Anna Charlotan elämän useat vaiheet

Anna Charlotta Sallmén syntyi Raumalla 22.5.1853 ja kastettiin edesmenneen isänäitinsä kaimaksi. Hän oli vanhempiensa esikoinen, mutta perheeseen kuului sisaruspuolia äidin aiemmasta avioliitosta.  Solmimansa avioliiton myötä Anna Charlotan isä Paul Isak Sallmén oli jättänyt meren ja ryhtynyt kauppiaaksi. Anna Charlotta ehti tutustua äidinisäänsä Johan Michael Ilvániin, joka oli myös ollut merillä ennen kauppias- ja laivanvarustajauraa, mutta jäi raumalaisten muistoihin hyväntekijänä ja rukoilevaisten herätysliikkeen aktiiviina. Testamenttivaroillaan Raumalle palkattiin ensimmäinen diakonissa, joka asui Anna Charlotan perheen kanssa. [3, 4] 

Anna Charlotta vietti varhaislapsuutensa Raumalla, mutta pääsi toisinaan isänsä mukaan laivanveistänölle ja vietti kesiä Korkiakarissa, jossa "muljattiin kiviä, soudettiin, purjehdittiin".[1] Seurana olivat sisaruspuolten lisäksi pikkusiskot Laura Augusta (s. 1.9.1854) ja Olga Alexandra (s. 11.8.1856). He menettivät äitinsä 6.3.1865 ja saivat äitipuolekseen tätinsä. Tytöt lähetettiin käymään koulua Turussa ja sieltä palattuaan Laura Augusta perusti Raumalle koulun.[1,4, 5]

Vuonna 1870 Raumalle tuli kaupunginlääkäriksi Johannes Collan. Hän oli maaliskuussa 1868 mennyt naimisiin Anna Charlotan sisarpuolen kanssa, mutta kuolemaan päättynyt avioliitto kesti vain muutamia kuukausia. Anna Charlotan häitä Johannes Collanin kanssa vietettiin 17.11.1870. Perheeseen syntyivät Raumalla Paul Zakarias 1.10.1872, pariviikkoisena kuollut Karl Johannes 25.7.1874 ja Anni Sofia 13.1.1876 [4, 6]

Anna Charlotan aviomies valittiin vuonna 1879 piirilääkäriksi Pielisen piiriin ja perhe muutti Nurmekseen, jossa syntyivät pojat Kaarle Juhani Mikael 22.7.1881 ja Yrjö Wilho Rafael 27.6.1887. [4, 6] Tytär Anni lähetettiin kouluun Kuopioon. [2]

Perheenäitinä ja lääkärinrouvana toimimisen ohessa Anna Charlotta perusti työpajan, jossa tehtiin ikkunaverhoja ja pellavaisia pöytäliinoja. [7] Tyttärensä muistelman mukaan

Anna Charlotta hoiti kotia, raivasi ihanan puutarhan, rakennutti suuren keittiön, pihalle terassin ja lamminrantaa hän valtasi perunamaata varten. Lapset saivat äidin ommellessa istua hänen vieressään ja tutustua Luonnon kirjaan, Maamme kirjaan ja ruotsinkielen senaikaiseen konstikkaaseen kirjoitustapaan. Samalla Anna Charlotta itse oppi suomenkieltä rakastamaan. Vänrikki Stoolia hän luki ruotsiksi ulkoa lapsilleen. Usein hän retkeili lastensa kanssa, milloin hevosella ajaen, milloin kävellen, hiihtäen tai mäkeä laskien. Milloin paikkakunnalla oli yhteisiä juhlia, niin hän opetti siellä kirjasta katsoen lapsille ruotsalaisia laululeikkejä, suomalaisia ei silloin ollut vielä olemassa.[1]

Juuri ennen kuin perhe muutti Nurmeksesta pois, koko kirkonkylä paloi 20.7.1891. Syksyllä siirryttiin Uuteenkaupunkiin, josta saamaansa virkaa Anna Charlotan mies ei kauaa hoiyanut, vaan kuoli ennen vuoden loppua.[6] 

