Jaakko Krumbergin aikuiselämän monivaiheisuus

Jaakko Krumbergin lapsuudenmuistelma [1] päättyi epäonnistuneeseen kulkukauppayritykseensä talvisilla teillä. Lumista kulkemista on myös varhaisimmassa löytämässäni kirjoituksessaan Taika-uskoa kesällä 1887. [2] Pian sen jälkeen (ja ennen muistelmaansa) oululaisessa sanomalehdessä ilmestyi kirjoittamansa jatkokertomus Laitilan Anna, joka on hyvin fiktionmakuinen rakkaustarina.

Muistelmansa julkaisun jälkeen Krumberg jatkoi vuonna 1888 humoristis-realistisella tyylillä, jota edustaa lyhyt kertomus isännän kauppamatkasta.[4] Pidemmässä kertomuksessa [5] kaupungin markkinoille lähtee isännän kanssa matkan palkkaetuihinsa neuvotellut piika sekä renki Kalle, joka jo ensimmäisessä kestikievarissa teki 

oven suun puolessa kellon vaihetusta, vaan eivätpä oikeen tahtoneet sopia, kun Erkki tahtoi Kallen mielestä vähän liijan paljon välejä. Hyvähän sillä Erkillä tosin kello oli; paljon parempi kun Kallella, mutta paljon tahtoi häijy välejä; ei hirvennyt hän kauppoihin ruveta — ja olihan niitä markkinoillakin kelloja, monenkinlaisia, saattoihan hän siellä vaih taa jos tahtoisi eli myödä kerrassaan entisensä ja ostaa uuden. Silleen ne kaupat sitten jäikin.

Seuraavan nimellä Jakke Honka julkaistun jatkokertomuksen Perukkalaiset päähenkilönä oli kulkukauppias [6]. Kertomus Miten pääsin kiertokouluun ehkä palasi Jaakko Krumbergin omiin lapsuudenmuistoihin, sillä minäkertojalla on kasvatusvanhemmat.[7] Kynänsä kulki sujuvasti, sillä samana vuonna ilmestyi vielä jatkokertomus Kosioretki [8] ja ensimmäistä kertaa Oulun ulkopuolella, sanomalehdessä Savo-Karjala, nurkkanovelli Erkki ja Liina [9]. Vuoden lopussa alettiin myös markkinoimaan Werner Söderströmin kustantamaa kansankirjailijaimme novellikokoelmaa Syvistä riveistä. Sen viimeisissä vihkoissa tulisi ilmestymään tarina Perukkalaiset.

[Lisäys 26.3.2025: Savo-Karjalan nurkkanovellina alkoi 13.3.1889 ilmestyä Jakke Honka -nimellä nurkkanovelli Heikkalan Heikin kello ladottuna kuin se olisi ilmestynyt myös erillisenä kirjana "Kuopiossa 1889, O. W. Backman'in kirjapainossa"]

Vuoden 1889 puolella oululaisessa Kaiussa julkaistiin juhannuksen viettoon sijoittuva jatkokertomus Yökirkossa [10] ja huutolaishuutokauppaan päätyvä Yhteiskunnan kurjia. [11] 

US 3.9.1890

Vuonna 1890 Oulun sijaan Jakob Krumbergin tarinat ja tekstit julkaistiin Tampereella ja Jyväskylässä [12-16]. Tämä viittaa liikkumiseen ja olemiseen Oulun ulkopuolella  kuin myös se, että kustantajansa ei tiennyt olinpaikkaansa syksyllä 1890.

Jakob Krumberg oli varmasti Oulussa 24.6.1890, sillä tuolloin hän solmi avioliito Amalia Kustaantyttären (s. 18.6.1869 Ruovesi) kanssa. He ottivat muuttokirjan maaliskuussa 1891 Oulun maaseurakunnasta Ruovedelle, jossa Jaakko merkittiin kirkonkirjoihin suutarina.[29] Samana vuonna kirjoituksiaan julkaistiin sanomalehdissä Helsingissä ja Tampereella [17-21]. Lisäksi tarina Perukkalaiset sai arvostelun Valvoja 3/1891:ssä osana novellikokoelmassa Syvistä riveistä. 

