Entisajan veroilmoitukset ja niiden tarkistus

Nykyään on itsestään selvyys, että verotus tulee tarkastettavaksi ja laskun mukana on päätös, jonka ehtii lukea ennen maksua. Toista oli ennen. Veron maksaja Hämeen läänissä ihmetteli Hämäläisessä 2.9.1869:

Mikä siihen on syynä, että muutamassa kihlakunnassa Hämeen lääniä kruunun vero-kuitit annetaan maksajille vasta verojen maksaessa? Asianomaiset ovat kaiketikin velkapäät toimittamaan ne maksajain käsiin paria viikkoa ennen veron maksoa, niinkun tapa onkin Vaasan läänissä. Kun eivät maksajat saa vero-kuittia ennen veron maksoa, eivät he varmaan tiedä, mitä heiltä menee; joutuvat siis usein rahan pulaan; tapahtuupa vielä usein sekin, että saavat maksaa henkirahaa useimmista hengistä kun heillä onkaan, jota vasta maksettua saavat tietää, eivätkä siis enää ehdi saada asiaa todistusten kautta korjatuksi. 

Henkikirjoittaja Hämeen läänissä vastasi Hämäläisessä 23.9.1869 todeten m.m.

... ilmoitus siitä, mitkä henkilöt löytyvät kunkin isännän kirjassa, vähimmällä vaivalla on saatava veroinmaksopaikassa läsnäolevaiselta henkikirjoittajalta, jonka jälkeen asianomaisilla on vähimmiten kahden kuukauden aika toimittamaan itselleen tarpeellisia todistuksia verojensa vähennykseksi.

Nöyrän kysymyksen esittäjä ei noteerannut tätä ehdotusta vaan kommentoi Hämäläisessä 4.11.1869 vastauksen muita osia. 

Vihdoin koittaa vastaaja tyhjäksi tehdä ne haitat, jotka kysyjä sanoo seuraavan siitä, että vero-kuitit annetaan maksajille vasta veron maksossa. Mutta eikö se ole haitta, jos e. m. torppari, joka luulee häneltä menevän vähän päälle 3 m. saa maksaa päälle 6 m., joka tulee siitä, että hänen kuittiinsa on pantu ittellisparikunta, joka hänen tykönänsä asuu? mutta jolle olisi pitänyt tulla eri kuitti. 

Henkikirjoittaja selitti lisää Hämäläisessä 18.11.1869. Samassa Hämäläisen numerossa myös Toinen veron maksaja Hämeessä liittyi keskusteluun kannattaen kaimaansa.

Mutta kuin ennen maksua saa verokuitit käteensä, niin saa katsoa virheet ja kohta ojentaa paikalla maksaissansa. Jopa tietää kotona lukea rahansakin pennin päälle ja kohta antaa kuitin mukaan kruununvoudille. Jos häneltä puuttuisi, niin tietäisi ajoissa toimittaa mitä lisää tarvittee. 

Henkikirjoittajan näkemykset eivät edelleenkään kelvanneet alkuperäiselle kysyjälle, joka valaisi käytännön ongelmia esimerkillä Hämäläisessä 16.12.1869:

Viime talvena maksoin henki-rahat erään torpparini puolesta, joka sitä varten jätti minulle 5 hengen henkirahat. Mutta veron maksossa otettiin ainoasti 3 hengen edestä eikä kuitissakaan ollut muuta. Ilmoitettuani, että torpassa on 5 henkeä, katsoi henki-kirjoittaja manttali-kirjaan, mutta sanoi siinä olevan ainoasti 3 henkeä torpassa rahoille pantuna. Minä maksoin siis mitä vaadittiin ja sain kuitin. Kyllä tosin rästi kokouspidettiin, mutta kun ei rästillisiä täällä koskaan nimeen-omaan mainita, niin ei tietty varalla pitää. Mutta mitäs tapahtuu? Viime suvena tuli ryöstömies torppaan, toi kuitin, jossa oli kaksi henkeä, torpparin äiti tyttärinensä, joka ei koskaan ennen ollut saanut eri kuittia, ja vei ryöstö-rahat 4 m. vaivoistansa. Nythän selvästi nähdään, että koko tämä rettelö ja liika-maksu olisi vältetty, jos kuitit olisivat aikanaan tullut maksajain käsiin.

Hämäläisessä 23.12.1869 K. Wuori Kalvolasta ei asetu valittajien eikä selittäjän puolelle, mutta tukee edellisiä todeten

Josko sitten henkiherra omasta päästään lisää väkeä niin on hän siitä ihan selvästi vastauksen alainen; ja tällaisten vikojen vuoksi onkin verokuittien jakaminen edeltäpäin tarpeellinen oikasemisen vuoksi joko sovinnollisesti tai asianomaisessa virkakunnassa, joka on paljon sopivampaa kun sellainen valitus tapa, johon "veron maksaja" on ryhtynyt.

Henkikirjoittaja vastasi vielä Hämäläisessä 30.12.1869 ja ryhtyi toimituksen kanssa sanasotaan itsellisen ja löysän erosta. Toimitus vastasi

Toim. on kuulustellut asiasta tähän kuuluvia ylhäisimpiä virkamiehiä ja niiltä saanut sen vastauksen että itselliset ovat velvolliset itse puolestansa vastaamaan ja maksamaan sekä debetsetelit saamaan. — Toim. on myös nähnyt naurettavia manttaaliluetteloita, joissa henkikirjoittaja on tehnyt pitkän rivin löysiä (lösdrifvare), joista ei yksikään sitä nimeä ansaitse arm. asetuksen mukaan tammik. 23 p. 1865 § 1.

Kalvolalaisen tekstiin toimitus oli lisännyt alaviitteinä kysymyksiä, joihin K. Wuori vastasi Hämäläisessä 13.1.1870 ja keskustelu hämääisistä verokuiteista oli tällä erää ohi. Verokuittien ymmärrettävyys ja tarkistaminen olivat toki tärkeitä joka puolella maata, kuten esimerkiksi Liperiläisen paikalliskirjeestä käy ilmi

Tämä virkamies on meidän herra Henkiherra, ja se häntä niin säälittävä asia on, ettei meille kontuin haltioille tahtoisi antaa niin selviä vero=kuittia, että tultaisiin tietoon, mistä ne vuosittain lisääntyvät raha=maksut ovat meiltä lähtevät. Minulla on nyt tässä edessäni viimen-vuotinen kuittini, jossa esimerkiksi seisoo: "Penttilän hinta j. m. 1: 13, muita yhdisteityjä maksuja 3: 95, köyhän raha 7: 50, kirkon rakennusraha 3: 19, greikan köyhän raha 1: 60, palo apu 2: 82 ja palo vakuutus raha 7: 2. Tämän kaikki kyllä voipi herra Henkiherra minulle selittää, jos käyn kysymässä; mutta sitä en luule minun velvollisuudekseni aina tuosta juosta kolmen peninkulman päässä kysymässä, sillä kuin minä rahan maksan, pitäis tok minun saada tietää mistä ne on lähteneet. Niinkuin nyt kuitissa seisoo "Penttilän hinta j. m.", olis soma tietää mikä se muu on, sillä kohta sen jälkeen seisoo "muita yhdistettyjä maksuja;" eikö se j. m. olis ollut tähän kuuluva, mutta mitkä ne yhdistetyt maksut sitten ovat? näitä ei saa tietää muut kuin se, joka senkaltaisen kuitin ulosantaa, ei niistä ehk'ies ylöskantomiehetkään osaa mitään selitystä antaa. Palo=apu raha on ylösotettu kahteen eri kohtaan — minnekkä ne kuuluu? siitä ei ole puhettakaan, ehkä ne lähetetään Kiinaan. Köyhän rahan maksusta olis myös minun katsoissani tarpeellinen tietää montako mies ja vaimon puolta näitä on maksava (saattais joskus erehyskin korjattavaks). Täällä Karjalassa ei saa muut kuittia kuin konnun haltiat. Jos nyt konnun alle, (niinkuin minullakin on,) kuuluu usiampia mökkiläisiä, niin on näiltä lähtevät maksut kaikki minun kuitissani yhteen sotketut, nyt maksettiin esimerkiksi kirkon rakennus rahoista ja Penttilän konnun osto hinnasta, toinen puoli summaa henki luvun jälkeen, siis täyty minun myös maksaa mökkiläisenikin edestä — paljoko minä näiden edestä tulin maksamaan? — ei tuon enää luulis olevan aikaista, jos herra henkiherra jo tulevaan veron ylöskantoon toimittais semmoiset kuitit (joita myös piisais mökkiläisille) että minä sekä muut minun vertaiseni saatasiin selvä, mistä meiltä raha otetaan — en luule kenenkään kieltävän, jos lunastus kuitista nostettaisiin 2 kop., sillä se voitto, että saatasiin selvä sotta maksuistamme, sen hyvin palkitseisi. (Tapio 28.12.1861)

Kuvaus henkikirjoituksen suorittamisesta Viipurissa 1898

Wiipurin Sanomien pakinoitsija vie meidät 30.3.1898 autenttisen oloisesti henkikirjoitukseen.

Kun tämä minunkin vähäpätöinen henkeni on joka vuosi kirjoihin pantava ja kun täällä meidän paikkakunnalla tavallisesti on niin hauskaa käydä henkikirjoituksessa, niin kerronpa tässä parista semmoisesta käynnistäni.

Henkiherramme näet on mies moisiansa. Hän on lyhyenläntä, paksuvatsainen, vanttera mies; ja kun siihen vielä lisään, että hän on kaljupää ja toiselta korvaltaan hiukan kuuro sekä käyttää silmälasia, noita virkamiehen tavallisia tunnusmerkkiä, niin luulenpa täydellisesti esittäneeni hänen persoonansa. Muutoin oivaltaa hän, kuten kaikki muutkin tämän kalttaiset virkamiehet, korkean asemansa.

Pitemmittä mutkitta siis voin lähteä hiukan kertoilemaan itse toimituksista.

On kevät. Ilma on jotensakin herttainen ja ihmisiä tulvailee laumoittain henkikirjoitukseen.

Tänne kokoontuu hirveän paljon väkeä. Ukkoa ja akkaa, tyttöä sekä poikaa, herraa ja narria tulvii huone ihan täpösen täyteen. Näyttää ihan siltä kuin suuri, tynnyri olisi ahdeltuna silakoilla, sillä eroituksella vaan, että nämät silakat ovat eläviä ja huojuvat sinne tänne.

