhän ne nuo polliisit to'enkaan ou' vähän erreyksissä?"

"Kuinka niin?"

"Ettäkö joutas' sissään, niin minä selevitän."

Jousihan toki sanomalehden toimittaja, kun oli tarjona semmoinen makupala, että poliisit ovat erehtyneet. Siitähän syntyy kumma kirjoitus lehteen.

Pekka ajoi hevosen pihaan ja sitte mentiin huoneesen. Pekka aukasi kaappinsa ja otti siitä esiin tyhjiä rohtoputelia, kirjan kansia ja lopuksi aika nivakan papereita; siinä oli talonkirjoja, vanhoja sanomalehtiä, palotoimen luetteloita, viisuja ja jos mitä. Vihdoin löysi hän sen, mitä haki. Se oli Kuopion kaupungin poliisijärjestys, "vahvistettu läänin kuvernööriltä" elokuun 18 p:nä 1876. Sitä hän selaili ja sitte osoitti 20 §:ää. Siinä oli luettavana:

"Talonomistaja tahi hoitaja pitäköön osansa kadusta, katuränneistä ja käytävästä puhtaana."

"Niin, mitäpäs siinä on?"

"Sitäpä sitä viimmestä sannoo. Mitenkäs siinä lukkoo? Pee-uu, pu, hoo ... puhassa, eikös se sitä meinoo?"

"Niin, että puhtaana on pidettävä katu ja..."

"Sitäpä minä justiin!"

Sitte hän kertoi, mitenkä hän oli ollut herrasväellä ennen renkinä, "ennenkuin yhtyi tähän Liisaan", jolla hänen nykyinen talonsa oli alkujaan ollut. Siitä kertomuksesta ei kuulu asiaan muu kuin se osa, jossa hän kuvaili, kuinka herra ja rouva häntä aina varoittivat pitämään puhtaana eteistä ja salia ja kaikkia huoneita.

"Ja veätinkös minä silloin hiekkakuormia huoneihin!"

"No, se on eri asia!"

Mutta Pekka intti vastaan lujasti, että se ei ole eri asiaa -- "puhas kuin puhas!" -- ja vakuutti, ettei katu mitenkään voi olla puhdas eikä koskaan tulla puhtaaksi, jos siihen aina vaan lisätään hiekkaa.

Sitte hän oikein toimessaan rupesi tätä asiaa perustamaan kysymysten ja vastausten kautta. Mistä se on tuo kura tullut? Sehän on alkujaan ollut yhtä puhdasta hiekkaa kuin tämäkin viimeksi tuotu, mutta sitte ajan oloon jauhautunut hienoksi. Sama hiekka se sitte kesällä pöläjää ihmisten silmiin ja korviin ja suuhun.

"Joka kuorma se on tältä'i ka'ulta syksyyn männessä immeisten sisalmuksissa. Ilemankos niitä ryvittää!"

Sitte hän pahasti nauraen osoitti toista kohtaa samassa pykälässä. Se oli näin kuuluva:

"Käytävälle tahi yleisen toripaikan kivitykseen sekä kadulle taikka katuränniin kasvava nurmi on kitkettävä ja vietävä pois."

Tämä määräys viehätti tavattomasti Pekan pahansuopaa sydäntä. Nurmihan olisi erinomaisen hyvä estämään pöläjämistä; mutta se oli sakon uhalla kitkettävä pois. -- Pekka nauroi niin ilkeästi, että minua jo melkein alkoi pistää vihaksi.

"Missä kohti ne poliisit sitte ovat erehtyneet?"

Hänen käsityksensä mukaan oli erehdys siinä, että poliisit vedättävät hiekkaa, vaikka pykälä käskee pitää kadut puhtaana. Jos hän olisi poliisina, niin käskisi yhden kymmenen vuotta tasoittaa katuja sillä tavalla, että niistä aina liika otettaisiin pois. Sileä se tulisi silläkin tavalla.

Ja jos hänen turmeluksensa hiukankaan antaisi valtaa paremmille tunteille, niin säälisi hän sentään ihmisiä senverran, ettei vaatisi nyhtämään nurmea pois katuvieriltä. Mutta jos hän oikein hyvä olisi, niin kastelisi hän sitä vielä.