Jakke Honka kertomuksessaan kuvaa syrjäisen kylän, Perukan elämää, nuorison tanssia, kuinka nuoret miehet ilvehtivät itaran kulkukauppiaan kanssa, saman kauppiaan onnistumatonta kosioretkeä, lukukinkeriä y. m. Lujempaa yhteyttä eri kuvauksien välillä tekijä ei ole saanut aikaan; luonteen kehityksestä ei ole puhettakaan. Kuitenkin täytyy myöntää että tekijällä on jonkin verran kuvaamiskykyä ; monet yksityiset kohtaukset ovat elävästi ja hauskasti kerrotut. Tekijä luullakseni osaa kertoa kun hänellä vaan on jotain kerrottavaa.

Masensivatko nämä sanat kirjoittajan vai alkoiko hän käyttää uutta nimimerkkiä? Vuosilta 1892-1894 ei löytynyt yhtään Krumberg tai Honka nimellä julkaistua tekstiä. Uuteen urayritykseen viittaa Turun läänin Uudenkirkon eli Kalannin "seiniin ja puihin" ilmestynyt painettu ja näyttelyn johtaja J. Krumbergin allekirjoittama ilmoitus Warieté teatterista. Monisanaiseen kuvaukseen verrattuna esitys osoittui pettymykseksi: "Koko ohjelma suoritetaan siten, että muuan naishenkilö tekee muutamia hyvin tavallisia silmänkääntäjätemppuja." Lopuksi "Sama nainen, joka koko ajan yksin oli esiintynyt, järjesti pöydälle onnenpeli-laitoksen ja kehoitti yleisöä pelaamaan. Kun maksoi 25 penniä, niin mahdollisesti voitti jotakin, ellei, niin sopi koettaa uudestaan maksamalla 25 penniä j. n. e. Paikalla ollut polisikonstaapeli kielsi kuitenkin moisen rahapelin." (Uudenkaupungin sanomat 22.12.1893)

Myöhempi uutinen 

Monipuolinen mies. Suutari Jaakko Krumberg on läänin kuvernööriltä pyytänyt lupaa saada näytellä tässä läänissä voimistelu-, laulu-, paletti- ja käsikonstinäytelmiä, vaan on häntä osoitettu hakemuksellaan kääntymään asianomaisten poliisiviranomaisten puoleen. (Wiipurin Sanomat 29.8.1896)

viittaa siihen, että J. Krumberg todennäköisesti oli Jaakko Krumberg.

[25]

Perheen liikkumisesta Ruoveden ulkopuolella puolestaan  kertovat kirkonkirjat. Oulussa solmitun avioliiiton tytär Saima Aliina syntyi 3.11.1892, mutta häntä ei kastettu Ruovedellä vaan Korpilahdella.[30]. Kesällä 1895 Jaakko Krumberg kirjoitti Päivälehdelle matkakirjeitä pohjoisesta Suomesta [22, 23, 24]. Vuoden lopussa oululainen sanomalehti uudelleen julkaisi luvattomasti Päivälehden albumissa Nuori Suomi ilmestyneen Jakke Hongan tarinan [25] ja meriselitti "hra Jakke Honka ei liene suurestikaan tunnettu näillä Pohjan perukoilla" (Oulun ilmoituslehti 17.1.1896)

Tytär Helmi Lyydia syntyi Sievissä 29.9.1895 ja kuoli Viipurin läänin Uudellakirkolla 4.8.1896. Tätä ennen isosiskonsa oli kuollut Iisalmella 29.1.1896. Selma Elina syntyi 30.10.1897 ja kastettiin Viipurissa. [29, 30] Tämä sopii yhteen pari kuukautta aiemmin julkaistuun pikku uutiseen.

Kulkukauppa. Suutari Jaakko Krumberg on oikeutettu yhden wuoden ajan läänissä myymään kotimaan tehtaitten ja kotiteollisuuden tuotteita. Kauppaa pidetään matkustamalla. (Wiipuri 12.8.1897)

Elokuussa 1898 Jaakko Krumberg, vaimonsa, vaimon ennen avioliittoa syntynyt poika sekä Selma Elina muuttivat virallisesti Ruovedeltä Viipurin maaseurakuntaan, jossa syntyi 27.6.1899 tytär Maria Sofia.  Perhe oli edelleen siellä kirjoilla, kun sukunimeksi muuttui Vuorimaa kesällä 1911.[31]

Karjala 23.6.1911

Vuonna 1912 Jaakko Vuorimaa ja vaimonsa muuttivat Viipurin kaupunkiin, josta kirkonkirjat ovat tuhoutuneet. He eivät ilmoittaneet tietojaan osoitekalentereihin, mutta tyttären häviäminen oli uutinen:

