Sopimaton uutinen kirkkoherrasta

Savonlinnassa ilmestyneen sanomalehti Savonlinnan lukijat saivat 29.8.1889 lukea otsikon Kaikenlaista alta seuraavaa.

Kuinka sielun paimen muuttui sikain paimeneksi. Eräässä lähipitäjässä, joku aika takaperin suurella äänienimmistöllä valittiin ja saatiinkin oivallinen ja useammankin mieluinen sielun paimen seurakuntaan. Vaan ei aikaakaan kuin sielun paimen julisti seuraavan säännön: "Teidän tulee tietää, että se on minnn sääntöni jos pappilan maalle tulee sika sen lunastus maksaa 50 penniä. Ja jos tapaan lehmän, siitä saa maksaa 1:den markan." 

Säännöistä huolimatta meni kuin menikin eräs köyhän vaimon sika pappilan maalle ja joutuikin heti arestiin. Ei muuta neuvoksi kuin vaimon mennä pappilaan toivossa että saada sikansa pois sielun paimenen valvonnan alta. Hän menee sielun paimenen luo murheellisenä itkien ja nyhkien, kuten tavallista onkin sielustaan huolta pitävälle ristitylle. Sielun paimen huomattuaan murheellisen ja vaikeroivan vaimon heti juhlallisesti kysäisee: (luullen vaimolla olevan tunnon vaivat oman sielun suhteen) mikä sinun on ettäs niin itket ja valitat? Armollinen herra rovasti sitä itken ja valitan kuin oltiin siinä luulossa ja erehdyksessä että oltiin huutavinaamme seurakuntaamme hyvä sielun paimen vaan saatiinkin sikain paimen. Tuostakos sielun paimen suuttui silmittömäksi ja antoi akalle aika kyydin sikoineen päivineen ilman penniäkään lunastusta maksamatta.

Kuvauksesta tunnisti itsensä Rantasalmen kirkkoherra G. A. Westerlund, joka nosti kanteen sanomalehden päätoimittaja Maria Ramstedtia vastaan. Uutisoidessaan tämän lehti aiheellisesti totesi "Mitenkä kirkkoherra vesterlund tuon jutun itsellensä omistaa, on todellakin käsittämätöin." (Savonlinna 1710.1889). Jutun käsittelyä tietenkin seurattiin sanomalehdessä istunto istunnolta. Vaikka kirkkoherra syytti herjauksesta päätoimittajaa, hän "epäili kirjoituksen sepittäjäksi koulumestari V. Kilpeläistä, sillä V. K. oli Rantasalmella asiata levitellyt ja jutellut" (Savonlinna 28.11.1889)

Tästä todisti sääminkiläinen talollinen Abel Mielonen, "että viime kesänä kerran kunnallishuoneessa odottaessaan muiden kanssa jumalanpalveluksen alkamista, oli koulumestari V. Kilpeläinen kertonut soman jutun tapahtuneen Rantasalmen pappilassa kun akka sanoi seurakuntaan sieluupaimenen sijasta, saadun sikainpaimenen; tuopa ei olisi hullumpaa Savonlinnan lehdellekään ja sinne minun se pitää toimittaa, oli koulumestari sanonut. Muutaman ajan kuluttua olikin samanlainen kirjoitus ollutkin painettuna lehdessä, ja vierasmiehen sittemmin kerran kysyessä josko Kilpeläinen sen oli kirjoittanut ei tämä ollut myöntänyt eikä kieltänyt. Vierusmies ei voinut valallensa ottaa, josko koulumestari Kilpeläinen oli kysymyksessä olevan kaikenlaisen kirjoittaja tahi ei." (Savonlinna 19.12.1889)

Kilpeläinen itse kiisti kirjoittamisen, mutta "Abr. Pesonen kertoi kerran Elokuulla tulleensa Kilpeläisen taloon Abr. Reinikaisen kanssa. Kilpeläinen istui juuri jotakin kirjoittamassa; kirjoitettuansa oli hän lukenut ääneen vieraillensa melkein samanlaisen kirjoituksen, kuin sitten parin viikon jälkeen Savonlinnan lehdessä oli ollut painettuna. Kilpeläinen oli tuumannut, todistajan luulon ja huhun mukaan kirjoituksen tarkoittaneen Rantasalmen rovastia, jonka luona vierasmies oli jo sitä ennenkin kuullut huhuna kerrottavan että muka semmoinen tarina olisi tapahtunut."(Savonlinna 30.1.1890)

Westerlund vaati tämän perusteella "Kilpeläiselle ankarinta edesvastausta kunniansa loukkaamisesta, ainakin kuritushuonetta".(Savonlinna 30.1.1890) Raastuvanoikeus vapautti Kilpeläisen näytön puutteessa ja tuomitsi Maria Ramstedtin maksamaan 75 markan sakon ja oikeudenkäyntikulut (Savonlinna 6.3.1890). Westerlund ja Ramstedt olivat tyytymättömiä päätökseen, mutta eivät saaneet kokoon uutta todistusaineistoa, joten hovioikeus piti tuomion ennallaan, mutta tästä lähti vielä valitus Senaatin oikeusosastoon. (Savonlinna 20.11.1890). 