Henkiherramme näet on toimituksensa viimepäiväksi kutsunut henkipanoihin kaikki kaupunkimme laitaosien asukkaat yhdellä haavaa ja siitä siis se hirveä kansan paljous. Hän lienee kai arvellut että hauskasti se toimitus pitää lopetettaman; ja tositeossa ikävä ei siellä tulekaan.

Henkiherra istui tiskinsä takana hikisenä ja pyylevänä. Toimitus alkaa.

"Pihkamäki, kaupungin maalla numero yks" — kaikuu kautta salin.

"Kuinka! Oliko se Saviruukki numero yks", kuuluu joukosta.

"Ei! Pihkamäki numero yks. Onko sieltä kettää?"

Nyt alkavat silakat huojua sinne ja tänne ja vihdoin hirveäin ponnistusten jälkeen rämpii pöydän luo eräs jauhosäkin muotoinen ämmänmöhkäle. "Anta tänne teiän listat! Onks' se Pihkamäki N:o 1?"

"Niihä se pitäs olla. Täss' on! Kassokaa työ herra paremmin! Työhä paremmi ossaatte lukkii.“

Henkiherra ottaa nuo kokoonkäärityt paperit ja oikoo niitä hirveällä rytinällä, ääneensä muristen: "djefvuln anamma, att de inte kunna öppnä sina listor", joka kai merkinnee: "peevelin mamma, akka kun höpisee listoihinsa." Ja sitten huutaa hän taasen kovalla äänellä:

"Akat siellä! Istukaa tei'än listoin pääl, et ne tulloot suoriks!" „Eiks teill oo piikoja?"

"Ei oo."

"No missäs helkkatissa kaikki kaupungin piiat tätä nykyä asuvat?" 

"Ka en tiiä, vaan ei meill oo". 

"No mää sitt matkoihisi!"

"Pihkamäki numero kaks'!" 

Hetken äänettömyys. 

"Eiks' sielt' oo yhtää listaa?" 

Ei kuulu ketään.

"Kuulkaa poliskonstaapel! Mänkää sanomaa niil, ett' heiän pittää tuuva miul listaasa. Tai mie ne pirut sakotan."

"Hyvä, herra henkpuukhollar!"

"Pihkamäki numero kolme!"

Taasen silakat huojuvat ja pari henkilöä vyörii tiskin luo. He antavat paperinsa henkiherralle ja tämä tarkastelee niitä.

"Mutt' eihä täss' oo yhtää syntymävuotta yllääl. Mänkää papin kansselii ja kysykää millo työ ootte syntynt. Ja eiks' teill oo piikoja?"

"Eihän nämät olekaan minun listani,"

"Kennes ne sitt' on? Etteks' työ oo Pihkamäki numero kolme?“

"Minä tuon vain vieraita listoja".

"Viekää sitt' ne takasii ja sanokaa, ett hyö kirjottaat siihe syntymäpäivääsä".

Ja henkiherra murisee taasen itseksensä: "satans backfolk, som inte förstår någonting". Mie käännyn kansan puoleen ja selitäni sen merkitsevän: "sata pakanaa vetävät samaa nuottia".

"Pihkamäki numero neljä!" - Ja nyt henkiherra aivastaa:

"Hvad i helvete luktar här sä illa". — Aisthii.

Mie taas selitän: "haudo hel . . tiin näiltä soilta".

"Atstsii! Kellä siellä on uuvet saappaat jalassa, nii tulkoo tänne! Ätstsii!"

Joukosta rämpii esille eräs pitkänläntä mies, jolla on uudet vasta voidetut saappaat jaloissa ja asettuu papereineen henkiherran eteen.

"Mill' sie rasvasit saappaas - kysyy henkiherra.

"Pannaaks' sekkii kirjoihin", rohkenee mies kysästä.

"Ei, senkin tolvana! Rasvasit' sie tökötill'?"

"Rasvasin! Mutta..."

"Ja sitt' tulet tänne haisemaan. Anna tänne listais ja mää sitt' matkais!"

"Mutt' miehä oonkii Saviruukilta".

"Se ei kuulu tähä". Anna vaa listais tänne ja mää matkaasi täält haisemast. Kuuliks', onkos teill' piikoja?

"Olihan niitä, vaan mihin lienevät kesän aikana hävinneet".

Samassa henkiherra työntää miestä rintaan. Mies painaa lakin päähänsä ja menee vitkalleen ovesta ulos, mennessään ivaten: "tököttäkää tekin saappaanne, niin pääsette, yhtä vähällä vaivalla ja muistakaa piikanne!"

"Pihkamäki numero viis;" „Pihkamäki numero kuus" j. n. e. — kaikuu nyt säännöllisesti kautta huoneen ja tungos kasvaa yhä. Viimein koko tuo ihmisjoukko rutistuu pöytää vasten.

"Älkää työnnä pöytää! Tai mie ajan tei'ät kaikki ulos".

"Eihän myö työnnettäskää. Mutta kun tuolta takanta niin kovasti lykkivät".

"Ulos joka sorkka, jos työ ette oo hiljaa!"

Melu ja tungos kasvaa vain yhä ja viimein ei enää henkiherra voi pidättää itseänsä, vaan alkaa tuuppia etumaisia rintoihin.

Nyt ryhtyy poliisikomisaariokin asiaan ja huutaa: "hyvät ihmiset, älkää niin kovin pakatko; eihän täällä kukaan ihminen voi olla!"

"Miksi sitä sitten yhdeksi päiväksi kutsutaan tänne kaiken maailman ihmiset? Yöhän tässä tulee käsiin, ennenkuin kaikki listat on vastaan otettu".

"Pihkamäki numero kaks'kymmentä", kaikuu taasen.

Muiden muassa vyöryy tiskin luo eräs mies lakki päässä.

"Ja-soo, djefvuln" tuumi henkiherra ja samassa nähdään hänen rämpivän tiskille.

Kaikki odottavat mitä nyt tapahtuisi ja minä puolestani luulen hänen rupeavan saarnan pitoon, kun kerran oli niin kosolta seurakuntaa ko'ossa.

Mutta ei! Nyt henkiherra kurottaa kättänsä ja — vipsis — tuon äsken mainitun miehen lakki on hänen kädessänsä sekä samalla myöskin ovesta ulkona.

"Ei tääl mikkää kapakka oo, ett sie tääl hattu pääs seisot" — tuumii henkiherra sekä rämpii sitten tiskiltä alas.

"Mutta ei sitä viskoakaan saa! viskokaa miestä, älkääkä miehen hattua!"-

"Suus kiinni, moukka! Mie laitan siut viel putkaa!"

"Saviruukki numero yks'. — Saviruukki numero kaks' j. n. e. — jatkuu salissa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja minäkin viimein saan paperini heitetyksi.

Kun minulla ei ole ollut enempää täällä asiaa, niin lähden kotiani ja henkiherra jää jatkamaan huvitustaan.

Henkikirjojen puutteista 1800-luvun keskivaiheilla

Suku- ja henkilöhistorian tutkija törmää toisinaan eroihin rippikirjojen ja henkikirjojen välillä. Näihin voi olla monta syytä, mutta Paavo Tikkasen väitöskirjasta Väki-luvun ja asukas-vaiheiden suhteita Suomessa (1859) käydyssä lyhyessä lehdistökeskustelussa (*) on muutama mielenkiintoinen pointti.

Oma pitkäaikainen arveluni siitä, että henkikirjat ovat luotettavampia asuinpaikan suhteen saa vahvistusta Tikkasen työn arvostelijalta, jonka mukaan rippikirjoja päivitettiin tavallisesti kinkereillä, jossa niihin (tietenkin) tehtiin myös lukutaitomerkinnät.

Päästäksensä tästä työstä kinkeriluvuilla, tarkastelevat muutamat papit kirkonkirjojansa jo henkipanossa, missä he lyijys-pännällä merkitsevät tapahtuneet muutokset ja sitten kodissaan muuttavat muutettavat paikoillensa, jotta tämä ikävä työ ei kinkeriluvuilla estäisi heitä siitä tärkeämmästä, mitä varten nämä luvut pidetään. 

Kinkereitäkin pidettiin vuosittain, mutta en muista mitään lähdettä, joista niiden ajankohta kävisi ilmi. Periaatteessa niille piti kaikkien tulla, mutta käytäntö saattoi olla toinen.

Henkikirjoitustilaisuuksiin ei tarvittu jokaista pitäjäläistä vaan kunkin talon veronmaksaja, jonka suojeluksessa muut olivat. Yhtenä poikkeuksena, eilisessä tekstissä mainittujen vapautusten lisäksi, "ne henget, jotka passilla oleskelevat Pietarissa ja muualla Venäellä, vaan joita pappien täytyy ottaa väkiluetteloonsa sentähden ett'eivät ne ole saaneet täydellistä muuttokirjaa eivätkä siis ole kirkonkirjoista pois pyyhkityt". 

Entäs muut? Asianajaja, eli Lain-opillinen käsi-kirja Suomen kansalle : alkupuustawittain koottuja lainsääntöjä, asetuksia ja julistuksia, jokaiselle tarpeelliset tietää laillisissa asioissansa, sekä niihin kuuluwien kirjoitusten kaawoja (1847) kutsuu suojeluksettomia kulkulaisiksi, mutta heidät tunnettiin myös löysäläisinä ja irtaimena väkenä.

Kaikki sellaiset henget, jotka ovat täyttäneet l5 vuotta eivätkä viljele maata ja vuorityötä, porvarillista liikuntoa eli muuta luvallista ammattia ja elanto-keinoa, taikka maalla naineet ote, taikka jos ei pieniä lapsia eli vaivaloisia vanhempia holhottavana olo, hankkikoot vuosipalvelluksen, jos eivät kulkulaisiksi luettaa tahdo. (Kun. Palkollis-Sääntö 15 Toukok. 1805). Leipä tahi riista-torpparin nimelliset eli mökkiläiset, ja kesäpalkolliset, elkööt suojelluksi luettako, vaan katsottakoot kulkulaisiksi, jos eivät ole velvolliset täyttä vuotta isäntänsä luonna palvelemaan. (Keis. As. 18 Maalisk. 1829) 

Saman oppaan mukaan kulkulaiset piti tavatessa toimittaa työlaitokseen. Jos tämä otettaisiin kirjaimellisesti, heitä ei olisi pitänyt olla läsnä henkikirjoituksissa. Kuitenkin Tikkasen työn arvostelijan mukaan heitä voitiin merkitä löysäinkirjaan, jota rahvas kutsui "mustaksi kirjaksi". Tarkoitettiinkohan tällä henkikirjan loppuun tehtyä luetteloa? Kyseinen arvostelija, joka viljelee muka-sanaa hämmentävässä määrin, tiesi muutakin. 

