1500- ja 1600-lukujen tutkimuksen päivät

Tänä vuonna minulta jäi 1800-luvun tutkimuksen päivät väliin, kun niiden kanssa päällekkäin järjestettiin Turussa ensimmäistä kertaa 1500- ja 1600-lukujen tutkimuksen päivät ja halusin nähdä jotain (upo)uutta. Torstain tutkimuksen teon edellytyksiin keskittyneestä ohjelmasta minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta siitä varmaan järjestäjät kirjoittavat omissa verkkoraporteissaan. Sivustakatsojan fiiliksen ja aikakauden kuvitukseksi otos Wienin reissulta:

Perjantaina puhuttiin varsinaisista tutkimuksista, mikä oli mielenkiintoisempaa, vaikka jokaisella esiintyjällä oli käytettävänään vain 10 minuuttia. Ensimmäisenä kuuntelin kauppakomppaniatrioa. Heistä Katja Tikka tutkii oikeushistorian näkökulmasta 1600-luvun alkupuolella Ruotsin ensimmäisiä komppanioita, joiden malli saatiin Alankomaista. Tikan fokus on siinä mitä yritettiin saada aikaan, mutta hän totesi havainneensa, että tavoitteisiin ei päästy eli pääomia ei saatu kerättyä.

Henri Hannula tarkastelee vuosisadan lopulla Alankomaiden diplomaatteja ja miettii keiden etua nämä ajoivat neuvotellessaan Ruotsin kuninkaan kanssa välillä tätä kiristäenkin. Kaarle Wirta, joka ei sairastuttuaan päässyt paikalle on väitöskirjansa Dark horses of business : overseas entrepreneurship in seventeenth-century Nordic trade in the Indian and Atlantic oceans jälkeen aloittamassa tutkimusta, jossa seuraa tervakaupan rahavirtoja. (Väitöskirjastaan Wirta puhuu tällä verkkovideolla.)

Seuraavassa sessiossa puhuttiin vallankäytöstä ja oikeudesta. Riikka Miettinen on syksyllä aloittanut kolmen vuoden projektin, jossa paneutuu siihen, miten mieleltään poikkeaviin / mielisairaisiin suhtauduttiin kun heille ei ollut laitoksia eikä (ajan tavalla) koulutettuja hoitajia. Lähteinään ovat pääosin tuomiokirjat.

Miettisen tutkimuksen rajanvedon haasteista sain konkreettisen kokemuksen, kun ulkomuistista menin hänelle höpisemään yhdestä miehestä 1720-luvun Kokemäellä. Kotiin päästyäni tarkistin lähteet ja kyse olikin erikoisemman puoleisesta uskonnollisesta herätyksestä, johon viranomaiset olivat puuttuneet vääräuskoisuuden takia. Mutta minun silmissäni ei ollut "ihan tervettä".

Katinka Sarjanoja on aivan alussa myötävannomiseen keskittyvässä väitöskirjatutkimuksessaan, mutta uskalsi väittää Heikki Ylikankaan olleen väärässä kirjoittaessaan, että käytäntö kuului vai keskiaikaan. Sarjanoja oli löytänyt esimerkkejä jopa vuonna 1695 tapahtuneen virallisen lopetuksen jälkeen.

Maria Julku on pidemmällä väitöskirjatutkimuksessaan Pohjanmaan käskynhaltijoiden asemasta 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä tuotti lukuisia muistipalaumia Olof Ångermanin vääntämisestä. Miten valtaa käytetään, miten toimenkuvia määritellään ja miten ne muuttuvat? Etäisyydet ja tiedon puutekin kuullostivat tutuilta, vaikka niiden suhteen Pohjanmaalla oltiin eri suuruusluokissa kuin Raaseporin voutikunnassa.

Kolmannessa sessiossa puhuttiin sodasta, josta en tajua mitään. Mutta oli kyllä jännää kuulla ääneen todettuna, miten Olli Bäckströmin kapinalliset ja Jaakko Björklundin aliurakointirakenteet resonoivat Afganistanin ja Lähi-idän edelleen käynnissä oleviin sotiin. (Bäckströmin tuoreeseen väitöskirjaan linkitin yhdessä muiden 1600-lukua käsittelevien opinnäytteiden kanssa viime vuoden lopulla.)

