Arkeologiaa Aurajoen varrella

Eilen oli Turussa Valtakunnallinen arkeologian harrastajien tapaaminen. Heti ensimmäisestä, Ninni Närväisen esityksestä vahvistui, että en kuulu joukkoon, sillä en ole kaivanut, mutta kuokkiminen menee onneksi rutiinilla.

Aamupäivän esitykset pidettiin Brinkkalassa eli siinä joulurauhan talossa. (Unohdin ottaa sisältä valokuvia. Hienoa oli.) Närväisen katsauksen jälkeen Elina Saloranta esitteli Vähäjoen rantojen rautakautisia kohteita, joista jäi päällimmäiseksi mieleen tiheys (ei siis ainoastaan Kokemäellä) ja polttokalmistojen yhteydestä löydetyt ruumishaudat eli viite kulttuurin muutokseen.

Viimeiseksi oli esillä arkeologian harrastajan Anni Ala-Rakkola-Karan Uskelan Haittion tilan rakennustöiden yhteydessä tallentamista löydöistä Kati Haapalan tekemä kandidaattityö. Keramiikan laatu vastasi asiakirjoista tunnettua tilan säätyläisomistusta.

Sitten Aboa Vetukseen, joka Ilari Aallonkin opastuksella tuntui jo nähdyltä. Uusiin maisemiin pääsin Kuralassa, jossa näkyvän kylämäen lisäksi on runsaasti esihistoriaa. Sen sijainti on kartoitettu kaivauksin, mutta varsinaista tutkimusta ei ole tehty. Muutakin Kaisa Lehtonen sanoi, mutta luotin muistiini paperin sijaan. Virhe.

Seuraava kohde oli (yllä) Ravattulan Ristimäki, joka tuli suurelle yleisölle tutuksi viimeistään tänä kesänä kun palkitun historiablogin kirjoittaja Kari Hintsala osallistui kaivauksiin.

Vaikka olen kaivauksista aika monta esitystä (2014, 2014, 2016, 2016) kuullut oli paikalla käynti eri asia. Kirkon jäänteet on jo peitetty, mutta sen paikka on merkitty kivin. Auki oli alueita, joista kaivetaan esiin vielä syyskuun ajan ruumishautoja.

Näistä ensimmäinen (yllä) on noin kolmivuotiaan lapsen hauta, jossa oli mukana kolme lasihelmeä. Lasihelmiä ja koruja haudoissa on, arkkujen naulojen lisäksi, mutta ei anteja eli ovat tyypillisiä kristillisiä hautauksia. Niillä on sama suunta kuin kirkolla, jonka pienoismallin katto ei onneksi lähtenyt lentoon päivän tuulessa.

Aivan lähellä olevassa metsäsaarekkeessa on 500-luvulle ajoitettu polttokalmisto, joka oli inventoinnissa merkitty raivausröykkiöksi. Vain kaivamalla voi tietää, nääs.

Ja 1970-luvulla räjäytetty kuppikivi, jonka kupit löysi kaivauksille osallistunut saksalainen muutama vuosi sitten. Muinaismuistoja lienee mennyt inventointien ohi toisaallakin?

Tullessa alla näkyvä kivipelto toi mieleen (leikillisen!) ajatuksen pappilan perustuksista, mutta onneksi ennen lähtöä sain tietää, että kyse on esiinkaivetusta kirkkomaan aidasta.

Viimeinen kohteemme oli Kaarinan kirkkomäki Pyhän Katariinan kirkon läheisyydessä. Siellä alueen löytöihin perustuvaan muinaispukuun pukeutunut Jaana Riikonen kertoi Ristimäen kanssa jokseenkin samaan aikaan täytetyistä haudoista, joissa oli antimia kuten astioita, sirppejä, viikatteita ja keritsimiä. Ja ilmeisesti näyttävämpiä koruja kuin kristillisissä haudoissa, mutta yhteisenä elementtinä lasihelmet.

Siinä missä Ristimäellä on tulkittu sijainneen muutaman kylän yhteinen hautausmaa on Kirkkomäki yhden perheen hautausmaa. Bussissa kiertänyt Kirkkomäen esite ei ehtinyt kohdalleni ja kotiinlähdön ajoituksen takia osa opastuksesta jäi kuulematta eli tiedonjano on nyt sammuttamatta.

Ja joku päivä haluaisin myös nähdä Pyhän Katariinan kirkon sisältä. Sillä nimikkopyhimys ja esi-isän työpaikka.

