Aurora Margareta Thalinin omituisuus

IT 21.11.1806

PT 13.4.1811

Aurora Margaretan vanhemmat Carl Magnus Thalin (s. 9.4.1777 Uumaja) ja Annetta Henrietta Heikel (s. 5.8.1777) menivät naimisiin Oulussa 12.10.1806. Carl Magnuksen virka oli Uumajassa, jossa yhteiselämä alkoi. Mutta ei kestänyt kauaa. Annetta Henrietta lähti 22.8.1807 muutaman vierailulle vanhempiensa luo, mutta ei palannut koskaan Uumajaan. Aviomiehensä ryhtyi keväällä 1811 avioeron hankintaan. Siitä tuli totta, sillä Carl Magnus Thalin solmi toisen avioliittonsa marraskuussa 1818.

Oulussa Annetta Henrietta synnytti 29.2.1808 tyttären, joka sai nimet Margareta Aurora, mutta myöhemmin nämä esitettiin päinvastaisessa järjestyksessä. Mahdollisesti tytär ei koskaan tavannut isäänsä, joka oli kuollessaan keväällä 1825 vain 48-vuotias.

PIT 26.8.1825

Aurora Margaretan kummeina oli äidin sukulaisia, jotka ehkä ovat tukeneet molempia. Oulun rippikirjaan (1834-1842, 223) Anetta Henrietta merkittiin leskirouvaksi, mutta yhteydet Oulusta Uumajaan olivat niin tiheät, että varmasti monet tiesivät avioerosta.

Uleåborgs Tidning 4.1.1883

Aurora Margareta oli aikuinen äitinsä kuollessa 30.4.1847  ja edelleen naimaton. Hän asui Oulun toisen korttelin tontilla 86, jonka hän kuollessaan vuoden 1882 lopussa omisti uudelleen numeroituna tontiksi 20 (RK 1851-1857, 71; 1858-67, 72; 1868-1880, 65; 1881-1890, 53). 

Äidin sukulainen huolehti sanomalehteen kuolinilmoituksen, jossa ei mainita surijoita. 

Huhtikuussa huutokaupattiin "Koko kartano ja rakennettu tomti N:ro 20, 2:sessa kaupunginosassa (kuuluva neitsy Aurora Thalin'in perikunnalle)" (Kaiku 7.4.1883). Talo myytiin 3,015 markasta, jonka Aurora Margareta Thalin oli testamentannut lähetysseuralle (Oulun lehti 18.4.1883)

Hyväntekeväisyys ei kuitenkaan jäänyt hänestä päälimmäiseksi muistoksi. 

Eräs omituinen nainen on äskettäin täällä vaipunut kuolon uneen nim. neiti Thalin 74 v. ijässä. Hän oleskeli eläisään melkein ihan yksinäisyydessö huoneissaan, joissa hän piti joukon kukkoja ja kanoja seuralaisina ja tulonlähteinä. (Oulun lehti 3.1.1883)

Kanat tuskin ketään häiritsivät, sillä tontti 20 oli kaupungin ulkolaidalla, lähellä Kajaanista tulevaa tietä.

Karta öfver Uleåborgs stad

Linkkejä leikkeihin

Tällä viikolla osallistuin Museo Leikissä järjestettyyn seminaariin Leikkitietoaineistojen äärellä - myös esiintyjänä, pyhät puheeni pyörtäen. Vasta jälkikäteen kuitenkin mietin, minkä verran olen täällä blogissa esittänyt tietoa menneisyyden leikeistä.

Albert Engström

Esityksessäni käsittelin pallopeleistä kertovia ja digitoituja tekstejä loppujen lopuksi "puhtaalta pöydältä", viittaamatta vanhoihin löytöihini

• Porilaisten koulupoikien pallipeli 1830-luvulla (24.11.2014)
• Linnapalloa (1/2) (17.6.2023)
• Linnapalloa (2/2) (18.6.2023)

Muistelmat ja kirjallisuus eivät muuten olleet seminaarissa esillä leikkitiedon lähteenä. Omiin löytöihini kuuluu Lasten leikkiä (ehkä) 1840-luvun Oulussa (7.3.2022). Shampoong vedestä lapsuuden leikkeihin (28.11.2013) sisältää nimimerkin Saima (Grönstrand s. 1863?) muistoja leikeistä. Rööperin lapsen maailma 1880-luvulla (17.3.2021) lainaa muistelmaa, jossa leikitään.

Seminaarissa SKS:ää edustanut Marja-Leena Jalava kertoi leikkitietokeräyksistä, joita arkistossaan voidaan käyttää. Keräyksiä ovat tietenkin tehneet muutkin tahot. Blogitekstissäni Lautapeleistä (1.2.2012) olen maininnut Suomen muinaismuistoyhdistyksen leikkitietokeräyksen, jonka vastauksetkin ovat ehkä jossain arkistossa? Materiaalista syntyi ainakin lehtijuttusarja: Nuorison leikkejä ja kisoja. Koonnut Ari Valmari. Kanerva 6/1903, 7/1903, 8/1903, 9/1903, 10/1903.

Lautapeleistä kijoitin lisäksi myöhemmin tekstit Sigridin lautapelejä (9.6.2016) ja Peleistä näyttelynä ja muuten (2.3.2019).

Seminaarin keskustelussa vilahti kysymys aikuisten leikeistä, joihin kuuluvia joululeikkejä olen esitellyt tekstissä Sohitaan suutaria (26.12.2017). Joulukin tuli esille ja Vapriikin Katri Pyysalon esityksen joulukuvat todettiin käyttökelpoiseksi lelukulttuurin dokumentaatioksi. Leluja on mukana varhaisissa säätyläismuisteloissa kuten Jouluaatto 1840-luvulla (24.12.2020) ja Muistot joulunäyttelystä Aleksanterinkadulla (14.12.2021). Itseäni on kiinnostanut myös Lelukauppias Hanna Herlin (16.12.2021) Diabolon alkuvaiheita Suomessa (11.8.2014) ja kerran Selailin leluluetteloa vuodelta 1830 (23.12.2021).

Oskar Pletsch. Barndomsbilder 

Yhdestä Suomen varhaisesta lelutehtailijasta kirjoittamani artikkelin kohtalo on epäselvä, mutta jo kauan sitten olen tuottanut pätkät Nukkemestari Amanda Hertman (13.2.2018) ja Museoitua tyttöilyä (16.12.2011). Jälkimmäinen käsittelee lähinnä matkamuistoiksi tarkoitettuja naantalilaisnukkeja. Pyysalo sivusi esityksessään myös sitä, että kaikki nuket eivät ole tarkoitettuja leluiksi. 

Leikillä voi olla päältäkatsojille erilaisia merkityksiä. Satakunnassa / Pirkanmaalla muistiinlaitettua 1864 (7.12.2012): "Lapsien leikki kävyillä on tulkittu nälkävuoden enteeksi. Kuullostaa surulliselta ja voi hyvin kuvitella pienet kasvot kun kävyt on väännetty käsistä ja toruttu." Lasten leikeistä 1600-luvulla (14.10.2020) voitiin joutua jopa oikeuteen, minkä takia niistä on säilynyt meille edes jotain tietoa.

Suurimmasta osasta leikkejä ei jää mitään, joten kerran kysyin Mitä meillä oli ennen graffiitteja? (17.10.2023). Olen myös yrittänyt ottaa selvää Lumettomien liukumäkien alkuvaiheista (4.11.2018). Ja päädyin valokuvan Lumisodasta surullisiin kohtaloihin (23.1.2021).

Menneisyyden lastenkirjoista olen kirjoittanut hämmentävän vähän, joten listaanpa kyseiset tekstit vielä loppukaneetiksi.

• Hyvät tavat vuonna 1758 (20.9.2017)
• Kun lapsia voitiin valmentaa tulevaisuuteen (12.11.2014)
• Hyvin kuvitettu lastenkirja (14.6.2017)

Vuonna 1910 hävinnyt Helsinki

- Eilen myytiin Helsingin Huutokauppakamarin välityksellä kaksi Kasarminkadun 38:ssa olevaa hyvin säilynyttä asuinrakennusta, joista toisessa on 14, toisessa 8 tulisijaa. Edellisen osti insinööri G. v. Schantz 3,505 mk:n ja jälkimäisen kauppias M. Rautiainen 850 mk:n hinnasta. — Myytyjen rakennusten sijaan tulee rakennettavaksi asunto-osakeyhtiö "Centrumin" useampikerroksinen kivirakennus. (US 9.1.1910)

- Häviävä Helsinki: Talo Fabianink. 14, jonka sijalle uutta pörssitaloa aletaan rakentaa.

Helsingin kaiku 29.1.1910

Fabianinkadun 14 piharakennukset ovat nyttemmin puretut ja tilalle rakennetaan uusi pörssirakennus, jonka perustustyöt jo on pantu alulle. Rappeutunut vanha katurakennuskin saanee piakkoin väistyä uuden, kohoavan Helsingin tieltä. (HS 15.4.1910)

HS 18.2.1910

- Näinä päivinä purettu puutalo Maurinkatu 4, aikanaan rakennettu tunnetun arkkitehdin Engelin piirustusten mukaan

Helsingin kaiku 12.3.1910

- Huutokaupalla myydään näinä päivinä viime vuosisadan keskivaiheilla rakennettu puutalo P. Roopertinkadun varrella 4—6 sekä Ullanlinnankadun varrella 3. Tilalle rakennetaan uusi kivitalo n. 240 tulisijalla. (HS 15.4.1910)

- Rouva Nyströmin omistama Länsi-Rannassa, "Suomen" uutisrakennuksen vieressä sijaitseva talo, joka maistraatin määräyksestä on revittävä.