Muistelmia Hannu Tiaisen elämästä

Uusi Suomi
27.5.1922

Nimimerkin O. L.:n kirjoituksen "Eräs savolainen maakauppias. Muistelmia Hannu T:n elämästä" (Kauppias. Suomen vähittäiskauppiasliiton äänenkannattaja 20/1931) päähenkilön tunnistaminen oli haasteellista kunnes hain esiin saman nimimerkin kirjoittajan artikelin "Rantasalmen liikeolojen taustaa" (12/1935), josta poimittu sukunimi Tiainen osoittautui sopivaksi. 

Eli kyseessä oli Hanno Tiainen , joka "oli syntynyt maanviljelijän poikana Säämingin Ahvionsaaressa lokak. 15 p. 1844. Jo nuorena antautui Hanno Tiainen liikealalle, harjoittaen etupäässä laajaa voin, viljan ja puutavaran kauppaa, ulottaen sen ympäri Suomea ja maan rajojen ulkopuolellekin."(U. S. 30.5.1922). Tästä O. L. kertoo 

Hannu T. oli viime vuosisadanvaihteessa niin monipuolinen liikemies, että maalaiskauppiaiden keskuudessa on harvoin ollut siinä suhteessa hänen veroistaan tavattavissa. Hänellä oli hyvin varustettu sekatavarakauppa R:n pitäjässä ja sen haaramyymälä S:n pitäjän L:nsaaressa. Mutta niiden hoitamisen ohella hän toimi kaikilla mahdollisilla aloilla.

Hannu-kauppias oli pitkähkö, paksuvartaloinen mies, joka kulki aina vasen lonkka hiukan oikean edellä, mutta liikkui ketterästi ja vilkkaasti, ollen alituisesti touhussa ja aherruksessa. Hän näytti tietävän, että »aika on rahaa», samoin kuin senkin, että raha on hankittava aikanansa. Ja hän kyllä osasikin rahan ajallansa hankkia, oli selvillä siitä, mihin se on sijoitettava, jotta sen voi taas takaisin periä. Itse taukoamatta hommassa ollen, hän piti samalla auki silmänsä ja korvansa sekä ajatteli aina — ajatteli omaa parastaan. Voiton saaminen oli hänen elämänsä johtotähti, ja tätä uskollisesti seuraten hän siinä onnistuikin.

Paitsi kauppaliikkeitään oli Hannulla tiloja ja maa-alueita siellä täällä pitkin Itä-Savoa. Varsinkin saarimaita hän mielellään osti, sillä sekatavarakaupan lisäksi hän harjoitti erityisellä innolla myös laajaa halkojen ja muun puutavaran kauppaa, ja niiden siirtäminen lastauspaikalle tuli saarissa halvimmaksi. Halkoja hän myikin sekä omilla rannoilla että vierailla rannoilla, joihin hän niitä osteli sikäli kuin suinkin kaikkein halvimmilla hinnoilla sai. Ja halkokaupoissa hän oli muutenkin tarkka mies. Olivatpa halot metrin pituisia, jolloin ne ladottiin sylen korkuisiin pinoihin, tai n. s. nalikoita, jolloin ne pinottiin metrin korkeudelle, tuli pinon aina painumisen varalta ylittää 10 sentillä mainitut korkeudet. Mutta pinojen mittauksen hän kumminkin tavallisesti suoritti vasta avoveden tultua, jolloin lumen paino ja kevätaurinko jo olivat tiivistäneet pinot melko tiukoiksi. Siitä huolimatta Hannu-kauppias, kuten monet muutkin puukauppiaat, vaati kontrahdissa mainitun ylikorkeuden, ja sen perusteella hän vähensi pinon pituudesta sen, minkä katsoi sen korkeudesta puuttuvan — taisipa joskus ehkä tapahtua varovaisuussyistä niinkin, että vähennys oli liiankin riittävä.

Siihen aikaan myytiin Saimaan nalikoita suuret määrät Pietariin. Välittäjinä olivat enimmäkseen koivistolaiset, jotka jaaloillaan purjehtien saapuivat aina Saimaan vesistön pohjoisimpiin ja itäisimpiin osiin koivuhalkoja ostamaan. Jaaloihin mahtui toista sataa nalikkasyltä, suurimpiin 150:kin. Niihin myydessään Hannu, kuten muutkin, käytti n. s. umpimittaa, toisin sanoen: mitään pinon painumisen varaa ei laskettu, joten tuosta ylimitastakin saattoi kauppiaalle koitua sievoinen voittoprosentti. Saimaan varsilla moni aikoinaan rikastuikin yksinomaan halkokaupoilla. Niinpä Hannu T:kin. Vaikkapa hänen kauppakirjanpitonsa olikin yksinomaan hänen hyvämuistisessa pääkopassaan, hän sai »vuositilejä tehdessään» noppia »halkotililtä» melkoisen voiton.

Sitäpaitsi Hannulla oli lotjia, jotka niinä aikoina, rahtimaksujen ollessa verraten hyviä, tuottivat runsaita tuloja.

