Huutolaispojasta luutakauppiaaksi

Lainaten Jacob Krumbergin muistelmaa (*)

Vuodentulo oli yleensä huono ja pelvolla odottivat köyhemmät ihmiset talven tuloa. Kerjäläisiä alkoi kulkea laumottain ympäri kylää; anomalla elatustaan hankkien. Minultakin oli työnansiot loppuneet ja eväsvaranikin oli lopussa. Asuntoa pidin raatarilla. Aivan hyvin muistan erään joulukuun illan, jolloin kova pakkanen oli ulkona ja joulu — niin köyhäin kuin rikkaittenkin riemujuhla — uhkasi tulla leivätöinnä vieraakseni. Toimetoinna ei kuitenkaan auttanut oleminen, sillä eihän vilja vaivatta tule, kala jalan kastamatta. Päätin siis ottaa eteeni omatakeisen elinkeinon: havun ja luudan kaupan, joita moni syntymäkyläni köyhemmistä asukkaista kaupunkiin vetivät; monella olikin se ainoana elämän ehtona. Otin siis raatarilta kelkan lainaan, menin vielä samana iltana metsään ja karsin sen kuusen havuja täyteen, joita aamulla lähdin sitten kaupunkiin viemään.

Ensimäinen kokeeni onnistuikin hyvin, tavarani meni pian kaupaksi ja niistä tulevat varat tekivät joulujuhlan vieton minulle jotakuinkin mahdolliseksi. Tuskinpa lienee kaupungin rikkain pohattakaan tuntenut iloisempia tunteita kuin minä silloin tunsin, eikähän iloni aivan syyttä ollutkaan, sillä nälkä, tuo surkea vieras, oli nyt mielestäni kaukana ja riemulla voin odottaa joulujuhlan tuloa. 

Kokeeni onnistuminen antoi minulle uutta rohkeutta ja luottamusta tuohon vasta alkamaani elinkeinoon, jonka vuoksi ryhdyin pyhäin jälestä yhä innokkaammin siihen käsiksi. Tosin ei se mitään helppoa ollut, kun olin vielä niin nuori ja vähävoimainen, mutta ahkeruus voitti kaiken.

Monasti panin niin isoja kuormia etten tahtonut niitä jaksaa vetää, mutta kyllä siihenkin konstin arvasin: istuin kuormani päälle tien laidalle ja odottelin siinä kaupunkiin meneviä hevosmiehiä, joita sitten pyytelin niin kauvan, että sain tavarakuormani sitoa heidän rekensä perään ja niin se meni kun menikin kaupunkiin. Sillä lailla elää retostelin sitten eteenpäin, jos ei lihavastikaan, niin kumminkin omalla hankkeellani, siihen siaan kuin moni terveempi ja reippahampi nautti vaivaishoidon apua.

(*) J. Krumberg. Pieniä muistelmia lapsuuteni ajoilta. Kaiku 24.9.1887 no 76, 28.9.1887 no 77, 1.10.1887 no 78, 5.10.1887 no 79, 8.10.1887 no 80, 12.10.1887 no 81

Huutolaispojan nuoruus

"Kaksi vuotta jälkeen syntymäni — jolloin vielä makasin kehdossa kapalolasna kuoli äitini!" Näin alkaa J. Krumbergin kirjoitus Pieniä muistelmia lapsuuteni ajoilta [1]. Jacob Krumberg oli syntynyt Oulujoella 4.1.1866 isänään torppari Nathaniel Pehrsson Krumberg (s. 25.3.1835 Muhos) ja äitinään Kaisa Gretha  Henriksdotter Jäger (s. 29.1.1833), jotka olivat menneet naimisiin 19.5.1861. Heidän esikoispoikansa  Pehr oli syntynyt 17.2.1862 ja kuollut 12.2.1863. Kaisa Grethan kuollessa 2.8.1867 äidittömäksi jäi Jacobin lisäksi Gretha Sofia s. 14.12.1863.[2] Muistelman mukaan

Äitini oli kuollut, vaan isäni vielä eli. Isästä ei kuitenkaan suurta apua ollut, sillä hän oli — paha sanoa, vaan paha sanomattakin olla — vaipunut syvälle juoppouden kauheaan orjuuteen! Milloin hän vaan jonkun rahapennin sai pani hän sen aina viinaan, huolimatta siitä olisiko ruokaa itselleen ja perheelleen vai ei. [...]