Helsingin kaiku 5.11.1910

Carl Friedrich Indreenin elämästä

Turun lääninkansliassa 19.8.1772 päivätyssä ja sittemmin painetussa kuulutuksessa etsittiin muiden muassa 26-vuotiasta renki Carl Friedrich Indreeniä. Tämän tiedettiin syntyneen Turun Beckholmenilla eli Tervasaarella, jossa isänsä oli ollut kirjanpitäjä. Tämä tieto on varmistettavissa Turun ruotsalaisen seurakunnan kastelistasta, jossa 16.6.1746 syntyneen pojan vanhemmat ovat Michel Indren ja Maria Wallandra. He olivat menneet naimisiin jo 8.1.1736. Avioliitossa ennen Carl Friedrichiä syntyneet lapset olivat kuolleet pienokaisina (Gustaf s. 22.9.1736 k. 13.11.1736, Johan Adolf s. 7.2.1738 k. 26.6.1738, Eric s. 15.3.1739, Adam s. 24.12.1740 k. 5.1.1741, Elsa Maria s. 13.3.1742 k. 14.8.1743). 

Carl Friedrich jäi (siis) eloon, mutta menetti vanhempansa varhain. Isänsä kuoli 59-vuotiaana 15.4.1756 ja äitinsä 50-vuotiaana 7.12.1757.

Dahlströmin kortiston avulla selviää, että edelleen alaikäisen Carl Friedrichin holhoojana  oli ensin ollut isän sukulainen kaupunginviskaali Ephraim Stener. Tämä oli opettanut pojalle lukemista, kirjoittamista sekä kreikkaa. Näillä taidoilla Carl Friedrich oli päässyt oppipojaksi kirjanpainaja Frenckellille. Jostain syystä holhoojaksi vaihdettiin kesällä 1758 äitinsä veli kersantti Johan Wallander. 

(Wallander oli naimisissa esi-isäni Petter Sundin tyttären Anna Helenan kanssa. Sund-kirjaa tehdessäni totesin, ettei Anna Helenasta ollut tietoja pikkuvihan jälkeen. Modernein keinoin ja aviomiestä etsien hän ja ensimmäisestä avioliitosta syntynyt tytär löytyvät Pernajan rippikirjoista (1743-49, 169; 1750-1763, 259).)

Ehkä holhoojan muutos liittyi siihen, että kirjanpaino-oppilaana olo ei sujunut toivotulla tavalla. Jo vuonna 1757 Carl Friedrich oli ollut Loviisassa oppipoikana (RK 1757-1763, 10) ellei kyse ollut täysikaimasta. Loviisasta yksi tai toinen Carl Friedrich Indreen oli vuonna 1765 tullut Turkuun kuparisepän oppin, Dahlströmin kortiston mukaan. Kupariseppän toimi sopii tammikuussa 1772 kuulutettuun Porin rykmentin rekryyttiin, joka oli kutsunut itseään Hinric Ahlrothiksi, mutta jonka oikeasti tiedettiin olevan Carl Friedric Indreen. 

Samaan aikaan eli vuonna 1771 ja vuoden 1772 alussa Janakkalassa (1770-75, 73) oli kirjoilla C. F. Indren, joka lähti todistuksen kanssa Helsinkiin... 

Kesällä 1772 Carl Friedrich oli Johan Mauritz Lombergin palveluksessa. Tämän upseerin puustelli oli 21.2.1770 alkaen Kokemäen Pukkala (RK 1772-77, 5). Sieltä Carl Friedrich lähti luvatta ja maksamatta Ulvilassa ja Kokemäellä lainaamiaan rahoja. 

Etsintäkuulutuksen mukaan hän oli keskikokoinen. Hiuksensa ja kulmakarvansa olivat tumman ruskeat (swartbruna). Kadotessaan päällään oli harmaa takki ja liivit, siniset housut, valkoiset villasukat ja kengät, joita koristivat soljet. Mainitsemisen arvoista oli myös se, että Carl Friedrich osasi puhua sekä suomea että ruotsia.

Kirjattoman, karjattoman ja perheettömän miehen elämän jatkoa en saanut selvitettyä.

P. S. Elokuisessa kuulutuksessa etsittiin myös 27-vuotiasta varreltaan vähäistä ja vaaleahiuksista Michel Eklundia. Häntä kutsuttiin löysäläiseksi, vaikka hän oli edellisestä pääsiäisestä alkaen ollut palveluksessa Lohjan Pusulan kappelin rusthollarilla Gabriel Jöransson Mäkkylä. Eklund oli lähtenyt luvatta 3. heinäkuuta ja ottanut mukaansa 2 paitaansa, siniset sarkaiset liivit (Wäst), joissa oli messinkiset napit, puna-siniraitaiset liivit (Lifstycke), joissa oli litteät messinkinapit, mustan hatun, kaksi valkoista pellavaista kaulaliinaa, parin valkoisia villasukkia sekä remmikenkäparin. Eklundin isäksi muisteltiin Uudenkirkon vähtäriä, mutta en onnistunut löytämään sopivaa kastetta

Velkavankeuden loppu

Karl August Tavaststjerna (Juhani Ahon suomentamana) kuvasi tarinassaan Väärinkäsitys tunnelmaa velkavankeuden viimeisenä päivänä:

Vankilan ylikerrassa lähellä sen luoteista kulmaa oli Heikki Hytönen saanut auki velkavankilansa ikkunan. Iltarusko oli jo kadonnut ja rauhassa voi hän hengittää viileää ilmaa, — velkavankeja ei pidetty tiukalla, eiväthän ne olleet vaarallisia pahantekijöitä. Raollaan oli ikkuna sentään ja sen takana tuumaili Hytönen omia tuumiaan.

Huomenna on hän istuttavansa istunut ja pääsee kotiinsa heinäajaksi, pieneen mökkiinsä Pieksämäellä. Siltavoudin velka on siis silloin maksettu! Alussa oli Heikki Hytönen kyllä valitellut saamamiehen kovuutta, kun panettaa hänet kahdenkymmenen markan velasta kiinni kiireimpänä työaikana, mutta muutamien päivien kuluttua hän rauhoittui. Entäpä sitten, vaikka tässä nyt istuukin, — eihän tuosta kunniakaan mene! Akka ja vanhin poika hoitavat kyllä mökkiä sill'aikaa, — ja onhan tässä oikeastaan itsekin rahaa ansaitsemassa. Puhdasta rahaa ansaitsemassa! Huomenna on velka maksettu, tuntui oikein hyvältä sitä ajatellessa. Hulluhan se on tuo siltavouti, joka tällä tavalla velkaansa maksattaa, vaan oma asiansapahan lienee.

Hytönen oikasi vähän kankeita jäseniään ja ajatteli sitä, miten hän muutamain päiväin perästä kotiniityllään viikatetta heiluttaa, — eivät ne vielä liene kotiniittyä niittäneet.

 Satakunnan Kansassa 10.10.1937 julkaistusta artikkelista selviää, että

Vuoden 1734 laki määrää velkavankeuden ja työpakon velkojan aseiksi velallista vastaan. Velkavankeutta käytettiin jonkinlaisena vakuuskeinona ja myöhemmin tavallaan ulosottovälineenä. Velkavankeuden tarkoituksena oli nimittäin pakottaa niskoiteleva velallinen ilmaisemaan salatut omaisuutensa. On kuitenkin huomattava, että velkojan oli suoritettava velallisen ylläpitokustannukset, ellei velallinen itse kyennyt niitä maksamaan. [...]

Vuonna 1868 annettiin täällä asetus, joka määräsi velkavankien käytöstä ja samalla antoi velkojalle oikeuden käyttää velallista työssä velkansa suorittamiseksi. Viimeksi mainittua asetuksen kohtaa ei liene täällä kuitenkaan koskaan käytetty. Joulukuun 3 päivänä vuonna 1895 velkavankeus poistettiin.  

Vielä käytössä olleena velkavankeutta kritisoitiin Wuoksessa 4.3.1893 m.m. näin:

Velkavankeus ei ole sellainen velan ulosotto keino, jolla velan antaja tulisi omansa takaisin saamaan. Pikemmin voimme sitä nimittää kuritukseksi ja rangaistukseksi velallista kohtaan. velkavankeudella ei velkoja saa omaisuuttaan useastikaan takaisin, vaan menettää yhäti entisen lisäksi kun ylläpitää velallisen vankihuoneessa. Ainoa hyöty siitä on, jotta saapi kerskua ja iloita kostostaan saadessaan riistetyksi toiselta vapauden. 