Elämän iloiksi ja kiroiksi otsikoidussa sessiossa Ilari Aalto kertoi Aboa Vetuksen kaivauksissa löytyneestä liitupiippukeskittymästä, joka oli ajoitettavissa 1600-luvun alkupuolelle ja täten yhdistettävissä kirjallisista lähteistä tunnettuun Anders Merthenin krouviin. Aallon hypoteesi on, että tupakointi keskittyi krouvin oven ulkopuolelle. Innostuneessa keskustelussa tarjottiin vaihtoehtoisena tulkintana, että kasa olisi syntynyt siivouksesta. (Jälkiajatus: miksei piipun paloille keksitty mitään uuskäyttöä? Eikö niillä olisi voinut pelata jotain?)

Marja Hartola kertoi tutkivansa menneiden aikojen ruokataloutta, mikä oli tietenkin minulle kiinnostava ja iloinen uutinen. Jenni Kuuliala jatkaa katolisten kirkon tuottamien lähteiden parissa ja miettii lääketiedettä ja elettyä uskoa uuden ajan alun Italiassa.

Päivien finaalissa Marjo Kaartinen kertoi, että latinankielisten tekstien kirjoittajien koneellisessa tunnistuksessa on saatu "aika jänniä tuloksia". Esityksen perusteella tämä minulta koko lailla piilossa pysynyt digihum-hanke Propreau tosiaan kuuluu onnistujiin.

P. S. Viime vuotisten opinnäyteharavointien vähäinen 1500-luku sopinee läntättäväksi tähän.

• Eemil Keräsen gradua ei ole verkossa, mutta hän on tiivistänyt siitä blogitekstin
  Kymmenysverotus kolmessa Varsinais-Suomen pitäjässä 1560-luvulla [Korjaus 12 tuntia julkaisun jälkeen. On verkossa: Kymmenysverotus Maskussa, Mynämäessä ja Nousiaisissa 1560-luvulla]
• Elsayed, Duha: Agricolan pitää – nesessiiviverbi kielikontaktin ytimessä
• Schiavone, Sebastian: Palkkamiekat kirjeissä : skotlantilaisten palkkasoturien näyttäytyminen Ruotsin kuninkaallisen ja aatelin kirjeissä 1570-1599
• Schygge, Kristoffer: "Med vår gunstige willie och tillatelse" : Statsmakten och gränsstäderna Kalmar och Viborg under Gustav Vasas tid
• Carina Junhager: Våld i Strängnäs stads tänkebok 1590-1599 : Våldsmål i Strängnäs rådstuga under 1590-talet
• Manuel Jiménez Fonseca: Civilizing Nature : Revisiting the Imperialist History of International Law 1511-1972 

P. S. 2. Myös Kari Hintsala oli paikalla ja julkaisi jo oman näkemyksensä kokemastaan. Sotasessiosta oli saanut minua enemmän irti, ylläri-pylläri.

Omalaatuinen Sofie von Fieandt

Padasjoen Saksala. Kodin kuvasto 32/1917

Padasjoella kirkkoherran tyttärenä vuodet 1861-68 asunut Naëmi Ingman mainitsee kirjassaan Laulajattaren muistelmia (1928) "varsin omalaatuisen henkilön ja lämpimän ihmisystävän" Sofie von Fieandtin, joka asui Mart-Hietalan tilalla lähellä veljensä Robert von Fiandtin omistamaa Saksalan kartanoa . Ei siis veljensä taloudessa, mikä olisi ollut tavanomaisempaa. (Rippikirjan 1856-65 mukaan hän oli muuttanut Saksalasta omaan talouteensa vuonna 1858.)

Hän oli tunnettu armeliaisuudestaan köyhiä kohtaan, joita hän auttoi kaikin tavoin, mutta samalla hänestä mainittiin, ettei hän koskaan käynyt kirkossa. Olipa moni nähnyt hänen työskentelevän ihan pyhäpäivinäkin, kehräävän ja karttaavan villaa tahi neulovan vaatteita, useimmiten juuri köyhille lapsille.

Padasjoen rippikirjan mukaan Adolfina Sofia oli syntynyt vuonna 1823 eli oli 44-vuotias suunnitellessaan "vanhoillaan päivillään" avioliittoa Alexander Napoleon Kekonin kanssa.