Jo toissa lauantaina lähti Kolikkoinmäeltä, siellä Koivistontie 11 asuvan työmies Vuorimaan 14-wuotias tyttö Selma Elina kaupustelemaan vaksisia piirongin koristeita, eikä tyttönen ole vieläkään palannut, vaikka hänen piti saapua kotiin jo saman päivän iltana. Hänet lienee nähty Nurmissa. (Viipurin sanomat 2.9.1912)

Selma Elina näyttää päätyneen myöhemmin Ruovedelle (Ruovesi 8.7.1931). Sisarensa Maria Sofia mainitaan työttömänä Helsingissä (HS 13.4.1926; US 12.7.1927). Isänsä Jaakko Vuorimaa katosi lopulta kaikilta niin, että hänet julistettiin vuonna 1958 kuolleeksi.[32]

Lähteet

[1] J. Krumberg. Pieniä muistelmia lapsuuteni ajoilta. Kaiku 24.9.1887 no 76, 28.9.1887 no 77, 1.10.1887 no 78, 5.10.1887 no 79, 8.10.1887 no 80, 12.10.1887 no 81
[2] J. Krumberg. Taika-uskoa. Kaiku 16.6.1887 no 48
[3] J. Krumberg. Laitilan Anna. Kaiku 13.7.1887 no 55, 16.7.1887 no 56, 20.7.1887 no 57, 23.7.1887 no 58, 27.7.1887 no 59
[4] J. Krumberg. Kotilan Jussin kaupunkimatka. Kaiku 8.5.1888 no 54, 17.5.1888 no 57
[5] J. Krumberg. Markkinamiehiä. Kaiku 14.6.1888 no 69, 16.6.1888 no 70, 19.6.1888 no 71, 21.6.1888 no 72, 26.6.1888 no 74, 28.6.1888 no 75, 30.6.1888 no 76, 5.7.1888 no 78, 10.7.1888 no 80, 12.7.1888 no 81
[6] Jakke Honka. Perukkalaiset. Kaiku 14.7.1888 no 82, 17.7.1888 no 83, 19.7.1888 no 84, 21.7.1888 no 85, 24.7.1888 no 86, 26.7.1888 no 87, 28.7.1888 no 88, 31.7.1888 no 89, 4.8.1888 no 91, 7.8.1888 no 92
[7] Jakke Honka. Miten pääsin kiertokouluun. Kaiku 6.10.1888
[8] Jakke Honka. Kosioretki. Kaiku 25.10.1888 no 126, 27.10.1888 no 127, 30.10.1888 no 128, 1.11.1888 no 129
[9] J. Krumberg. Erkki ja Liina. Savo-Karjala 26.10.1888 no 84, 30.10.1888 no 85, 2.11.1888 no 86, 06.11.1888 no 87, 20.11.1888 no 91, 23.11.1888 no 92, 27.11.1888 no 93, 30.11.1888 no 94, 14.12.1888 no 98, 18.12.1888 no 99, 21.12.1888 no 100 
[10] Jakke Honka. Yökirkossa. Kaiku 18.5.1889 no 57, 21.5.1889 no 58, 23.5.1889 no 59, 28.5.1889 no 61, 29.5.1889 no 62 
[11] Jakke Honka. Yhteiskunnan kurjia. Kaiku 10.8.1889 no 91, 13.8.1889 no 92, 15.8.1889 no 93, 17.8.1889 no 94, 22.8.1889 no 96
[12] Jakke Honka. Kovaosaisia. Kuvaus Pohjanmaalta. Aamulehti 22.2.1890 no 44, 25.02.1890 no 46, 27.02.1890 no 48, 04.03.1890 no 52
[13] Jakke Honka. Jo tulevat, jo tulevat! Keski-Suomi 28.6.1890, 03.07.1890 no 76
[14] Jakke Honka. Kestikievarissa. Keski-Suomi 17.7.1890, 22.07.1890 no 84, 24.07.1890 no 85, 26.07.1890 no 86, 29.07.1890 no 87, 31.07.1890 no 88, 02.08.1890 no 89, 05.08.1890 no 90
[15] Jakke Honka. Huutolaisena. Kuvailus elämäni ensihetkiltä. Aamulehti 8.8.1890, 10.08.1890 no 183, 13.08.1890 no 185, 15.08.1890 no 187, 17.08.1890 no 189, 20.08.1890 no 191, 22.08.1890 no 193
[16] Jakke Honka. Mitä vasten on vaivaistenhoito? Aamulehti 3.12.1890
[17] Jakke Honka. Rautatien mies. Päivälehti 23.1.1891, 28.1.1891, 1.2.1891
[18] Jakke Honka. Heleniuksen Herra. Uusi Suometar 18.2.1891, 19.02.1891 no 41
[19] Jakke Honka. Huutolainen. Päivälehti 6.3.1891 (myös Lounas 10.4.1891)
[20] Jakke Honka. Terveyttä hakemassa. Uusi Suometar 19.6.1891, 20.6.1891, 24.6.1891
[21] Jakke Honka. Kievarissa. Aamulehti 12.8.1891, 14.8.1891, 16.8.1891, jatkui?
[22] Jakke Honka. Matkahavainnoita Kemijoen varsilta. Päivälehti 10.7.1895
[23] Jakke Honka. Tornionjokivarsilta. Kirje Päivälehdelle. Päivälehti 17.8.1895
[24] Jakke Honka. Matkahavainnoita Tornionjokivarrelta. Päivälehti 3.9.1895
[25] Jakke Honka. Häntä vaivasi leini, humoreski. Nuori Suomi Päivälehden joulualbumi V. 1895 (Myös Oulun ilmoituslehti 29.12.1895, 3.1.1896, 5.1.1896)
[26] Jakke Honka. Suuri tohtori. Päivälehti 14.2.1896 
[27] Jakke Honka. Elämän haaksirikko. Kuvaus Hämeestä. Itä-Suomen sanomat 23.2.1897, 2.3.1897, 5.3.1897, 9.3.1897, 12.3.1897
[28] Jakke Honka. Reppu. Päivälehti 13.11.1898

