Betty Elfvingin (1837-1923) Uudessa Aurassa 21.12.1913 julkaistu kirjoitus. Ajoitus, nimi Iikka ja Tammisaari viittaavat siihen, että Elfving kertoo omasta lapsuudensa joulusta vuoden 1843 paikkeilla. Varhaisin joulukuusi Suomesta tunnetaan vuodelta 1829, joten sellainen säätyläisperheessä runsas kymmenen vuotta myöhemmin ei ole mahdottomuus.
Perheen isä oli piirilääkäri.
Kaupungin nuorison on miltei mahdoton käsittää, mitä ponnistusta kodeissa vaadittiin entiseen aikaan joulun lähetessä. Silloin ei ollut leipureita, pesolaitoksia, kauppahalleja, karamellitehtaita, kaikkea sitä, mitä meidän aikamme pitää välttämättömänä. Se seikka, mikä ennenkaikkea eroittaa entisen ja nykyisen toisistaan on varallisuusasema koko Suomessa. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat kaikki ihmiset enemmän tai vähemmän köyhiä, mutta jouluksi uhrasi jokainen mielellään jotakin, mikäli mahdollista. Ja mitä lähemmäksi tuo suuri päivä tuli sitä enemmän kasvoi lasten rauhaton kaipaus. Joulukinkku oli jo höyrynnyt kodin suuressa padassa ja joulukuusi oli kannettu sisään; mutta kuitenkaan ei päivä tahtonut milloinkaan loppua, iltaan oli aika hirveän pitkä.
Eräs veli ja sisko, 6 ja 7- vuotiaat kertoivat, kuinka heidän kaikkien aina pienimpään 1-vuotiaaseen asti täytyi mennä nukkumaan päivällisen jälkeen. Kuten tavallista, oli syöty klo 2, mutta kuusi sytytettiin vasta 1/2 7 eikä sitä ennen kukaan vanhempia paitsi, jotka vaatettivat sen, saanut nähdä vilaustakaan siitä. Lastenhoitajatar ei ollut vielä valmistelujaan päättänyt, ja rauhoittaakseen hyörivää joukkoa, asetti hän kunkin paikalleen käskien jokaisen sulkea silmänsä ja nukkua tai ainakin pysyä hiljaa. Kun kaikki oli valmista, piti heidän nousta ylös pesemään ja pukemaan itseään.
Lapsille tämä oli kauhea tuomio, mutta vanha Iikka oli auktoriteetti, jota täytyi totella. Kaikella kärsimyksellä on kuitenkin loppunsa. Lastenkamarin lukittu ovi avautui, ja pääsy kodin pikku saliin oli vapaa. Jo tämä sai sydämen lyömään. Ja tuolla seisoo joulukuusi säteillen valoa oksat piparkakkusydänten ja tähtien, saksalaisten omenien ja mamselli Ramillonin tekemien konfettien koristamina. Kaikesta tästä ihanuudesta saivat lapset valita sen, mistä enin pitivät, mutta aluksi ainoastaan yhden. Meidän ajastamme se voi näyttää ankaralta, mutta silloin ei katsottu asiaa niin. Pienimmälläkin pienokaisella oli oma arvonsa, ja sitäpaitsi oli sangen elähyttävää ensin valita itse ja sitten katsoa, minkä toiset valitsivat sekä vertailla eri lahjoja keskenään. Erityistä mielenkiintoa herättivät karamellipaperit, sillä vaikkei ainakaan mamselli Ramillonin karamellipapereissa vielä ollut kiiltokuvia, saattoi kuitenkin tapahtua, että löytyi pieni väritetty kuva, painettu Saksassa, sopivine allekirjoituksineen, jonka merkityksen ainoastaan isä ja äiti ymmärsivät. Semmoinen paperi oli kallisarvoinen, ja illempänä se tavallisesti lahjoitettiin Iikalle, joka kätki sen virsikirjaansa jonkun mielivirtensä kohdalle. Talon palvelijat olivat sisällä, ja saivat hekin kestityksensä samassa hauskassa piirissä. Mutta ulkoa porstuasta kuului ääniä, ja kun lähdettiin sinne, seisoi siellä kolme tähtipoikaa, jotka pyysivät saada laulaa. He olivat tietysti tervetulleet, ja nyt nähtiin jotakin ihmeellistä. He olivat puetut valkoisiin kauhtanoihin ja vyöllä vyötetyt he olivat niinkuin Itämaan viisaat miehet. Suurena, koreana ja kirkkaana paloi heidän tähtensä, mutta kellään ei ollut vielä aikaa tarkastaa sitä, sillä siellä takana oli paljon muutakin. Siellä olivat Betlehemin paimenet ruskeissa kauhtanoissaan, neitsyt Maaria suuressa, kirjavassa vaipassaan, julma kuningas Herodes, karhu seisoen kahdella jalalla sauva etukäpälässä, vieressä pieni poikanen luultavasti kuvaten sitä, että raa'inkin luonto kaipaa rauhaa pyhän joulujuhlan aikana.
Tähtipojat osasivat monta laulua, jotka kaikki koskivat jouluiloa ja sen merkitystä, mutta ei ollut aikaa kuulla niitä kaikkia, sillä ilta kului ja pikku väki alkoi tuntea väsymystä. Kun isä oli pannut venäläisen hopearahan yhden tähtipojan käteen, kumarsivat he tyytyväisinä ja poistuivat. Nyt paloivat lapset taas joulukuusen luo, josta uudelleen saivat luvan ottaa makeisia. Mutta samassapa avautui ovi porstuaan ja kääre lensi sisään. Joululahja! Nyt kävi ilo äänekkääksi, sillä heti tuli toinen ja kolmas. Mikä ilo juosta noutamaan niitä, yhdentekevää, kelle ne olivat. Kukaan ei jäänyt vaille. Siinä oli lämpimiä kintaita tai muuta talven varalle, kelkka, keppihevonen, kaksi nukkea vahapäineen. Ehkei silloin vielä tunnettu porsliininukkia. Aikaa, vaivaa ja rahoja olivat vanhemmat uhranneet tämän ilon esiinkutsumiseksi, mutta sitten saivat hekin runsaan palkintonsa. Kun kaikki näytti jo olevan lopussa, kannettiin sisään suuri tynnyri täynnä saksalaisia omenia Lyypekistä sekä rusinalaatikko Espanjasta, Herra tietää, miten ne omin päin olivat tulleet Loviisasta Tammisaareen. Mutta täällä ne nyt olivat tervehdyksineen isoisältä ja isoäidiltä. Kaikki ymmärsivät, mitä merkitsi omistaa talossa sellaista tavaraa, mutta kukaan ei koskenut ainoaankaan rusinaan. Pitihän lahjojen kestää koko talvi.
Kynttilät kuusessa olivat palaneet loppuun ja päivä oli pulkassa.
Kuva: Tanskalainen Punch 52/1892. Wikimedia.