Hannu T. ansaitsi myöskin hevosten ostolla ja myynnillä sievoiset rahat. Ollen yleensäkin eläinten ystävä, hän oli erikoisesti kiintynyt hevosiin, ja oli niiden erinomainen tuntija. Hän otti tarkoin selvän siitä, minkä värisistä, minkä kokoisista ja minkä sukupuolisista hevosista kukin hevosen tarvitsija erityisesti piti — ja jo jonkun päivän tai viikon kuluttua saattoi T. esitellä ostettavaksi juuri sellaisen. Hän osteli hevosensa maakylistä, varsinkin Kuopion seuduilta — eikä hän ostaessaan pelännyt niiden takkuisuutta, sillä ani harvassa päivässä sileni hevosen karva Hannun käsissä. Eräällekin tehtailijalle, joka halusi isoja pikimustia hevosia, hankki Hannu lyhyessä ajassa puolikymmentä melkein kuin samaan muottiin valettua sellaista. Hänen sanottiin niissäkin kaupoissa voittaneen kussakin muutaman satasen, mitkä määrät olivat niinä aikoina paljon rahaa. Mutta voitoillahan eikä kaupoilla kauppiaan onkin elettävä. Hannu itse ei voitoistaan koskaan puhunut sanaakaan.

Näin peräti monitouhuisena miehenä Hannu-kauppias oli melkein aina matkoilla, ostamassa ja myymässä. Kun häntä puhelimella tiedusteli kotoansa, voitiin sieltä vain ilmoittaa, että hän mahdollisesti oli Viipurissa, mutta jo päivänä seuraavana tai sitä seuraavana hän saattoi ilmestyä henkilökohtaisesti näköpiiriin, kertoen tulleensa Joensuusta tai Kuopiosta.

Monista kiireistään huolimatta Hannu T. esiintyi aina hyvin rauhallisena, ollen siinä suhteessa oikean liikemiehen esikuva. Ja vaikka hänen alkuperäiset sarkavaatteensa muuttuivat vähitellen kokonaan verkavaatteiksi, hän edelleenkin käyttäytyi vaatimattomasti niin herrain kuin talonpoikainkin seurassa.

Ylläolevista riveistäkin jo voi päätellä, että T. oli harvinaisen tarmokas ja ripeäotteinen liikemies, joka menestyi yrityksissään. Suoraan lienee sanottava, että hän toimi omanvoitonpyyntöisesti, mutta kuitenkin on tunnustettava, että hän samalla teki hyvää toisillekin: hän jakeli niihin aikoihin vaikeasti saatavaa rahaa maakuntaan, sillä hänellä sitä oli, koska hän osasi sitä hankkia.

Suoranainen hyväntekeväisyyskään ei osoittaudu olleen T:lle vallan vierasta. Niinpä sanotaan hänen kustantaneen kokonaan erään nuoren sukulaisensa koulutuksen. Kun tämä meni sitten Venäjälle sotakouluun, ei siellä olo varmaankaan tullut varsin huokeaksi. Ja kun nuori mies pääsi vihdoin upseeriksi, T. lahjoitti hänelle 7—8 tuhannen ruplan hintaisen ratsuorhin. Lopullista iloa T:llä ei kuitenkaan tästä autiudestaan ollut, sillä nuoren upseerin ura päättyi väkivaltaiseen kuolemaan T:n vielä eläessä.

Petollinen maakauppias Suomen maaseudulla

Vielä kesällä 1875 kaikki oli hyvin ja herra Adam Kettusella oli aikaa vierailla Rantasalmelta Lappeenrannan kylpylässä (Morgonbladet 29.7.1875). Tätä ennen hän oli tosin esiintynyt hyvin erikoisessa ilmoitusparissa Uudessa Suomettaressa 3.2.1875:

Tässä paikassa Tammik. 15 p. 1875, 

Herra Adam Kettunen Randasalmella.

Nöyrimmästi saan Ilmottaa että se Tasku Kello Jota Viime Vuoden kuluessa, sinulta varastin ei olekkaan liki main niin hyvä Kuten sinä Olett Muka sitä Kehunut, minun täytyy sitä Kummingiin saattaa Urmaakariin siis pyytän Joss Herra olis niin hyvä antais, sen Kellon mukaan elikkä panis samaan paikkaan Josta Kellon otin Jonkuun 10. markkaa Rahaa, Jolla saisin laitattaa sitä Kellova niin hyväksi kuin sitä olett Kehunutt, ei nytt tällä Kertaa Kuin Jää hyvästä niin kuin Jäit silloinkiin

Kunnoituksella
Varass,

--- 

Rehellinen Varas! Arvoisa kirjeenne, t. k. 15 p:ltä, on minulle käteynyt. Vaaditut rahat, 10 markkaa, ovat valmiit kun käytte hakemassa, siitä hyvästä kun olette rehellinen ja vähään tyytyvä, koska samassa naulassa oli päälimmäisnä 400 markkaa maksava kultakello ja allapäin se uusi hopeainen ankkurikello, minkä varastitte.    A. K.