Anna Charlotan esikoispoika oli päässyt ylioppilaaksi keväällä 1891, mutta hänellä ei ole osoitetta ylioppilaiden osoitekalenterissa ennen syyslukukautta 1892. Tuolloin ilmoittamansa Vuorimiehenkatu 9 on sama, jonka Anna Charlotta antoi vuosien 1893 ja 1894 yleiseen osoitekalenteriin. Vuodesta 1895 alkaen hän asui Eläintarhan huvilassa 5, josta seuraavana vuonna kannusti tyttärensä polkupyörämatkalle ympäri Suomen.[8] Tyttären muistelman mukaan

Anna Charlotta muutti silloin Helsinkiin kouluttaakseen siellä lapsiaan. Samalla hän itse kävi Ateneumissa piirustamassa ja kutomakoulussa kutomassa. Jonkin aikaa hän oleskeli eräällä maatilalla oppiakseen maanviljelystä ja karjanhoitoa. Hänen vanha isänsä oli näet muuttanut asumaan maatilalleen ja toivoi, että kun hän sen kerran jättäisi, niin Anna Charlotta tarttuisi remmiin. Näin kävikin.[1]

Anna Charlotan sä oli ostanut Eurasta Vaaniin rusthollin, jota myös kartanoksi kutsutaan. Tytär jatkaa

Paikkakunnan eräät isäntämiehet, joitten mielestä ei nainen kyennyt yksin tällaista työtä tekemään, tulivat kosioretkelle — lienevätkö sitten kosineet häntä tai hänen tilaansa. Mutta Anna Charlotta vastasi heille, että hän tahtoi koettaa yksin tulla toimeen. Niinpä hän sitten tarttui työhön kourin jäntevin. Tilalle rakennettiin uusi, suuri navetta 100 lehmää varten (ei niitä kuitenkaan koskaan liene niin monta ollut), talli rakennettiin 20 hevosta varten, niinikään suuri sikala, pikku meijeri, saha, kaivoja y.m. työväenasuntoja korjattiin, ryhdyttiin järkiperäiseen maanviljelykseen ja metsänhoitoon, rakennettiin ulkotila erään suon reunaan, jota suota sitten ryhdyttiin viljelykselle valtaamaan, ja toista suurempaa suota kuivatettiin yhdessä muitten kanssa. 

 

Tilalle perustettiin oma kansakoulu ja siellä pidettiin lukuunottamatta koulua jos jonkinmoisia kursseja. Naisten työhuoneissa paukkuivat pirrat, siellä kudottiin m.m. nuoren Suomen ensimäiset kansallispukukankaat. Miehet taas ahersivat puhdetöissä, valmistaen yhtä jos toista taloudessa käytettävää esinettä. Isäntäemännän suhdetta alustalaisiinsa kuvaa se, että häntä aivan yleisesti kutsuttiin "Vaaniin mammaksi". 

 

Tuota vauhdikasta menoa — suuren talon isäntänä ja emäntänä olemista — kesti 20 vuotta. Sitten tuli tilaisuus jättää työ nuorempiin käsiin: oma poika tarttui ohjaksiin. Voimat olivatkin jo heikentyneet, osaksi sodan aikana läpikäytyjen kokemusten kautta, osaksi myöskin pienen tapaturman aiheuttaman vaurion, joka vaikeutti tarmokasta työskentelyä. 

 

Anna Charlotta Collanin päivätyö oli tehty. Hän siirtyi asumaan tyttärensä luo Helsingin läheisyyteen, jossa hänen viimeiset elinvuotensa kuluivat. Siellä hän edelleen harrasti kutomista ja otti osaa tulevan pikkukirkon hyväksi työskentelevän ompeluseuran toimintaan. [1]

Helsingin läheisyydellä tarkoitetaan Leppävaaraa ja pikkukirkolla sen kappelihanketta. Anna Charlotta kuoli 77-vuotiaana Diakonissalaitoksella 5.10.1930.[9] 

Lähteet:

[1] Tuikku (Anni Collan): Suomalaisia naisia eri aloilta. Eräs naiskohtalo. Suomen tyttö 3/1934
[2] Ester Alanko: Piirteitä Anni Collanin varhaisimmasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Suomen tyttö 1/1936
[3] Raumalaisen muistokirjoituksen täydennysharjoitus
[4] Anna Charlotan Geni-profiili ja siihen linkitttyvät profiilit
[5] Ulla Heino. RAUMA : Idylliä ja tehokkuutta 1875-2000. 2002, 210
[6] Suomen Wirallinen Lehti 28.12.1891
[7] Pentti Virrankoski. Käsitöistä leivän lisää. Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944. Historiallisia Tutkimuksia 186. 1994, 78
[8] Suomen yliopiston luettelo, syksy 1892, 41; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1893; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1894; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1895; Adresskalender för Helsingfors stad 1896; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1897
[9] Uusi Suomi 8.10.1930

Lapsuusmuistoja Nurmeksesta?