Kuopion katuelämästä (?) saanee käsitystä Leena Silpolan gradusta Siveetön synti ja haureellinen huviprostituutioilmiö Kuopiossa vuosina 1880-1894. Liitteenä
Uno Gyllingin piirtämä Kuopion kaupungin asemakartta vuodelta 1881.

Vanhempaa näkymää Kuopioon löytyy verkkonäyttelystä Kuopio kun Napoleon Moskovaan aikoi eli elämää Kuopiossa Napoleonin elinaikana 1769-1821. Samalta Pohjois-Savon muisti-sivustolta löytyy myös Askeleita Kuopiossa -kävelykartta, jonka "tavoite on herättää kiinnostusta tutkimaan talo talolta ja kortteli korttelilta kaupungin historiaa, rakennetun kaupungin sekä kaupungin rakentajien ja asukkaiden elämänpiiriä."

Suomalaisen muinaistutkimuksen ja kansatieteen alkeet

Kaapro Jääskeläisen (oik. August Bernhard Mäkelä) mukaan, julkaistu kirjassa Iloisia juttuja vuonna 1888:

1. Suomalaisten käsitys muutamista yleisistä asioista.
Maailma on Kalevalan mukaan syntynyt linnun munasta. Luonnollista siis on, että käsitys maailmasta vivahtaa käsitykseen linnusta. Puhutaan maailman silmistä. Muutamat ihmiset ovat maailman suussa. Huonolle jälelle joutuneet voi korjata maailman jaloista. Mutta maailman nenästä, korvista ja käsistä ei tiedetä. Samoin: puhutaan linnun silmistä, suusta ja jaloista, mutta ei nenästä, korvista eikä käsistä. Linnut tekevät pesäkseen ja muuksikin leposijakseen kuopan. Samoin lauletaan: »Maailma minua nyt paljokin vaivaa Ja minun eteheni kuoppaa kaivaa».

Maan pyörimisestä on suomalaisilla vanhuudestaan hämärä käsitys. Hämärä, koskapa he saatuaan silmiä hämärtävän iskun, huomaavat että maailma pyörii heidän silmissään.

Onni ei pure eikä puske, vaan onni potkasee. Ei se siis sovi koiran nimeksi, vaan hevosen. Vieläpä puhutaan onnen ohjista ja siitä että onni vetää jotakuta. Hyvä onkin istua onnen kelkkaan.

Valheella ovat erityiset kengät. Sanotaanhan: »en minä valheen kengillä kulje!» -- Mutta päättäen siitä että: »lyhyet ovat valheen jäljet», valhe käyttää matkoillaan puujalkoja.

Nälkääkin sanovat suomalaiset »nähneensä», mutta ei ole tietoja sen ulkonäöstä.

2. Muinaissuomalaisten yhteiskuntaoloja.
Virkamiehet näkyvät saaneen nimityksensä voitelemalla, niinkuin israelilaisillakin. Sitä todistavat säkeet: »Voilla voidan voudin rinnan, tuomarin sianlihalla, jottei tuomari toruisi eikä vouti vormahtaisi.»

Muutamat tutkijat arvelevat, että voita ja sianlihaa olisi käytetty rintatähtien ja kunniamerkkien asemesta. Ainakin olisi näillä merkeillä silloin ollut suurempi käytännöllinen arvo kuin nyt. -- Toivottavasti vastainen tutkimus ratkaisee tämän asian.

Naisten nykyisellä orjuudella ei ole perustusta entisyydessä. Naimattomat neitseet olivat kunnan kirjureina, henkiherroina j.n.e., koska puhutaan joutumisesta vanhan piian kirjaan.

Vanha runo kertoo että miehet: »Arvelevat akkojansa, kuulevat lutuksiansa, Pelkeävät piikojansa.» Näyttää naisilla siis silloin olleen oikeus antaa muitakin iskuja kuin silmäniskuja.

Oppineita on kahta lajia, niinkuin oppiakin: korkeata ja syvää. Korkeasti oppineita tietysti ovat tähteintutkijat ja torninvahdit. Syväoppisia taas merimiehet ja haudankaivajat.

Koululaitos on ennen ollut eläinkunnankin käytettävänä. Niiden aikojen kokemuksesta on syntynyt sananlasku: »Vaikea on vanhaa sutta kirjalle opettaa.» Vieläkin kuuluvat ahneet rovastit luettavan lehmiä.