Tosin saattaa hän toivoa, että velallinen ennemmin maksaa velkansa kuin lähtee vankeuteen, mutta jos velallinen on niin köyhä ettei voi maksaa, niin täytyy hänen sinnekin mennä. Tästä on velkojalle toinenkin vaara tarjona. Velallinen saattaa tehdä — päästäkseen velkavankeuteen menemästä — konkurssin ja senkään kautta ei velkoja tule kuin osan omaisuudestaan takaisin saamaan joten siltäkään puolen ei velkojalle ole hyötyä, vaan päinvastoin lopullinen tappio. velkavankeus ulosottokeinona ei ole siis miltään kannalta katsoen velkojalle eduksi. Jos velkoja sitä vastoin käyttäisi muita laillisia pakkokeinoja, voisi hän aina vähin erin omansa takaisin saada, ja niissä ei ole vaaraa, jotta kulungit joutuvat velkojan vahingoksi.

Tavastjernan tarina ilmestyi kokoelmassa Kertomuksia ja kuvauksia (1896). 

Historian väitöskirjan tekijäksi 1880-luvun lopulla

Selvitettyäni kolmen hylätyn väitöskirjan vaiheet lienee aiheellista tarkastella myös edes yhtä hyväksyttyä. 

Oskar Adolf Forsström (myöh. Hainari) syntyi Tohmajärvelle 7.3.1856 postimestarin pojaksi. Hän suoritti ylioppilastutkinnon 1876 ja aloitti yliopisto-opinnot. Näistä elämäkerturinsa Oskar Relander kertoo

Hänen opintonsa suuntautuivat etusijassa historian alalle, myös luki hän filosofiaa, estetiikkaa ja suomea. Hänen hyvin tehdyt muistiinpanonsa prof. Estlanderin luennoilta kulkivat monissa käsissä ja auttoivat monta selviytymään tutkinnossa. Historiassa Suomen historia ja muinaistutkimus erityisesti häntä viehättivät, ja niihin kohdistuivat hänen harrastuksensa, ajatuksensa ja työnsä suuressa määrin pitkin ikää. Yrjö Koskinen ja J.R. Aspelin olivat hänen opettajiaan. Filosofiassa hän luki joitakuita Hegelin teoksia. Hegelin historian filosofia näytti tehneen häneen syvimmän vaikutuksen. Myöhemmin luki hän hartaasti Langen teosta Geschichte des Materialismus.

Julius Krohnin kanssa joutui hän ystävälliseen suhteeseen. Hän tarjoutui auttamaan Krohnia Suomen Kuvalehden toimittamisessa, ja kirjoitti silloin tällöin jonkun kirjoituksen Kuvalehteen, käyttäen nimimerkkiä "Virta". Mainittakoon hänen kirjoituksistaan vaan "Europan alkuasukkaat", koska ne harrastukset, jotka saivat hänet sen kirjoittamaan, jatkuivat pitkin ikää..- Kun v. 1878 Suomen kaarti palasi Turkin sodasta, oli Hainari Suomen Kuvalehden puolesta sitä vastassa ja kirjoitti siitä kuvauksen. Tämä tehtävä nuoresta ylioppilaasta tietysti tuntui hyvin tärkeältä ja mieltä kiinnittävältä. 

 

Kirjoittaminen tai ainakin nimimerkin käyttö näyttää rajoittuneen vuoteen 1878. Suomennosten ja Relanderin mainitsemien artikkelien ohella Forsström elämäkerrat äidinisästään Kaarlo Kustaa Polviander ja Saksan keisarista Vilhelm I sekä artikkelin Indian kalliotemppeleistä. Kirjoittamisen loppumista selittää se, että Forsström jätti opinnot Helsingissä ja muutti Jyväskylään. Yliopiston matrikkelitietojen perusteella hän oli "lukuvuotena 1878-1879 viransijaisena hoitanut voimistelun ja ruotsinkielen opetusta Jyväskylän kansakoulunopettaja-seminaarissa", "lukuvuotena 1879-1880 suorittanut anatomiallisen dissektiooni-kurssin Yliopiston anatomiallisessa oppilaitoksessa; suorittanut käytännölliset opettajanäytteet voimistelussa Helsingin normaalilyseossa 23 p. Huhtik. 1880" ja "lukuvuotena 1880-1881 niinikään viransijaisena hoitanut voimistelun, yleistajuisen anatomian ja ruotsinkielen opetusta Jyväskylän opettajaseminaarissa"..

Syksyllä 1880 Forsström piti Jyväskylän Brahe-juhlassa "onnistuneen esitelmän, jossa hän kuvailtuansa Suomen oloja ennen "krevin aikaa" esitti tärkeimmät kohdat Pietari Brahe'n suurista ja jaloista toimista maassamme" (Päijänne 15.9.1880). Vuoden vaihtuessa Forsström ryhtyi sivutoimenaan Päijänteen toimittajaksi. Syksyllä 1881 hän sai kahdeksi koevuodeksi nimityksen lehtorin Sortavalan kansakoulunopettaja- ja opettajatarseminaariin opetusvelvollisuudella voimistelussa, yleistajuisessa anatomiassa, fysiologiassa ja terveysopissa (SWL 18.8.1881). Kesäkuun lopussa Jyväskylä jäi taakseen (Päijänne 16.11.1881). Seuraavan vuoden puolella Forsström sai yliopistosta kandidaatin paperit.

Vaikka Forsström oli nyt pätevä voimistelun opettaja, menneisyys ei häneltä unohtunut. Hän sai matkarahan Venäjän Karjalan muinaisjäännösten tutkimista varten (SWL 26.5.1882). Kesällä 1882 hän kävi yhdessä J. A. Lylyn kanssa Aunuksessa ja he luovuttivat Suomen muinaismuistoyhdistykselle 89 kiviesinettä ja joitakin rautakauden koruja (US 1&8.4.1886, Relander). Matkalta palattuaan Forsström puhui Kurun jahti- ja eläinsuojelusseuran vuosijuhlassa  "kivi- vaski- ja pronssiajoista, huomauttaen kuinka niillä aikakausilla eläneiden kansain toimeentulot ovat olleet huonot" (US 21.8.1882). Yliopiston matrikkelitietojen perusteella Fohrström hoiti lukuvuosina 1882-1887 Suomen historian opetusta Sortavalan yksityisessä tyttökoulussa.

Vuonna 1883 Forsström avioitui Tilma Haganin kanssa. Seuraavana talvena Forsström oli Salmen pitäjän metsässä karhujahdissa ja ampui karhun kuolemaan johtaneen laukauksen. Hän kunnostautui samoin myös Jaakkimavaarassa. (Nya Pressen 14.2.1884). Syksyllä 1884 virkansa vakinaistettiin (SWL 1.9.1884). Joulukuussa 1885 hän oli karhujahdissa Suojärvellä (Sporten 1/1885). Pari vuotta myöhemmin Suojärven metsästysretkellä, jossa kaatui viisi karhua, oli mukana O. Relander ja myös brittiläinen John Abercromby (Nya Pressen 14.1.1887, Abercrombystä enemmän Juho Pekkarisen gradussa ja väitöskirjassa). Relanderin mukaan metsästyksen kohteena oli myös kansatieteellinen esineistö. Kirjoittaminen ei unohtunut ja Valvojassa 1/1886 julkaistiin Forsströmin artikkeli Kuvaelmia Itä-Karjalasta. 

Päivän uutiset 8.8.1888

Mikään ei suoraan selitä sitä, miksi Forsström innostui "osaksi valtiovaroilla" oleskelemaan Tukholmassa kesinä 1887 ja 1888 ja kirjoittamaan Riksarkivetin löydöksistään väitöskirjan. Relander ohittaa suorituksen hyvin lyhyesti: "Tutkimustensa tuloksena hän julkaisi väitöskirjansa "Inkerinmaan oloista Ruotsin vallan aikana". Aineksia oli kumminkin koottu paljon enemmän kuin hän ehti käyttää." Myöskään väitöskirjan esipuheesta ei selviä, miksi Forsström oli ryhtynyt toimeen tai se, miksi hän oli selvittänyt nimenomaan Inkerinmaan historiaa. Väitöskirjaansa hän puolusti 26.4.1890 eli sopivasti ennen promootiota 30.5.1890.

Polkupyöräntekijä 1869: Alexander Sauren?

Polkupyörän kehitys lähti tosissaan vauhtiin 1860-luvulla, jolloin kehitetty malli muistutti tekniseltä ratkaisultaan lapsuuteni kolmipyöräisiä eli polkimet olivat kiinni etupyörässä. Näitä alettiin tuottaa vuonna 1868 Pariisissa tehdasmaisesti ja ensimmäisiä kappaleita odotettiin Suomeen vuoden 1869 purjehduskauden alkaessa. Innostus oli niin suurta, että eri puolilla Suomea tehtiin polkupyöriä itse.

Kuopiossa kävi Varkauden rauta-tehtaalta "eräs herrasmies, joka gymnasi-torilla näytti hra Sauren'in tekemällä Veloceped'ellä kiitettävän taidon" (Tapio 5.6.1869). 

Kontekstista voisi ajatella, että herra Sauren vaikutti Varkauden tehtailla. Mutta myös Kuopiossa oli arvostettu Sauren, jota tosin useimmiten kutsuttiin nikkarimestariksi.

Elämänsä lopulla rippikirjaan merkittiin, että Alexander Sauren (s. 29.12.1821) oli syntynyt Hattulassa tai Hollolassa, mutta häntä ei löydy kummankaan kasteista. Sauren ilmaantui Kuopioon mennessään 20.7.1848 naimisiin Brita Elisabet Holopaisen (s. 1803) kanssa. Tämän aiempi mies Jonas Norrgren (s. 1799) oli kuollut 18.11.1846. Norrgren oli ollut nikkari, joka oli otettu porvariksi Kuopiossa vuonna 1829. Avioliiton myötä Sauren sai useita lapsipuolia, joiden esikoinen oli vain kuusi vuotta häntä vanhempi (RK Kuopio 1823-36, 218;  1837-47, 255).