Silloin lienen vielä ollut aivan pieni, koska minulla ei vielä siihen aikaan ollut omaa päänpeitettäkään, vaan käytin piika Tiinan kanssa yhteisiä. Kuitenkin oli minulla jo aivan oma, mielestäni hyvin kaunis, sinikukkainen ja Venäjän karttuunista tehty koltti, joka juhlatilaisuuksissa pantiin päälleni. Arkipäivinä, kun sinikukkainen kolttini riippui vaatekaapin naulassa, kävin puettuna miten milloinkin sattui. 

Isäni oli leskimies ja minä hänen ainoa poikansa. Enimmiten oli minulla tapana leikkiä ypö-yksinäni pappilan pellon pientarella, jolle isäni mökki oli rakennettu, tahi myöskin niiden neljän tuuhean pihlajan alla, jotka kasvoivat lammin rannalla, sillä minulla, niinkuin jo sanoin, ei ollut omaa päänpeitettä, jonka vuoksi olin lakkaamatta muiden kylän poikien pilkan esineenä, jos milloin heidän seurassaan uskalsin näyttäytyä.

Näin hellyttävästi alkaa ensimmäinen kertomus Juho Reijosen kokoelmassa Kertoelmia ja kuvauksia. Kertojaminä jatkaa

Isäni oli harvoin kotona, sillä hänen elinkeinonansa oli pienen kaupan pito. Hän osti pitäjäläisiltä voita, talia, lintuja ja muuta sellaista, joita sitte vei kaukaisiin kaupunkeihin. Niistä toi hän tullessaan pitäjään lukuisalle herrasväelle kahvia, sokeria, Hollannin palttinaa, siirappia ynnä muuta; ja karttuunia, verkaa, "ruunihuiveja", Kurkijoen piiskoja ja minkä mitäkin tarviskalua piti hän aina varalla talonpoikaiselle väestölle.

Wikipedia tietää kertoa, että Reijosen isä oli maakauppias Nurmeksessa, ja Geniin tallennetun mukaan äitinsä kuoli Juhon ollessa 3-vuotias, eli mahdollisesti kyse on lapsuusmuistosta. Reijosen velipuolesta on Heli Loikkanen tehnyt gradunsa Harmaa eminenssi : Erkki Reijosen poliittinen toiminta Suomen historian murrosvuosina 1891-1923, mutta kuten otsikosta saattaa arvata, siinä ei kuvata lapsuuden kotia. O. A. Kallio on kutsunut kyseistä kertomusta somaksi lapsuusmuisteloksi, joten en ainakaan ole ajatuksineni yksin.

Toiseksi tällaiseksi Kallio mainitsee kertomuksen Maisteriko vai kirkkoherra, joka on myös edellä linkitetyssä kokoelmassa. Siinä kirkkoherran Ida-tytär hylkää maisterisulhasen everstin (?) vuoksi. Nurmeksen pappisluettelosta ja rippikirjasta ei löydy kuitenkaan tietoihin sopivaa.

Otsikkonsa puolesta Reijosen teksteistä Vaihdokas: Kuvaus vanhan kansan elämästä tavoittelee realismia. Päähenkilölle kelpaa yksinkertaisempi asunto:

Pitkien aprikoimisien perästä valitsi kellonsoittaja kontinsijakseen Lampelan vanhan nauriskuopan, joka oli mäen syrjässä lähellä maantietä. "Luultavasti luuli hän tarpeellisen tasapainon vuoksi pitävänsä arkipäivät asuksia maan alla, kun sunnuntait ja juhlat täytyy viettää ylhäällä, tuolla huimaavassa korkeudessa lähellä taivaan pilviä," oli Sormulan herra nauraen lausunut Taavetin asunnosta kuultuaan. 

Asianomaisten luvalla suurennettiin siis kuoppa. Seiniksi pantiin pölkyn päitä, maan rajaan laitettiin pienonen akkuna ja ovensuuhun ladottiin aimo kiuas. Kuopan yli asetettiin orsia, niiden päälle lautoja ja kaikkein ylimmä turpeita, joita paikoillaan pitämään pantiin moniaita vierinkiviä. Sitten pistettiin vielä ontoksi lahonnut pärepölkky kiukaan kohdalle savutorveksi ja niin oli asunto valmis. 