Hulluinhoito on ollut huonolla kannalla. Eivät näy näitä onnettomia ihmisinäkään pitäneen, vaan juhtina. Sillä sanoohan vanha lause: »Hulluilla herrat kyntävät.»

3. Suomalaisten elinkeinoja.
Metsästys on ollut korkealla kannalla, sillä ikivanhoista ajoista on otuksien rauhoittaminen ollut tunnettu. Esim. riihtä tapetaan ainoastaan syksyisin ja talvisin.

Ampumataito on ollut suuri. Pakko olikin oppia ampumaan, sillä huonoja ampujoita pidettiin pilkkana. Nykyään pidetään pilkkana vain miesten kuvia sotaväen ampumaharjoituksissa.

Kalastus on vanha elinkeino. Siihen ovat suomalaiset niin tottuneet, että kalastajat mieluimmin asuvat jonkun lahden pohjassa, ahvenien seurassa.

Kauppatavarana näkyvät suomalaiset pitäneen m.m. omaa päätään, sillä usein on mies jossakin päänsä kaupalla. Kauppatarkoituksia varten kaiketi myös usein ihmisiä pannaan pussiin.

Mutta kun rahan korko on korkealla, on kauppa niin huonossa kunnossa, että sitä täytyy hieroa.

Koti-eläimiä ei juuri ole tarvittu, sillä suomalainen ajaa mukavasti hyvällä reellä. Muutamat, esim. Antti nimiset ajavat aisoilla.

Vetoeläiminä käytetään astioita, peliä, nauloja, huushollia y.m. Sanotaanhan: »tuo saavi vetää tynnyrin jyviä» (joka jo on sievä kuorma), »se peli vetää», »se naula veti», »voi kun se huusholli vetää.»

4. Suomalaisten elämäntarpeet: asunnot, vaatteet, ruuat y.m.
Rakennuksia ei suomalainen tarvitse. Hän on hyvin tyytyväinen pitkävartisissa saappaissaan, ehyissä sukissaan, ja voipi ilosta hypellä tervatuissa lapikkaissaan.

Juhlatilojen sattuessa tanssitaan valkeissa hansikkaissa.

Ulkohuoneet suomalaisia yhtä vähän huolettavat. Eivät he esim. tallia tarvitse, sillä hevoset saattaa panna huonoon kenkään.

Vaatteet ovat suomalaisille tarpeetonta mukavuutta. Usein voi matkoillaan maaseuduilla sydäntalvellakin nähdä paljaita talonpoikia.

Rahakukkaro on liikaa ylellisyyttä. Suomalainen voi panna koko vuotisen palkan suuhunsa. Mutta paljoa varmempi on panna rahansa viinaan, sillä niin väkevässä nesteessä se parhaiten säilyy.

Muutenkin on suomalaisilla suuri luottamus viinaan ja läheinen ystävyys. Mies on viinaan menevä ja viina on mieheen menevä. Tämän sopusoinnun kannalta on helppo selittää suomalaisten tavatonta:

Ruokahalua. Mies saattaa syödä kokonaisen puurovadin, puisen tahi savesta valetun y.m. astioita. Näitä ruokia keitettäissä tarvitaan semmoista kuumuutta, että pata kiehuu, takkiraudasta valettu pata.

Mutta usein tyytyy suomalainen miedompaankin ruokaan. Miestä voi esim. sanoilla syöttää. Ja joskus, kun intoutuu mies, voi hän syödä kokonaisen päivän (ei aurinkoa vaan aikaa).

Ihmissyönti. Vaikea on ratkaista kysymys, ovatko suomalaiset muiden pakanain tavalla olleet ihmissyöjiä. Siltä se vähän näyttää. Ei ennusta hyvää, kun mies toiselle sanoo: »älä suuhun tule, ennenkuin entisenkään nielasen!» -- Tosin sanotaan: »ei mies miestä syö!» Mutta sillä ei ole todistettu, eikö miehellä olisi tapana syödä vaimoja ja lapsia.

Sivumennen sanoen, ei ihmislihan syöminen niin kummaa ole. Niinkin hyviä ystäviämme ja niin viattomia olentoja kuin omia saappaitamme, voimme pitää ihmissyöjinä, milloin ne syövät ihmisten jalkoja.