Papisto sai silloin kovan pähkinän purtavakseen: kuinka saatettiin hänelle antaa avioliittokuulutus, hänelle, joka synnillisenä ihmisenä ei käynyt edes kirkossa, vielä vähemmän Herran ehtoollisella! - Monien ja pitkien epäilyjen ja mietiskelyjen jälkeen päätettiin vihdoin asettaa hänelle valittavaksi seuraava vaihtoehto: joko jäädä naimattomaksi tai ensin käydä ehtollisella ja saada sitten kuulutuksen. Ja kuinka kävi? - Kaikkien ihmeeksi vanha neiti alistui pappien määräyksiin, tuli kirkkoon parhaiksi ehtoolliselle ja asteli sen päätettyä suoraa tietä ulos kirkosta.

Avioliitto solmittiin Padasjoella 23.9.1867.

Luin tuliaislehtiä

Tukholmassa ehdin Nationalmuseumin ja Armemuseumin lisäksi toki pyrähtää lehtikioskilla ostamassa tavanomaisen satsin luettavaa paluumatkalle ja kotiinkin.

Släkthistoria 1/2019 keskittyi valokuviin, joita mielenkiintoisempaa oli m.m. esittely Arvid Bergmanin kirjasta Född slav - död fri?, jossa hän kertoo Ruotsiin päätyneistä afrikkalaistaustaisista miehistä. Oma esi-isänsä oli Kustaa III:n aikaan armeijassa, mutta ei saanut eläkettään, kun ei "neekerinä" pystynyt todistamaan syntymäaikaansa. Bergmanin tutkimusten mukaan mies oli syntynyt Bostonissa ja mahdollisesti Vapaussodan yhteydessä päätynyt Eurooppaan. DNA-tutkimus on osoittanut Bergmanille yhteyksiä sekä Afrikkaan että Yhdysvaltoihin.

Pienenä hupijuttuna oli ArkivDigitalin nimihakemistosta 1860-1930 haettu lukusanoilla nimettyjä. Ja tosiaan oli lapsia, jotka olivat saaneet toiseksi nimekseen Sexa tai Sjunde syntymäjärjestyksen mukaisesti! Hiskistä en pikaisesti vastaavaa löytänyt. Suomesta on myös turha etsiä asiakirjatyyppiä Personalieböcker, joka Ruotsissakin oli kirkkoherrojen kirjoitettavana vain Västeråsin hiippakunnassa, mutta tavataan toisinaan muualtakin. Näissä on kirjoitettu jokaisesta vainajasta elämäkerta! (Toisinaan ruotsalaisissa hautauslistoissa on myös elämänkuvausta enemmän kuin Suomessa koskaan.)

Historiskan 4/2018 kertoi alkavasta projektista, jossa tutkitaan äänestysoikeuden rajoituksia Ruotsissa vuoden 1921 jälkeen. Kuten Suomessakin oikeus vietiin (tai sitä ei annettu) köyhimmiltä ja holhouksen alaisilta. Miten lie meillä sitten ollut romanien ja saamelaisten laita. Ruotsissa äänioikeuteen vaadittiin "henkikirjoitusosoite" (folkbokföringsadress), jonka puutteen takia nämä liikkuvan elämäntavan ryhmät eivät päässeet äänestämään.

Populär historia 2/2019 oli käyttänyt samaa kansikuvaa kuin minulla oli 1802-kirjassa. Kyseisen projektin perusteella minulla oli muistikuva, että Kustaa IV Adolf ei vaimonsa kanssa toimeen tullut, joten ihmettelin rakkauteen viittaavaa otsikkoa. Mutta kyse olikin siitä, että hän oli tehnyt valinnan itse eikä erityisen harkitsevaisesti. Artikkeli oli hyvä kertaus parin elämään - eikä tietenkään maininnut kesää 1802.

Lehden alkusälästä selvisi, että Suomessakin tuttu Pommac lanseerattiin 1919 ja 1920-luvulla se oli vielä hienoston juoma, jota voitiin terästää ginillä. Yleiseksi janojuomaksi se muuttui Ruotsissa 1950-luvulla. Lyhyehköllä pätkällä mainostettiin Ruotsin ainoaa pesulamuseota Vårbyssä, jonne pyykkiä tuotiin 1900-luvun alussa Tukholmasta. Missäköhän Helsingin pyykit pestiin?