Henkikirjoittajilla on muka eri-tapansa kirjoittaa irtainta väkeä. Jos esm. joku henkipanon-aikana oleskeles naapuripitäjässä tahi muualla ja ei ole hankkinut itsellensä laillista suojellusta omassa pitäjässään, niin pitävät eräät henkikirjoittajat sen löysäläisenä niinkuin se onkin pidettävänä, toiset taas ei ollenkaan ota sen lukuun siinä luulossa että se muualla on saattanut saada suojelusta. Saattaa olla niinki; mutta monta on, jotka sillä tapaa ei ole missään kirjoissa ja siitä syystä ovatki löysäläiset niissä pitäjissä, missä tämä on tapa, viisastuneet niin että henkipanon-aikana menevät pakoon, päästäksensä sekä henki- että mustasta kirjoista.

Tämä vaihtelevuus oli uutta tietoa Tikkaselle.

Sopimattomana pidämme senki, ett'eivät henkikirjoittajat ole velvoitetut ottamaan luetteloihinsa jokainoan hengen, joka seurakuntaan laillisesti kuuluu ehk'ei henkirahan maksuun tulekaan, merkityksellä semmoisista hengistä, mistä syystä kuki on henkirahasta vapautettava. Tämä olisi hallitukselle tarpeellista, koska muutoin jääpi henkikirjoittajan yksinäiseen mielivaltaan jättää pois tuhansia henkiä henkirahan maksusta, jos häntä ei pidetä tarkkaan ottamaan kaikki henget ja tarkkaan merkitsemään syyt henkirahan maksusta pääsemiseen itsekulleki. Niinkuin nyt on, saattaahan kuka tahansa ottaa papinkirjan aikomuksella mennä Venäelle passilla-elantoon eikä mene kuin henkipanon ajaksi naapuriseurakuntaan, ja näin on sinä vuonna päässyt henkirahan maksusta! 

Oikeimmittain pitäisi henkikirjoittajain ottaa henkiluetteloihinsa erillensä semmoisetki, jotka ovat sattumoisiltaan työn ansiolla tahi muusta syystä virkailevat jossaki seurakunnassa, niin että sitte voisivat asianomaisessa paikkakunnassa kuulustella, jos ovat siellä otetut henkikirjoihin. Ainoastaan näin täydellisellä tarkkuudella voitaisiin pitää tarkassa vaarissa ett'ei ruunua henkirahain maksussa petettäisi. Sitte myöski ei voisi olla erinomaista eroitusta pappien viisvuotis-luetteloin ja henkipanoluetteloin välillä, joten ne tulisivat toinei toisensa täytteeksi sekä senkautta tieteelle mahdottomaksi hyödyksi. 

(*) -lus. Henkipanoin ja pappien väkiluetteloista. Suometar 3.6.1859; P. T. Väkiluvu ja asukasvaiheden suhteita Suomessa. Suometar 16. & 19.9.1859

Henkiveron vapautuksista

Vuonna 1847 painettu Asianajaja, eli Lain-opillinen käsi-kirja Suomen kansalle : alkupuustawittain koottuja lainsääntöjä, asetuksia ja julistuksia, jokaiselle tarpeelliset tietää laillisissa asioissansa, sekä niihin kuuluwien kirjoitusten kaawoja tiivistää

Henkirahasta vapaat ovat lapset 15 vuotiseen asti; 63 vuotta täyttäneet vanhat talonpojat; köyhät ja vaivaset; vapasukuiset j.m,; talonmiehet ja kruununvero torppain isännät joilla on 4 hengellepantua lasta; Torpparit eli mökkiläiset, koturit, loisit eli läksiämet kun heillä on 4 lasta, joista vanhin ei ole 8 vuotta täyttänyt; uudistalolaiset, mökin asettajat.

Vaikka lainsäädäntö oli ollut sama jo Ruotsin ajalla, käytännön sovelluksessa tuli erimielisyyksiä, rahasta kun oli kysymys. Tästä Jaakonpoika kirjoitti Suomettaressa 12.11.1858.

Mitä noihin henkiherroihin vielä tulee, niin luulisi heidän tehtävänsä jo olevan kylläkin määriteltyjä, koska kaikki ruunun verot ovat asetuksissa tyyni rajotetut; mutta ompa heidänki toimissa sentähden paljo eroa. Kuin laki on raajarikoille ja sairaille rahvaasta, jotka itsiänsä eivät työllänsä elättää saata, suonut vapauden henkirahan maksosta; niin toiset henkiherrat vaativat kaikilta lääkärin todistusta ja vielä maaherran kirjaa, mutta toiset tytyvät papin taikka jonkun muun uskottavan miehen todistukseen, kuin lääkäriä ei saatavilla ole. Eiköhän siihen yhteistä sääntöä voisi saada? 

Tuossa henkirahan vapauden seikassa on muutoin se kummallinen kohta, että rahvas erinomaisesti sen perään pyrkii. Niinkuin tiedät, ei tuo henkiraha ole suuri: se on vaan 18, 24 eli korkein 36 kopeekkaa hengeltä; mutta moni mies kulkee sentähden satoja virstoja lääkäriä etsimässä, vielä pidemmätkin matkat maaherrassa, koettaa lahjoa pappia köyhän-kirjaa saadaksensa, lääkäriä kipeän kirjaa antamaan ja vielä henkikirjottajaa, että viimeinkin häntä vapauttaisi. Vaan henkiherroilla on vapauttamisesta eri ajatuksensa. Kuin toiset arvelevat, että se rahvaasta, joka ei työllänsä itsiänsä elättää taida, vaikka muutoin olisi varoja, perityitä eli ennen koottuja, olkoon henkirahoista vapaa, niin toiset heistä väittävät, että ainoastansa ne, jotka eivät työllänsä voi elää ja joilla ei ole muutakaan elatusta, siis ainoastansa oikeat vaivaiset, vapautettakoon henkirahoista. 

Onpa näillä herroilla, koska heistä tulin puhumaan, toisessakin asiassa eri ajatus ja siis tapakin: kuin laki on suonut torppareille, itsellisille (loisille), käsityöläisille ja muille heidän vertaisille vapauden henkirahoista, jos heillä on neljä lasta, joista nuorin ei ole täyttänyt kahdeksatta ikävuottansa, niin sanovat henkiherrat, erinomattain Hämeen läänissä, että ne neljä lasta pitää kaikki olla alaikäiset eikä nuorin kahdeksan vanha; mutta toiset, kumminkin Turun läänissä, vapauttavat, jos kolme lasta olisivat vaikka kolmenkymmenen vanhoja, kuin vaan ovat omia, ja nuorin ei ole sanottua 8 vuotta täyttänyt. Olisipa sentähden hyvä jos joku, asian oikein ymmärtävä, selittäisi nämät seikat yleisölle, että kaikille oikeus tapahtuisi!

Tuohon rahvaan erinomaiseen haluun henkirahoista kivuloisuuden tähden pääsemiseen on tiettyjä sivusyitä, joiden vuoksi tunnottomat lahjoillakin sitä yrittävät, joskus kuluttaen enemmän kuin eläissänsä ruunulle maksaisivat. Ne syyt ovat asetus laillisesta suojeluksesta ja Ammatti-asetus. Sillä henki-rahoista pääsnyttä arvaa kuka hyvänsä hengille eli kirjoihinsa ottaa, kuin ei ole edesvastausta, jos ei se aina olekaan hänen työssä, ja raajarikko saapi tehdä mitä taitaa, jota, kumma kyllä, terve ei saa. Mutta kyllä monta pyrkii pois rahoista tyhmyydestäkin, kuin luulee siinä paljonkin voittavansa.  

Juha Kokkila Kuortaneelta antoi Uudessa Suomettaressa 13.12.1869 käytännön esimerkin tulkinnasta.

Täällä pidettiin henkikirjoitusta t. k. 19 ja 20 p:nä. Siinä oli saapuvilla kunta-asetuksen 39 § mukaan kunnallislautakunnan jäseniä, jotka kokivat köyhimpiä torpparia ja itsellisiä vapauttaa henkirahan maksusta ala-ikäisten lasten vuoksi, johon henkiherra suostuikin. Vaan tulipa esille yksi torpan nimellinen, semmoinen, joka on ainakin 10 vuotta saanut kunnan vaivaishoidolta elatuksen apua ja vielä päällisiksi on hänen vaimonsa kulkenut ympäri kuntaa pyytämässä ihmisystäviltä tämän tästäkin elatuksen apua. Mainitun torpan vanhukset ovat yli-ikäiset, vaan heillä on yksi oma poika heitä auttamassa. Näitä ei käräjäkustannuskapoista vapautettu, vaikka kuinka olisin asiata selittänyt. Tämä oli lautakunnan jäsenille suuri mielikarvaus, syystä kun semmoisten pitää kapat maksaman, joiden on täytynyt kerjuulla ja vaivaishoidon avuilla suureksi osaksi elämän. 

Loppukevennys Hämeen Sanomista 9.4.1895

 Juttu, jonka todenperäisyyttä uskomasta ei ketään kielletä, kerrotaan ylimaista.

Sydänmaan salolla asuva torpanmies on käymässä henkikirjoituksessa, ja kun hänen isänsä sattuu olemaan siinä ijässä, että hän tulee pois jäämään henkirahalta, sanoo torpanmiehelle henkiherra: "Teidän isänne tulee hengiltä pois pantavaksi." Kauhistuneena kuulee salonmies nuo sanat ja kauhistusta herättävät ne kotonakin, kun mies ne saa kerrotuksi. Ainoastaan itse isä, tuo kuolemaan tuomittu, tyytyy parhaiten kovaan kohtaloonsa; hän lienee mielestään kyllin maailman kurjuutta kärsinyt, niin ettei nureksikaan, kun herrat kuolemaan määräävät. Yksi pyyntö on hänellä vaan, nimittäin se, että hänelle veisattaisiin virsi, ennenkun hän surmataan. — Vaan kun torpassa ei satu olemaan virsikirjaakaan ja kun toisessa torpassa, josta virsikirjaa mennään lainaamaan, kuullaan surman-aikeet, niin täällä sitten tutkitaan nuo henkiherran sanat, niin ettei niiden tähden ketään tarvitse tappaa ja siten pelastui ukko elämään ja elää vielä nytkin.  