Tapio 4.3.1876

Uusperhe asui tontilla 67 (RK Kuopio 1848-58, 418; 1859-68, 21). Olo ei ollut täysin sopuisaa, sillä kun tontin omistusta selviteltiin kaksi poikapuolista oli lähtenyt eikä olinpaikkaansa tunnettu. (FAT 25.11.1878)

Saurenin edistyksellisyydestä ja muistakin ominaisuuksista kielii se, että hän oli Kuopion palokunnan varhainen ja pitkäaikainen johtaja (Tapio 28.6.1873; Tapio 23.4.1884). Kuopion Verotalon rakennushistoriallisen selvityksen (pdf) mukaan hän jopa 

luonnosteli tiilisen ruiskuhuoneen fasadia jo kesällä 1863 Kustaantorin laidalle. Samalle tontille kaavailtiin myös raatihuoneen paikkaa, ja 1864 Saurén laati suunnitelman, jossa ruiskuhuone sijoitettaisiin raatihuoneen siipeen. Suunnitelma ei sellaisenaan toteutunut, mutta ajatus toimintojen yhdistämisestä jäi itämään.

Sauren näyttää toiminaan rakennusmestarina, sillä myöhemmin mainitaan tekemänsä "eskissi-piirros maneesin muodostamisesta basaariksi" (Tapio 25.5.1881)

Sauren solmi toisen avioliittonsa Kristiina Miettisen (s. 7.8.1855) kanssa marraskuussa 1874 ja tämän kuoltua viisi vuotta myöhemmin vei keväällä 1880 vihille Anna Sofia Remeksen (s. 15.2.1862 Rantasalmi) (RK Kuopio 1869-80, 140). He muuttivat vuonna 1891 Joensuuhun (RK Kuopio 1886-92, 379). Sauren osti sieltä rakentamattoman tonttimaan (Karjalatar 30.6.1891; RK Joensuu 1891-1900, 141)

Kuka muistaisi Hans Henrik Aspegrenia?

Kun kirjoitin tekstin Kuka muistaisi Guntlackia?, lisäsin jälkikirjoituksen

P. S. Tukholman kaupunginvankilan listoista löytyy tietenkin suomalaisiakin. Tällä kertaa huomasin Dagligt Allehandassa 11.1.1770 joulukuuta koskevan kirjauksen "Magister Docens wid Kongl. Academien i Åbo, Johan Hinric Aspegren, för grofwa utlåtelser emot det Hederwärda Bonde-Ständet, med mera; Ransakningen har sedermera blifwit til Höglofl. Kongl. Hof-Rätten inlemnad". Täysin vastaavaa maisteri-dosenttia en Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista löytänyt. Lähimpänä mielestäni Hans Henrik Aspegren.

Aivoni eivät ole toimineet normaalisti, sillä Johan ja Hans ovat saman nimen variantteja, joten tietenkin olin löytänyt oikean, Mustasaaressa 9.4.1741 syntyneen, miehen. Ylioppilasmatrikkeli tietää hänen aloittaneen Vaasan triviaalikoulun oppilaana 3.11.1747 ja Turun yliopistossa kevätlukukautena 1760. Vaajakallion maanmittarimatrikkelin mukaan tirehtööri Runeberg otti hänet auskultantiksi jo vuonna 1762.

Yliopistollisten opinnäytteiden attribuutiossa 1700-luvulla pitää olla varovainen, mutta aiheensa puolesta Pehr Kalmin ohjauksessa vuonna 1763 valmistunut Försök til en historisk, geometrisk och physico-oeconomisk beskrifning öfwer Pedersöre sokn i Österbotn. Första delen, Öfwer sjö-staden Jacobsstad ja vuonna 1766 valmistunut jatko-osa Andra eller Historiska Delen ovat Hans Henrikin omia tuotoksia. 

Välillä Hans Henrik oli ehtinyt käydä Tukholmassa (Stockholms Weckoblad 20.7.1765) ja hän saapui kaupunkiin myös marraskuussa 1769 (Stockholms Weckoblad 25.11.1769). Matkustajalistan mukaan Hans Henrik asettautui asumaan Södermalmille eli hän ei tullut kaupunkiin vankina. Hänet pidätettiin 8.12.1769 ja tuotiin vankilaan seuraavana päivänä. Asiansa eteni hovioikeuteen tammikuussa (Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:71 (1770) Bild 70 (AID: v567671.b70, NAD: SE/RA/1340101); Dagligt Allehanda 11.1.1770; Dagligt Allehanda 14.2.1770; Dagligt Allehanda 14.3.1770)

Hans Henrik pääsi vapaaksi 7.2.1770 ilman rangaistuksia (Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:71 (1770) Bild 160 (AID: v567671.b160, NAD: SE/RA/1340101)). Seuraavina vuosina hän työskenteli "osaksi auskultanttina, osaksi varamaanmittarina" Pietarsaaren pitäjässä, mutta "eroitettiin siitä toimesta sopimattomana", todetaan E. O. Vaajakallion maanmittarimatrikkelissa. Käsialaansa on komea Kansalliskirjaston digitoima kartta.

Hans Henrikin isä Gabriel Aspegren muistetaan erityisesti puutarhastaan. Siitä kirjoittamansa yksityiskirjeen osa julkaistiin Inrikes Tidningarissa 3.3.1774. Toukokuisella Tukholman matkallani Riksarkivetissa sain käsiini Hans Henrikin piirtämän puutarhan kartan. 

Isän oppeja kirjaantui Hans Henrikin vuonna 1777 valmistuneeseen opukseen

Pedersöre landtman eller Tankar om landtbrukets hinder och hjelp i Pedersöre sokn af Österbotn och Wasa län; aflemnade på sin faders, probstens ... Gabriel Andersson Aspegrens befallning, af Hans Henric Aspegren. ... Wasa, 1777

Kyseessä ei ollut paikallisopas vaan julkaisua myytiin myös Tukholmassa.

Hans Henrik Aspegren kuoli Pietarsaaren pitäjässä 15.5.1790.

Anna Charlotan elämän useat vaiheet

Anna Charlotta Sallmén syntyi Raumalla 22.5.1853 ja kastettiin edesmenneen isänäitinsä kaimaksi. Hän oli vanhempiensa esikoinen, mutta perheeseen kuului sisaruspuolia äidin aiemmasta avioliitosta.  Solmimansa avioliiton myötä Anna Charlotan isä Paul Isak Sallmén oli jättänyt meren ja ryhtynyt kauppiaaksi. Anna Charlotta ehti tutustua äidinisäänsä Johan Michael Ilvániin, joka oli myös ollut merillä ennen kauppias- ja laivanvarustajauraa, mutta jäi raumalaisten muistoihin hyväntekijänä ja rukoilevaisten herätysliikkeen aktiiviina. Testamenttivaroillaan Raumalle palkattiin ensimmäinen diakonissa, joka asui Anna Charlotan perheen kanssa. [3, 4] 

Anna Charlotta vietti varhaislapsuutensa Raumalla, mutta pääsi toisinaan isänsä mukaan laivanveistänölle ja vietti kesiä Korkiakarissa, jossa "muljattiin kiviä, soudettiin, purjehdittiin".[1] Seurana olivat sisaruspuolten lisäksi pikkusiskot Laura Augusta (s. 1.9.1854) ja Olga Alexandra (s. 11.8.1856). He menettivät äitinsä 6.3.1865 ja saivat äitipuolekseen tätinsä. Tytöt lähetettiin käymään koulua Turussa ja sieltä palattuaan Laura Augusta perusti Raumalle koulun.[1,4, 5]

Vuonna 1870 Raumalle tuli kaupunginlääkäriksi Johannes Collan. Hän oli maaliskuussa 1868 mennyt naimisiin Anna Charlotan sisarpuolen kanssa, mutta kuolemaan päättynyt avioliitto kesti vain muutamia kuukausia. Anna Charlotan häitä Johannes Collanin kanssa vietettiin 17.11.1870. Perheeseen syntyivät Raumalla Paul Zakarias 1.10.1872, pariviikkoisena kuollut Karl Johannes 25.7.1874 ja Anni Sofia 13.1.1876 [4, 6]

Anna Charlotan aviomies valittiin vuonna 1879 piirilääkäriksi Pielisen piiriin ja perhe muutti Nurmekseen, jossa syntyivät pojat Kaarle Juhani Mikael 22.7.1881 ja Yrjö Wilho Rafael 27.6.1887. [4, 6] Tytär Anni lähetettiin kouluun Kuopioon. [2]

Perheenäitinä ja lääkärinrouvana toimimisen ohessa Anna Charlotta perusti työpajan, jossa tehtiin ikkunaverhoja ja pellavaisia pöytäliinoja. [7] Tyttärensä muistelman mukaan