5. Suomalaisten sukuperä, uskonto ja luonne.
Suomalaisten sukuperä on hyvin yhtäpitävä kehitysopin kanssa. Sitä todistavat sananlaskut: »Vaikka suku sutena juoksisi, kun itse ihminen olen,» ja »Susi isäni; karhu emoni: kun minusta mies tulisi!»

Suomalaisten uskonto ja vanhat jumalat ovat yleisesti tunnetut. Mutta huomattava on, että vieläkin tavataan paljon silmän palvelijoita.

Itsepäisyyttä osoittaa se, että suomalainen saattaa ikänsä asua vuoren alla eikä pyri poiskaan.

Ei hän myöskään pakene, vaikka räystäät tippuvat.

Vähäpuheisuuteen lienee syynä se, että Suomen mies syötyään panee leukansa tahi ainakin hampaansa naulaan.

Kevytmielisyyttä osoittaa se, että kalliita lamppuja ja kyntteliä pannaan tuleen. Moni on tunkenut tupakkansa ja pannut piippunsakin tuleen, vaikka ei ole ensinkään aikonut lakata tupakoimasta.

6. Luonnontieteellinen tutkimus suomalaisten ruumiista.
Luut eivät ole tärkeät suomalaisessa ruumiissa. Joskus jäävät ne kokonaan pois matkasta, jolloin syrjäisten täytyy huomauttaa: »korjaa luusi!»

Nahka on melkein yhtä tarpeeton. Urhoolliset miehet eivät näy sitä viitsineen itse kantaa, koska halveksien sanotaan: »Arka nahkansa kantaa!»

Pää on ankara ruumiin osa, sillä usein täytyy miehen itsensäkin pelätä päätään.

Omituista kyllä, näyttää suomalaisen pää olevan ontto, sillä miehellä voi olla lakki päässä, joskus kaksikin lakkia. Sopii suomalaisen päähän muutakin tavaraa, esim. silmälasia sankoineen päivineen. Samoin voivat he tukehtumatta pitää huivia kaulassaan j.n.e.

Moitittavaa huolimattomuutta on, ett'eivät tullivirastot ole ottaneet näitä asioita huomioonsa; sillä kätkemällä kalliita kappaleita erityisiin jäseniinsä, voivat suomalaiset harjoittaa laveata tullipetosta.

Päässä näkyy myös asuvan suomalaisen henki, sillä muut ihmiset kuolevat, jos heiltä kaula katkaistaan, mutta suomalaiselta pitää vielä lyödä pää poikki.

Sydämessä voisi henki asua yhtä mukavasti kuin esim. rautatievaunussa, sillä sydän on kovin rauhaton paikka. Milloin on sydän kulkussa, milloin suussa, milloin kintaan peukalossa j.n.e.

Silmät ovat vielä rauhattomammat, sillä ne ovat suuria urheilijoita. Kesällä silmät uivat kyynelissä. Talvella luultavasti luistelevat niiden jäätyneellä pinnalla. (Tämä ei kuitenkaan ole tieteellisesti todistettu).

Semmoisella luonnolla ne tietysti harvoin pysyvät kotona, ja omistajan on pakko lainata toisilta silmiä. Niinpä lapsilla usein ovat isänsä tahi äitinsä silmät.

Korvia suuresti säästetään ja lyödessäkin niitä kartetaan. Annetaan vain ympäri korvia.

Nenä on hyvin sitkeää laatua. Sitä saa niistää kuin kynttilää koko elämänsä ijän, ja kuitenkin se täysimittaisena seuraa omistajaansa hautaan. Myös voi suomalainen pistää nenänsä yhteen ja toiseen paikkaan ja taas asettaa sen sijallensa.

Suu on suomalaisella suuri, koska joskus kannattaa antaa toiselle suuta.

Kieli voi olla ulkona suusta. Silloin voidaan kieltä pieksää, jos haluttaa, ja myös kieliä kantaa.

7. Suomalaisten ruumiinkoko ja kasvojen muoto.
Suomalaisten ruumiillinen suuruus on hyvin vaihteleva. Toiset ovat hyvin suuria, toiset hyvin pieniä.

Sieväkokoinen mies on se, jolla on kymmenhenkinen perhe hartioillaan ja vielä appi ja anoppi niskassa.