Henkikirjojen ajoitus eli tarkista, äläkä arvaa

Jostain on päähäni tarttunut ajatus, että henkikirjat edustavat "aina" vuoden alun tilannetta. Niinpä olen huldahuolettomasti kirjoittanut Töölön Taipaleesta kertovaan käsikirjoitukseeni lukuisia lauseita, joissa "vuoden alkuun tai loppuun mennessä" joku muuttaa jonnekkin. Viime viikon teemana olleen kunnallisverotutustumisen yhteydessä tuli mieleen, että voisi olla hyvä idea TARKISTAA, milloin Helsingin henkikirjoitukset on ihan oikeasti tehty. Ja HUPS...

Henkikirjoituksen loppuun merkitty päiväys ei takaa tarkalleen sitä, mitä ajankohtaa kirjatut tiedot edustavat. Mutta jos henkikirjoitus valmistui kesällä niin kyse lienee tilanteesta kevään lopulla eikä edellisessä vuodenvaihteessa. Eli tarkistamalla päivämääriä pystyin fiksaamaan virheitä ja sain mukavampaa tekstiä, jossa muutot tapahtuivat esimerkiksi kahden kesän välillä eivätkä peruslukijalle mystisten henkikirjoitusten välillä.

Yksi fiksuimmista teoista aloittaessani kesällä Taipale-proggiksen uudestaan oli luoda linkkilista jokaiseen digitoituun henkikirjoitukseen. Vielä fiksumpaa olisi ollut tarkistaa jokaisen päivämäärä jo tuolloin. Helsingin osalta voisi tehdä vieläkin tarkempaa työtä, sillä muistaakseni sanomalehdissä on ilmoituksia henkikirjoituksen suorittamisesta.

Helsingin kunnallisverotuksesta vuoden 1883 jälkeen

Elokuussa 1883 muutettiin vuoden 1873 asetusta kunnallishallituksesta kaupungissa hieman (SWL 5.9.1883). Nyt määrättiin, että yhtä veroäyriä piti vastata tietty summa, jonka piti olla välillä 200-400 markkaa. Tätä voi siis käyttää osviittana äyrien tulkintaan ja ahkerimmat voivat myös hakea maistraatin pöytäkirjoista päätetyn arvon, joka sanomalehtimainintojen perusteella oli Helsingissä pysyvästi 400 mk.

Edelleen vapaaehtoisiin ilmoituksiin ja arvioihin perustuvan verotuksen tarkastamisen olennaisuus käy ilmi tästä anekdootista. 

Erästä kaunokirjailijaa, joka v. 1891 oleskeli muutamia kuukausia täällä Helsingissä oli tämän kaupungin takseerauslautakunta kunnioittanut 15 veroäyrillä, arvaten hänen tulonsa - 6,000:ksi. Kun kirjailija, joka vaan sattumalta oleskeli kaupungissa, on muualla kirjoissa, ei voinut aavistaakaan, että hänet näin äveriääksi arvattaisiin, ja kun hän siitä syystä laiminlöi valitusajan, tultiin häntä kaikessa ystävyydessä Helsingin kaupungin hyväksi ryöstämään 6,000 markan tuloista, joka on tavallinen professorin palkka. Onhan se sekin tavallaan osoitus siitä, "miten meillä kirjailijoita kohdellaan". (Päivälehti 23.10.1892)

Varmuudella en voi sanoa, olisiko kirjailija voinut löytää nimensä sanomalehtien verolistoista. Katkeamatonta sarjaa sanomalehtien verokalentereista en nimittäin sanahauin saanut aikaiseksi, mutta sentään esimerkkejä, jotka viittaavat säännöllisyyden sijaan säännölliseen epäsäännöllisyyteen.

• Vähintään 20 veroäyriä vuodelta 1886: Finland 3.3.1887-
• Vähintään 5 äyriä kunnallisverotusta vuonna 1888 osakseen saaneet: Finland 19.2.1889-
• Vähintään 5 äyriä kunnallisverotusta eli 2000 mk 1889: Hufvudstasbladet 8.2.1890-
• Vähintään 10 veroäyriä eli 4000 mk:n vuositulot vuonna 1892: Hufvudstadsbladet 13.2.1893-
• Vähintään 7 äyriä eli 2800 markan vuositulo 1893: Hufvudstadsbladet 1.2.1894- & Päivälehti 3.2.1894- 
• Kunnallistaksoitus... henkilöt ja yhtiöt, joitten tulot v. 1894 arvattiin 5000 markaksi tai siitä yli: Päivälehti 8.2.1895-
• Vähintään 5 äyriä kunnallisverotusta eli 2000 mk vuonna 1896 ansainneet: Hufvudstadsbladet 11.2.1897
• Vähintään 5 äyriä kunnallisverotusta eli 2000 mk vuonna 1897 ansainneet: Hufvudstadsbladet 17.2.1898 & Nya Pressen 16.2.1898
• Vähintään 5 äyriä kunnallisverotusta eli 2000 mk vuonna 1898 ansainneet: Hufvudstadsbladet 16.2.1899 & Vähintään 4000 mk:n tulot 1898: Päivälehti 11.2.1899
• Kunnallistaksoitus 1900: Uusi Suometar 8.2.1901-
• Kunnallistaksoitus 1901: Uusi Suometar 9.2.1902- & Vähintään 5 äyriä eli 2000 mk vuonna 1901 ansainneet: Hufvudstadsbladet 14.2.1902
• Kunnallistaksoitus vuodelta 1902: Uusi Suometar 10.2.1903- & Hufvudstadsbladet 11.2.1903

Alimpien verosummien leikkaantuminen oli käytännön sanelemaa, sillä verotettavien määrä kasvoi huomattavasti. Tämä selviää esimerkiksi Helsingin kaupungin tilastollisesta vuosikirjasta 1905, jonka taulukossa 221 on sarja asukasmääriä ja verotettujen lukumääriä vuodesta 1885 alkaen. Verotettujen osuus oli vasta vuonna 1905 kohonnut 15 %:iin. Osittain alhaista osuutta selittää se kaupungin ikärakenne eli nuorison määrä, mutta kyse oli myös siitä, etteivät kaikki tuloja saaneet ilmoittautuneet. Ilmoittamisvelvollisuus säädettiin vasta 19.4.1919.

US 12.1.1896

Uudessa Suomettaressa 27.1.1895 pakinoitiin: 

Nya Pressen tietää ilmoittaa, että Helsingin takseerauslautakunnan ja työväenyhdistyksen kehoitukset pääkaupungin työväelle ilmoittamaan itsensä verotettavaksi ovat tuottaneet sen tuloksen, että joku määrä työväkeä onkin saapunut taksoitukseen, mutta pyytääkseen vapautusta kaikista ulosteoista. [...] Nyt tuntuu sille, jonka muutenkin täytyy toimeen tullakseen venyttää joka penni hyppysistään soikeaksi, kamalalta suorittaa lähes puolitoista kymmentä markkaa jokaisesta 400 markan tulosta ja vielä lisäksi siihen maksaa moniaita markkoja kirkollismaksuja joka veroäyristä. [...] Perheelliselle miehelle, jolla on esim. 1,600 markan vuositulo, on paljon vaikeampi maksaa kunnalle veroa 4 kertaa 10 mk., kuin 16,000 markan saajalle suorittaa 40 kertaa 10 mk. Edellisen taloudessa tehdään 40 markalla sangen paljon, jälkimmäisen pelkkiin huvituksiin kuluu paljon enemmän, ylellisyyden tarpeista puhumattakaan."

Olin ajatellut konkretisoida veronmaksajien vähäisyyttä vertaamalla yhtä tutkimani Töölön Taipaleen huvilaa henkikirjasta ja kunnallisverojen kantokirjasta. Sattumalta valitsemani esimerkki kuitenkin paljasti, että usein muuttavan väestön takia hieman eri aikaan tehtyä verotusta ei saa täsmäämään koskemaan samaa populaatiota. Ilmeistä kuitenkin oli, että vuoden 1887 tienoilla henkikirjoissa oli paljon työn teolla määriteltyä ihmistä, jotka eivät olleet maksaneet kunnallisveroa. Eli tilastot pitävät paikkansa.

Helsingin valtionverotuksesta 1865-1885

Kunnallisverotietojen lisäksi, mutta vielä harvemmin ja epätäydellisemmin sanomalehdissä julkaistiin suostuntaveron määräämiseen käytettyjä lukuja. Morgonbladet rajasi katsauksensa 14.11.1879 vähintään 20000 markkaa ansainneisiin. Vastaan tuli myös "Förmögenhetsförhållandena i hufvudstaden" (Nya pressen 21., 22., 24., 26., 28.11.1883) ja vuodelta 1884 kruunun eli valtion suostuntaveron määräämiseen käytetyt summat (Nya Pressen 20., 21., 22., 23., 24., 25.11.1884). 

Juhani Turkkila on julkaisussaan Tuloverotuksen reaalinen muuttuminen Suomessa. Kuusikymmentä vuotta verojen vuoristorataa (Etla 2010, pdf) selostanut näiden taustaa.

Maaliskuun 2 päivä 1865 oli taitekohta Suomen verolainsäädännön historiassa. Tuona päivänä annettiin Keisarillisen Majesteetin armollinen julistus siitä suostuntaverosta, jonka Suomenmaan Säädyt ottivat maksaakseen vuosina 1865, 1866 ja 1867. Julistuksella otettiin Suomessa ensimmäistä kertaa käyttöön tuloverotus. Suostuntaveron säätämistä perusteltiin valtion finanssitarpeilla: kansakoulujen perustaminen, kanavien ja rautateiden rakentaminen, järvien ja soiden kuivatustyöt sekä majakoiden rakentaminen vaativat rahavaroja.

”Tulosuostunnan” mullistavuus jäi kuitenkin vain periaatteelliseksi, sillä veroprosentti oli alhainen ja verosta vapautettujen osuus oli suuri. Vuonna 1865 alkanut suostuntaverojärjestelmän toteutus kylläkin epäonnistui, mutta sotaverot ja niiden jatkaminen suostuntaveroina vakiinnuttivat tuloveron aseman.