Helpompi on ymmärtää rantasalmelaisen Tepon kertomusta elokuussa 1876  (Savonlinna 19.8.1876):

Usein luullaan sanottavan, etteivät muut, kun ulkomaalaiset, osaa oikein "mestarillisesti" vääryyttä ja kavaluutta harjottaa. Tämmöisiä ihmeitä kuitenkin tapahtuu meidänkin maassamme, vaikka tosin ei kovin tiheään. 

Joitakuita viikkoja takaperin läksi eräs maakauppioistamme Adam Kettunen Pietariin tavaroita ostamaan ja keräsi rahoja mistä vaan irti sai, ja hätäkös hänen oli niitä saadessa, kun mies yleensä pidettiin mitä rehellisimpänä. Mitään pahaa ei voitu aavistaa. Miestä odotettiin kotia palaavaksi, vaan turhaan. 

Jopa vihdoinkin rupesi tuntumaan löyhkä miehenkujeista ja kun niiden perille paremmin päästiin, oli hän jo silloin - Tukholmassa, matkalla Amerikkaan. Kyöpenhaminasta lähetti hän kirjeen eräälle ystävällensä sekä ilmoitti siinä aikomuksensa. Nyt on hän itse tietymättömissä, vaan jälkensä ovat kau'an näkyvissä. Moni kuntamme jäsenistä saapi kärsiä hänen tähtensä. 

Matkallansa kuuluu hän  muun muassa ottaneen rahoja eräältä Puumalan kauppiaalta, muka jauhoja toimittaaksensa. Pietarissa on hän ostellut tavaraa ja myynyt ne - Viipurissa, matkannut Porvoosen ja siellä tehnyt useampain tuhansien kauppoja ja tavarat sitte muuttanut rahaksi Helsingissä. Niin pitkälle tunnemme jälkiänsä. 

Että hän näin sai vankat reisurahat, on lunnollista. Jo Pietarissa oli hänellä ollut lähes 30 tuhatta mrkk. Niin kertoi eräs hänen tuttavansa, joka sanoi nähneensä Kettusen niitä lukeneen. Muuta hänestä lopuksi emme voi sanoa, kun että se mies "pelasi rollinsa hyvästi." Aikomus kuitenkin kuuluu olevan saada mies käpälälautaan. Saas nähdä onnistuuko. 

Savutuvan lämmitys 1860-luvulla

Vuosia sitten mietin Miten savutupa lämmitettiin? ja saamieni kommenttien jälkeen epäselvyys jäi. Niinpä olin tyytyväinen huomatessani MLL:n lehdessä Uutta kylvöä 1922 julkaistun Alpo Noposen lapsuusmuistelman osana lämmitysjakson, joka kertoo Rantasalmesta 1860-luvun puolivälissä. Kopioidaan muistiin.

Minä muistan, mitä tapahtui eräänä keväisenä päivänä. Aurinko oli sulattanut hangen pirtin seinustalta ikkunan alta; minä olin tanssinut siellä paljain jaloin ja saanut vahvat variksensaappaat, joita illoin niin kauheasti kirvetteli. Mutta en minä niistä näin päivällä tietänyt mitään. Halusin mennä poimimaan pajunkissoja, joita oli notkossa kallion takana, mutta äiti käski minun mennä pirttiin, jossa minut oli peitettävä sänkyyn lämmitysajaksi, jolloin oven täytyi olla auki savun ulospääsemistä varten. Tähän komentoon olin tottunut ja taivuin siihen nytkin nurisematta.

Pirtissä oli yksi sänky, ja se oli ikkunan vastaisen seinän vierustalla. Minä kiipesin siihen ja sukeltausin sen peitteen alle, jättäen kuitenkin pääni verhottomaksi, sillä minä tahdoin katsella ympärilleni. Minun täytyi saada ihailla sitä, mitä tuleman piti.

Minä näin, kuinka äiti sytytti puut mustassa uunin kiukaassa. Näin, kuinka tuli ja savu alkoi lieskata ylös uunin suusta ja kuinka harmaa savuvaippa niin pehmoisen ja lämpöisen näköisenä hauskasti vyöryen ja kupluten levisi pirtin lakea myöten, väliin painuen alemma, niin että aivan läheni vuodetta, väliin tiivistyen korkeammalle. Se oli niin tuttu, mutta aina kaunis näytelmä. Ihailtuani sitä ja kotvan katseltuani, kuinka savu virtaili avonaisen oven yläosasta ulos ja siellä, heittäen silloin tällöin varjon ruutuihin, ikäänkuin vapaudestaan riemuiten teki iloisia pyörähdyksiä, kiintyi katseeni ikkunaan. Siinä ei ollut minkäänlaisia pihtipieliä; ohut ikkunanpuite oli pistetty hirsiseinään hakattuun aukkoon ja väliin jääneitä rakoja oli parhaan mukaan tiivistetty sammalilla ja rievuilla. Hirsien päät olivat osittain lahonneet ja murenneet ja nokea oli niihin myös tarttunut. Mutta kun päivän hohde väikkyi niihin savupilvien ja sumeain ruutujen läpi, nekin näyttivät minusta niin kiehtovan kauniilta. Samoin kaikki mitä pirtissä oli. Ja minä tunsin itseni kovin onnelliseksi tämän ihanuuden keskellä.