Usein tavattava pituus on noin 6 tai 7 metriä. Sillä mitalla voipi seista »toinen jalka haudassa, toinen haudan partaalla», kun asetusten mukainen hauta on 2 tai 3 metriä syvä.

Mutta peräti pieniä ovat ne, jotka voivat seista oven raossa, sillä ovessa tavallisesti ovat ahtaammat raot kuin seinässä.

Pieni ja notkea ruumis täytyy olla sillä, joka voi hypätä toisen nenälle.

Erään tunnetun pikku elävän tavalla saattaa suomalainen huvikseen kiikkua toisen tukassa eli nivuksissa. Tämän huvituksen sanotaan olevan vaimoväellekin tunnetun.

Ihmeekseni kuulin kerran erään järkevän miehen sanovan: »Väistypäs vähän, että pääsen tuohon pöytälaatikkoon!» En olisi uskonut hänen sinne mahtuvan.

Hävyliäisyyden vuoksi tavallisesti hyvin vähän ja ihan viimeiseksi puhutaan kasvojen kauneudesta. Muinaissuomalaisten sankarillista ulkomuotoa kuvaa esim. nimitys partasuu. Nykyään on parta ulkopuolella suuta.

Sotaiset ja uhkaavat lienevät silloin miehen kasvot, kun voidaan sanoa: »tuolla miehellä on pää kuin partaveitsi!»

Helsingin kesä ja Suomen juutalaisista

Kesä, jota ei pahemmin ollut, taitaa olla ohi. Olisi pitänyt etukäteen lukea viisauksia sadan vuoden takaa:

HELSINKI KESÄLLÄ.
»Totiveen, biffin kaupunki,
Sa tuhatlyhtyinen!»

1. Helsingin maantieteellinen asema kesällä.
Helsingin saattaa sanoa olevan kesällä samassa paikassa maapalloa kuin talvellakin eli 25° idässä päin Greenwichistä ja vähän pohjoisempana 60 leveys-astetta, mutta niin voi sanoa ainoastaan sillä ehdolla, että sanalla »Helsinki» tarkoitetaan Helsingissä olevia taloja, koululaitoksia ja virastoja, ja että koululaitoksilla ja virastoilla taas tarkoitetaan väljiä huoneita ja kaupungissa olevia vahtimestareita.

Muussa tapauksessa täytyy pitää Helsingin maantieteellistä kesä-asemaa hyvin epämääräisenä. Se on siirtynyt kaikille läheisille saarille ja rannikoille. Se on siirtynyt sisämaahan ja kylpylaitoksiin sekä Suomessa että ulkomailla... Mutta niin epämääräisestä Helsingistä on mahdoton kirjoittaa mitään tieteellistä kokonaisuutta. Sentähden minä seuraavassa tarkoitan Helsingillä samaa kaupunkia kesällä kuin talvellakin.

2. Helsingin ilmanala kesällä.
Ilmaa Helsingissä sanotaan kesällä »vaihtelevaksi.» Mutta minun kokemukseni mukaan se on aivan säännöllinen.

Jos katsot pilvetöntä taivasta ja siihen luottaen menet kävelylle ilman sateenvarjoa, saat olla vakuutettu siitä, että tulet takaisin likomärkänä.

Mutta jos varovaisuuden vuoksi kumminkin otat sateenvarjon, saat sitä käyttää suojana rutikuivaa hiekkaa ja tuulen lennättämiä kiviä vastaan, ja kuitenkin ovat silmäsi soraa täynnä, kun tulet kävelyltä. (Kävelyllä minä tarkoitan semmoista liikuntoa, joka tehdään huviksi ja virkistykseksi).

Muutamassa tapauksessa ei kuitenkaan voi ilmaa edeltäpäin niin tarkoin arvata kuin sunnuntaisin, jos silloin on ilmoitettu joku kansanjuhla pidettäväksi tahi huvimatka tehtäväksi. Silloin voi olla jotenkin varma siitä, että tulee sade.