Esko Linnakankaan ja Leila Juannon kirjassa Verojen historia : synty, kehitys, kuolema, ylösnousemus, reinkarnaatio (2016) on lisätietoa.

Jokaisen tuli ”suostuntawerokomitealle ilmoittaa, kuinka suureksi hän arvaa puhtaan tulonsa wiimeksi kuluneelta wuodelta”. Ilmoittamisvelvollisuuden merkitys jäi todellisuudessa vähäiseksi, koska verovelvollisen ilmoitusvelvollisuutta ei ollut sanktioitu veronkorotuksella. Yksityiskohtaiset säännökset ilmoitusvelvollisuudesta koskivat pääasiassa viranomaisia, jotka maksoivat palkkioita ja korvauksia. Rangaistus voitiin määrätä virkamiehelle, joka laiminlöi tietojen ja ilmoitusten antamisen, mutta verovelvollista ei voitu rangaista.

Puhtaan tulon selville saaminen oli vaikeaa. Tulojen todellinen määrä jäikin usein verovelvollisen moraalin varaan, joten verotus muistutti nykyistä arvioverotusta. Mielenkiintoista oli, että verotuksessa ei voitu poiketa alaspäin verovelvollisen ilmoituksesta.

Valtionverotuksen toimittavalle suostuntaverokomitealle jäi suuri hankintavalta. Sen jäsenten tuli tasapuolisesti edustaa eri tulonsaajaryhmiä. Kokouksissa piti henkikirjoittajan tai kuvernöörin hänen sijaansa määräämän henkilön olla läsnä antamassa tarpeellisia tietoja,  pitämässä pöytäkirjaa, laatimassa veroluetteloa ja valvomassa kruunun etua.

Valtion tuloverotuksen tuotot jäivät hyvin vähäisiksi. Tuloverosta luovuttiin vuoden 1885 valtiopäivillä.

Helsingin kunnallisverokalenterit 1871-1882

Eilen esiteltyjä vuosien 1863 ja 1864 listauksia vastaava ilmestyi muutaman vuoden tauon jälkeen Hufvudstadsbladetissa 8.7.1871. Se on otsikoitu "Helsingfors stads skattöre-längd enligt taxeringen år 1871" eikä sisällä mitään perustelua julkaisulle. Ensimmäisenä on listattu äyrien mukaisessa järjestyksessä kauppiaat, joiden ensimmäisellä ei kauppaneuvos P. Sinebrychoffilla on veroäyrejä lähes kaksi kertaa enemmän (112) kuin seuraavalla (60). 

Seuraavana vuonna asettelu Hufvudstadsbladetissa 6.6.1872 oli niin tiheä, että kaikki äyritetyt mahtuivat samalle sivulle entisellä ryhmittelyllä. Tiheys ja jaottelu säilyivät myös seuraavina vuonna, jolloin lista julkaistiin jo kahdessa lehdessä (Hbl 11.& 12.6.1873, Morgonbladet 12.& 13.6.1873, Hbl 27.6.&2.7.1874).

Joulukuun 8. 1873 Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus kunnallishallituksesta kaupungissa (SWL 3.-13.1.1874) muutti verotusta jossain määrin. Pykälässä 55 määrättiin, että "takseerauslautakunnan on velvollisuus tunnollisesti arvata ne tulot, joita kullakin kunnan jäsenellä voidaan katsoa vuoden kuluessa olevan kaupungissa taikka sen aluspiirissä olevasta kiinteästä omaisuudesta, siellä harjoittamastansa elinkeinosta tai liikkeestä sekä, jos hänellä kunnassa on asuntonsa ja kotonsa, palkasta, pensionista tai muista varoista". Erona entiseen oli se, "että kaupungin kaikki asukkaat ovat velvolliset ottamaan osaa niihin veroihin, jotka ennen olivat ainoastaan porvariston ja talon-omistajain suoritettavat" (US 25.2.1876)

Tällä tulojen kolmijaolla on tehty ne kunnallisverojen kantokirjat, jotka ovat vuodesta 1875 alkaen digitoituina käytettävissä Helsingin kaupunginarkistossa. Varhaisempiin ei ole hakemistoa, joten käytännön oppina totean, että koska luettelo perustuu maantieteeseen, voi yksittäinen henkilö löytyä useammalta sivulta, jos hänellä on tuloja useammasta osoitteesta. Tästä on esimerkki pilalehdessä Spets 10/1886

Pykälässä 56 määrättiin, että takseerauksesta tehty luettelo piti olla 14 päivää saatavilla "raastuvassa tai muussa soveliaassa paikassa". Tästä mahdollisuudesta piti ilmoittaa sanomalehdissä, mutta tietojen julkaisusta ei sanota mitään. Mahdollisesti uuden systeemin takia vuoden 1875 listaus julkaistiin Hufvudstadsbladetissa vasta seuraavan vuoden puolella 9., 10., 12., 16.3.1876. Se oli maantieteellinen eli todennäköisesti kopsattu suoraan kunnallisverojen kantokirjoista. Koska sanomalehdessä on vain äyrien kokonaismäärä, kannattaa kurkistaa myös asiakirjoihin, joista löytyy edellä mainittu kolmijako, vaikkakaan ei tarkempaa tietoa oletetusta tulonlähteestä.

Helsingin kunnallisverokalenterit 1859, 1863 ja 1864

Vuosittaiset erikseen painetut verokalenterit olivat niin luonnollinen osa lapsuuttani, että en ole koskaan suuremmin pysähtynyt ihmettelemään 1800-luvun sanomalehtien vastaavia listauksia. Tai itse asiassa olen, jo vuonna 2015, ja Helsingin kunnallisverolistoja olen katsonut ensimmäistä kertaa vuonna 2008. No, otetaan kuitenkin uusiksi, vaikka useammalla tekstillä, jotta jatkossa pysyisi mielessä.

Kävin jopa kirjastossa tavaamassa Onni Wiherheimon esitystä Helsingin kaupungin historiasta III:2 (1951). Siitä selvisi, että taksoitusmiehet perinteisesti kokoontuivat keväisin ja "näyttävät 1820-luvulta lähtien noudattaneen eräitä ylimpiä ja alimpia äyrimääriä".(s. 279)  Määrättyjen äyrien perusteella maksettiin useita erilaisia maksuja, joista osa koski vain tiettyjä ryhmiä. Helsingin kaupungin tuloerien moninaisuus näkyy myös kirjassa Historiska och statistiska anteckningar om städerna i Finland esitetyssä katsauksessa vuodelta 1842.

Ensimmäinen sanomalehdestä löytämäni katsaus äyrimääriin julkaistiin, kun Helsingfors Tidningar 15.10.1859 käsitteli maistraatin oikeusneuvomiehen vaalin äänioikeutettuja. Näitä oli 331 henkeä ja heillä yhteensä 3158 veroäyriä. Näistä 1508 kuuluivat 84 kauppiaalle (handlande) ja 498 elintarvikekauppiaille (viktualiehandlande), joita oli 43. Kauppalaivureita (kofferdiskeppare) oli 20 ja heillä yhteensä 68 veroäyriä. Veroäyreistä jäi 1111 käsityöläisille, joita oli 184. Luvut eivät summaannu aivan oikein, mutta varmaa on, että isoimmat äyrit (50) oli annettu kauppiaille H. Borgström, Lindroos, Sundman, Sinebrychoff ja Kleineh. Menestyneimmät elintarvikekauppiaat saivat 30 veroäyriä. Valtaosalla verotetuista oli vähemmän kuin 20 veroäyriä. 

Helsingfors Tidningar ei puhunut itse vaalista mitään, joten tuntuu siltä kuin toimittaja olisi julkaissut tiedot siitä innosta, että oli sellaiset ensimmäisen kerran nähnyt. Lukujen suhde todelliseen ansaitsemiseen ei ollut tarkka. Wiherheimo toteaa, että vuonna 1852 "sovittiin, että jokaiselle porvarille tai hänen leskelleen, joka ei harjoittanut liikettä, asetettaisiin ainakin yksi äyri ja sellaiselle leskelle, joka harjoitti liikettä, ainakin 2 äyriä"(s. 280).

Ensimmäinen varsinaisempi verokalenteri julkaistiin Helsingfors Dagbladissa toukokuussa 1863. Sitä ennen samassa lehdessä Helsingin kaupungin budjettia 29.4.1863 käsitellessä todettiin, että julkisuus palvelisi verotuksen oikeellisuuden tarkastamista. Ruotsissa käytäntö oli jo tavallinen.

Julkaisu alkoi 26.5.1863 tietenkin varakkaimmista kaupunkilaisista. Luokassa A eli porvareisssa on tuttuja nimiä ensimmäisenä. Kauppaneuvos H Borgström, kauppaneuvos J. H. Lindroosin kuolinpesä, kauppaneuvos C. W. I. Sundmanin kuolinpesä, Paul Sinebrychoff, Feodor Kiseleff ja Johannes Schramm olivat kaikki saaneet osakseen 50 veroäyriä. Pikaisesti laskettuna luokassa oli 112 verovelvollista ja toimituksen mukaan äyrien summa oli 1654.

Elintarvikekauppiaiden ryhmän äyrit julkaistiin 27.5.1863. Siinä suurimman äyrimäärän (40) oli saanut Wasili Schahin. Yhteensä 64 kauppiasta saivat 691. Ryhmään "Kontingent handlare" kuului vain 2 miestä ja heille oli äyrien sijaan merkitty ruplia. Äyreihin palattiin, kun vuorossa olivat kauppalaivurit, joista menestyneimmät saivat osakseen 6 veroäyriä. 

Käsityöläiset olivat vuorossa 29.5.1863. Heidät on ryhmitelty aloittain, joten kollegoita ja alojen tuottavuutta pääsee vertailemaan. Yhteensä ryhmän osaksi tuli 1187 veroäyriä. Erillisen ryhmän muodostivat vielä "vähemmät porvarit" (Mindre Borgare), joiden äyrit julkaistiin 30.5.1863. Listan ensimmäisenä oli optiikko J. H. Wallman 20 veroäyrillä.