Vesannolla kasvanut Kaarle Vesala puolestaan muisteli saman aikaista lämmitystä näin:

Entäs se elämä silloin, kun tupa lämmintä pantiin! Ei kauan viipynyt, ennen kuin tupa oli savua melkein maata myöden täynnä. Katossa oleva lakeinen, räppänä, ei jaksanut tästä savun paljoudesta niellä muutakuin vähäisen osan. Ovi piti myös olla auki. Kaikki sentään mukiin meni silloin, kun ei ollut pakkanen, mutta kun talvella piti tupa lämmittää joka päivä ilmoista huolimatta, vieläpä 40° pakkasellakin sillä silloinhan juuri lämmintä tarvittiinkin, niin kyllä siinä oli hapuilemista varsinkin lapsilla, missä tämän pahimman ajan saisi vietetyksi. Tavallisesti me lapset kaivauduimme sänkyyn peitteiden sisälle siksi aikaa, kun tupa oli savua täynnä melkein lattiaan asti ja avoimesta ovesta pakkanen tuli sisälle. Onneksi tällainen asiaintila ei kauan kestänyt. Savun alapinta kohosi yhä ylemmä, ovea vedettiin vähitellen kiinnipäin, niin että pakkasen rako yhä pieneni, kunnes ovi tykkänään suljettiin ja voi sitä iloa, mikä sitten syntyi, kun tuvan uunista lämmin lieska leimusi ja savua oli enää ainoastan jonkun verran jälellä nokista kattoa vastaan! Pian loppui viimeinenkin savu ja tupa oli taas lämmin ja entistä raittiimpi.

Noposten luokkaretki

Ihastuin Alpo Noposen pienen kirjan Ensimäiseltä kymmeneltä (1905/1920), mutta tavalliseen tapaani halusin ymmärtää kuinka lähellä ne olivat totuutta. Verkosta ei tätä kirjoittaessani löytynyt valmista sukututkimusta perheestään, mutta kylläkin sukutaulun osa, joka paljasti, että Alpo ei ollut perheen ainoa kauas lähtökohdistaan päässyt.

Alpon vanhemmat menivät Rantasalmella naimisiin 12.10.1843. Paul Olofsson Noponen oli talonpojan poika Joroisten Lahnalahdelta ja Hedvig Maria Pettersdotter Räisänen talonpojan tytär Harjurannasta. Avioliiton ensimmäinen vuosikymmen asuttiin Hedvigin kotitilalla, jonka isännyys siirtyi isältään serkulleen (RK 1848-59 I s. 209, s. 211). Jotain viljeltävää oli Paulillakin, joka on merkitty talonpojaksi kun kasteelle vietiin Anders Johan (s. 15.12.1846), Henrika Maria (s. 6.6.1849) ja Ida Lovisa (s. 22.2.1851).

Marraskuussa 1854 katsottiin kuitenkin hyväksi tai tarpeelliseksi ottaa muuttokirja Sulkavalle. Sinne oli taidettu muuttaa käytännössä jo aiemmin, sillä 1.5.1853 syntynyt Vilhelmiina kastettiin Sulkavalla. Sekä kastemerkinnän että rippikirjan (1851-61 s. 240) Paul oli talonpoika eli tilallinen. Sulkavan Mäntysen tilalla 4 perheeseen syntyi 15.1.1855 poika Paul, joka kuoli vähän ennen seuraavan lapsen, Augustin, syntymää 31.7.1856 (LK 1852-61 s. 240).

Vuosikymmenen loppuun mennessä muutettiin Rantasalmelle, takaisin Sulkavalle ja jälleen Rantasalmelle (RK 1848-1859 s. 514). Vielä 30.5.1860 syntyneen Adrianin kastemerkinnässä Paul on talonpoika, mutta Kolkontaipaleen tilan 7 vuokraus on päättynyt viimeistään vuonna 1861 (RK 1860-1871 s. 606). Paul merkittiin itselliseksi, kun kasteelle vietiin 10.12.1862 syntynyt Albin eli Alpo ja 12.4.1866 syntynyt Karolina. Perhe sai köyhäinapua ainakin vuonna 1863 (RK 1860-1871 s. 589, 674, 804, 917).

Alpon kuvauksen mukaan vuoden 1865 paikkeilla perhe asui "pienessä torpassa siellä Kolkon rannalla" ja kirkonkirjoissa heidät on kirjattu Kolkontaipaleelle. Asuinrakennusta hän kuvasi muistelmaan lehteen Uutta kylvöä 1922:

Se tölli Kolkonjärven rannalla Rantasalmen pitäjässä, jossa allekirjoittanut teki ensimmäiset tietoiset havaintonsa maailmanmenosta, oli ahdas ja nokinen, sillä siinä oli vain pieni yksinäinen savupirtti isällä ja äidillä lapsineen ja vielä pienempi lääväpöksä töllin ainoalle kotieläimelle, kirjavalle Vyötikille. Pirtissä oli yksi ikkuna ja siinä neljä pientä nelikulmaista ruutua, niistäkin toiset tikulla paikattuja. Seinät näyttivät ulkoa harmahtavan lahonneilta; sisältä ne hohtivat kiiltävän mustilta ovenkamanan ja ikkunan ylälaidan tasalle saakka. Kiillotuksen oli tehnyt nokinen savu, joka päivittäisin asuntoa lämmitettäessä täytti pirtin yläosan. Pihassa pirtin edessä oli kalliota ja nurmea, mikäli ne eivät olleet lumen peitossa, lisäksi pikkunen tilkku perunamaata, ympärillä lehtimetsää, josta äiti sirpillä kalusi talven heinät lehmälle 

Elinkeinoista Alpo mainitsee samoihin aikoihin kirjassaan, että "Sisko Miina oli paimenena suuressa talossa, jossa isäkin teki viikkotyötä. Kusti veli oli »ajelluksella». Hän kierteli kyliä toimitellen kaikkialla pieniä käskyjä saadakseen elatuksensa ja jos mahdollista hiukan kotimökkiinkin vietävää." Toisesta lapsuusmuistelmasta selviää lisäksi, että vanhin veli Antti oli renkinä Savonlinnassa.

Alpo Noponen ei lapsille tarkoitetussa kirjassa mainitse sisarustensa kuolemaa, jota hän tuskin on unohtanut. Kuusivuotias Adrian-veli kuoli 13.6.1866 vetotautiin ja vain pari kuukautta elänyt Karoliina 20.6.1866 heikkouteen. Nälkävuodet olivat tosiasia, jota Noponen ei kirjassaan kaunistele eikä myöskään asuinoloja yhden ikkunan mökissä.

Pienestä mökistä, josta on mieleeni jäänyt monta herttaista muistoa, täytyi meidän muuttaa pois. Se oli näet kovin huonontunut eikä maan ja mökin omistaja sallinut sitä korjailla. Hän tarvitsi töllin heinäladoksi eikä siis enää voinut sitä mitenkään luovuttaa meidän asuttavaksemme. Meidän täytyi niin ollen jättää hyvästi lapsuuteni rakkaalle töllille, jonka karstainen katto ja savuttuneet seinät olivat minusta niin kauniit. Saimme joksikin aikaa asunnon Riemulan suuren tuvan sopessa, jouduimme loisiksi.

Seuraavasta muutosta hän kirjoittaa

Isäni on päässyt naapuripitäjän, Luhtajärven, varakkaan lukkarin isäntärengiksi. Äitini oli saanut poikineen muuttaa lukkarin kanakamariin. Oli siis päästy pois Riemulan tuvannurkasta ja saatu jälleen oma hovi asuttavaksemme.

Naapuripitäjällä Alpo Noponen tarkoittanee Heinävettä, jossa hän verkkosivun mukaan "varttui nuoreksi mieheksi". Saman sivun mukaan Alpo Noponen kävi Kerman kansakoulun, mikä sopii kirjaansa, jossa kansakoulu on "Herakosken sahalla". Tänne hän pääsee, vaikka perheen talous on edelleen heikoissa kantimissa. Vuoden 1872 paikkeilla "Isäni oli tämän vuoden ollut itsenäisenä miehenä, ja oli nyt »suuressa pappilassa» kiviläävän rakennustyössä.". 

Tähän aikaan loppuu Alpo Noposen muistelu, kuten kirjan nimikin kertoo. Opintojaan hän pääsi vuonna 1883 jatkamaan Sortavalan seminaariin, josta hän valmistui vuonna 1887 kansakoulunopettajaksi. Isoveli August, joka muistelmassa on arkisemmin Kusti, pääsi myös koulutielle, joka vei jo kesällä 1881 yliopistoon, josta valmistuttuaan hänestä tuli kirkkoherra. Leivänpaloja äidille lapsena säästäneet veljekset pääsivät siis aikuisina kiinni huomattavasti leveämpään leipään. 

Anni Sallitar ja muuta muinaista

Viime viikon lopulla ilmoitettiin, että

Kotimaisen humanistisen tutkimuksen kannalta merkittäviä aineistoja on julkaistu verkossa. Kansalliskirjasto on asettanut käyttöön Suomen Muinaismuistoyhdistyksen (SMY) ja Suomalais-Ugrilaisen Seuran (SUS) monografia- ja kausijulkaisusarjojen varhaisimpia osia. Teokset ja niistä tehdyt datapaketit ovat avoimesti saatavilla Kansalliskirjaston Fenno-Ugrica -verkkokokoelmassa. 

Vanhimpia kirjoja ei siis tarvitse enää etsiä kirjastosta, jos niille käyttöä on. Silmäilin luetteloja ja 1802-projektia sivusi Antero Pelkosen Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta, joten avasin sen. En suuremmin yllättynyt, ettei siinä ollut Kustaa IV Adolfin reissusta mitään, vaikka mukana oli isänsä käynti sotansa aikana ja ajallisesti myöhäisempi Suomen sota. Jälkimmäisestä sodasta löytyi muistitieto, jollaisesta en aiemmin ollut kuullut.