Anna Charlotta hoiti kotia, raivasi ihanan puutarhan, rakennutti suuren keittiön, pihalle terassin ja lamminrantaa hän valtasi perunamaata varten. Lapset saivat äidin ommellessa istua hänen vieressään ja tutustua Luonnon kirjaan, Maamme kirjaan ja ruotsinkielen senaikaiseen konstikkaaseen kirjoitustapaan. Samalla Anna Charlotta itse oppi suomenkieltä rakastamaan. Vänrikki Stoolia hän luki ruotsiksi ulkoa lapsilleen. Usein hän retkeili lastensa kanssa, milloin hevosella ajaen, milloin kävellen, hiihtäen tai mäkeä laskien. Milloin paikkakunnalla oli yhteisiä juhlia, niin hän opetti siellä kirjasta katsoen lapsille ruotsalaisia laululeikkejä, suomalaisia ei silloin ollut vielä olemassa.[1]

Juuri ennen kuin perhe muutti Nurmeksesta pois, koko kirkonkylä paloi 20.7.1891. Syksyllä siirryttiin Uuteenkaupunkiin, josta saamaansa virkaa Anna Charlotan mies ei kauaa hoiyanut, vaan kuoli ennen vuoden loppua.[6] 

Anna Charlotan esikoispoika oli päässyt ylioppilaaksi keväällä 1891, mutta hänellä ei ole osoitetta ylioppilaiden osoitekalenterissa ennen syyslukukautta 1892. Tuolloin ilmoittamansa Vuorimiehenkatu 9 on sama, jonka Anna Charlotta antoi vuosien 1893 ja 1894 yleiseen osoitekalenteriin. Vuodesta 1895 alkaen hän asui Eläintarhan huvilassa 5, josta seuraavana vuonna kannusti tyttärensä polkupyörämatkalle ympäri Suomen.[8] Tyttären muistelman mukaan

Anna Charlotta muutti silloin Helsinkiin kouluttaakseen siellä lapsiaan. Samalla hän itse kävi Ateneumissa piirustamassa ja kutomakoulussa kutomassa. Jonkin aikaa hän oleskeli eräällä maatilalla oppiakseen maanviljelystä ja karjanhoitoa. Hänen vanha isänsä oli näet muuttanut asumaan maatilalleen ja toivoi, että kun hän sen kerran jättäisi, niin Anna Charlotta tarttuisi remmiin. Näin kävikin.[1]

Anna Charlotan sä oli ostanut Eurasta Vaaniin rusthollin, jota myös kartanoksi kutsutaan. Tytär jatkaa

Paikkakunnan eräät isäntämiehet, joitten mielestä ei nainen kyennyt yksin tällaista työtä tekemään, tulivat kosioretkelle — lienevätkö sitten kosineet häntä tai hänen tilaansa. Mutta Anna Charlotta vastasi heille, että hän tahtoi koettaa yksin tulla toimeen. Niinpä hän sitten tarttui työhön kourin jäntevin. Tilalle rakennettiin uusi, suuri navetta 100 lehmää varten (ei niitä kuitenkaan koskaan liene niin monta ollut), talli rakennettiin 20 hevosta varten, niinikään suuri sikala, pikku meijeri, saha, kaivoja y.m. työväenasuntoja korjattiin, ryhdyttiin järkiperäiseen maanviljelykseen ja metsänhoitoon, rakennettiin ulkotila erään suon reunaan, jota suota sitten ryhdyttiin viljelykselle valtaamaan, ja toista suurempaa suota kuivatettiin yhdessä muitten kanssa. 

 

Tilalle perustettiin oma kansakoulu ja siellä pidettiin lukuunottamatta koulua jos jonkinmoisia kursseja. Naisten työhuoneissa paukkuivat pirrat, siellä kudottiin m.m. nuoren Suomen ensimäiset kansallispukukankaat. Miehet taas ahersivat puhdetöissä, valmistaen yhtä jos toista taloudessa käytettävää esinettä. Isäntäemännän suhdetta alustalaisiinsa kuvaa se, että häntä aivan yleisesti kutsuttiin "Vaaniin mammaksi". 

 

Tuota vauhdikasta menoa — suuren talon isäntänä ja emäntänä olemista — kesti 20 vuotta. Sitten tuli tilaisuus jättää työ nuorempiin käsiin: oma poika tarttui ohjaksiin. Voimat olivatkin jo heikentyneet, osaksi sodan aikana läpikäytyjen kokemusten kautta, osaksi myöskin pienen tapaturman aiheuttaman vaurion, joka vaikeutti tarmokasta työskentelyä. 

 

Anna Charlotta Collanin päivätyö oli tehty. Hän siirtyi asumaan tyttärensä luo Helsingin läheisyyteen, jossa hänen viimeiset elinvuotensa kuluivat. Siellä hän edelleen harrasti kutomista ja otti osaa tulevan pikkukirkon hyväksi työskentelevän ompeluseuran toimintaan. [1]

Helsingin läheisyydellä tarkoitetaan Leppävaaraa ja pikkukirkolla sen kappelihanketta. Anna Charlotta kuoli 77-vuotiaana Diakonissalaitoksella 5.10.1930.[9] 

Lähteet:

[1] Tuikku (Anni Collan): Suomalaisia naisia eri aloilta. Eräs naiskohtalo. Suomen tyttö 3/1934
[2] Ester Alanko: Piirteitä Anni Collanin varhaisimmasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Suomen tyttö 1/1936
[3] Raumalaisen muistokirjoituksen täydennysharjoitus
[4] Anna Charlotan Geni-profiili ja siihen linkitttyvät profiilit
[5] Ulla Heino. RAUMA : Idylliä ja tehokkuutta 1875-2000. 2002, 210
[6] Suomen Wirallinen Lehti 28.12.1891
[7] Pentti Virrankoski. Käsitöistä leivän lisää. Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944. Historiallisia Tutkimuksia 186. 1994, 78
[8] Suomen yliopiston luettelo, syksy 1892, 41; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1893; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1894; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1895; Adresskalender för Helsingfors stad 1896; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1897
[9] Uusi Suomi 8.10.1930

Vuonna 1909 hävinnyt Helsinki

- Helsingin huutokauppakamarin välityksellä myytiin lauantaina pari vanhaa puista asuin- ja ulkohuonerakennusta tontilta n:o 2A Maneesikadun varrella. Puurakennusten sijalle tulee rakennettavaksi komea kivitalo ja vanhat rakennukset tulevat vietäviksi Espooseen. (US 24.2.1909)

- Tontille n:o 10, Aleksanterinkatu n:o 7 aikoo osakeyhtiö Union rakentaa 3-kerroksisen liiketalon kivestä, etusivu Aleksanterinkadulle. [...] Tontilla oleva mitätön, vanha puurakennus tulee revittäväksi ja Aleksantorin- ja Fabianinkadun kulmassa olevassa vanhassa kivirakennuksessa tehdään erinäisiä rakennusmuutoksia. (HS 7.3.1909)

- Eilen myytiin julkisella huutokaupalla I-Heikinkadulla n:o 9 Ylioppilaskunnan omistamat kolme puurakennusta 5,513 mkn yhteishinnasta. Heti huutokaupan päätyttyä käytiin purkamistyöhön käsiksi. Sadottain odotteli työttömiä jo ennen huutokaupan alkamista päästäkseen osallisiksi purkamistyöhön. (HS 23.3.1909)

US 24.3.1909

- Puurakennukset talossa n:o 10 Iso-Roopertinkadun varrella myytiin toissapäivänä täkäläisessä huutokauppakamarissa 796 mk:sta kirwesmies Hjalmar Sandbergille, jolla on aikomus muuttaa sanotut rakennukset Tuusulan pitäjän Kellokosken kylään. Myytyjen rakennusten sijalle tulewat protokollasihteeri Björn Wasastjerna ja apteekkari Gosta Salingre piakkoin rakennuttamaan useampikerroksisen kivitalon. (US 7.4.1909)

- Katoavaan Helsinkiin kuuluu nyttemmin myös vanha Beckerin talo Antin- ja Yrjönkatujen kulmassa. Sitä on näinä päivinä alettu repiä. Kuten tunnettua rakennetaan sijalle Suomi-yhtiölle komea kivipalatsi. (HS 9.6.1909) Sihne Brander dokumentoi talon Yrjönkatu 22/Lönnrotinkatu 5 vuonna 1909 (HKM)

"Tuosta pojasta tulee karvari"

Suomen nahkalehteen 17/1924 on tallentunut Salossa 3.11.1874 syntyneen Uljas Leander Lehtisen ammatinvalintatarina.

Poikana ollessani kuulin vanhempien ihmisten usein sanovan: "tuosta pojasta tulee karvari". Olin silloin vähän jänterämmän näköinen, ja karvarin tuli sellaisen olla.  

Kotini (urkuri-lukkari Uskelan Salossa), oli päättänyt tehdä pojasta maanviljelijän, koulussa taas arveltiin puuseppää. Luontaiset taipumukset veivätkin siihen, että kodissa ryhdyin tätä työtä harrastamaan. Oltuani verstaineni jo siinä kunnossa, että uskalsin ryhtyä mihin vaan, päätin kuitenkin saada ammattimestarin sanan kyvystäni todistuksen muodossa. Turkulainen puuseppämestari Lindqvist (kuollut), jolle asiani ilmaisin samalla tarjoutuen 1/2 vuotta ilmaiseksi hänelle työskentelemään tuosta lausunnosta ehdolla, että saan vaan arvokkaampia töitä tehdä, kehotti nuorikon ryhtymään 3:si vuodeksi oppiin à 25 mk. vuosipalkalla ja asunto verstaassa höylänlastuilla, kuten ajan tapa oli. 