[29] RK Ruovesi 1863-69, 393; RK Oulujoki 1891-1900, 265; Ulosmuutot Oulun maaseurakunnasta 1891; RK Ruovesi 1891-1900, 2263, 2239

[30] Kastetut Ruovesi 1891, 1897

[31] Ulosmuuttaneet Ruovesi 1898; RK Viipurin maaseurakunta 1898-1909 IV, 253; 1910-1919 VIII B, 718; LK Viipurin maaseurakunta 1910-1919 IV, 602

[32] Wikipedia

Hevosen vaihtoa ja korttipeliä talvipakkasilla

Lainaten Jacob Krumbergin muistelman loppua, jossa ollaan kävelymatkan päässä Oulusta ehkä 1880-luvun alussa . (*)

Illan kuluessa päättivät talossa olevat nuoret miehet lähteä vähän kyläilemään johonkin lähellä olevaan naapuriin, kuten lauseensa kuuluivat. Minullekin osoittivat he sen kunnian, että pyysivät mukaansa, johon pyyntöön suostuinkin estelemättä, — sillä olihan se jotain lystiä kun sai olla aikamiesten seurassa, jommoista arvoa ei minulla vielä tähän asti ollut koskaan ollut.

Lähdettiin siis taipaleelle, vaikka lunta vielä tuli taivaan täydeltä, ja kaikki tiet oli kovasti tukkeuksissa. Matkalla puhelivat toverini minkä mitäkin, jotka puheet eivät juuri tainneet olla mistään sivistyksen ahjosta lähteneitä, — vaan mitäpä he siitä, kun häntä vaan piisasi.

Matkamme kulki kaitaista ja mutkikasta metsätietä, jonka kahtapuolta oli vankkaa metsää. Minä kuljin tovereini jälessä, aina tavan takaa langeten paksuun lumeen, josta aina suurella vaivalla pääsin ylös.

Tällä tavoin kulettuamme muutaman parin virstan arvon, saavuimme erääseen pieneen mökkiin, jonka kartanolla oli lauma hevosia ja monioita miehiä, joitten huomasin tekevän hevosen vaihetusta. Toverini menivät heti noitten hevosen vaihtajain luo, tervehtivät heitä ja alkoivat sitten minkä mitäkin tuumia porikoita heidän kanssansa. Minä menin mökin porstuaan, jonka avonaisesta ovesta katselin heidän meininkiään.

"Sen minä sanon, että jos sillä lailla teet kaupat kuin olen sanonut, niin et kadu kauppojasi jälestäkään päin," sanoi eräs noista hevosen vaihtajista.

"En minä ... vain jos tulet sanaani niin tuoss' on käsi!" sanoi toinen ja ojensi kumppanilleen kätensä. 