Neidit Gyllenhjerta ja tuhopoltto Uskelassa vuonna 1664

Tuomiokirjoja läpilukenut Jully Ramsay kertoo artikkelissaan Fordomsdags i Bjerno (Finskt Tidskrift 1903) Perniön ja sen ympäristön aateliston sattumuksista. Mielenkiintoisten tapahtumien lisäksi tekstissä kiinnitti huomiota monet tutut nimet, sillä osalla oli yhteyksiä Kokemäelle ja yksi omisti minua edelleen vaivaavan Pahkvuoren (ks. Pahkvuoren arvoitus ja Olof ja Pahkavuori kovien kansien välissä).

Pahkvuoren omistajan Johan Gyllenhjertan kolme naimatonta tytärtä toimivat Ramsayn mukaan 1600-luvun puolivälissä monissa luottamustehtävissä kuten omaisuudenarvioinneissa ja kuolinvuodetunnustusten todistajina. Ramsay ei artikkelissaan nimeä naisia, mutta rälssisukujen tutkimuksessaan mainitsee, että vuonna 1665 naimattomia olivat Katariina, Margareta ja Maria.

Skoklosterin linnassa säilyneet 1640-luvun kengät eivät varsinaisesti liity tarinaan.
(Valokuva Göran Schmidt, Wikimedia Commons)

Yksi sisarusten saama/ottama tehtävä oli Uskelan Pärnäspäässä vuonna 1663 kuolleen majuri Henrik Möllerin vaatevaraston arvon arviointi. (Möllerin äiti Margareta Juusten oli sisarusten äidin puoleinen sukulainen ja Möllerin leski Gyllenhjerta.)

Ilmoituksen arvioijien tulosta vastaanotti Pärnäspäässä tilan vouti vaimoineen. Heille tuli suuri hätä, sillä kuluneen vuoden aikana he olivat rapistuneen seinän kautta tyhjentäneet huoneen, jossa majurin jäämistöä säilytettiin. Pimeyden tullen he tekivät saalistaan nyytin ja upottivat sen merenlahteen. Sitten he sytyttivät talon, joka paloi poroksi. Tuhopoltosta ei tullut murhapolttoa, sillä pariskunta pelasti Margareta Juustenin ikkunan kautta.

Neidit Gyllenhjerta saapuivat seuraavana aamuna ja näkivät pelkkää tuhkaa. Joku epäili jotain ja vouti vaimoineen vietiin kihlakunnanoikeuden eteen, missä he oitis tunnustivat. Vaatteita he eivät voineet palauttaa, sillä merivirta oli ne vienyt. Jos tämä pitää paikkansa, meren pohjassa voisi olla 1600-luvun solkia ja nappeja löydettäväksi.

Sotaveteraani vs. rosvopäällikkö

Kaarlo Terhin äidinäidinisästään kirjoittama artikkeli Joh. Eriksson Lind. Eräs 1808-09 sodan urhoja ilmestyi Jokamiehen viikkolehdessä 46/1908. Terhi valittelee, ettei ollut haastatellut ajoissa sukulaisiaan, mutta oli kuitenkin löytänyt muistitiedon lähteitä:

Etupäässä käytin "lähteinäni" kahta pienessä mökissä Uskelan Pappisten maalla elävää veljestä, joista vanhempi "Ylhästen vaarin" nimellä tunnettu, 86 vuotias ukko ikänsä takia jo on muistinsa melkein kokonaan menettänyt. Toinen, muutamaa vuotta nuorempi, Kristoffer nimeltään "Toffeksi" nimitetty, sitä vastoin on vielä pirteä ja puhelias. Hän onkin oikein "tietosanakirja", kun seudun entisyydestä tulee kysymys.

Asiakirjoista saalis Lindistä olikin tavanomaisen niukka. Tämä oli syntynyt Uskelassa 9.5.1784 ja kuoli samassa seurakunnassa 9.12.1846. Sodan jälkeen hän meni naimisiin ja sai asunnokseen torpan Hossamaassa.

Torppa oli vanha sotamiehen asunto, jossa ennen Lindiä oli elellyt "Kyttä-Heikki" niminen sotamies Kustaa III:n ajoilta, joka Porrassalmen tappelussa oli saanut toisen silmänsä puhki ammutuksi.

Elatuksekseen Lind teki muurarintöitä ja Terhi laskee hänen aikaansaannokseen vuonna 1831 rakennetun Uskelan uuden kirkon "harvinaisen korkeat ja komeat kiviportaat".

Värikkäin tarinanpätkä, johon otsikossa viittasin, lopuksi.