3. Muutamia erinomaisia mukavuuksia Helsingissä.
En tiedä toista kaupunkia Suomessa, jossa saa olla niin huoleti saappaittensa sivistyneestä ulkomuodosta kuin Helsingissä. Vaikka saappaasi kiiltäisivät kuin mätäkuun aurinko, on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat valmiit niitä kiillottamaan neljäkymmentä kertaa tunnissa. Istuhan penkille johonkin kaupungin viileään ja varjokkaaseen puistoon, niin heti on edessäsi poikia, selässä eriskummainen sätös, ja jokainen sanoo: »skuuputsare!» -- tarkoittaen sillä että he maksua vastaan kiillottavat saappaasi.

Sanomalehtien tilaamisesta et myöskään tarvitse pitää vähintäkään huolta, sillä alinomaa kohtaat poikia, joiden lakissa on ostettavan sanomalehden nimi ja kainalossa itse ostettava sanomalehti.

Soittoa saat kuulla sekä silloin kun sinua haluttaa että silloin kun sinua ei haluta. Posetiivin sydäntä liikuttava sulosointuinen ääni on nautintoa, josta koskaan ei voi loppua toivoa. Näiden soittajien taiteellinen innostus ja hellä huolenpito lähimäistensä taidetarpeesta on kummastuttava. Vaikea on minun antaa sen tarkempia tietoja heidän sisällisestä elämästään, heidän sydämestään. Sen vaan voin sanoa, ettei heidän sydämensä missään suhteessa voi olla mustempi kuin heidän ulkomuotonsa. Itse posetiivin säveliin olen äärettömästi innostunut. Monasti olen ajatellut aivan samaa kuin Pielaveden mies posetiivia kuullessaan: »voi tuon ilkeän märäntää, kun soittaa koreasti!»

Kaikista näistä mukavuuksista on vielä sekin etu, että ne ihmeellisesti auttavat pääsemään pienistä rahoista.

4. Puolue-olot Helsingissä.
Ihmiset Helsingissä jakaantuvat kahteen puolueeseen: karhuihin ja karhuttaviin. Kumpaisillakaan ei ole rahaa.

Minä puolestani kuulun jälkimäiseen puolueeseen. En ole viikkokausiin nähnyt muuta rahaa kuin näyteseteleitä pankkien ikkunoissa. Olenkin käynyt niitä katsomassa joka päivä, etten kokonaan unhottaisi rahan ulkomuotoa, jos sitä vielä joskus maailmassa sattuisi käsiinsä saamaan.

Siihen aikaan kun täälläkin vielä olivat olemassa vanhat puolueet, suomen- ja ruotsinmieliset, väitettiin että ylioppilaat ottavat liiaksi osaa puoluetaisteluihin. Ylioppilaat taas valittivat, ettei heillä yleisissä asioissa ollut kylliksi sananvaltaa. Mutta kun on ilmestynyt uusi puolue, karhuttavien puolue, niin jokainen tunnustaa, että etumiehinä siinä ovat juuri ylioppilaat. Elleivät _karhut_ tunnustaisi heitä tuon puolueen etevimmiksi sankareiksi, niin -- sen parempi -- saisivat olla karhuamatta!

Karhujen puolueessa on naisilla etevä asema, nimittäin vanhemmilla naisilla, etupäässä ruokamuoreilla ja pesumatameilla. Karhuttavien puolueeseen myös kuuluu osa naisia, mutta nuoria ja kauniita, semmoisia joilta velotaan paalipukujen ja korutavarain hintoja. Senvuoksi ovat kaikki naiset erinomaisesti ihastuneet tähän uuteen puoluejakoon, kun hekin kerran saavat toimia julkisuudessa ja »taistella».

Toiselta puolelta taas kaikki ne, jotka naiskysymyksessä kannattavat vanhan-aikaisia mielipiteitä, ihailevat tätä puoluejakoa. Sillä se saattaa naiset taistelemaan keskenään: vanhemmat naiset nuorempia vastaan. Se seikka tietysti ehkäisee ja tekee mahdottomaksi naissankarien suunnitteleman yhteishyökkäyksen miesten ylivaltaa vastaan.