Laajan artikkelin oli kuningasparin ohella saanut Angelica Balabanoff, joka osoittautui jälleen yhdeksi aukoksi tietämyksessäni Venäjän historiassa. Suomalaisissa sanomalehdissä hän näyttää esiintyvän ensimmäistä kertaa vuonna 1906 puhujana sosiaalidemokraattien puoluepäivillä Mannheimissa ja mainitaan sittemmin erityisesti vasemmiston lehdissä. Helsingin Sanomissa 21.10.1925 Balanoff on "kyttyräselkäinen kommunisti-nainen, joka myöhemmin [toimittuaan Italiassa Mussolinin kanssa] palasi Venäjälle Leninin ja Trotskin apulaisena ja ajeli tsaaritar-vainaan ajoneuvoilla."

Kirja Horet i Hälsta. En sann historia från 1600-talet, jonka olin laittanut metsästyslistalle, sai lehdessä kriittisen arvion, jonka mukaan rikostapauksesta ei oltu onnistuttu luoman lukuelämystä.

Salattua viisautta?

Selaillessani Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelman kortistoa "Leikillisiä kirjoituksia ja piirroksia D IV 41" kuullosti lupaavalta. Mutta vaikka pientä kirjasta kuinka kääntelin, en saanut tolkkua oliko kirjoittaja tosissaan vai leikin laskija. Erikoinen käsiala vaikeuttaa ajoittamista, mutta eiköhän tämä 1800-luvulta ole.

Helpoimmin olivat ymmärrettävissä kaksi ensimmäistä aukeamaa, jotka todennäköisesti oli täyttänyt joku muu kuin loppusivujen kynänkäyttäjä.

Sitten oli kyllä otsikkosivu

ja sille "selvennystä"

mutta kukaan Twitterissä kuvan nähnyt ei pystynyt jakamaan lisätietoa käsitteistä. Kirjoittajan keksimiä? Erikoisia asioita tutkivan ruotsalaisen mielessä hermethologia toi mieleen hermetismin eli kirjoituksiin Hermetica ja Corpus Hermeticum perustuvan ajattelun. Ainakin "salattu viisaus" sopii loppuihin sivuihin, joilla annettiin m.m. ohje kukon vetämälle tukille. Olki täytetään elohopealla?

Tähän liittyvä kuva on kirjan lopussa.

Toinen valmiiksi piirretty kuva on n:o 3

Sen selostus on tämä. Sukat ja jotain öljyä?

Viimeiseksi esimerkiksi otsikko, johon ei liity enempää tekstiä ja kuva on vain lyijykynähahmotelma, josta erottuu kyllä irti oleva pää.

Sisko eli Petteriä pidempään

Viime viikon päivästä Tukholmassa ei irtoa kolmatta postausta, mutta samaisesta kaupungista tein vähän ennen reissua tutkimuslöydön, joka kaipaa dokumentointia.

Olen varmaan aiemminkin todennut, että sukututkimus 1700-luvun Tukholmassa on oma lajinsa. Ei toivoton sellainen, sillä perukirjat auttavat usein ja seurakunnista on pääsääntöisesti historiakirjat tallella sekä osaan hakemistotkin. Hakemistoja on myös tutkimukselle oleellisiin henkikirjoihin, joita valitettavasti on säilynyt vain hajavuosilta.

Mutta ne henkikirjojen hakemistot ovat vanhoja ja käsinkirjoitettuja. Nimet eivät alkukirjaimen jälkeen ole aakkosjärjestyksessä. Jos ei tiedä minkä seurakunnan alueelta henkilöä pitäisi hakea, läpikäynti on rasittavaa sekä fyysisistä kappaleista kaupunginarkistossa että ArkivDigitalissa.

Ei toki mahdotonta ja kun välttämättä halusin tarkistaa kaikki lähteet yhdestä Schiltistä, niin kävin kirjoja yksi toisensa jälkeen läpi... ja löysin Petter Sundin siskon!