Tästä suuttuneena päätin koko alan jättää. Harmissani katua astellessa tuli vastaani lapsuustoverini, joka oli opissa Ahlroth & C:olla ja hän kehoitti minun nyt rupeamaan karvariksi. Muistin, että sellaista oli ennustettu ja nytpä lähdin Ahlrothiin. Olin 20 1/2 vuotias. Jo tunnin sisällä olin kiedottuna (haarniskoituna) sänkiäisnahka "förkeliin" ja suuriin saappaisiin, joihin täytteeksi meni paitsi sukkia, pari kahvisäkkiä. Tällaisena olin niin kankea, etten aluksi tahtonut päästä kävelemäänkään. 

Että oppiaika 3 vuotta pian kuluisi, ryhdyin jo seuraavana tuntina voimien koetukseen, jota oppipaikassani vaan saikin kyllikseen harjoittaa, koska vanhemmilla oppilailla oli oikeus, jos nuorempi ei voimissa heille riittänyt kantamisissa y.m., vaatia viinaa. Tuota viinan valtaa vastaan taisteleminen sitte taisikin minut heti parkita siksi, etten myöhempinäkään aikoina ole vastuksia pelästynyt. Tuloviina, paari-, rauta-, amme-, triivi-, pummi-, leikkuu-, valssi- y.m. nimisiä viinoja olisi ollut lakkaamatta ostettavissa, joista kuitenkin kieltäydyin, turhaan tarjoten tilalle raittiusjuomia. "Värkkimestarilla" oli ylin sananvalta oppilaisiin, eikä mestarille, joka itsekin tarjosi palkkanaukut ja sunnuntaiaamuryypyt talon pöydässä oleville, kannattanut mennä valittamaan. 

Sain, toisten ryhtyessä juopottelemaan, pahimpia tehtäviä, mitkä jo toisena vuotena olisivat kuuluneet nuoremmalle oppilaalle. Kaikkina aikoina oli vaatimukset minuun nähden ankarammat. Mutta vähä vähälti alkoivat toisetkin jälkeen oppiin tulleet kieltäytyä viinoja ostamasta ja tulos oli, että minun kutsuani, kisälliksi päästyäni, tulla juomaan veljen maljoja empimättä noudatettiin raittiusjuomillakin. Sen perästä ei myös taitanut koko Turussa enää montaakaan viinaista veljenmaljaa juodun, kaikkien vedotessa edeltäjiin. Tämä viinajuttu teki kuitenkin oppiaikani puolta vaikeammaksi, joskin se parkitsi mielen uhmata kaikkia vastauksia, joita varsinkin myöhemmin ulkomailla, matkoilla eri maissa, sai kyllin kokea. 

Tee-se-itse sohva vuodelta 1894

Nimimerkki Elle kirjoittaa Kalevattaren näytenumerossa marraskuussa 1894:

Monen nuorikon ja muun taloutta alkavan, jolla ei ole juuri Kroison rikkauksia hallittavanaan, on varmaan usein vaikea saada semmoisia huonekaluja etteivät ne tekisi kovin suurta lomaa kukkaroon. Sohvat eli divaanit esim. ovat kalliita kappaleita, jos tahtoo saada jotain vähänkään mukavaa ja kaunista.

Olen valmistanut itselleni "Herman Bang" sohvan (nimi tulee siitä etta H. B., tunnettu tanskalainen kirjailija, eräässä valokuvassa lepää samankaltaisella sohvalla) puolella siitä hinnasta, minkä olisin saanut makasiinissa maksaa. Ja jos itse osaa höylää käyttää, saa sen vielä huokeammalla.

Herman Bang nojasi pehmustettuihin huonekaluihin niin monessa valokuvassa, että kuva-aiheesta on pilakuvakin (Lähde).

Ellen tekstin jatkon perusteella, hän tarkoittaa alla olevan kuvan sohvaa. Tanskan kuninkaallinen kirjasto on ajoittanut kuvan noin vuoteen 1900, mutta voihan se olla hieman varhaisempikin.

Ja miten kätevä nainen tämän sohvamallin itselleen toteuttaa?

Minulle teki nikkari puutyön: alun kolmatta kyynärää pitkän ja kyynärän leveän sohvan rungon ilman selkä- ja käsinojaa sekä yhtä pitkän hyllyn, jota kannattaa kaksi konsoolia. Nyt ostin mustaa emaljiväriä, jolla maalasin rungon jalat sekä hyllyn, naulasin satulahihnaa pitkin ja poikin sen yli, ristittäin niinkuin sohvissa ainakin käytetään, kiinnitin risteyksiin 8 kappaletta ressooria, täytin välit vanhasta matrassista puretuilla niinillä ja karvoilla ja peitin koko laitoksen säkki kankaalla. Päihin toppasin pyöreät, tukevat nojat, puukalikoille tietysti, jotka nikkarin kekseliäisyydestä olivat niin laitetut, että ne saattaa ottaa pois, jos esim. haluaa olla pitkällään. Vaaruksi minä käytin suomal. ryijykangasta ja samoin seinämatoksi. Selkänojan asemesta kiinnitetään näet seinälle sohvan taa jotain kaunisväristä kangasta, Brysselmatto eli muuta sellaista, mutta sen tulee olla korkeampi kuin tavallinen selkämys, sillä maton ylälaitaan naulataan nyt hylly ja sille saattaa asettaa kukkavaasia, gipsikuvia ynnä muuta korua.

Nämä sohvat ovat omituisia, mukavia ja ennen kaikkia kauniita. Punapohja, mustareunanen suomalainen "tapeetti" eli kirjava ryijy sopii hyvin peitteeksi ja jos jättää käsinojat tyyten pois, ei sitä tarvitse mitenkään rikkoa eikä repiä.

Elle tuntuu aivan nykyisten DYI-videoiden juontajien sielunheimolaiselta. 

Kun päädyin tietämykseni rajoille

Viime viikolla Youtube heitti eteeni virolaisen tekijän videon Where did the Finno-Ugric people come from?, jossa yhdeksässä minuutissa kiidetään tuhansien vuosien historia suhteellisen vakuuttavasti. Siis jos katsojalla on yhtä heikot lähtötiedot kuin minulla. Viitattiin tuoreeseen tutkimukseen, joka oli tarjonnut uusia ratkaisuja. Aloitettiin täysin vieraista kulttuureista, mutta esineet näyttivät tutuilta. Narratiivi kulki, eikä luotu mahtavaa menneisyyttä hälyyttävällä tavalla.

Minulla ei ollut videon tekijästä aiempaa havaintoa eikä kanavansa sisältö tai kuvaustekstit luoneet kuvaa asiantuntevasta harrastajasta tai akateemisesta taustasta. Joten kaipasin jonkun tuntemani ja asiaa ymmärtävän lausunnon. Häiritsin Jaakko Häkkistä, joka ystävällisesti ja lyhyin perusteluin teilasi videon esityksen. Koska luotan Häkkisen osaamiseen, video muuttui silmissäni epäluotettavaksi.

Häkkinen myös totesi jättäneensä videoon kriittisen kommentin, joka oli jo tullut poistetuksi. Olin itsekin alkuperäisessä kontaktissa nähnyt pari kriittistä kommenttia, mutta tätä kirjoittaessani kaikki päälimmäiset kommentit ovat kehuvia. Kritiikin ohittaminen on pseudotieteen merkki, vaikka en siis tunnistanut videossa selvää agendaa.

Olisin siis voinut mennä halpaan, jos virolaisen kanava olisi tehnyt asiantuntevamman vaikutuksen. Toisaalta luotin Häkkisen lausuntoon, vaikka käsitykseni osaamisestaan perustuu verkkopresenssiinsä sekä siihen, että olemme olleet joissain keskusteluissa samaa mieltä...

Teema tuli uudelleen mieleen eilen, kun kuuntelin Jackson Crawfordin YouTube-kanavalta videon Germanic Loanwords in Finnic Languages (with Dr. Johan Schalin). Kun vuosia sitten löysin Crawfordin, tarkistin hänen kredibiliteettinsä suomalaiselta saagatutkijalta Sirpa Aallolta. Schalin puolestaan on jälleen verkosta "tuttu" ja onnistunut vakuuttamaan asiantuntemuksestaan, vaikka ymmärrän kielten kehityksen tutkimuksesta hyvin vähän.

Heikolla pohjallakin sain yli tunnin videosta kuitenkin kiinni epävarmuudet, joita virolaisessa lyhärissä ei ollut ollenkaan. Eikä siinä selitetty, miten asioita mukamas tiedettiin, vaan kerrottiin vaan. Jälkikäteen hävettää, että tuli ajateltua, että sisällössä voisi olla oikeaa asiaa.

Eli vakuuttamiseeni tarvitaan luotu mielikuva asiantuntevuudesta ja tiedon muodostuksen paljastava esitys. 

Polkupyöräntekijät 1869: Karl Stenberg & Thomas Särkelä

Polkupyörän kehitys lähti tosissaan vauhtiin 1860-luvulla, jolloin kehitetty malli muistutti tekniseltä ratkaisultaan lapsuuteni kolmipyöräisiä eli polkimet olivat kiinni etupyörässä. Näitä alettiin tuottaa  vuonna 1868 Pariisissa tehdasmaisesti ja ensimmäisiä kappaleita odotettiin Suomeen vuoden 1869 purjehduskauden alkaessa. Innostus oli niin suurta, että eri puolilla Suomea tehtiin polkupyöriä itse.