Nämä kaikki kuuluivat A-luokkaan (yhteensä 3708 äyriä) ja B-luokan muodostivat "Näringsafgifter betalande", joiden listaa johti Frenckellien kirjakauppa 45 elinkeinoäyrillä. Se ei ole listan suurin äyrimäärä, sillä tässäkin on ryhmittelyä elinkeinoittain, joten listasta voi poimia esimerkiksi kuusi julkisen saunan pyörittäjää. Käsitteen näringsafgift selventää Keisarillinen määräys päiväyksellä 12.12.1859 (esim. FAT 21.1.1860). Maksu oli vaihtoehto porvarioikeuksien hakemiselle.

Viimeisen ryhmän muodostivat "itsensäelättäjät" (Sjelfförsörjare), joita listatessa 2.6.1863 kerrottiin, että ryhmä perustui samaisen 12.12.1859 määräyksen pykälään 5, jota maaherra oli tarkentanut päätöksellään 22.3.1861. Liiketoimintaa harjoittavat miehet saivat kaikki 3 elinkeinoäyriä ja naiset yhden. Listassa on runsaasti kisällejä ja oppipoikia sekä useampia leipääleipovia naisia, joilla osalla on miesten tapaan kolme äyriä. Wiherheimon mukaan (ilmeisesti molempia viimeksi mainittuja ryhmiä koskien) "vuonna 1866 alin elinkeinoharjoittajan äyrimäärä korotettiin kolmeksi; itseään omalla työllään elättävän naimattoman naisen osalta se kuitenkin jäi yhdeksi" (s. 280).

Vastaava lista julkaistiin Helsingfors Dagbladissa 8.7.1864 alkaen, mutta se jäi viimeiseksi. Seuraavan vuoden lopulla nimimerkki B. B. kaipailee Hufvudstadsbladetissa 3.11.1865 veronmääräyksen julkisuutta ja antaa ymmärtää, ettei tietoja ollut saatavilla virastoissa käymälläkään.

Myllyt läänintileissä, lakimiehen kielellä

Monikohan nykyajan lakimiehistä osaisi lähteä kaivelemaan 1700-luvun läänintilejä? Lehdessä Lakimies julkaistiin vuonna 1917 K. R. Ottelinin artikkeli Pieni osviitta asiakirjain löytämiseen maakirjan ja läänin tilikirjan (landsbok) avulla, jossa hän m.m. antaa seuraavat käytännön neuvot

Riidoissa, jotka koskevat myllynpaikkaa, olen parissa tapauksessa saavuttanut yhtä onnellisen tuloksen. 

Kuten tunnettu on, olivat myllyt vuoteen 1886 verolla. Kunkin kihlakunnan maakirjan lopussa oli tuohon astikka myllyluettelo, sisältävä paitsi muuta myllyn nimen, tilan, jonka maalla se oli, ajan koska mylly oli verollepantu sekä veromäärän. Verifikaattina veromäärästä on 1700-luvulla tilikirjaan (landsbok) oheenliitetty verollepanopäätös sinä vuonna, jolloin vero ensi kerran kannettiin, mikä vuosi kuitenkin usein on kahta tai kolmea vuotta myöhempi, kuin verollepanopäätöksen vuosiluku. 

Kun nyt tiedetään, että (siihen aikaan kihlakunnanoikeuden antama) lupapäätös oli hankittava ennen verollepanoa, sekä että verollepanopäätöksessä aina mainitaan millä luvalla mylly on rakennettu, niin, ja kun lupaa hakiessa oikeus koskeen on yhdellä tai toisella tavalla näytetty, on selvää, että maakirjan ja tilikirjan avulla useimmiten löytää tärkeitä omistusoikeutta koskeen ja myllynpaikkaan koskevia selvityksiä. Olen onnistunut tilikirjan verifikaattien joukosta löytämään toisessa tapauksessa kuninkaallisen privilegion, toisessa tuomion, jotka molemmat todistivat hakijan omistusoikeuden myllynpaikkaan; muita vaikka en olisikaan näitä löytänyt, olisin kuitenkin saanut tietää privilegion tai tuomion päivämäärän, jolloin asiakirjat suuremmitta vaikeuksitta olisivat olleet löydettävissä toisesta paikasta. 

Valitettavasti ei 1800-luvulla ainakaan Waasan läänissä ole myllyveron verifikaateiksi tilikirjaan liitetty verotuspäätöstä, vaan ainoastaan lääninhallituksen antama luettelo kyseessä olevana vuonna annetuista verotuspäätöksistä, jossa luettelossa päätöksen päivämäärä tosin on ilmoiteltu. Mutta kun lääninhallituksen arkisto on palanut, niin itse verotuspäätöstä ei löydy, josta taas johtuu että tätä tietä ei tässä läänissä saa selville lupapäätöksen antopäivää. Mutta muissa lääneissä pitäisi mielestäni verotuspäätöksen aina löytää lääninhallituksen arkistosta, kun sen päivämäärän on saanut tietää maakirjasta, ja verotuspäätöksen johdolla luulen että lupapäätös useimmiten on löydettävissä.

Kuva lehdestä Joulu 1910

Verojen kuittikirjat

Harrastettuani sukututkimusta 24 vuotta sain Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa (signum Fö II 35) ensimmäistä kertaa eteeni verojen kuittausvihon, joita ilmeisesti oli melkein joka talossa. Kun tiedustelin asiaa kanssasukututkijoilta, sain tietää, että vastaavia kuittipohjia käytettiin vielä 1908 ja yhdellä oli tallessa "isomummon isän, isomummon ja isovaarin kuitit maksetuista veroista", joista osa kuvasta tihrustaen 1910-luvulta. Nämä ja yksi erillinen 1800-luvun kappale arkistokokonaisuudessa olivat erillisiä lippusia.

Mutta 1700-luvulla oli käytössä pieniä vihkosia. Minusta kiehtovaa, sillä talonpoikaisessa kodissa ei silloin paljoa paperitavaraa ollut ja itselleni on ehtinyt muodostua käsitys, ettei lukutaidolle ollut muuta harjoitusta kuin kinkerit. Lisäksi nämä ovat materiaalia, jossa nähtiin ja mahdollisesti ymmärrettiin numeroita ja laskemistakin. Mielelläni tietäisin paljonko kuittikirjat maksoivat ja oliko niiden hankinta pakollista.

Pinon päällimmäinen oli ollut käytössä Vähässäkyrössä 1731-1745. Huomiotani herätti se, että vihko oli painettu suomeksi. Kynän laitoin mukaan antamaan mittakaavaa.

Ruotsinkielinen versio samasta (eli myös vuodesta 1731 alkava) oli käytössä Turun läänissä Tyrväällä.

Ajallisesti seuraavasta kappaleesta puuttui kansi ja ehkä alkusivujakin , mutta käyttö Mikolassa/Nikulassa oli aloitettu viimeistään vuonna 1767 ja päättyi 1784 tai pian sen jälkeen.

Tuo oli ensimmäisiä hieman pienempi samoin kuin vuosisadan lopulla painetut. Tämä vuonna 1792.

Ja vuonna 1807 painettu, jonka täyttö oli lopetettu vuonna 1809.

Verotetut tulisijat

SSHY:n FB-ryhmässä oli pari päivää sitten kaltaiselleni ylellisyysveroharrastajalle todella mielenkiintoinen keskustelu joka alkoi Pieksämäen historia I:ssä mainitusta tulisijamaksusta vuonna 1712. Kirjassa oli onneksi tarkka lähdeviite, joka heitti vain yhdellä sivulla, joten varsinaista veroluetteloa (KA 8765:1605) päästiin katsomaan.

Läänintilejä olen muutamaan otteeseen käännellyt mutta tällaista en ole nähnyt. Ensimmäiseksi tuli mieleen tarkistaa onko sidoksen alussa sisällysluettelo, jonka avulla luetteloita löytyisi näppärästi lisää. Heh-heh! Sisällysluettelo on ja sen mukaan luettelo on kuitti. Näitä on tietenkin satoja kustakin kihlakunnasta.

Onko vero tosiaan asetettu vuonna 1712 vai onko paikallishistorian kirjoittaja oikaissut tahi olettanut? Ei ollut ilmeisesti kaukana totuudesta, sillä Tor Carpelanin mukaan "Följande år [1711] tillkomma öfverflödsafgifter å perucker och fontager samt vagnar, äfvensom en kontribution å eldstäder" (Åbo i sjuttonde århundradet. Finsk Tidskrift 5/1906). Tähän sopii 16.5.1710 päivätty Johan Hoghusens universal att afgift kommer att erläggas för peruker, fontäner, halftäckta vagnar m.m.

Näistä peruukki- ja fontangivero on ainoa, josta minulla on aiempia havaintoja - sekä kirjallisuudesta että verolistoista. Savostakin siitä on esimerkki, joka esitettiin edellä mainitussa keskustelussa: KA 8765:1607.

Sodan kehitys selittänee miksi näistä on Suomen puolella vain satunnaisesti mainintoja, kun vuosi 1712 on oikeastaan ainoa, jolta tietoja on voinut säilyä. Ruotsissa taiteilijaelämäkertaa kirjoittanut August Hahr (Uppsala universitets Årsskrift 1901) pääsee viittaamaan tulisijojen määrään kahtenakin vuonna. Myös SBL:n artikkelia on väritetty vuoden 1711 veroista poimitulla tulisijamäärällä.

Kyse ei siis ole "savuista", jotka tunnetaan historiallisena verotusyksikkönä. Ja lienee myos ei asiasta kuin edellä mainitussa keskustelussa mainittu Hämeenlinnan historiassa esitetty leivinuunivero, joka asetettiin valtiopäivillä 1622 ja oli edelleen käytössä 1686. Tästäkään en ollut aiemmin kuullut enkä moista ole mielestäni tileissä nähnyt.

Jos tiedät enemmän, niin jaa toki kommenttikentässä!

Koiraverosta

Kuukausi sitten Helsingin uutisissa todettiin

Helsingissä arvellaan olevan 30 000–35 000 koiraa. Kahtena edellisenä vuonna vain 8 000 koirasta on maksettu 50 euron suuruista koiraveroa.

Runsas sata vuotta sitten rankkurit vielä etsivät koiraveroa välttäviä. Fyren kuvasi toimintaa kannessaan 21.11.1903. Seuraavan sivun runon mukaan vero oli tuolloin 15 markkaa eli nykyrahassa Rahamuseon laskurilla 66 euroa.

 Koirien laskija kulkee näinä päivinä talosta taloon.