Överståthållarämbetet för uppbördsärenden G1BC:16 (1730-1730) Bild 90 / sid 61
(AID: v573341.b90.s61, NAD: SE/SSA/003106)

Tämä ennen isoavihaa Helsingissä asunut nainen katosi toisen avioliittonsa jälkeen näkyvistä. Viime vuonna julkaistuun kirjaan raavin kokoon mainintoja aviomiehestään, mutta en pystynyt sanomaan naisesta itsestään mitään. Ilmiselvää slarvausta, sillä hän oli hakemistossa sekä omalla että miehensä nimellä. Ja asuvat alueella "Ladugårdlandet nedre", josta käytännöllisesti kaikki (tai ainakin yli puolet) tutkimistani henkilöistä löytyvät.

Itse henkikirjasta näkyy, että pariskunta asuu piikansa kanssa korttelin Hafsswalget tontilla n:o 6, jonka omistaja on Örebrossa.

Överståthållarämbetet för uppbördsärenden G1BA:13:2 (1730-1730) Bild 180 / sid 116
(AID: v367133a.b180.s116, NAD: SE/SSA/003106)

Korttelin saa kartalle esimerkiksi kaupunginarkiston sivulla Kvarters och adressnyckel 1730–1810, jonka mukaan tontti 6 on nykyään Artillergatan 18. Halutessaan asian voi varmistaa vielä Stockholmskällanin karttavertailusta.

Aivan Armemuseumin vieressä eli tuostahan viime viikollakin (taas) kävelin! Museoalue oli 1730-luvulla armeijan aktiivikäytössä ja vieressä on kirkko eli mainio paikka kievarinpidolle, joka Catharinan miehellä henkikirjan mukaan oli ammattina.

Kun alue oli selvillä ei ollut mitään syytä jättää seuraavaa käytettävissä olevaa hakemistoa vuodelta 1741 tarkistamatta.

Överståthållarämbetet för uppbördsärenden G1BC:26 (1741-1741) Bild 72 / sid 15
(AID: v573351.b72.s15, NAD: SE/SSA/003106)

Catharina on siis jäänyt leskeksi.

Överståthållarämbetet för uppbördsärenden G1BA:18:1 (1741-1741)
Bild 137 / sid 27 (AID: , NAD: SE/SSA/003106)

Hän asuu edelleen samassa korttelissa, mutta nyt sen tontilla n:o 3. Häntä ei näemmä ole vapautettu henkirahasta, vaikka iäkseen arvioidaan 70, sillä Catharina ansaitsee edelleen oman elatuksensa kehräyksellä.

Kun asuinpaikka on aivan Hedvig Eleonoran kirkon vieressä on selvää, minkä seurakunnan kirjoihin Catharinan miehen ja todennäköisesti Catharinan itsensä hautaus on merkitty. Ja kyseisiin kirjoihin on jopa edellä mainittu hakemisto, joten ihmettelen entistä enemmän tutkimukseni aukkoa... paitsi, että kumpaakaan ei G:n eikä S:n kohdalta löydy.

Perukirjahakemistot olen takuulla Sund-kirjaa tehdessä tarkistanut, mutta varmuuden vuoksi... ainoa Golden-alkuinen nimi on Goldenou. Kehräämisellä eläneen naisen perukirjattomuus ei ole ihme, mutta perukirja olisi kyllä ollut aarre, sillä kaikki muutkin Petterin sisarukset ovat sodan jälkeiseltä ajalta hukassa.

Narvan voitosta

Wienin sotahistoriallisen museon jälkeen oli ilo Tukholmassa kävellä luottavaisin mielin Armemuseumin Narvan voitosta kertovaan näyttelyyn. Jossain muualla se voisi olla vain venäläisiltä vietyjä lippuja vitriineissä, mutta ei täällä.

Näyttely alkoi kirkkomaisella tilalla, jonka videonäytöillä pappi kertoi (vahvasti lyhennettyä) virallista totuutta voitokkaasta Narvan taistelusta. Vasemmalla puolella oli lisää tietoa siitä, miten lukuisilla painotuotteilla myös levitettiin silkkaa ilosanomaa. Yksi näistä oli Götakämpavisa, jonka sai kuunnella näyttelyssä myöhemmin.

Mutta oikealla puolella kirjeottein ja chatiksi modernisoituna tuotiin esiin se, miten ensin oli eletty epävarmuudessa ja aikanaan saatu tietää myös kuolleista ja haavoittuneista.