Åbo Underrättelser kertoi 27.4.1869 varsin epämääräisesti ja varovasti, että kuulupuheen mukaan edellisenä ja sitä edellisenä päivänä olisi kaupungin tullien ulkopuolella testattu kahta paikallisesti valmistettua polkupyörää.

Muutamaa päivää myöhemmin uskallettiin varmana tietona kertoa, että apteekkari K. Stenberg oli kelloseppä Thomas Särkelän avustuksella tehnyt kolmipyöräisen polkupyörään. Kovin reippaasti sitä ei oltu markkinoitu, sillä toimitus jälleen vetosi kuulopuheeseen todetessaan, että pyörää ehkä samana päivänä esiteltäisiin Kupittaan puistossa. (ÅU 1.5.1869)

Apteekkari Karl Stenberg oli syntynyt Pohjan Åminnessä 24.4.1824 kirjanpitäjä Josef Stenbergin (s. 1793 Mustio) ja Johanna Maria Tallqvistin (s. 25.3.1794 Karjaa) pojaksi. (RK Pohja 1818-1824, 226)  Hän kävi Turun triviaalikoulua ja kouluttautui apteekkariksi. Keväästä 1858 hän opett Turun teknisessä reaalikoulussa yleistä ja teknistä kemiaa ja minerologiaa. Opettajana olosta tuli päätoimensa ja vuodesta 1860 alkaen hän hoiti myäs saksan opetuksen ja vuodesta 1875 kirjanpidon opetuksen sekä oli lyhyempiä aikoja koulun johtaja. (FAT 15.10.1883)

Thomas Särkelän isä ja sisar ovat olleet aiemmin blogissa esillä. Kuuluisan Lohtajalta lähteneen kelloseppäisän poika ei ehtinyt tehdä pitkää uraa, sillä hän kuoli vain 35-vuotiaana 12.2.1874. Isältä saamansa opin jälkeen hän oli ollut vuodesta 1857 Pietarissa hovikelloseppämestari Pihlin kisällinä kunnes  muutti Turkuun vuonna 1860. (Morgonbladet 17.2.1874) 

P. S. Wiborgs Tidning tiesi hovikelloseppämestari Pihlin syntyneen Pohjassa. Kyseessä ei tietenkään ollut Alma Pihlin isä Knut Oskar Pihl (1860-1897), mutta ehkä joku tämän sedistä Bernhard Vilhelm Pihl (1817-1860), August Anton Ferdinand Pihl (1827-?), Otto Werner Pihl (1832-1861) tai Anton Viktor Pihl (1835-1883)? Sanomalehdessä Berndt Pihl oli tullut Uudeltamaalta Pietariin vuonna 1816, mutta vuosi on tainut sekoittua syntymävuoteensa, sillä kelloseppäveljensä Viktor oli elossa vuonna 1870 (FAT 28.6.1870) Miesten toiminnasta on varmasti sanomalehtiä parempia lähteitä.

Hetkiä eräästä 1700-luvun avioliitosta

Tammisaaressa vihittiin 20.4.1777 tykkijunkkari Carl Adam Åberg (s. 6.1.1756) ja neito Eva Christiana Biörnram. Carl Adam oli elänyt vanhempiensa kanssa Skällargårdissa ja sinne muutti myös vaimonsa (RK Tammisaari 1774-1779, 159). Eva Christina oli syntynyt kesäkuussa 1752 Strängnäsissä vanhempinaan luutnantti Pehr Biörnram ja Anna Margareta Amnorin. Isoveljensä Gustaf oli syntynyt Savossa  1746 ja perhe palasi Suomeen. 

Vuonna 1780 pari asui Merimaskussa (RK Merimasku 1776-1780, 67; 1781-1784).

Carl Adamin isä kuoli Skällargårdissa 62-vuotiaana 24.10.1783 ja äitinsä seuraavana vuonna (RK Tammisaari 1780-1785, 305). Carl Adam ja Eva Christiana jatkoivat elämäänsä tilalla, jossa syntyi poikansa Gustaf Adam 5.3.1786 (RK Tammisaari 1786-1791, 142).

Carl Adam oli perinyt tilan ja siirsi sen seuraavalle omistajalle 18.6.1791 (Posttidningar 17.10.1796). Vaimon reaktio tähän johti siihen, että alkuvuodesta 1792 Carl Adam haki itse itsensä holhouksen alaiseksi Pohjan ja Karjaan talvikäräjillä. Vaimonsa toimitti tästä ilmoituksen Inrikes Tidningariin, jossa se julkaistiin 25.6.1792.

Ilmoituksen lähettäminen ehkä liittyi siihen, että Carl Adam oli alkanut ajatella asioita uudelleen. Tai ehkä ajattelu alkoi ilmoituksen julkaisusta. Omaisuutensa oli vaimon käsissä kärsinyt ja nyt tuntui siltä, että vaimo oli painostanut hänet hakemaan itsensä holhoukseen. Holhoojinaan toimivat vaimon veljet, mikä ei tuntunut myöskään asialliselta. Tämän Carl Adam toi esiin kirjoituksella, joka sekä luettiin Tammisaaren raastuvanoikeudessa 11.7.1792 että toimitettiin Inrikes Tidningariin, johon se painettiin m.m. 13.8.1792. 

Holhousta ei purettu, mutta holhoojaksi vaihtui Carl Adamin isän veli Anders Åberg. Perimänsä tilan kohtalo jäi jotenkin epäselväksi, sillä Posttidningarissa 17.10.1796 kuulutetaan Eva Christinan ja poikansa perään.

Pariskunta asui tähän aikaan erillään. Carl Adam on merkitty yksinään rippikirjoihin Tammisaaressa, jossa hän kuoli (RK Tammisaari 1801-1806 s. 87; 1813-1818 s. 41).

Leskeys tuli Eva Christinan tietoon. Hän eli viimeisiä vuosiaan Porvoossa köyhäinhoidon varassa (RK Porvoo 1821-1829, 355, 208).

Tarkistustuloksia

Tutkimusmetodinihan sekä historiantutkimuksessa että sukututkimuksessa on toistuva sanahaku. Mistä tahansa ja milloin tahansa, kerta toisensa jälkeen. Kun oli muusta syystä Litteratusbanken auki, pälkähti mieleen hakea ikuisuusprojektini nimeä Belin, vaikka aivan varmasti olin saman tehnyt vähintään kerran aiemmin. Verrattuani Elgenstierna-osumia Belin-tiedostooni, en kuitenkaan löytänyt Belinin kanssa avioitunutta Catharina Sofia Rosenlewiä. Olinko löytänyt "uuden" Belinin?

Ehei. Avaamalla Rauman vihityt selvisi, että Elgenstierna oli saanut Rauman seurakunnasta virheellistä tietoa. Henrik Johan Belin (s. 1796) meni 24.12.1821 naimisiin Ulrika Charlotta Hillebrandin (s. 1775, o. s. Timen) kanssa (RK Rauma 1820-1827, N:o 171 Randuoti). Ulrika oli vaihtanut reippaasti nuorempaan malliin, sillä aiempi aviomiehensä Edward Lorentz Hillebrand kuoli 85-vuotiaana 5.2.1818.

Geni-profiileita on täytetty mallikelpoisesti ja selviää, että Ulrikan ensimmäisestä avioliitosta Raumalla 9.7.1812 syntynyt Sofia Charlotta oli toiminut sairaanhoitajana Krimin sodan aikana Turun sairaalassa ja saanut tästä mitalin 1857. Sairaanhoitoa on tutkinut Kari Vappula. 

Tarkistin vielä toisenkin Elgenstiernassa mainitun avioliiton. Catharina Sophia Rosenlew oli vihikimerkinnässä stiftsfröken ja ogift, joten ei ole mitään ilmeistä syytä Elgenstiernaan lisätylle virheelliselle ykkösavioliitolle. Mutta kaikkea sattuu ja siksi pitää välillä tarkistaa.

Vuonna 1908 hävinnyt Helsinki

Yllä Signe Branderin vuoden 1907 puolella taltioimat Kasarmikatu 23:n piharakennukset (HKM). 