Anni Sallitar, talontytär Ruokoveden Sallilasta, oli 1808 sodan aikaan mennyt veljensä edestä, joka oli ainoa ja tyttöjä oli monta, sotapalvelukseen miehen puvussa. Hänet tehtiin rakuunaksi ja sodasta palatessaan toi hän hevosen tullessaan. Kotiin palattuaan oli Annilla tapana näyttää sotamiehen temp puja ja konsteja. Ripeästi hyppäsi hän esim. lautasen kautta ratsunsa selkään. Hänestä kuuluu olleen runokin, josta seuraava katkelma: 

»Ori alla, Anni päällä,
Kannukset kavon jaloissa,
Miekka vyöllä morsiamen.»

Jälleen ihmettelen patronyymejä vierastavia, sillä tietämällä Annin isän etunimen olisin jo tehnyt tehokkaan HisKi-haun nuoren naisen taustoittamiseksi. Ilman paikallistietoa en viitsi muuta yrittää, sillä näytää siltä, että Sallilassa asuneet eivät käyttäneet sitä sukunimenään. (Kuva kirjasta Finska Kriget 1808-1809, Flickr Commons)

Lokakuuta

29.9.

• Kustaa IV Adolfin jälkimaine on mitä on, mutta nimmarinsa on aina retee.
  
  [Haapaniemessa 9.7.1802 päivätyllä asiakirjalla (Riksarkivet. Konselj- och kabinettsprotokoll. Inrikes Civilärenden 1802 juli-dec. Inrikescivilexpeditionen A3aa 35. f657) valtiopäivämies Matts Pöllänen ja rusthollari Matts Hukkanen sekä jälkimmäisen pojat Petter Mattsson ja Matts Mattsson saivat hopeisen mitalin, jossa teksti ILLIS QUORUM MERNERE LABORES pidettäväksi rinnan päällä sinisessä silkkinauhassa.
  
  Tai eivät vielä saaneet vaan maaherran piti järjestää varsinainen luovutus, kun paikalla oli runsaasti kansaa eli todennäköisesti jumalanpalveluksessa. Mitalinsa miehet olivat ansainneet maataloudellisella työllä. Kiviaidoilla?
  
  Talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustajien luettelon mukaan Matti Pöllänen Rantasalmen Ahvensalmelta oli osallistunut Norrköpingin valtiopäiville 1800. Kaija Salmisen artikkelista selviää, että Hukkaset omistivat Rantasalmen Hiismäessä parikin ratsutilaa. Oliko runoilija ja herastuomari Matti Matinpoika Hukkanen yksi mitalin saajista?]
• Tälle 1802 #helsinki kuvalle olisi käyttöä, jos jossain parempi kopio. [Kysy museolta -palvelun kautta sain Helsingin kaupunginmuseolta tiedoksi, että heillä on tämä postikortti ja että kuva perustuu Wilhelm le Moinen akvarelliin.]

1.10.

• Juutalaisten muistamiseenhan sopii kinkku. Ja maitotuotteiden yhdistäminen lihaan. [Kuva on Niska-ravintolasta Turussa.]

4.10.

• Arkkivahdin näkemys Viron uudesta kansallismuseosta

7.10.

• Vastasin kilpailuun.

8.10.

• Kirjat ovat olleet pinossa ja nyt vasta huomasin kannet. Molemmat vuodelta 2009. Ukosta on muitakin muotokuvia.

9.10.

• Uutta asiaa minulle, hyvä luento. Visualizing time: calendars, time lines, and other time images
• Etsin 1802 muotikuvaa @Europeanaeu . Kuvia löytyi, mutta ei yhtään, jota saisi/voisi käyttää. Mutta @rijksmuseum pelastaa, taas

10.10.

• @AnttiIjaes "vihapuheesta" 1800-luvulla ja nyt. Sanojen merkitykset muuttuvat(kin).
• Ilona Pikkanen ylirajaisesta menneisyydestä ja kansallisesta historiankirjoituksesta.
• Kävin läpi kirjamessujen ohjelman. Tänä vuonna julkaistu 3 kirjaa Mannerheimista? Viime aikojen keskiarvo?

11.10.

• Historiska föreningen -kuokkimista. Tiedotuksessa oli epäselvää onko avoin vai jäsenille. Vielä ei ole ollut jäsenkirjojen tarkistusta.
• Demografia: ikäisiäni naisia ja valkohiuksisia miehiä.

14.10.

• Fyren-lehden piirrustuksista vuonna 1898 on moni mennyt yli hilseen, mutta kyllä minä tämän tunnistan.

15.10.

• Fyren 43/1900, enpä aiemmin muista nähneeni viittomakielestä mitään mainintaa menneisyyden "valtamediassa". [Outi Ahonen kommentoi: "Lehden yks perustajista oli Julius Hirn,joka oli kuurojen liiton eka puheenjohtaja."]

• Fyren 36/1901. Päivälehden museossahan tuo on.

16.10.

• Tieteessä tapahtuu 5/2016 arvosteli poliittisen hissan väitöskirjan (&> tietokirjan) harvinaisen perusteellisesti. [Risto Hauvonen: Vallanvaihdon muuttuva kuva. Kekkosen sairastuminen ja Koiviston nousu valtion johtoon lehdistön, muistelmien ja historiankirjoituksen kuvaamana & Koivisto Kekkosta kaatamassa]

20.10.