"Riitarahat kahtia!" sanottiin syrjästä. 

"Olkoot", myönsi edellinen kaupan halullinen.

"No olkoot sitten, jos vaan pidät harjaiset."

"No kyllä minä pidän", myöntyi toinenkin ja niin ne kaupat tuli.

Sitten lähti kaikki pirttiin ja minä myös seurasin heitä.

Mötin pieni pirtti oli miehiä täpösen täynnä. Keskellä laattiaa oli pieni nelijalkanen pöytä, jonka ympärillä noin puolikymmentä miestä löi korttia. Perempänä huonetta oli niinikään pöytä jonka ympärystä myös oli räyhäileviä miehiä, joilla useammalla oli viinapullot edessä, joista ottivat aika kulauksia. Perempänä kätkyessä istui eräs vanhanpuoleinen vaimo, lapsi sylissä, joka luultavasti oli mökin haltia. 

Heti meni toinen noista kauppalangoista (se jonka laitettavaksi harjaiset tuli) vaimon tykö, supisi jotain hiljaan hänen korvaansa ja heti lähtivät he molemmin ulos, vaimo ja kauppalanko. Pikkuisen ajan päästä palasivat he takaisi. Kauppalanko käveli suoraan pöydän tykö, aukaisi takkinsa, jonka povitaskusta nosti pöydälle — täysinäisen viinapullon. Sen tehtyään laski hän sen sisällystä kahteen pöydällä olevaan pikariin, ryyppäsi itse toisen tyhjäksi, viittasi sitten kauppalangolleen toista pikaria ja sanoi: "otappas tuosta". 

Kauppalanko seurasi vaatimusta.

Sitten uusivat he ryyppyjään, niinkauvan, että pullon pohjapuolta vaati kallistaa päällepäin, jonka tehtyä täyttivät taasen putellinsa, joka täyttäminen lienee ollut mahdollinen ainoastaan vaimon avulla, koskapahan sen tykö aina oli asia. — Joku tekomies hän ainakin oli siihen, ajattelin minä.

Toverinikin, joitten kanssa tulin, oli hankkineet itsilleen tuon ilokurikan, jonka he pian tyhjensivät. Sitten rupesivat he kortille, "lehdistä katselemaan, kuka heistä voittaa viina-hallin", niinkuin lauseensa kuului.

Yksi heistä kuitenkin jäi tuosta lystistä osattomaksi, jonka vuoksi hän tuli minun tyköni ja sanoi: "Eiköhän mekin koiteta?" Sen sanottuaan otti hän korttipakan taskustaan ja alkoi niitä sotkea käsiensä välissä.

Minä en juuri koskaan ollut paljon ollut kortilla, valitettavasti kumminkin sen verran, että ne tunsin. Mitä tein? Omatuntoni varoitteli pahasta, vaan kiusaaja oli väkevämpi minua ja annoin vaikka vasten tahtoanikin — myöntymyksen kortille rupeamiselle!

"Pannaanko viinahalli, niinkuin nuokin toiset?" kysyi hän sitten.

"Pannaan vaan".

"Moneltako poikki?" 

"Kolmelta," sanoin ja sitten sitä ruvettiin!

Ensikerralla voitin minä ja vieläpä toisellakin, vaan sitten voitti hän kolmasti peräseltään — ja viinahalli oli hänen.

No niin. Minun täytyy se laittaa, — kuinkas muutoin, sillä olihan hän sen voittanut. Menin siis vaimon puheille, sillä keltään kysymättä tiesin kellä sitä on ja esittelin asiani. Hän nousi heti ylös, viittasi että seuraisin häntä ja niin menimme porstuan perällä olevaan lautakopperoon, josta hän työnsi tuolla kirkkaalla nesteellä täytetyn putellin minulle ja minä puistin siitä rahat hänelle — puolentoista markkaa. Putellin pistin sitten varovasti taskuuni ja menin pirttiin, jossa ojensin sen voittajalleen. Hän otti heti tulpan suulta pois, ja otti aika lotkauksen. — Tietysti hän oli myös niin hyvä, että tarjosi minullekin, tuon hänelle niin helpoksi tulleen putellin sisustaa, minä taas puolestani päätin tuon sisuksen maistelemisella korvata äsköistä tappiota ja tarjottaissa otin aika paukkuja, josta oli se seuraus, että jouduin kovin juovuksiin!