Tuota kotia ei outo päältä nähden olisi osannut ihmisasunnoksi arvata, vaan pitänyt jonakin mäyrän tai ketun luolana, jos ei savutorvesta tuontuostakin tuprahteleva savu olisi osottanut, ett'eivät metsäläiset siinä asustelleet. Huoneen — jos suutari-kellonsoittajan asuntoa oikeita huoneita loukkaamatta voinee siksi sanoa — huoneen sisustuskin oli ulkopuolen mukainen, siis jotensakin yksinkertainen. Rahi, pienoinen lavitsan ja pöydän välillä oleva kappale, kaksi pyttyä, nahkojen lioitussoikko, tuohikopsa, kaksi vasua, pari puulusikoita, pahkakuppi, pieni pata ja rautainen pärerahko, jonka Puna-Marjetta oli myötäjäisikseen saanut — kas siinä oli perunkirjoituskirjojen mukaan kaikki huonekalut eli "*supellectilia*," niinkuin komsarjus Rytkén-vainaja on kirjoittanut. Jakokirjassa, jota tärkeänä historiallisena todistuskappaleena kirkon arkistossa yhä säilytetään, on kyllä huonekaluiksi luettu: polvihihna, veitset, nyrhikirves, lestipussi ja kiukaan vieressä olevat kylpylauteet, mutta se on arvatenkin erehdys, sillä ainoastaan viimemainituita käytettiin huonekalun verosta, nimittäin sänkynä. Erikoisomaisuutena, jota ei miehen veloista olisi saanut myödä, oli Marjetalla äitivainajaltansa perimä päivännäkemätön, jolla pienestä maksusta paranneltiin kylän lapsista maahista, savipuoleisia, lautumia ja ruohtumia.

Tuomas Jussila on gradussaan Nälkävirret – 1860-luvun nälkävuosien historiakuva Pietari Päivärinnan, Juho Reijosen ja Teuvo Pakkalan teoksissa todennut, että "Suomalaisen kirjallisuushistorian kaanonissa Reijonen on suhteellisen tuntematon ja vähän tutkittu kirjailija, jonka kohtalona on ollut jäädä isompiensa varjoon."

Kuva: Uusi Kuvalehti 9/1901

Konservointi Nurmeksessa

Eurassa vuonna 1700 syntynyt Nils Döpner aloitti Nurmeksen kappalaisena vuonna 1731. Laajassa seurakunnassa hän ei pärjännyt apulaisetta. Sellaiseksi hän sai vuonna 1754 Petter Fagerstedtin, jolle edellisessä virkapaikassaan "Pielisjärvellä ollessaan sattui vaimoväen kanssa jotakin pientä asiaa. Sattuuhan sitä tietysti papillekin, mutta tällä kertaa tapahtui niin, että Jaakko Stenius, joka oli kiivas mies ja ankara järjestyksen pitäjä, ilman muuta, asianomaisia tai tuomiokapitulia kuulematta, julisti Fagerstedtin epäillyn naisihmisen aviomieheksi. Fagerstedt ei tähän tyytynyt, teki ankaraa vastarintaa, ja loppujen lopuksi tuomiokapituli julisti Steniuksen menettelyn vääräksi antaen hänelle totiset nuhteet."

Nurmeksessa Fagerstedt meni oitis - tai ainakin jo tulovuonnaan - naimisiin esimiehensä tyttären Maria Helenan kanssa. Lehdessä Maailma 12/1920 julkaistua A. R. Cederbergin lastua Herra Nikolaus Depner ja hänen apulaisensa edelleen lainaten avioliitossa Fagerstedt "hankki itselleen tilan, hevoset ja karjaa sekä kauniit huonekalut ja tuli appensa kanssa erittäin hyvin toimeen." Mutta kuoli jo 18.8.1758.

Samalla kun Döpner ilmoitti tuomiokapitulille vävynsä poismenosta, hän pyysi uutta apulaista. Kaikille asianosaisille oli selvää, että työn saadakseen apulaisen pitäisi naida leskeksi jäänyt Maria Helena, jolla itsellään ei näytä olleen mitään sananvaltaa asiassa. Jonkun piti hänet ja tyttärensä elättää.