• Kaikkien Asioiden Pikkujättiläinen: Gonzotiede ja tieteen koskemattomuus [Verkosta löytämäni määritelmät gonzotieteelle eivät vastanneet J. Niemisen tekstiä, joka silti on lukemisen arvoinen. "Tiedeyhteisöillä on toisin sanoen taipumus palkita kuuliaisuudesta, eikä niinkään kapinallisuudesta, vaikka teoriatasolla aina korostetaan sitä, miten tiede perustuu kriittisyyteen."] 

Kirkkoherran takana oli nainen

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään. Tai en ainakaan muista kuulleeni: Johan Kristian Lampén. Hänet oli kuvattu Kyläkirjaston Kuvalehden numerossa 15.5.1882, sarjan Suomalaisia miehiä osassa IV.

Tämä Rantasalmen kirkkoherraksi päätynyt mies ei ollut pappisperheestä. Ylioppilasmatrikkelin mukaan "Vht: Parinpellon Keisarin talollinen Hollolassa Karl Kristersson ja Juliana Johansdotter. Loviisan triviaalikoulun oppilas 18.9.1833 (Fadren torpare i Askola Kapell‹!›)"

Kuvalehden versio lapsuudesta kuuluu:

Lampén syntyi Hollolan pitäjäässä Maaliskuun 15 päivänä 1821 köyhistä vanhemmista, mitkä jonkun aikaa sen jälkeen muuttivat Porvoosen. Täällä sai vilkas poika kauppias Lindert vainajan rikkaassa leskessä toisen äidin, joka otti hänen kasvatuksensa huolekseen, kustantaen hänen koulunkäyntinsä ensinnä Loviisan koulussa ja sitten Porvoon lukiossa, josta päästyään L. suoritti ylioppilas tutkinnon Joulukuussa 1840.

Google löytää porvoolaisen kauppiaan J. H. Lindert, joka saapui jossain Suomen sotaan liittyvässä lähetystössä Pietariin 4.11.1808. Nimikirjaimia seuraten verkkosukutaulusta löytyy 27.12.1835 kuollut Johan Henrik Lindert, jonka vaimo Johanna Sophia Bergholm kuoli Porvoossa 20.2.1851 eli sopisi hyväntekijä-leskeksi. Alla hänen kuolinilmoituksensa, jonka maininta ottolapsista todistaa valmiuksista lasten avustamiseen. (Borgå Tidning 22.2.1851)

Lintsaava rehtori

Flachsenius-käsikirjoituksessa oli pätkä:

Artjärven kasteluettelosta löytyy 9.8.1751 syntyneen Catharinan vanhempina rehtori Jonas Krook ja Charlotta Flachsen. Catharina kuoli 20.9.1751 ja haudattiin Artjärvellä. Asuinpaikaksi oli merkitty Kinttula, jota emännöi tuolloin Jonaksen leskeksi jäänyt äiti.

En löytänyt pariskuntaa Kinttulan sekavalta sivulta. Mutta Kinttulan vetovoimasta löysin tekstiä Ernst Lampénin kirjasta Suomea maitse ja meritse (s. 134-135 ), joka käsittelee Jonaksen veljeä Bengtiä :

Kaksi vuotta hän mitenkuten sai aikansa kulumaan Rantasalmella, mutta jo vuonna 1751 tuli ikävä Kinttulaan, ikävä A. Äidin ja Armasten sisarien luo, liian ylivoimaiseksi. Hän jäi sanaakaan sanomatta pois koulusta kokonaiseksi lukukaudeksi.

- Missä rehtori Krook majailee? kysyttiin Porvoon tuomiokapitulista. - Kerrotaan, ettei hän ole saapunut kouluun.

Koulun inspehtori, korkea-arvoinen Rantasalmen rovasti Georg Helsingius, vastasi:

- Missä K. K. Maisteri Krook nykyään oleilee, sitä en toden totta tiedä. Täällä häntä ei ole nähty sitte viime kesän. Niin paljon on kuultu, että hän kuuluu käyneen Kinttulassa.

Että oppilaat kaikkina aikoina ovat "kraapanneet" koulusta, on järkähtämätön totuus, mutta että rehtori kraapaa kokonaisen lukukauden, hiiskahtamatta sanaakaan, se on kerrassaan nykymaailman aikaan saavuttamaton ennätys.

Seuraavaksi lukukaudeksi hän vihdoinkin saapui. Tuomiokapituli vaati häneltä sairaustodistusta - aivan niinkuin meidän oppilailta vaaditaan perusteellisen kraapaamisen perästä.

Rehtorin vastaus on kuin ilvenäytelmästä lainattu: - Mahdotonta hankkia sellainen. Makasin heikkona sairaana Armaan Äitini ja Armasten sisarieni luona Kinttulassa, mutta eiväthän he, niin läheiset sukulaiset, voi antaa pätevää todistusta.

Tuomiokapituli näkyi tyytyneen tähän rehtorin selitykseen. Mutta kohta jäi Krook myötämöisin pois.