Kuin asiani olivat kerran joutuneet sille kannalle, oli siitä se seuraus että jouduin vaivaishoidon huostaan — huutolaiseksi. Huutotalokseni tuli eräs syntymäkylässäni oleva raatarin mökki, joka oli jotenkin lähellä vanhaa kotimökkiäni, jonka isäni heti vaimonsa kuoltua möi.[...]

Kertomuksen jatkosta selviää, että Jacobin oman käsityksen mukaan hän oli ollut huutolainen jo kaksivuotiaana. Olo lapsettoman räätälipariskunnan luona oli lapsuuden parasta aikaa. 

Lukemisestani pitivät he hyvän huolen ja tuskin olin täyttänyt viidennen ikävuoteni kuin osasin jo selvästi kokosanalta lukea. Ensialusta olikin luku minusta hyvin mieluista, vaikka se monestakin lapsesta tahtoo tuntua vastahakoiselta. 

Muutos huonompaan ajoittuu vuoteen 1867

Kuin olin joutunut kymmenen vuoden vanhaksi aukesi eteeni toisenlaiset ajat, jolloin sain tulla tuntemaan minkälaista on olo vieraissa ihmisissä, sillä raatarin ei enään käynyt minua sijoilleen ottaminen siitä syystä kuin hoidostani maksettiin liian vähän. Huutotalokseni tuli nyt eräs Erkkilä niminen talo, joka oli noin penikulman matkan päässä raatarin mökistä.

Matka uuteen kulki Oulun kaupungin läpi ja 

Kaupungin läpi ajettuamme ajaa pitkin erästä leviää ja jyrkkätörmäistä jokea ja sitä noin neljänneksen verran ajettuamme olimme erään ison keltaiseksi maalatun kohdalla. Kysyin kyytimieheltäni talon nimeä, johon sain vastaukseksi: "Erkkilä". Nyt huomasin että tähän taloonhan se tarkoitus olikin.

Myöhemmin käy ilmi, että "Erkkilä oli korkealla joen törmällä, josta oli talvisaikoina hyvä suksimäki." Voi olla, että muistelmaan on keksitty talolle aivan uusi nimi, mutta myöhemmin mainitaan, että isäntäparilla oli vain yksi poika, Johannes. Näin oli myös Oulunsuun kylän Erkkolassa.[3] Tänä päivänä Erkkola on Oulun kaupunginosa noin kolme kilometriä keskustan ulkopuolella.

Erkkilään oli otettu toinenkin huutolaispoika, jonka kanssa Jacob jakoi ensimmäisen aterian.

Jo tuli väkikin syömästä ja mekin saimme käskyn mennä köökkiin. Sinne päästyimme käski emäntäpiika meidät syömään. Ruokanamme, joka oli laitettu tuolille, oli väeltä jäänyttä keiton tähettä, isossa puukupissa, muuan palanen leipää ja silakka. Minusta näytti, että tuonlaisia ruuan-annoksia olisin syönyt — ainakin puolikymmentä, jos ruokahaluni olisi ollut tavallisessa reilassaan! mutta kaikeksi onneksi ei niin ollut. Juusolla sitä vastoin näytti ruokalysti olevan erittäin hyvä ja ikäänkuin ahmimalla söi hän kaikki mitä ehdolla oli!

Erkkilässä olo jäi vuoteen ja seuraavassa huutokaupassa Jacobista teki parhaan tarjouksen pappilan piika. Nuoren pojan silmissä ja myöhemmissä muistoissa "Pastori oli jo vanha: naimaton mies". Todennäköisimmin hän on kuvannut Oulun maaseurakunnan kappalaista August Wilhelm Bergman (s. 1835). Tämän tai muun papin muutettua kaupunkiin ja laitettua puustellinsa vuokralle, Jacob siirtyi mökkiin, joka "oli rakennettu metsän keskelle, erään suuren suon laitaan, ei kovin kauan kylästä". Täältä hän karkasi lapsuudensa kotiin: "Koko kesän olin sitten raatarilla ja syyspuoleen pääsin karjan paimeneksi erääseen taloon, jossa sitten olin talveen asti."   

[1] J. Krumberg. Pieniä muistelmia lapsuuteni ajoilta. Kaiku 24.9.1887 no 76, 28.9.1887 no 77, 1.10.1887 no 78, 5.10.1887 no 79, 8.10.1887 no 80, 12.10.1887 no 81

[2] RK Oulu 1851-1857, 80; 1858-1867 III, 38; RK Oulujoki 1858-1867, 130; 1871-1880, 117

[3] RK Oulujoki 1871-1880, 29