N. s. Kavilan nummella Uskelan ja Perniön pitäjien rajalla oleili niihin aikoihin pelätty rosvojoukko, joka oli koko seudun kauhuna. Joukon päällikkö oli kerran tullut Lindin asunnolle vaatien ruokaa. Vanha sotamies oli tarjonnut vorolle nauriita, mutta tämä ei niihin tyytynyt. Silloin tarttui Lind häntä niskaan ja sitoi rosvon sänkyyn kiinni. Sitten teki hän puunuijan, johon löi rautanauloja. Nuija kädessä lähti hän nuorasta taluttaen kulettamaan pahantekijää silloisen nimismiehen Sjöbergin luokse, joka asui Kankarella. Tiellä tuli heitä vastaan joukko rosvon tovereita aikoen vapauttaa päällikkönsä, mutta Lind karkoitti heidät piikkinuijallaan ja vei saaliinsa nimismiehelle, joka antoi hänelle palkinnon rohkeasta teostaan. Paluumatkalle olisi nimismies antanut pari renkiänsä Lindin turvaksi, mutta tämä hylkäsi tarjouksen ja meni yksinään kotiinsa.

Hämmäinen provienttimaana

Niinkuin täälläkin olen todennut, olen tiennyt, että osa (puolet?) Salon Hämmäisten maista päätyivät esi-äitini Elinin toimesta Naantalin luostarille vuonna 1490. Jostain syystä minulle oli kuitenkin jäänyt mysteeriksi maiden palutuminen maalliseen omistukseen ja löysin tiedot vasta selaillesani Hausenin lähdekokoelmaa Bidrag till Finlands historia (III s. 8) ihan muussa mielessä.

Kyseessä ei ollut mikään tutkimuslöytö, sillä Ramsayn Frälsesläkter kertoi asian ihan asiallisesti Fleming suvun kohdalla (s. 121) ja Anu Lahtisen väitöskirjasta se löytyi myös suomeksi: "Valborg [Naantalin luostarin abbedissa] myi edesmenneen pikkuserkkunsa Katarina Hermansdotterin (Fleming) provienttimaat tämän veljelle, pormestari Erik (Hermansson) Fleminglle." (s. 129)

Kyseinen lunastus tapahtui vuonna 1531. Hopeaveroa kannettiin 1571 ja tuolloin Hämmäisten toinen puolikas kuului Clas Christerssonille (Jägerhorn af Spurila). Häneltä omistus siirtyi pojalleen Christer Classon ja tältä vävylle Mårten Skoos, joka tunnetaan myös pidemmällä nimellä Mårten Lindvedsson Hästesko (SAY Uskela, Pertteli 1634- s. 53, Ramsay s. 199, 218)

Flemingien ja Jägerhornien välille löytyy sukulaisuussuhde, mutta ei sellaista, joka tarjoaisi mahdollisen selityksen tilan omistuksen siirtymiselle 1531-1571. Ehkä Turun pormestari oli saanut kaukaisesta maapläntistä sopivan korvauksen silloin kuin Jägerhorneilla oli rahaa? (Flachsenius-tutkimukseni yhteydessä Jägerhornit esiintyivät rahattomina, mutta eiväthän he sellaisia aina ole voineet olla?)

Clas Christersson muuten vaikuttaa charmantilta persoonalta. Häntä syytettiin 1576 vaimonsa siskon raiskauksesta, joka oli tapahtunut kaksi vuotta aiemmin. Mies laitettiin Turun linnaan odottamaan hovioikeuden päätöstä ja mestattiin 11.11.1578.

(Jägerhornit esiintyivät myös Pahkavuoren omistamisen yhteydessä. Hämmäisten viljelijöitä luettelin aikanaan mainitsematta toisen tilan aatelista omistamista ollenkaan.)

Pahkvuoren arvoitus

Viime viikon Sjösäng-koosteessa vilahti Uskelan (nyk. Salon) Pahk(a)vuori. Mistä heräsi kysymys sen omistuskuluista, joista saa hajanaista ja vähän sekavaa kuvaa parista vanhasta kirjasta. Osa sekavuudesta aiheutuu moninaisista sukulaisuussuhteista, joista kaavio yllä. Vahvennettuna Pahkvuoren hallintaa (ainakin) pitäneet.

Laguksen mukaan Pahkvuoren omistus on viimeistään 1400-luvun puolivälistä ollut Spore-suvulla. Jöns Sporen ja Cecilia Flemingin Margareta-tyttären aviomies (avioliitto solmittu vuoteen 1527 mennessä) Krister Persson (Jägerhorn) till Spurila allekirjoitti toisinaan itsensä Pahkvuoren haltijana.