Mökin pirtti rupesi pyörimään silmissäni kuin minkähän hoijakka. Kaikki esineet näyttivät menevän ylösalasin ja minä vapisin ja tärisin kuin haavan lehti!

Tunsin etten voinut pysyä seisollani, jonka vuoksi menin ulos ja hieroin lumella kivistävää otsaani. — Siinä yhtäkkiä tunsin voimani pettävän ja luiskahdin päistikkaa porrasten päähän lumikinokseen, josta en enään kyennyt nousemaan ylös! Toinnuttuani huomasin olevani mökin pirtissä. Kaikki korttimiehet ja muut kauppalangot olivat sieltä menneet pois, eikä pirtissä ollut muita kuin tuo illallinen vaimo lastensa kanssa, joka nukkui että oikein kormasi, — luultavasti oli unensa hyvinkin rauhallinen, — niin — luultavasti.

Pirtti oli muuten pimeä, yhdestä akkunasta vain paistoi himmeästi kuu, sillä ilma oli asettunut ja siaan oli tullut pakkanen. Kuin käärmeen pistämänä hyppäsin ylös ja menin ulos. Kartanolle päästyäni lähdin kiireesti astumaan takasi sitä tietä jota illalla olin tullut, oikeaan yötaloon.

Todellakin oli pakkanen kova, ja viima kylmä, joka tuuli pohjoisesta.

Tuskin olin päässyt enempään kuin puoli matkaan, tuota metsäistä ja töhmeröä tietä, kuin kuulin metsästä, syrjästä tieltä — jotain ihmisääntä. Pysähtyin kuuntelemaan.

"Voi, voi! — Tännekköhän minun piti kuolla," erotin metsästä sanat. 

Paikalla lähdin siihen suuntaan, josta ääni kuului, kahlaamaan vahvaa lunta, jota oli paikoin aivan korvia myöten. Tunnustaa täytyy, että tahtoipa vähän peloksi nakkauta, kun kuulin tuon niin odottamattoman äänen synkästä metsästä, mutta katsoa kumminkin aivoin, olipa sitten mikä hyvänsä!

Pitkälti ei tarvinnutkaan kulkea, ennenkuin kuun valossa huomasin erään ison kuusen juurella kyyköittävän ihmisolennon.

Menin lähelle ja katselin häntä tarkemmin, — ja suureksi kauhukseni huomasin hänen illalliseksi korttitoverikseni! 

"Voi, voi! Minä palellun tänne, juokse viemään sanaa taloon, mutta juokse pian!" sanoi hän hyvin katkonaisesti kuin minun huomasi.

Jalat oli häneltä paleltuneet niin kovin, ettei hän omin voiminsa taloon päässyt.

Minä ymmärsin hyvin asian tärkeyden ja toista käskyä odottamatta lähdin miehen vaatimusta seuraamaan. Hyvin hengästyksissäni olin kuin viimeinkin pääsin taloon ovet oli sisäpuolelta kiinni, mutta minä löin niin kovasti, että emäntä tuli aukasemaan.

"Sinäkö sieltä semmoisen elämän kanssa tulet. Minä luulin paremmaksikin," sanoi emäntä jotenkin tuimasti, ovea avatessaan, mutta kuin hän sai asiani kuulla tuli toinen ääni kelloon.

"Voi, voi! Enkös minä sitä arvannut, kun ei häntä illalla näkynyt kuin muut tulivat," päivitteli hän, ja meni kiireesti ajamaan nukkumassa olevaa väkeä ylös.

Kaikki joilla vaan jalat olivat nousivat ylös, ja kuuntelivat kauhistuksella kertomustani, jonka kuultuaan laittoivat kiireesti hevosen aisoihin ja menivät noutamaan vaarassa olevan miehen pois.

Kuin hän tuotiin, oli hän niin huono, ettei oikipäin puhumaan kyennyt. Koko jalat oli häneltä paleltuneet niin pahoin, ettei niitten paranemisesta kukaan luullut mitään tulevan. Miehen runmiin osat sulattiin huolellisesti, ja lähetettiin sitten läänin sairashuoneesen tohtorin parannettavaksi,

(*) J. Krumberg. Pieniä muistelmia lapsuuteni ajoilta. Kaiku 24.9.1887 no 76, 28.9.1887 no 77, 1.10.1887 no 78, 5.10.1887 no 79, 8.10.1887 no 80, 12.10.1887 no 81

Huutolaispojasta luutakauppiaaksi

Lainaten Jacob Krumbergin muistelmaa (*)