Valtakunnassa 5.2.1701 pidetyt kiitosjumalanpalvelukset olen ehkä jossakin käsikirjoituksessani maininnut, mutta Tukholmaan ei ole ollut syytä perehtyä, joten sen juhlavalaistus oli uutta tietoa. Brunkebergin mäelle oli pystytettu puinen portaikko, joka pahvilla peitettynä muodostui pyramidiksi. Pahviin oli leikattu latinaksi teksti, joka valaistiin 2500 traanilampulla, jotka vaativat 120 hoitajaa. Näky ikuistettiin kirjallisesti painotuotteeseen, josta sai lukea tekstin ruotsiksi ja saksaksi.

Kaikkia oli kehoitettu valaisemaan ikkunansa, mutta varakkaimmat olivat järjestäneet talojensa eteen illuminaatioita, joiden olemus suomalaisessa juhlavalaistuskuvauksissa on jäänyt minulle epäselväksi. Tällä oli esillä painokuvana tallennettu Bengt Oxenstiernan kodin edessä ollut 15 metriä korkea ja 50 metriä leveä kulissi, jonka puukehykseen pinkotettua pellavakangasta kuvineen valaisi 1000 lamppua.

Yli tuhat vuotta vanhaa (tai ikiaikaista?) perinnettä seuraten ruotsalaiset olivat Narvassa ottaneet voittamiltaan venäläisiltä näiden liput, rummut ja tykit, jotka tuotiin Tukholmaan. Päivän valoon ne tuotiin 21.8.1701 juhlavassa kulkueessa, jonka muotoa tavoitteli näyttelyn mittavien vitriinien rivi.

Mutta koska tämä ei ollut hehkutusnäyttely, vitrinien vieressä kulkevalla seinällä kerrottiin kaupungissa samaan aikaan pidetyistä sotavangeista.

Sotasaaliin ottamisen ohella myös sen esittelyllä on pitkä perinne, josta kerrottiin muutamin kuvin. Sitten jaettiin tietoa sotalippujen naulaamiseen liittyvästä symboliikasta, josta olin tietämätön. Tämän rinnalla muistutettiin, että lippujen alla kuljetaan yhä.

Narvan taistelua seuranneen juhlinnan jälkeen oli vihdoin aika kohdata totuus. Venäläisen univormu oli makuuasennossa vitriinissä ja dynaamista aseasetelmaa ympäröivät kuulanreiät ja veriroiskeet. Menehtyneet 11000 olivat saaneet peilipintaisen muistotilan.

Sen jälkeen näyttelyssä kerrottiin vielä taistelun muiston säilyttämisestä ja esityksistä. Tuoreeltaan sotasaalille suunniteltiin juhlavaa esittelytilaa, mutta sattuneesta syystä sellaista ei koskaan tehty. Mutta kahden taitelijan voimin saatiin dokumentoitua yksityiskohtaisesti venäläiset tykit, mikä oli onnekasta, sillä nämä piti sodan jälkeisessä taloustilanteessa myydä tai sulattaa.

Suomen sodan jälkeisessä kansallishengen uudessa muotoilussa Narvan taistelu sai uutta merkitystä. Sen ja muiden voittojen liput asetettiin Riddarholmin kirkkoon (hapertumaan) vuonna 1817. Cederström maalasi taistelusta verettömän ja liattoman kuvan 1910. Kun vuonna 1936 Narvaan vietiin pronssinen leijona, esitettiin hankkeen kansallismielisyydestä kriittisiäkin kommentteja, mutta kuten voin itsekin todistaa, leijona on kaupunkiin palautettu vuonna 2000. Ja vielä tällä vuosituhannella on ruotsalaisissa historian oppikirjoissa taistelun kohdalla toistettu myyttiä, että yksi ruotsalainen vastaa kymmentä venäläistä.

Remontoitu Nationalmuseum

Tukholman keskustan museoista minulla on etäisin suhde Nationalmuseumiin. Olen käynyt siellä lukuisia kertoja syömässä erinomaisen salaattipöydän, mutta itse kokoelmista kuvani oli niin hämärä, että yllätyin, kun Anu Lahtinen alkoi puhua niihin kuuluvasta arkusta (täällä). Taulujahan siellä oli?