Pitkällisen haun, jota Cederberg on kuvannut, jälkeen ehdokkaaksi löytyi Johan Keckonius, joka

saapui kesällä 1760 Porvooseen pappistutkintoa suorittamaan. Hänen huomattiin välttävästi selviytyvän vaatimuksista. Mutta kun hänet piti vihittämän papiksi, selitti hän päättävästi, että hän ei mitenkään voinut sitoutua ottamaan aviokseen Fagerstedtin leskeä ennenkuin oli saanut nähdä ja tullut tuntemaan tämän sekä sopinut hänen isänsä kanssa. 

Silloin sai vihkiminen jäädä. Korkea-arvoinen Tuomiokapituli ei niinkään voinut tyhjiin kuvitteluihin luottaa. Keckoniuksen oli matkustettava Nurmekseen ottamaan asioista selvää.  

Hänen ei tarvinnut kauvan Nurmeksessa olla ennenkuin asiat hänelle selvenivät. Syksyllä 1760 oli hän saapunut Nurmekseen, jo tammikuun alussa tapaamme hänet taas Porvoossa. Hän selittää suostuvansa kaikkiin ehtoihin ja olevansa valmis papiksi vihittäväksi. Myös esittää hän tuomiokapitulille vanhan Depnerin kirjeen, missä tämä selittää tyytyväisyytensä ja kiitollisuutensa Tuomiokapitulia kohtaan sen johdosta, että Keckoniusta ei ollut vihitty papiksi ennenkuin hän oli Nurmekseen saapunut. Vanha Depner oli häneen hyvin tyytyväinen, samaten nuori leski, kirkkoherra ja koko seurakunta. Etteivät tuomiokapitulin puolesta mitkään epäilykset asiaa hidastuttaisi, oli Keckonius suostunut siihen, että avioliittoon vihkiminen sai tapahtua jo ennenkuin hän lähti Porvooseen.

Kirjainkuva Välskärin kertomuksista 

Kärri- ja suksimestari Marjetta Kortelainen

Marjetta Kortelainen syntyi Juuan Vuokon kylässä 13.10.1865. Vanhempansa Pekka Kortelainen (s. 1834) ja Reetta Turunen (s. 1836) merkittiin rippikirjassa tilattomien osioon (RK Juuka 1871-80 s. 708). Vuonna 1883 he muuttivat Marjetan ja tätä 5 vuotta vanhemman Heikin kanssa Nurmekseen, Karhunpään kylän Kutusalmeen (RK Nurmes 1877-86 s. 446). Nimimerkki Miksein mukaan (Karjalatar 4.3.1890)

muutti eräs köyhä perheenisä, poika, äiti ja tytär — kuten täällä sattuvasti sanotaan "kylmään metsään" asumaan. Isä oli silloin jo "selkä vuoteessa" (ainainen vuoteen hyvä). Siksipä tarttuikin poika ja tyttö kirvesvarteen käsiksi ja yks kaks oli sauna valmis. 

Ja tässä kaksi sylisessä asunnossa antoi tyttö tulla ensimmäisen ihmetyönsä ilmoille, ja se ei ollutkaan pienempi kuin Turun "nappulakärri". Se oli sitä kummempi, kuin ei siihen aikaan täällä vielä sanottavasti tämän "tyylisiä" kärriä edes käytetty. Sattumoisilta oli hän jollakin rikkaalla kauppiaalla semmoisen nähnyt ja siinä sen siemen. Mutta tämä ei ollut ainoa. Tekele tekeleen jälkeen nähtiin saunassa tytön käsissä valmistuvan, milloin sänky, pöytä, piironki, milloin reki, kaappi tahi muu. Näistä saatiin rahaa leivän hankintaan sillä aikaa kun äiti ja veli peltoa ja niittyä raivaeli. Veli oli miltei yhtä pystyvä, mutta ei tällöin joutanut muuta, kuin minkä työ-aseita ja talouskapineita puhdetöinään veisteli.

Seuraavana keväänä käytiin jälleen rakennustyöhön käsin. Taasenkin nähtiin poika toisella ja tyttö toisella nurkalla; mutta äiti väänsi kuin kaksi karhia pellolla. Siten syntyi vähitellen kaikki talossa tarvittavat rakennukset. Ja tätä nykyä elävät he tällä tilallaan jotenkin hyvämaineisesti. Ja tyttö vaan rutistaa kokoon "kansankalun" toisensa jälkeen.