Voitteko arvata, minkä ilon tämä puoluejaon aate tuotti räätälilleni! Kun hän tuli minua velkomaan, koetin rahan puutteessa huvittaa häntä tällä keksinnölläni. Tietysti se heti herätti hänessä toivon päästä vastapuolueen eturiviin. Kun hän, joka hamasta nuoruudestaan on saanut nöyränä kulettaa paikasta paikkaan laskuja, joita ei kukaan maksa, -- kun hän voi toivoa pääsevänsä »karhupuolueen» edusmieheksi valtiopäiville, isolle päiväpalkalle, -- niin kuohahti hänen povessaan vuosikymmeniä levännyt miehuus ja toimintahalu. Hänen katseensa kirkastui, ja paikalla hän julisti antavansa anteeksi kaikki vanhat velkani, repi rikki rätingin ja meni.

5. Juutalaisvainoa Helsingissä.
Luulen melkein että jokainen rehellinen suomalainen sanalla »juutalaisvaino» ymmärtää sitä kuin juutalaisia vainotaan, mutta minä tarkoitan sillä sanalla sitä että juutalaiset vainoovat muita ihmisiä. Eikö minulla olisi yhtä hyvä oikeus kuin muillakin käyttää sanoja missä merkityksessä tahdon?

Joka kolmannen askeleen perästä, minkä Helsingin kaduilla ottaa, taikka vähän harvemmin, täytyy pysähtyä -- kunnioituksesta naissuvulle. Edessäni seisoo vähä väliin mustasilmäinen ja mustanenäinen Israelin tytär, joka välttämättömästi tahtoo sinua puhutella. Hänen, niin sanoakseni, kansallisuudestaan ylpeilevän nenänsä alta kuuluu aina tuo sama kysymys: »Haar herrn gamla kleeder att selja?» (Onko herralla vanhoja vaatteita myydä?)

Joka ainoalle heistä olen pitänyt pienen esitelmän siitä aineesta, että minä en ole juutalainen, eikä minulla siis ole vanhoja vaatteita myydä; että minun vanhempanikaan eivät olleet juutalaisia, vaikka heidän esi-isänsä joskus ovat tulleet Aasiasta ja vaikka minun sivistykseni sentähden perustuu aasialaiselle pohjalle, niinkuin juutalaistenkin. Mutta tämä yhtäläisyys sivistyksessä ei voi minua tehdä juutalaiseksi, sillä aasialaiselle pohjalle perustuu kaikkien kansojen sivistys -- jos ei oteta lukuun Tammisaarelaisia. Kunniasanallani olen vakuuttanut, että tämä on totta. Todistukseksi olen ottanut ulkomuotoni, joka vähemmän kuin kenenkään muun ihmisen, vivahtaa juutalaiseen. Varmemmaksi vakuudeksi olen vielä maininnut muutamia nimiä, joiden omistajien sanotaan asuvan maan alla. Mutta kaikki ponnistukseni ovat tähän asti olleet turhat. He luulevat, että minulla sittekin on vanhoja vaatteita myydä. Aina vaan kuuluu juutalaiskysymys: »Haar herrn gamla kleeder att selja?»

Ja kuitenkin on kristinuskoon kastettuja ihmisiä, jotka puuhaavat juutalaisille vielä parempaa tilaisuutta sortaa maan onnettomia alkuasukkaita!

Kaapro Jääskeläinen (oik. August Bernhard Mäkelä): Iloisia juttuja I (1908)

En luokittelisi neljättä osaa "iloiseksi jutuksi", mutta kuvannee aikaansa. Suomen juutalaisten (aseman) historiaa Wikipedia-sivulta poimittuna:

Venäjän armeijassa palveluksensa päättäneille juutalaisille sotilaille annettiin uskontoon katsomatta 1858 oikeus perheineen asettua asumaan Suomeen. Vuonna 1862 säädettiin passiasetus, jonka mukaan passin saaneet juutalaiset saivat oleskella maassa vain määräajan.Juutalaisten asumisoikeuksia ja toimeentulomahdollisuuksia kavennettiin 1889 olennaisesti. Noin tuhannesta juutalaisesta neljäsosa muutti pois tai karkotettiin. Suomen itsenäistyttyä 6. joulukuuta 1917 juutalaisille taattiin täydet kansalaisoikeudet. Eduskunta hyväksyi asiaa koskeneen lain 22. joulukuuta, ja laki tuli voimaan 1. tammikuuta vuonna 1918. Moshe Kotschak sai ensimmäisenä juutalaisena Suomen kansalaisuuden 10. syyskuuta 1918. Ensimmäisen maailmansodan aikana juutalaisten liikumisoikeutta rajoitettiin.