 Ei, kiltti herra, se kuoli viime kesänä!

 Nyt saat tulla ulos taas - hän on mennyt.

Onko verotuskohde merkittävässä määrin lisääntynyt lukumääräisesti?

Varallisuusverosta 1800

1802-projektin puitteissa törmäsin Norrköpingin valtiopäivillä määrättyyn varallisuusveroon. Olin siitä toki kuullut aiemminkin, mutta suhteellisen harvoin se tulee mainittua sukututkimuksessa tai paikallishistorioissakaan.

Syynä ei ole ylettömän vaikea saavutettavuus. Veron määrittelyt ovat käytettävissä Kansallisarkistossa "Ruotsista kuvatuilla mikrofilmeillä". Kyseisistä luetteloista pitää etsiä kohta Skrivelser till Kungl. Maj:t > Förmögenhetsuppskattningen 1800-1805 ja siitä saa sitten lääneittäin mikrofilmien numerot.

Turun ja Porin lääniä oli kolme filmiä ja ilmeisesti kihlakunnittain ryhmitellyt pitäjät tuntuivat olevan täysin satunnaisessa järjestyksessä. Alussa ei ollut hakemistoa, joten ei auttanut kuin rullailla. Rullailun yhteydessä huomasin jo, että maasedulla tilan isäntien kohdalla ei ollut kovin eksoottista tietoa, mutta joko pitäjän yhteydessä tai kihlakunta(?)paketin lopussa oli erikseen ei-isännät, joilla oli varallisuutta. Tämä voi tuottaa mielenkiintoisia löydöksiä.

Luin etukäteen artikkelin (Jutikkalan? Miksi hävitin muistiinpanot?),

Lisäys 20.12.2016 muistiinpanojen löydyttyä. Eino Jutikkala: Varallisuussuhteet Suomessa Ruotsin ajan päättyessä. HAik 3/1949 s. 170-206

jossa selostettiin tarkasti veron määrääminen. Tilallisten osalta merkittävää on se, että tilojen arvo arvioitiin tätä veroa varten erikseen eli listan luku on jossain määrin "todellisempi" kuin muiden veroluetteloiden manttaalit. Esimerkiksi minulle tutussa Kokemäen Haistilassa:

• 7/12 (~0,58) manttaalin Härkälän puolikkaat saivat kumpikin verotusarvon 1500
• 1/2 manttaalin Nikkilä verotusarvon 600
• 2/3 (~0,66) manttaalin Mikola verotusarvon 800

Härkälä siis kylän arvokkain tila, jopa puolikkaana. (Sekä Piskulla että Jakolalla verotusarvo 300.)

Mutta ei se tietenkään ollut pitäjän arvokkain. Kokemäenkartanon (ilman Pyhänkorvaa) arvo oli 12000, mutta verotusta varten tästä vähennettiin velat, jota oli 7530 yksikköä. Samaa näppärää veronkiertoa pääsivät harjoittamaan myös Forsbyn (arvo 2000, verotettavaa 700) ja Vitikkalan (arvo 3000, verotettavaa 222) omistajat.

Omistustiedot luettelossa eivät olleet tarkalleen oikein, minkä huomasin esivanhempieni Villiön Färkin (arvo 2500) kohdalla. Tilaa ei tuolloin omistanut Gabriel Gottleben vaan äitinsä. (Villiön Simula 3000, Väylä 2500)
 
Sukututkimuksellisesti anti ei ole valtaisa, mutta jos juuret ovat maata omistamassa väestössä, voi olla ihan hauskaa/terveellistä ymmärtää miten tilan arvo suhteutui ympäristöönsä. Vaikka itselläni on jonkinlaista paikallistietoutta niin lukujen väliset suhteet pääsivät yllättämään.

Varallisuusveroa verkosta hakiessani yksi osuma oli Esko Linnakankaan Historiallinen verokirja, jonka lukemisesta voisi saada historiallista perspektiiviä?

Kuva on ote Jan Brandesin maalauksesta Allegorische voorstelling van oorlogsdreiging in Zweden, Rijksmuseum

Taksoitusluetteloista hajatietoja

Olin Hohenthal-kirjaan kerännyt tiedot kotkalaisen pankkineidon äyrimääristä sanomalehdissä julkaistuista kunnallisveroluetteloista ja huolettomasti kutsunut niitä palkaksi tekstissäni. Tänään innostuin hakemaan pidempää sarjaa oululaiselle opettajalle, mutta kesken työn tajusin, etten oikeastaan tiedä mistä luvuista on kyse. Yksittäisen vuoden kohdalla voi listasta (kai?) saada vertailevaa tietoa muihin sillä oleviin. Mutta onko kyse pelkästään tulosta vai muustakin?

Kunnallisasetusten yms. teksti olisi asiallinen lähde ja kommentointia siitä on varmasti sanomalehdissä. Mutta ei sitä pyhäpäivänä kaikkea viitsi.

Verohallinnon julkaisu 381.09 Verotuksen historiaa Suomessa (pdf) kertoo lyhyesti

Toinen merkittävä uudistus verotuksessa autonomian ajalla oli kokonaistulon käsitteeseen ja veronmaksukykyyn perustuvan tuloverotuksen käyttöönotto. Toisin sanoen: mitä suuremmat tulot, sitä suuremmat verot. Tämä toteutui 1860-luvulla säädetyssä suostuntaverossa ja 1880-luvulla säädetyssä kunnallisverossa. 

Omassa blogitekstissäni vuodelta 2008

Rahatoimiston arkistoluetteloon oli kopioitu Helsingin Sanomissa 11.2.1958 julkaistu Helli Suomisen artikkeli Kuinka helsinkiläisiä verotettiin 50 vuotta sitten. Siitä selvisi, että verotus aloitettiin vuonna 1873 annetun asetuksen perusteella. Veroa maksettiin 1) kiinteistötuloista 2) liike- ja ammattituloista sekä 3) palkasta, eläkkeestä yms. tulosta.

Tulojen ilmoittamisvelvollisuutta ei ollut! Taksoituslautakunta määräsi äyrit harkintansa ja eri tavoin hankkimiensa tietojen pohjalta. Mielenkiintoinen duuni Helsingin kokoisessa kaupungissa, jossa henkikirjoitettiin vuonna 1905 93 626 asukasta ja taksoitettiin 14 789.

Toisinpäin kuin nykyään, sai 1900-luvun alussa tuloista vähentää ne velan korot, joissa EI ollut kiinnityksenä maaomaisuutta (Työväen kalenteri no 2/1909 ja kirjaa tekiessä luetut tekstit).

Velikulta 8/1897:

Matti Meikäläinen 22/1897:

Aiemmin lainaamani Juhani Ahon tarina kuvannee maaseutua osuvasti. Google Booksista näkyy Olli Korjuksen kirjasta Kuusi kuolemantuomittua rivit, joilla todettiin

"Erityistä ärtymystä herätti järjestelmän läpinäkymättömyys, veroilmoituksia ei tehty, vaan verotus perustui taksoituslautakunnan arvioon kunkin tuloista. [...] työläisten palkkatiedot menivät palkkakonttorista suoraan taksoituslautakunnalle, talollisilta riitti oma ilmoitus."  

Lakimies IV/1904 opastaa, että

"Kukaan ei lain mukaan ole velvollinen taksoituslautakunnalle ilmoittamaan tulojansa, eikä kukaan tee ainakaan laillisesti väärin maksaessaan hänelle laillisessa järjestyksessä määrätyn veron, joko tämä vero sitte vastaa hänen todellisia tulojansa tahi ei. Se joka on tullut verotetuksi liian vähän on aivan samaten kuin se jolle on määrätty liian korkea vero oikeutettu vaan ei velvollinen valittamaan siitä." 

Johtopäätöksenä edellänäkyvästä voinee pitää sitä, että tarkimpia veroluvut ovat palkansaajille, joiden palkat olivat yleisesti tunnettuja (esim. opettajat ja virkamiehet) tai erikseen ilmoitettuja. Sanomalehtien luvut ovat kai useimmiten verotuksen kohteena olevat tulot (vähennyksineen), mutta toisinaan veron määrä tai muu laskettu luku.  

Yleellisyysverojen kartoitusta

Aluksi ilouutinen kaikille. Jos inhosit "Viikon verifikaatteja": Niitä ei julkaista enää! Jos odotit "Viikon verifikaatteja" suurella innolla: voit jo nyt lukea koko sarjan kerralla!

Ja koska kaikki digitoidut verifikaatit ovat nyt läpikäytynä, pystyn tekemään yhteenvedon itseäni kiinnostavista kulutusveroista, joista tieto on ollut (mielestäni) kortilla. Veronsäätövuosista päätellen minulta on joinakin vuosina jäänyt jotain huomaamatta.

1731 ei mitään
1733 pönkkähamevero [Kunink. asetus marrask. 8 p:ltä 1731, lisäselostusta aiemmassa blogitekstissä]
1734 pönkkähamevero
1738 ei mitään
1739 ei mitään
1740 ei mitään
1741 ei mitään
1743 ei mitään
1744 ei mitään
1745 ei mitään
1746 ei mitään
1747 Säätyläiset: ikkunat
1748 Säätyläiset: ikkunat, paloviina, tee, kahvi, puuteri, nuuska, tupakka. Rahvas: ikkunat, paloviina, tupakka
1749 Säätyläiset: ikkunat, paloviina, tee, kahvi, puuteri, nuuska, tupakka. Rahvas: ikkunat, paloviina, tupakka
1750 Säätyläiset ja rahvas: ikkunat [vero säädettty 14.12.1747] Säätyläiset ja rahvas: polttoviina. Säätyläiset: Tee, kahvi, puuteri, nuuska ja tupakka [26.11.1747]
1753 Säätyläiset: Tee, kahvi, kaakao [4.6.1752] Säätyläiset: ikkunat, tupakka, puuteri ja kahdet erilaiset vaunut. Rahvas: ikkunat [4.6.1752]
1754 Säätyläiset: ikkunat, tupakka ja vaunut [4.6.1752] Rahvas: ikkunat [4.6.1752]
1755 Säätyläiset: ikkunat, tupakka ja vaunut [4.6.1752] Rahvas: ikkunat [4.6.1752]
1762 Säätyläiset: "tee, kahvi ja kaakao", puuteri, vaunut [21.10.1756, 5.2.1762, 17.5.1762]
1763 Säätyläiset: "kahvi, tee, kaakao, tupakka" [21.6.1762] Rahvas: tupakka [21.6.1762]
1764 Säätyläiset: "kahvi, tee, kaakao, tupakka" [21.6.1762] Rahvas: tupakka [21.6.1762]
1765 Säätyläiset: "kahvi, tee, kaakao, tupakka" [21.6.1762] Rahvas: tupakka [21.6.1762]
1766 Säätyläiset: "kahvi, tee, kaakao, tupakka" [21.6.1762] Rahvas: tupakka [21.6.1762]
1767 Säätyläiset: vaunut [15.10.1766] Rahvas: tupakka
1768 Rahvas: tupakka
1769 Säätyläiset ja rahvas: tupakka
1773 Säätyläiset ja rahvas: tupakka
1774 Rahvas: tupakka
1789 Säätyläiset: ikkunat, vaunut, "ylimääräiset palvelijat",  silkkivaatteiden käyttö ja tupakka. [28.4.1789] Rahvas: ikkunat [28.4.1789] ja tupakka
1791 Säätyläiset: silkin käyttö, tupakka [28.4.1789] Rahvas: ikkunat [28.4.1789] ja tupakka
1797 Säätyläiset: silkin käyttö, tupakka [28.4.1789] Rahvas: silkin käyttö, tupakka. Säätyläiset ja rahvas: taskukellot, silkkitapetit ja silkkipäällysteiset huonekalut
1805 Säätyläiset: ylenmääräiset palvelijat, silkin käyttö ja tupakka [1800] Rahvas: silkin käyttö