Vuodentulo oli yleensä huono ja pelvolla odottivat köyhemmät ihmiset talven tuloa. Kerjäläisiä alkoi kulkea laumottain ympäri kylää; anomalla elatustaan hankkien. Minultakin oli työnansiot loppuneet ja eväsvaranikin oli lopussa. Asuntoa pidin raatarilla. Aivan hyvin muistan erään joulukuun illan, jolloin kova pakkanen oli ulkona ja joulu — niin köyhäin kuin rikkaittenkin riemujuhla — uhkasi tulla leivätöinnä vieraakseni. Toimetoinna ei kuitenkaan auttanut oleminen, sillä eihän vilja vaivatta tule, kala jalan kastamatta. Päätin siis ottaa eteeni omatakeisen elinkeinon: havun ja luudan kaupan, joita moni syntymäkyläni köyhemmistä asukkaista kaupunkiin vetivät; monella olikin se ainoana elämän ehtona. Otin siis raatarilta kelkan lainaan, menin vielä samana iltana metsään ja karsin sen kuusen havuja täyteen, joita aamulla lähdin sitten kaupunkiin viemään.

Ensimäinen kokeeni onnistuikin hyvin, tavarani meni pian kaupaksi ja niistä tulevat varat tekivät joulujuhlan vieton minulle jotakuinkin mahdolliseksi. Tuskinpa lienee kaupungin rikkain pohattakaan tuntenut iloisempia tunteita kuin minä silloin tunsin, eikähän iloni aivan syyttä ollutkaan, sillä nälkä, tuo surkea vieras, oli nyt mielestäni kaukana ja riemulla voin odottaa joulujuhlan tuloa. 

Kokeeni onnistuminen antoi minulle uutta rohkeutta ja luottamusta tuohon vasta alkamaani elinkeinoon, jonka vuoksi ryhdyin pyhäin jälestä yhä innokkaammin siihen käsiksi. Tosin ei se mitään helppoa ollut, kun olin vielä niin nuori ja vähävoimainen, mutta ahkeruus voitti kaiken.

Monasti panin niin isoja kuormia etten tahtonut niitä jaksaa vetää, mutta kyllä siihenkin konstin arvasin: istuin kuormani päälle tien laidalle ja odottelin siinä kaupunkiin meneviä hevosmiehiä, joita sitten pyytelin niin kauvan, että sain tavarakuormani sitoa heidän rekensä perään ja niin se meni kun menikin kaupunkiin. Sillä lailla elää retostelin sitten eteenpäin, jos ei lihavastikaan, niin kumminkin omalla hankkeellani, siihen siaan kuin moni terveempi ja reippahampi nautti vaivaishoidon apua.

(*) J. Krumberg. Pieniä muistelmia lapsuuteni ajoilta. Kaiku 24.9.1887 no 76, 28.9.1887 no 77, 1.10.1887 no 78, 5.10.1887 no 79, 8.10.1887 no 80, 12.10.1887 no 81

Huutolaispojan nuoruus

"Kaksi vuotta jälkeen syntymäni — jolloin vielä makasin kehdossa kapalolasna kuoli äitini!" Näin alkaa J. Krumbergin kirjoitus Pieniä muistelmia lapsuuteni ajoilta [1]. Jacob Krumberg oli syntynyt Oulujoella 4.1.1866 isänään torppari Nathaniel Pehrsson Krumberg (s. 25.3.1835 Muhos) ja äitinään Kaisa Gretha  Henriksdotter Jäger (s. 29.1.1833), jotka olivat menneet naimisiin 19.5.1861. Heidän esikoispoikansa  Pehr oli syntynyt 17.2.1862 ja kuollut 12.2.1863. Kaisa Grethan kuollessa 2.8.1867 äidittömäksi jäi Jacobin lisäksi Gretha Sofia s. 14.12.1863.[2] Muistelman mukaan

Äitini oli kuollut, vaan isäni vielä eli. Isästä ei kuitenkaan suurta apua ollut, sillä hän oli — paha sanoa, vaan paha sanomattakin olla — vaipunut syvälle juoppouden kauheaan orjuuteen! Milloin hän vaan jonkun rahapennin sai pani hän sen aina viinaan, huolimatta siitä olisiko ruokaa itselleen ja perheelleen vai ei. [...]