Vuonna 1887 Marjetta Kortelaisen raudoittamat ja maalaamat kärrit olivat esillä Viipurin näyttelyssä. Pentti Virrankoski jatkaa elämäntarinaa tutkimuksessaan Käsitöistä leivän lisää kertomalla, että

Isän kuoltua 1891 Marjetta asui äitinsä kanssa Karhunpäässä vuoteen 1908, jolloin hän muutti Nurmeksen emäpitäjään asuakseen palstatilallisena Savikylässä. Nurmeksen rippikirjan mukaan tämä merkillinen nainen oli "nikkari, etevä kärrien, rekien ja suksien tekijä. Kutsutaan kansan kesken 'Nikkari Marjetta' " (s. 311-312) 

Naisten ääni julkaisi numerossaa 6/1913 yllä olleen potretin ja Taavi Tuovisen todistuksen joka mukaan Marjetta Kortelainen

ei aluksi rajoittanut työtään millekään määrätylle alalle, ennenkuin vasta pari, kolme vuotta sitten, jolloin hän rupesi miltei yksinomaan valmistamaan suksia. Aikaisemmin teki hän mitä erilaisimpia esineitä, kuten ajorekiä, ajokärryjä- sekä kaksi- että nelipyöräisiä (trilloja) ja sai näistä paikkakunnalla toimeenpannuissa näyttelyissä ensipalkintojakin. 

Suksentekijänä on hän myöskin paikkakunnan paras ja on niistäkin saanut monet eri palkinnot, nyt viimeiseksi Joensuussa pidetyssä Kotiteollisuusnäyttelyssä menneenä kesänä. [...]  

Luonteeltaan on Marjatta iloinen, reipas, avulias ja vieraanvarainen, sanalla sanoen kelpo kansalainen, joka on oppinut esteet ja vaikeudet voittamaan ja kelpaa esimerkiksi monelle enemmän oppia saaneellekin. 

Useita vuosia on hän tyytynyt asumaan sisarensa perheessä, voidakseen siten paremmin ei ainoastaan rahallisesti auttaa tämän suurilukuista joukkoa, mutta ennen kaikkea personallisella työllään ja herttaisella ystävällisyydellään tukea ja lohduttaa sitä. Hän on epäilemättä useinkin ollut perheen ainoa turva ja avunlähde, kun perheen isän on täytynyt olla kaukana työansioilla, silloinkin kun joukko on uudella tulokkaalla lisääntynyt.

 Virrankosken tietojen mukaan Marjetta Kortelainen kuoli vuonna 1937.

Petter Viiliäisen rauhan tuova taisteluvaunu

Petter Viiliäinen syntyi, Olli Koistisen selvityksen mukaan (*), "talollisen Juhana Viiliäisen ja hänen vaimonsa Kristiina Rantosen poikana Nurmeksen Saramolla 30/8 1767". Hän oli osakkaana kotitalossaan vuoteen 1809 ja omalaatuisina koetuista toimistaan jäi muistiin yrityksensä istuttaa pajuja aidaksi. Englantilaisten vuosisatoja harjoittamalla tekniikallahan tämä on ihan toimiva ratkaisu, mutta Viiliäinen taisi jättää istutukseen.

Vasta luovuttuaan osakkuudestaan Petter solmi avioliittonsa 5.10.1811 toisen tilattoman kanssa. Pari vuotta tämän jälkeen, Napoleonin joukkoineen käytyä Moskovassa, Petter käveli Pietariin mukanaan piirros taisteluvaunusta ja kirjelmä keisarille. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Petter näytti kirjelmän suomenkielistä konseptia ja piirroksen kopiota Elias Lönnrotille, jonka matkakertomuksen mukaan

piirustus kuvasi parihevosten vedettäviä vaunuja, jotka molemmat, sekä vaunut että hevoset, olivat rautapeltiset, linnanmuotoisen katoksen alla. Tämä peitti ne joka taholta ja oli ainoastaan maata kohden avoin. Se oli edestä suippo, mutta takaa jotenkin leveä, niin että se oli kärjestään poikkileikatun tasakylkisen kolmion näköinen. Muutamia pieniä aukkoja oli edessä ja sivuilla, mutta ne eivät kuitenkaan olleet suuremmat kuin oli tarpeellista, jotta joltisestikin niistä saattoi nähdä ja ampua. Etuosassa ja sivuilla oli teräviä rautoja, jotka olivat kiinnitetyt niihin pitkittäin ja olivat hieman leveämmät tavallista viikatetta.