Niinpä museon pitkällisen remontin valmistuttua oli viime viikon Tukholman risteilyllä syytä mennä tutustumaan. Mielikuvani tauluista ei ollut kovin vinksallaan, sillä kronologisesti järjestetty kokoelmanäyttely alkoi ovelta, jonta päällä lukee Tafvelsamlingen. Mutta heti sisään astuessa edessä oli arkku, josta Anu oli puhunut.

Sekä 1500-luvun taidetta, enimmäkseen ulkomailta. Kansallismuseon nimen perusteella voisi muuta odottaa, mutta ensimmäisessä huoneessa vain Tanskasta sotasaaliina viedyn katoksen takana olevilla hallitsijamuotokuvilla oli selvä yhteys Ruotsiin.

Esinetekstit olivat minimalistisia eivätkä temaattisen ryhmittelyn esittelytekstit paljoa pidempiä. Eli sai jäädä ihmettelemään (aivan kuten omassa Kansallismuseossamme viime kesänä), että olivatko esimerkiksi huonekalut olleet täällä jo 1500-luvulla vai hankittu tyyliesimerkeiksi myöhemmin.

Ilmiselvästi tällaisesta ei yläkertaa kiertäessä ollut tarkoitus huolehtia vaan nauttia taidehistoriallisesta katsauksesta, jossa 1700-lukua lähestyttäessä alkoi tuli vastaan aidosti Ruotsiin liittyviä esineitä kuten David Klöcker Ehrenstahlin maalauksia.

Vitriinien pikkuesineet jäivät mysteeriksi, sillä olin rynnännyt näyttelyyn (etuovella kanssani odottaneita eläkeläisryhmiä pakoillen) kulkematta infotiskin kautta. Niinpä minulla ei ollut tietoa siitä miten pikkuiset numeroidut merkit vitriineissä oli tarkoitus avata. Poislähtiessäni selvisi, että joko puhelinsovelluksella tai lainalaitteella.

Onneksi isommista esineistä, kuten kreivi Piperin Ranskasta hankkimista seinävaatteista oli selostusta luettavissa ilman laitteita. Ja onneksi museon taiteesta on verkossa hyviä ja vapaasti käytettäviä kuvia, sillä nykyiseen kirjaprojektiin liittyvä nanoserkun aviomiehen maalaama Kaarle XII:n muotokuva katonrajassa oli haastava kuvattava.

1700-luvun puolella Ruotsi sekoittui sulavasti muuhun Eurooppaan, mikä tietenkin vastaa (yläluokan) todellisuuttakin. Koska taidehistoriasta ja tyylisuunnista olen saanut (ilmeisesti elinikäisen) yliannostuksen yritin ensisijaisesti etsiä kirjaprojektiin liittyviä juttuja. Onnekkaasti tuli vastaan muotokuva Itä-Intian kauppakomppanian superkargööristä. Ei siitä, joka oli (taas yhden) nanoserkun aviomies, mutta aikalaisestaan. Minkä jälkeen oli uskottavaa, että jollain sukulaisella on voinut olla melkein yhtä hieno kaakeliuuni kuin yllä näkyvä Rörstrandin kappale vuodelta 1748.

Alakerran 1800-luvun taiteesta en löytänyt montaa esimerkkiä Suomesta tutusta kansallisromantiikasta, vaikka nyt lähes kaikki työt taisivat olla ruotsalaisista käsistä. Tuttuja juttuja toki sai nähdä: Carl Larssonia, Anders Zornia, Elsa Beskowia ja Gustaf Cederströmin monesti esitetyn Kaarle XII:n ruumissaaton. Täällä oli vielä enemmän esineitä ja huonekaluja kuin yläkerrassa ja niistä monet kansainvälisiä klassikkoja. Ilmeisesti museon pointtina on siis esitellä eurooppalais-länsimaista taidehistoriaa Ruotsi-painotuksella.

Sisääntulokerroksessa on erillinen osio lapsille, mutta sinne ei päässyt sisään ilman lapsukaista, joten en voi siitä mitään muuta kertoa.

Jos joskus olen sateisena päivänä Tukholmassa ilman tekemistä ja museo on edelleen ilmainen, voin palata tekemään laitteistetun kierroksen, mutta todennäköisesti askeleeni vievät jatkossakin muualle. Myös ruokaa etsiessäni.