Nämä siis verifikaateista. Kuten moni lienee sukututkimuskurssilla oppinut, ylellisyysveroja kirjattiin 1800-luvun alussa (myös) henkikirjan yhteyteen. Ala-Satakunnassa

1800 tupakka

1801, 1802, 1803, 1804 Rahvaan tupakka, vaunut/reet, avoimet vaunut (?), kiesit, korttipeli, taskukellot: kulta/hopea, metsästyskoirat, hyödyttömät koirat

1805, 1806, 1807, 1808 Rahvaan tupakka, torpparien päivätyöt, ikkunaruudut (kaksi kokoa), koirat (metsästys ja hyödyttömät), kulkuneuvot (neljä luokkaa), taskukellot (kulta ja muu), kortinpeluu

Asetusvuosiluvuilla haettuna löytyi euralaisen kirje, jossa todetaan - mahdollisesti hieman epätarkasti (Satakunta 23.12.1882)

Vuonna 1719 toukokuun 22 päivä, tehtiin "Herrainpäivillä" päätös, joka määräsi koko sen aikuisen Ruotsinvaltakuunan alammaisten maksamaan veroa kaikenkaltaisten ylellisyys-aineittein käyttämisestä. Päätöksen kolmas "Artikkeli" määräsi veron akkunan pitämisestä huoneissa sekä kaupungissa, että maaseuduilla. Neljäs "Artikkeli" veroitti teen, sokerin, suklaadin, viinan, kahden istuttavat reet ja vaunut y. m. sekä myöskin kortti- ja biljaardipelit, tapeetit, huonekalut, taskukellot, silkkivaatteet, tupakanpolton, suussapitämisen ja nuuskaamisen. Sittemmin v.v. 1739 8 §, 1741 9 §, 1743 6 § ja v. 1752 10 pykäleellä vahvistettiin jo edelläsanottu veroitus, alkuperäisellä nimellään "Riksgälds fond", elikkä oikeemmin suomeksi sanoen: "valtakunnan velan makso". Tämä veroitus tahi valtakunnan velan makso oli voimassaan noin 89 vuotta, elikkä kolmanteen päivään heinäkuuta 1808, jolloin se Keisari Aleksanderi I:sen käskystä, Suomessa olleen venäläisen sotapäällikön kreivi Bukshoevden'in aikana lakkautettiin.

Nordisk familjebok puolestaan väittää löytöihini paremmin sapivasti:

1743 års bevillningsförordning införde i Sverige fönsterskatt att utgöras af husegarna för hel fönsterluft med 16 öre i Stockholm, 12 öre i större och 8 öre i mindre städer samt 6 öre på landet, dock med nedsättning till 3 öre för allmogen och med befrielse för gemenskapen af armén (i motsats till civila och militära boställs-hafvare). Med vissa förändringar upptogs fönsterskatten i följande bevillningsförordningar (1789 och 1800, artikel III, om bevillning för fönster), tills den bortföll i 1809-10 års förordning.

Hakusanan Allmän bevillning alla Nordisk familjebokissa:

1752 ordnades bevillningsförordningen  för första gången i olika artiklar. Se vi på en  bevillningsstadga för något senare år, t. ex. den  för 1789, finna vi första artikeln, där de personella  afgifterna äro upptagna, afdelad i flera kategorier  och hvarje kategori i en mängd afgiftsklasser: för  städerna 60, för civil- och militärstaterna 42. Andra  artikeln innefattar bevillning af rörelse, fastighet,  löner, hyror, arrenden m. m. Tredje artikeln stadgar  bevillning för hvarje fönsterluft i boningsrum och  fjärde artikeln s. k. öfverflödsafgifter för rättighet  att begagna ekipage, betjänt, fickur, tobak, siden,  förgyllning o. s. v. 

Tiedotuspläjäys vuonna 1789 päätetystä  verotuksesta Fahlun Weckobladetissa 1.8.1789:

Låssan kirkonarkistossa säilyneiden kuninkaallisten julistusten joukosta vuonna 1800 päätetystä:

Sveriges Rikets Ständers bevillning för nästkommande år 1801 och de påföljande åren
intill nästa Riksdag, Gjord och samtyckt vid Riksdagen i Norrköping den 15 juni 1800. [...]
Artikel III: Om bevillning utgörande efter fönsterlufter i städer och på landet.
För varje fönsterluft i alla privata hus även om de inte är bebodda betalas en avgift
Artikel lV: Angående bevillning för överflöd.
Alla olika yrkesbefattningar räknas upp och tjänstemännen betalar olika belopp i skatt på te, choklad, socker, puder, vin och andra tillåtna utländska drycker.
Skatt betalas för ekipage och slädar, olika var i landet de finns.
Avgifter för överflödig betjäning
Avgifter för kort- och biljardspel.
Avgift för sidentygstapeter och möbler, samt för friheten att bära fickur.
Avgift för rättigheten att bära sidentyg.
Skatt på ställen där te och choklad säljes.
Avgift för dem som röker, tuggar eller snusar tobak.
Avgift för hundar.

P.S. Hakuihin osui myös Karin Bendixenin kirjoittama Uppsalan maakunta-arkiston apuneuvo Sekler av skatter. Från landskapshandlingar till länsskattemyndigheter, jossa ei ollut yksityiskohtaista tietoa, mutta, jonka kaltainen olisi kannattanut 1700-luvun osalta lukea ennen verifikaattiprojektia.

Kuvat
Jean-Etienne Liotard: The Chocolate Girl. Gemäldegalerie Alte Meister via Google Art Project via Wikimedia
Fonds Georges Lafaye. III. Spectacles de marionnettes. Vieilles chanson françaises (1943, Lafaye) : marionnettes. Marionnettes du spectacle. Marionnettes du Joli tambour. Le joli tambour. Gallica
Pelikortti 1700-luvulta Ruotsista Peter Sillén SHMM

Viikon verifikaatti: 7515

Vuoden 1738 verifikaatissa 7515 on Ala-Satakunnan kohdalla noteerasin (sisällysluettelon tuella) ensimäistä kertaa huutokauppapöytäkirjojen otteet. Säätyläisten nimet on kirjoitettu muusta eroavalla tavalla ja AES:n tuleva anoppi löytyy hakijana eli velkojana? Täytyy joku päivä tutustua paremmin.

Säterikartanoiden listassa on tällä kertaa mukana arvio rakennusten tasosta. Kokemäellä ei mitään kovin komeaa. (Kolmen tilan nimet ovat pahasti taitteessa. Mitenkähän mahtavat tämän ratkaista tänä vuonna kuvattavien originaalien kanssa? Ja olikos se harmaasävykuvaus? Miksi?!) Kymmenyslistasta lisä Kokemäen nimmarikokoelmaan. Kirkkoherra ja Otto Giers, jonka asemaa en ulkoa muista:

Myllytulliluettelossa on Kokemäen kohdalla nyt yksi uusi mies, mutta kylät samoja. Yhden kohdalla merkintä "äger ingen Qvarn". Korkea aika edes yrittää löytää tulkinta-apua. Wikipedian "Myllytulli otettiin uudelleen käyttöön 1655 Ruotsin suurissa kaupungeissa ja se lakkautettiin vasta 1815" ei oikein stemmaa eikä muutenkaan auta. SSHYn wikissäkin keskitytään 1600-lukuun. Ehkäpä joku tietävä voisi kirjoittaa selostuksen kommenttilaatikkooni?

Rästilistan useissa huomautuksissa viitataan kuolemaan. Täältä voisi löytää kuolinpäiviä, jos hautauslistat sattuvaat puuttumaan. Esimerkki Kokemäen kohdalta:

Pitäjänkäsityöläisten listassa Kokemäen tilanne on muuttunut täysin edellisestä vastaavasta. Nyt vain kaksi käsityöläistä: Laikossa (?) säämiskäntekijä (?!) Thomas ja Säpilässä pitäjänseppä Mårten.

Olin jo kaasuttamassa sakkolistan ohi, kun päätin vähän vilaista... ja selvisi, että esi-isä Tuomas Härkälä Haistilasta ei ollut lasiin sylkijä.

Aivan lopussa on sisällysluettelon mukaan Charta sigillata -tilityksiä. Liekö leimavero? Jees, nyt on SSHYn wikissä tietoa: Vuosien 1732-1752 välillä papisto peri Charta sigillata -maksun avioliittokuulutusten yhteydessä. Olen minä tämän joskus aiemminkin kuullut, kai. Kokemäeltä puuttuu ennen vuotta 1742 vihittyjen tiedot eli täältä voisi kerätä täydennystä. Kuka kokemäkeläinen neito mahtoi olla raumalaisen porvarin Anders Tellingin morsian? (Aiemmin ohitettu vuoden 1734 lista Kokemäeltä sisältää pitäjänkirjuri Anders Biörnströmin, täh? Eihän mies mennyt toista kertaa naimisiin...)