Kirjelmässä, joka ruotsiksi käännettynä julkaistiin Helsingfors Morgonbladissa 6.6.1834, Petter selosti, että vaunua käytettäisiin kun koko Eurooppa yhdessä hyökkäisi Turkkiin ja saisi näin aikaiseksi pysyvän rauhan. Petterin ajatukset tulivat keisarille asti tiedoksi ja tämä lähetti Petterin kotiin 500 ruplan kanssa.

Tämä ei jäänyt Viiliäisen ainoaksi matkaksi vaan tiedetään hänen talvella 1832-33 käyneen Tukholmassa anomassa Oululle vapaamarkkinoita. Muistitieto kertoo muistakin reissuista, sekä siitä, että

Kun hänellä ei matkoillaan ollut ruokaa eikä rahaa ja kun hän ruotsin kieltäkin vain ymmärsi, mutta ei osannut puhua, oli hän huomannut varmimmaksi ruuansaantikeinoksi sen, että vain rupesi istumaan pöydän päähän, kunnes lopulta käskettiin syömään, muiden mukana.

Petter Viiliäinen kuoli 18.4.1834.

Petter Viiliäisen nimi on merkitty Nurmeksen kuolleiden kirjaan kahta kertaa suuremmilla kirjaimilla kuin tavallisten kansalaisten; niin oli tapana osoittaa kunnioitusta merkkihenkilöille. Vaimo kuoli 10 / 5 1846 kerjäläisenä keuhkotautiin.

(*) Olli Koistinen: Elias Lönnrotin matkat Ylä-Karjalassa paikkakunnallisilla henkilö- y.m. tiedoilla valaistuina. Suomi 3/1927

Mikko Heikuran matka Ouluun vuonna 1833

Mikko Heikura syntyi Nurmeksessa 16.4.1820. Uudessa Kuvalehdessä 11-12/1901 kerrotun mukaan hän oli vain 13-vuotias isänsä kuollessa ja joutui ottamaan kotitalonsa pidon vastuulleen. Toimiinsa kuului suolan hakeminen Oulusta, josta ostettiin myös muita välttämättömyyksiä kuten rautaa ja siniväriä.

Tämä ensimäinen retki 13-vuotiaalle pojalle oli sentään koko koetus. "Huiman eväät ne ensin syödään", kuuluu näiltä retkiltä säilynyt sananparsi. Ja niin se kävi "pienelle Mikollekin". Retket tehtiin suurissa joukoissa eli karavaaneissa ja matka kesti useampia viikkoja, joten evästä kysyttiin paljo. Jotkut koiranhampaat narrasivat Mikon panemaan eväänsä yhtiöön ja söivät ne niin, että pojalle jäi vaan "liisteet" jälelle. 

Kun paluumatkalla muutamassa talossa Utajärvellä ruvettiin iltasta syömään, veti Mikko esiin kuivia kukonkuoriaan. Mutta talon nuori tytär saatuaan kuulla, mitä koiruutta oli pienimmälle tehty, vei Mikon kamariin ja kestitsi hänet hyvän kylläiseksi sekä varusti tarpeellisilla matkaeväillä. Mutta ohrasemmasti kävi pettureille itselleen: sika söi jo seuraavassa syöttöpaikassa heidän eväänsä. Kovasti nauroivat matkakumppanit ja talonväki, kun Mikko toimessaan kertoi "nostattaneensa" siat "konnien eväille". Tämä muuten olikin viimeinen kerta, kun Mikon eväät ensiksi syötiin.

Kolmena ensimmäisenä isännyysvuotenaan Mikko Heikuran piti turvautua pitäjänmakasiiniin. Tämän jälkeen tähän ei ollut tarvetta "eikä ole silti nälkärupeemaa nähty, eikä ryöstömiehen laukku ole talossa käynyt". Myöhemmin Heikura näki menestyksensä avaimina

"1:o kova lannan teko, 2:o taatun siemenen valinta ja 3:o oikea kylvyaika. Jos isäntä nämä kolme asiaa pitää mielessään, niin ei myös pelto leikkuun aikana petä."

Tuulispään 8/1911 kuvan viljelijä ei näitä oppeja ole tuntenut?