Lagus tarjoaa seuraavan sukupolven omistajaksi Krister-poikaa, jota Ramsay ei tunne, ja Cecilia-tytärtä. Varmimmalta kuitenkin vaikuttaa siirtyminen Anna-tyttärelle, joka on Ramsayn mukaan Pahkvuoren säterin omistaja, joka eli vielä vuonna 1594. Lagus nimittäin mainitsee Kaukelman kohdalla "Fru Anna på Packvuori ägde 1601 denna lägenhet." Ja maakirjassa 1587 Hustru Anna till Pahkvuori hallitsee Kaukelmaa? Kirkollisissa veroissa 1566 etunimi näyttää myös Annalta.

Anna oli naimisissa ei-aatelisen Eskil Krämerin kanssa. (Wikipedian mukaan hän oli avioliittonsa kautta menettänyt perintönsä.) Heidän tyttärensä Kerstin oli ensin naimisissa raumalaisen Sven Bertilssonin kanssa ja sitten Silfverpatron-sukuun kuuluvan Jakob Hanssonin kanssa. Ramsay mainitsee hänen omistavan Pahkvuoren avioliittonsa kautta. Pitänee paikkansa, sillä maakirjassa 1615 "Jacob Hansson till Pahkavuori(?)", maakirjassa 1622 Pahkvuori on "Jacob Hansson säteri". Mutta jo myllytulliluettelossa 1625-26 "Lars Olofsson"...

Kerstin vaimo oli kuollut jo vuonna 1614. Jacob Hanssonin tiedetään eläneen vuonna 1633 ja hänet mainitaan vuonna 1639 kuolleena. Vuoden 1634 henkikirjassa Pahkvuori on ainakin "Lars Olssons säteg.", joten Jacob lienee kuollut 1633/1634?

Jacobin ja Larsin välillä on ainakin yksi sukuyhteys: edellinen jälkimmäisen eno. Millä ei pitäisi olla mitään yhteyttä vaimon kautta saadun tilan hallinnan siirtymiselle. Mutta kyseenalaistus tapahtui vasta 1639, jolloin talouden päänä oli Påål Larsson eli Lars mahdollisesti kuollut.

Larsin tuntemattomaksi jääneellä vaimolla sukuyhteys Jägerhorn/Gyllenhjerta-sikermään?

Larsin jälkeen Pahkvuoren omistajaksi on ehtinyt vuonna 1602 syntynyt ja vuonna 1643 kuollut Johan Henriksson Jägerhorn. (Wikipedian mukaan kuolinvuosi 1645.) Hänen vaimonsa Hebla Gyllenhjertan nimi näkyy SAY:ssä useamman vuoden kohdalla.

Asiantilaan tyytymätön Johan Kristersson Gyllenhjerta, joka oli (ainakin) Heblan isän veli ja Heblan edesmennen miehen serkku, kävi pitkän oikeustaistelun kanssaperillisiään vastaan ja sai hallintaansa mm. Kaukelman ja Pahkvuoren 14.10.1651. Hän kuoli 1662 Tukholmassa, jonne oli matkustanut jatkaakseen perintöasioista kiistelyä. Jossain oikeuspöytäkirjassa on (ollut ainakin ennen Tukholman linnan paloa) selitykset edellä olevalle omistuskululle?

(Johan Kristersson Gyllenhjertan isän kuoltua äitipuoli Margareta Ragvaldsdotter meni uusiin naimisiin N. Larsson Ångermanin kanssa...)

Lähteet:

• Jully Ramsay: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden. 1909 s. 169, 218, 219, 390, 415
• Wilhelm Gabriel Lagus: Undersökningar om Finska Adelns Gods och Ätter, eller Jesper Mattsson Krus' Förteckning öfwer Nye och Gamble Frelsis Landhbönder uthi Finlandh a 1618 med biografiska, genealogiska, heraldiska, topografiska och kameraliska anteckningar. 1860 s. 214
• SAY
• Elgenstierna III s. 293

Kooste Hämmäisistä

Jo alkaa riittää voudintilien tihrailu. Hopeaverokirjausten aiheuttama hämminki selvisi Tampere-avustuksella. Jonka jälkeen (osaksi) selvää kauraa:

Uskelan Hämmäisten kahden tilan (myöh. Ylitalo ja Alitalo) molemmat isännät vaihtuivat kymmenysluetteloiden 1575 ja 1576 välillä. Jälkimmäisestä alkaen auraa ohjasivat Mikko ja Olli. Mikko mainittiin edelleen ensimmäisenä kun toiseksi viljelijäksi vaihtui vuodesta 1582 Petteri.