Kuin asiani olivat kerran joutuneet sille kannalle, oli siitä se seuraus että jouduin vaivaishoidon huostaan — huutolaiseksi. Huutotalokseni tuli eräs syntymäkylässäni oleva raatarin mökki, joka oli jotenkin lähellä vanhaa kotimökkiäni, jonka isäni heti vaimonsa kuoltua möi.[...]

Kertomuksen jatkosta selviää, että Jacobin oman käsityksen mukaan hän oli ollut huutolainen jo kaksivuotiaana. Olo lapsettoman räätälipariskunnan luona oli lapsuuden parasta aikaa. 

Lukemisestani pitivät he hyvän huolen ja tuskin olin täyttänyt viidennen ikävuoteni kuin osasin jo selvästi kokosanalta lukea. Ensialusta olikin luku minusta hyvin mieluista, vaikka se monestakin lapsesta tahtoo tuntua vastahakoiselta. 

Muutos huonompaan ajoittuu vuoteen 1867

Kuin olin joutunut kymmenen vuoden vanhaksi aukesi eteeni toisenlaiset ajat, jolloin sain tulla tuntemaan minkälaista on olo vieraissa ihmisissä, sillä raatarin ei enään käynyt minua sijoilleen ottaminen siitä syystä kuin hoidostani maksettiin liian vähän. Huutotalokseni tuli nyt eräs Erkkilä niminen talo, joka oli noin penikulman matkan päässä raatarin mökistä.

Matka uuteen kulki Oulun kaupungin läpi ja 

Kaupungin läpi ajettuamme ajaa pitkin erästä leviää ja jyrkkätörmäistä jokea ja sitä noin neljänneksen verran ajettuamme olimme erään ison keltaiseksi maalatun kohdalla. Kysyin kyytimieheltäni talon nimeä, johon sain vastaukseksi: "Erkkilä". Nyt huomasin että tähän taloonhan se tarkoitus olikin.

Myöhemmin käy ilmi, että "Erkkilä oli korkealla joen törmällä, josta oli talvisaikoina hyvä suksimäki." Voi olla, että muistelmaan on keksitty talolle aivan uusi nimi, mutta myöhemmin mainitaan, että isäntäparilla oli vain yksi poika, Johannes. Näin oli myös Oulunsuun kylän Erkkolassa.[3] Tänä päivänä Erkkola on Oulun kaupunginosa noin kolme kilometriä keskustan ulkopuolella.

Erkkilään oli otettu toinenkin huutolaispoika, jonka kanssa Jacob jakoi ensimmäisen aterian.

Jo tuli väkikin syömästä ja mekin saimme käskyn mennä köökkiin. Sinne päästyimme käski emäntäpiika meidät syömään. Ruokanamme, joka oli laitettu tuolille, oli väeltä jäänyttä keiton tähettä, isossa puukupissa, muuan palanen leipää ja silakka. Minusta näytti, että tuonlaisia ruuan-annoksia olisin syönyt — ainakin puolikymmentä, jos ruokahaluni olisi ollut tavallisessa reilassaan! mutta kaikeksi onneksi ei niin ollut. Juusolla sitä vastoin näytti ruokalysti olevan erittäin hyvä ja ikäänkuin ahmimalla söi hän kaikki mitä ehdolla oli!

Erkkilässä olo jäi vuoteen ja seuraavassa huutokaupassa Jacobista teki parhaan tarjouksen pappilan piika. Nuoren pojan silmissä ja myöhemmissä muistoissa "Pastori oli jo vanha: naimaton mies". Todennäköisimmin hän on kuvannut Oulun maaseurakunnan kappalaista August Wilhelm Bergman (s. 1835). Tämän tai muun papin muutettua kaupunkiin ja laitettua puustellinsa vuokralle, Jacob siirtyi mökkiin, joka "oli rakennettu metsän keskelle, erään suuren suon laitaan, ei kovin kauan kylästä". Täältä hän karkasi lapsuudensa kotiin: "Koko kesän olin sitten raatarilla ja syyspuoleen pääsin karjan paimeneksi erääseen taloon, jossa sitten olin talveen asti."   

[1] J. Krumberg. Pieniä muistelmia lapsuuteni ajoilta. Kaiku 24.9.1887 no 76, 28.9.1887 no 77, 1.10.1887 no 78, 5.10.1887 no 79, 8.10.1887 no 80, 12.10.1887 no 81

[2] RK Oulu 1851-1857, 80; 1858-1867 III, 38; RK Oulujoki 1858-1867, 130; 1871-1880, 117

[3] RK Oulujoki 1871-1880, 29