US 29.12.1907

- Eilen myi Helsingin huutokauppakamari julkisella huutokaupalla Kasarminkadun 23:ssa sijaitsevat puurakennukset eri henkilöille 4,558 mkn hinnasta. Vanhojen puurakennusten sijaan tulee "Talo-osakeyhtiö Päivölä" tämän vuoden kuluessa rakentamaan useampikerroksisen kivitalon. Vanhat puurakennukset, joiden tämän kuukauden ajalla tulee olla alas revityt, rakennetaan uudelleen pystyyn maaseudulla, lähellä Helsinkiä. (US 4.1.1908) 

- Helsingin Huutokauppakamarin välityksellä myytiin eilen julkisella huutokaupalla kaikki talossa n:o 21 Ison Roopertinkadun varrella olevat puurakennukset erinäisille henkilöille yhteensä 2,110 markasta. Paikalle rakentaa kauppias A. Holmström tämän vuoden kuluessa uhkean, monikerroksisen kivirakennuksen. (HS 14.1.1908)

- Kluuvikadun 3:een kuuluva vanha yksikerroksinen puutalo revitään näinä päivinä. Sijalle rakennetaan osaksi 3-kerroksinen osaksi 2-kerroksinen kivitalo leskirouva Anna D. Fazerin laskuun. Myöskin tuo Kluuvikadun varrella sijaiseva pieni puutalo tulee suuremmaksi osaksi revittäväksi. Sijalle tulee etupäässä liikehuoneistoja. (HS 15.3.1908) Eilen alettiin repiä Kluuvikadun 7:ssä puista kulmarakennusta. Paikalle rakennuttaa Osakeyhtiö Lilius & Hertzberg väliaikaisen yksikerroksisen myymälärakennuksen samaan tyyliin kun City Aleksanterinkadun varrella ja Tallbergin rakennus Hakasalmenkatu 4. (Suomalainen kansa 3.4.1908)

- Asuinrakennukset puiset, talossa n:o 22 Annankadun varrella täällä myydään torstaina kesäkuun 4 p:nä julkisella huutokaupalla mainitussa paikassa (Annankatu 22). (HS 31.5.1908) Joitakin vuosia aiemmin: 

- Toisp:nä myytiin vapaaehtoisella huutokaupalla tontilla n:o 17 Liisankadun varrella n. k. entinen Gottlundin talo, jossa runoilija Kaarlo Akseli Gottlund aikoinaan asui ja jonka sittemmin omisti hänen poikansa. Runoilijan kodin täytyy nyt antaa tilaa Karjalaisen Osakunnan uudelle talolle. Rakennuksen osti muurari J. E. Hildén. Purkaminen alkoi eilen. (Suomalainen kansa 18.6.1908)

Helsingin kaiku 33-34/1908: Purkauksen alainen rakennus Unioninkadulla Pohjoismaiden osakepankin vieressä.

Esivaltaa vastaan puhuneet: Henrik, Hans ja Göran

Loimaan kappalaisen poika Henrik Voigt aloitti opintonsa Turun yliopistossa kevätlukukaudella 1725. Hän sai ensimmäisen papin paikkansa Jämsästä 1727. Seuraavana vuonna Henrik Voigt valittiin Joroisten kappalaiseksi. Suksensa menivät melko pian ristiin kirkkoherran ja nimismiehen kanssa. Jossain tilaisuudessa hän väitti, että nämä olivat saaneet valtakirjansa kelmiltä. 

Asiaa käsiteltiin Joroisten käräjillä 1731. Ilmeisesti käsittely ei suosinut Voigtia, sillä hän pakeni Venäjän puolelle. Siellä hän sai kappalaisen paikan Inkerissä, ennenkuin viranomaiset palauttivat hänet rajan länsipuolelle. Saatuaan tuomionsa, joka viimeisteltiin Tukholmassa joulukuussa 1736. Voigt palasi Inkeriin, jossa hän oli papin paikoilla loppuelämänsä.

Kun Paraisten kirkossa oli kesällä 1735 luettu kuninkaallinen määräys kiviaidoista, paikallinen talonpoika Hans Simonsson kutsui kuningasta ymmärtämättömäksi. Tästä syntynyt oikeusjuttu eteni hovioikeuden kautta oikeusrevisioon, joka teki päätöksensä huhtikuussa 1737. Hans Simonsson joutui 15 päivän vankeuteen vedellä ja leivällä.

Ennen pikkuvihaa Tukholmassa ehdittiin tuomita vielä tilallinen Göran Michelsson Heikuri. Pehr Johanssonin tulkinnan mukaan hän oli 85-vuotias ja Närpiön Östermarkin kylästä. Jälkimmäinen sopii Närpiön SAY:ssä 1695-1714 (s. 115) vuonna 1710 vilahtavaan pariin Jöran Heikuri ja Susanna. Sivulta näkyy myös se, että isännyys siirtyi samaan aikaan suutari Anders Anderssonille, mutta seuraavassa SAY:ssä (s. 251) tilan isäntänä on Jöran vuodet 1724-1732. Sukututkijan mukaan Göran on syntynyt vuonna 1686, mikä sopii Johanssonin tulkintaa paremmin SAY:n sisältöön. Niin tai näin, kyseessä oli jälleen läpi isonvihan elänyt henkilö.

Vaikka Johansson on osoittautunut jo useaan otteeseen epäluotettavaksi tapahtuneesta on käytettävissä vain hänen näkemyksensä. Sen mukaan Göran Michelssonin oli naapurinsa Nils Nilsson vuonna 1739 ilmiantanut nimismiehelle Olof Lundberg. Miehet olivat matkalla Kristiinankaupunkiin pysähtyneet Läppvärtissa Norrbackin tilalla hevosten syöttämiseksi. Puhe oli kääntynyt sodan uhkaan ja suuren Pohjan sodan aikuisena kokenut Göran totesi sodan tarpettomaksi. Kansa ei moista kaivannut, mutta koska herrat päättivät asiat, sotaa ja muuta pahaa oli tulossa. Tuomionaan oli 14 päivän vankeus vedellä ja leivällä.    

Lähteet:

Jonas Nordin: Frihetstidens monarki. Konungamakt och offentlighet i 1700-talets Sverige. 2009, 207, 238

Yrjö Kotivuori: Henrik Voigt. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852

Georg Luther: Herdaminne för Ingermanland 2. De finka och svenska församlingarna och deras prästerskap 1704-1940. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland, nr 620. 2000, 282-283

Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1737:1 (1737) Bild 5890 / sid 582 (AID: v655237.b5890.s582, NAD: SE/RA/1311)

P. J-n. Kulturbilder från 1700-talet IV-VII. Efter anteckningar i Riksarkivet i Stockholm. Vasabladet 28.08.1913

Gottlebenit painomusteessa 1789-1802

Götheborgska nyheter päätti matkustajalistansa 7.11.1789 "Handelsman Gottleben med Fru och Fosterdotter från Skåne, bor wid Fru Dragstedt på Kyrkogatan". Luulo ei ole tiedon väärti, mutta veikkaan, että kyseessä oli edelleen Tukholmassa asunut Adrian Gottleben.

Åbo Tidningar kertoi 2.7.1792, että Halikon kappalainen Gabriel Gottleben oli nimitettty Marttilan Kosken kappalaiseksi. Ennen muuttoaan hän ehti kiittämään Kurun kylän talollisten saamasta avusta Åbo Tidningarissa 2.1.1793. Kyseiset onnettomat veljekset olen pikaisesti esitellyt ja väitöskirjassani selittänyt sanomalehdessä kiittämisen alkuvaiheet ajan lehdistössä. (Halikosta pyydettiin apua myöhemminkin.)

Edellisessä osassa Adrian Gottlebenin luona Tukholmassa vieraillut veli, porilainen kauppias Johan Gottleben kuoli 2.4.1795, mistä tiedotettiin Inrikes Tidningarissa 22.4.1795. Epätavallisempaa on se, että leskensä Wendla Grönlund ilmoitti julkisesti jatkavansa "firmaa".

Inrikes Tidningar 18.9.1795
myös Stockholmsposten 29.9.1795

Toisenlaisen taloudellisen päätöksen oli tehnyt Anna Stina Gottleben, joka heinäkuisena yönä jätti tukholmalaisen palveluspaikkansa saatuaan palkkaa etukäteen. Ymmärrettävästi ja tavanomaisesti peräänsä kuulutettiin Dagligt Allehandassa 18.7.1796.

Kauppias Carl Indebetoun leski ja esi-isäni sisar Maria Gottleben kuoli Porissa 91-vuotiaana 8.7.1796, mikä kerrottiin Inrikes Tidningarissa 22.7.1796. Vastaavasta kuolinilmoituksesta 7.3.1797 selvisi, että edesmenneen kornetti Gustaf Bergstockin leski Susanna Gottleben oli kuollut 66-vuotiaana Uskelan Komsilassa 3.2.1797. 

Mutta porilaisen pormestarinnan eli sarjan edellisessä osassa esiintyneen Nils Gottlebenin lesken Kristina Barckin kuolema käy ilmi ilmoituksesta perunkirjoituksestaan Inrikes Tidningarissa 26.5.1797. Vielä mystisempää on se, että testamenttiinsa liittyvästä asiasta kuulutetaan Inrikes Tidningarissa vasta 26.10.1802.

Turun hovioikeus ilmoitti Posttidningarissa 10.1.1799 etukäteen antavansa 9.2.1799 tuomiot kolmessa nimetyssä tapauksessa, joista yhdessä oli mukana porilainen kauppias Gottleben. Vastaavaa ilmoitusta en ole aiemmin nähnyt, joten en osaa sitä selittää. 

Erikoinen on myös ilmoitus Åbo Tidningissä 13.9.1800.  

Herra kauppias Adrian Gottleben oli myynyt Kuuminaisten verotalon asessori Jan Lindholmille, mutta kaupat oli peruttu 8.8.1800. Ilmoituksen ovat allekirjoittaneet samaisen kauppiaan holhoojat. Tekstissä mainitaan myös edesmenneen Wendla Gottlebenin ja tämän pojan Adrian Gottlebenin pesä. Se, että holhoukseen joutunut/päässyt kauppias oli Johan Gottlebenin poika, vahvistuu äidin kuolinpesän konkurssia koskevista ilmoituksista Posttidningarissa 15.11.1800, 14.10.1801 ja 21.8.1802.