Maakirjassa 1584 perintötilan omistajaksi tunnistettiin Heikki Laurinpoika, ties milloin elänyt ja hengittänyt. Kolme vuotta myöhemmin maakirjassa "Per Hansson", joka lienee Petteri, joka on muutamassa kymmenysluettelossa lyhenetty "P Johan". (Vai olenkohan ymmärtänyt jotain väärin?)

Kymmenysluettelossa 1592 nimet ovat Hämmäisen alla Antti ja Petteri, samoin kuin vuonna 1595. Mutta vuonna 1598 kirjataan Antti ja Tuomas. Tuomas, joka on Procopaeus-suvun kantaisä. Hän saa vuoden 1601 katotutkimusluettelossa (ja muutamassa muussakin dokumentissa) patronyymin Yrjönpoika.

Per Hansson kummittelee maakirjassa 1611, mutta Tuomas jatkaa kaikenlaisten verojen maksua ja niihin kyllästyttyään, maakirjan 1622 nojalla, alkaa varustaa ratsumiestä. Tuomas maksaa viimeiset kymmenyksensä 1630 ja pian tämän jälkeen on todennäköisesti maksettu papille hautauksesta.

Vuodesta 1631 Hämmäisistä maksaa veroja Mortti, jonka patronyymi on joka toinen kerta Simonpoika ja joka toinen Niilonpoika. Kirkkoherra Agricolan käsialaksi kehutun ensimmäisen henkikirjan mukaan Niilonpoika oli oikein. Mutta talvikäräjillä 1632 "Mårten Jörensson Hämmäis i Salo" valitaan autiotilojen katselmusmieheksi?

Mortti kirjataan pariin maakirjaankin, mutta vuonna 1634 maakirjaan merkitään Herra Petrus Tuomaanpoika, Procopaeus-suvun seuraava polvi. Petrus asuu toisaalla ja saman vuoden, jo mainittuun henkikirjaan kirjataan Hämmäisten perintötilalta "Mårten Nilsson, Agneta Grelsdotter, Agneta Jacodsdotter enka, Agneta Thomasdotter st. dr." Ainoa viite sukulaissuhteisiin edellisen viljelijän kanssa on viimeisenä mainittu tytärpuoli. Jos sukulaisuusmääreen ottaa kirjaimellisesti, Mortti mennyt naimisiin Tuomaksen (kakkos?)vaimon kanssa?

Isäntäväki vaihtuu vuonna 1636 kun viljelijäksi ryhtyy Simo Heikinpoika. Hänen tiedetään olleen Tuomaksen pojanpoika. Hänet merkitään Petruksen sijaan maakirjaan vuonna 1641.

Marraskuussa 1645 tehtiin Tuomaksen perinnönjakoa. Mutta 25 vuotta myöhemmin ei oltu enää samaa mieltä siitä tuliko se tehtyä laillisesti ja mitä tuli sovittua, jos tuli sovittua.

Lähteet:
E-ri-näi-set voudintilit, SAY ja
A. Wilskman, Bidrag till släkten Procopaeus' äldsta historia. SSV 1 (1917)

Ai, niin. Sellainen pikku detsku, että Hämmäinen ei aina ollut Hämmäinen teki työstä hieman haastavamman. Onneksi oli useita esimerkkejä, joissa nimet rinnakkain:

Lähteiden rajoilla

Olen viime aikoina lukenut moneen kertaan Impolan artikkelia Collinus-suvusta, siitä kun sain ainesta kahteenkin suuntaan. Koska artikkelin sukupuu alkaa aikaisesta talonpojasta niin mieleen juolahti katsoa mitä Suvannolla oli samasta. Ihmettelin ukkojen nimiä aivan liian monta minuuttia ennenkuin tajusin, että Kallialan kirkontilien ja maakirjojen väliin oli jäänyt muutaman kymmenen vuoden aukko 1500-luvun alkuun. Olisihan se ollut jo liian hienoa, jos olisi tuntenut nimellä talonpoikaisen esi-isän 1400-luvulta. (Eiköhän niitä kuitenkin ravannut Satakunnan metsissä muutamia kappaleita.)

Nyt kun Procopaeus-yhteys on lähes tulkoon varmistunut niin katselin Uskelan Hämmäistä uudelleen. Diplomatarium fennicum tarjosi pätkän, jonka olen nähnyt jo kertaalleen tänä vuonna. Toistaiseksi lähin yhteys vanhempieni välillä: äidin esiäiti lahjoitti Naantalin luostarille maapalan, jossa isän esi-isä oli viljelijänä noin sata vuotta myöhemmin.