Turkulaiset perijättäret

Sekä Inrikes Tidningar 14.2.1782 että Stockholms Posten 25.2.1782 julkaisivat Malmöstä lähetetyn tiedon 78-vuotiaana kuolleen [1] tukkukauppias Nils Tullströmin testamentista, joka jakoi rahaa moniin hyväntekeväisyyskohteisiin. Pitkän listan kohdassa 10 esiintyi kuitenkin kaksi sukulaista, jotka asuivat Turussa. Engela Malmström, joka oli naimisissa kämneeri Henning Tallanderin kanssa, ja Thala Malmström, joka oli naimisissa kaupunginkasööri Breven kanssa.

Thalan Malmströmin Geni-profiili paljasti, että hän syntyi 29.3.1737 Södra Åbyn seurakunnassa Skoonessa. Kastelistan mukaan vanhempansa olivat ratsumies Bartholomeus Malmström ja Bengta Pettersdotter. Tulkintani Tullströmin perukirjasta [2] on yliviivauksinen lomasta, että Thalan ja sisarensa isä oli arkisemmin ilmaistuna Bertel Bertelsson Malmström. Bertil Malmström (s. ~1701 Skoone) katselmoitiin osana Skoonen eteläistä ratsuväkirykmentin (Södra skånska kavalleriregementet) Haglösan komppaniaa 1724, 1732, 1737, 1744 ja 1754 [3]. Armeijan jälkeen Bertil Malmström työskenteli suutarina ja hän kuoli 4.5.1766. Seurakunnassa kirjattu kuolinikä 73 ei ole täysin linjassa armeijan listojen kanssa, mutta käsittääkseni kyseessä on sama henkilö.[4]

Södra Åbystä ei ole rippikirjaa, josta etsiä muita lapsia ja Englan ja Thalan maailmalle lähtöä. Laitilan Kaukolassa eli everstiluutnantin puustellissa mainitaan 1740-luvun alussa Ängela Malmström. Puustelli oli tuolloin Michael von Törnen, joka oli vuonna 1741 siirtynyt Skoonen eteläisestä ratsurykmentistä aatelislippueeseen.[5] Kiistatta Engla Malmström oli Turussa, kun hänet siellä vihittiin avioliittoon 10.10.1751 kämneri Hemming Talanderin kanssa.

Hemming Talander oli valittu Turun kämneeriksi ja kaupunginvoudiksi vuonna 1745.[6] Hän meni 18.10.1748 tullimies Anders Silvon Valborg-tyttären kanssa. Heidän hoidossaan oli Valborgin äiti Elisabet Eriksdr Procopaea, jonka hoitoa Hemming Talander jatkoi Valborgin kuoltua lapsisänkyyn 21.11.1749. Näin hänestä tuli vuosikymmen myöhemmin anoppinsa perijä, vaikka tällä oli veli rusthollari Johan Ericsson Procopaeus.[7] Hemming Talander erosi virastaan vuonna 1764 [8]. Hän ja Engla Malmström asuivat Kirkkokorttelin tontilla 156 [9].

Inrikes Tidningar 16.3.1780

Åbo Tidningar 26.2.1798

Turun kirkonkirjojen mukaan Engla Malmström oli syntynyt vuoden 1724 tienoilla eli hän oli Thalan isosisko. Thala Malmström oli viimeistään vuonna 1765 kämneeri Eric Braven vaimo. Heille syntyivät Turussa lapset Eric 3.11.1765, Anna Sophia 5.1.1768 ja Albertina 14.4.1772.[10] Braven kuoltua Thala Malmström solmi uuden avioliiton Turussa 6.4.1784 vänrikki Adam Johan Lamanin kanssa. Wirilanderin virkatalomatrikkelista käy ilmi, että Adam Johan Laman oli eronnut armeijasta 29.6.1778. Pariskunta muutti Turusta Pertteliin, jossa Thala kuoli vanhuuteen 22.2.1818.

[1] Malmö Sankt Petri (M) FI:3 (1778-1834) Bild 29 / sid 49 (AID: v104094.b29.s49, NAD: SE/MSA/00619)

[2] Rådhusrätten i Malmö 1 (M) F2A:69 (1782-1785) Bild 1510 / sid 293 (AID: v159534.b1510.s293, NAD: SE/MSA/00811)

[3] Generalmönsterrullor - Skånska dragonregementet (L, M) 944 (1724) Bild 2130 (AID: v437192a.b2130, NAD: SE/KrA/0023)

Generalmönsterrullor - Skånska dragonregementet (L, M) 945 (1732) Bild 4290 (AID: v437193.b4290, NAD: SE/KrA/0023)

Generalmönsterrullor - Skånska dragonregementet (L, M) 946 (1737) Bild 1820 / sid 357 (AID: v437194.b1820.s357, NAD: SE/KrA/0023)

Generalmönsterrullor - Skånska dragonregementet (L, M) 947 (1744) Bild 3140 (AID: v437195.b3140, NAD: SE/KrA/0023)

Generalmönsterrullor - Skånska dragonregementet (L, M) 948 (1754) Bild 5820 (AID: v437196a.b5820, NAD: SE/KrA/0023)

Generalmönsterrullor - Skånska dragonregementet (L, M) 948 (1754) Bild 5880 (AID: v437196a.b5880, NAD: SE/KrA/0023)

[4] Brågarp (M) C:1 (1735-1772) Bild 1110 / sid 107 (AID: v108746a.b1110.s107, NAD: SE/LLA/13046)

[5] Laitilan rippikirja 1740-1747, s. 56

[6] Dahlströmin kortisto tässä ja tässä

[7] Dahlströmin kortisto tässä ja tässä 

[8] Dahlströmin kortisto tässä 

[9] Dahlströmin kortisto tässä 

[10] Turun kasteet. Turun Ruotsalaisen seurakunnan rippikirja (1760-1768), 124, Turun Ruotsalaisen seurakunnan rippikirja, Länsipuoli 1774-1779, 29

Ilomantsin kaksi runonlaulajaa kesällä 1892

Joensuun lyseossa vielä kirjoilla ollut August Fredrik Andberg (20.12.1871-28.3.1925) teki kesällä 1892 runokeruumatkan Ilomantsiin. Nimimerkillä Auk. Kumpulainen julkaistussa (Mikkelin sanomat 29.10.& 3.11.1896) kertomuksessa kirjoituksessa Sydänsalolta hän kuvaa matkaansa Hattuvaaraan. Kertomuksessa ei mainita 32-vuotiasta Tatjana Puruskaista, jolta on eniten Andbergin tallentamia runoja Suomen kansan vanhoissa runoissa. Lähes jokaisessa näissä on myös huomautus "Kuuli omassa kylässä ruotilasvaimo Houri Huurinaiselta". Aiemmin Uudessa Suomettaressa 3.8.–21.9.1892 julkaistussa versiossa, jota lainaa ja kommentoi Ulla Piela kirjassaan Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta, Tatjaana esitellään ihaillen

Tarkan päänsä avulla teki hän sen niin perinpohjaisesti, että vuoden kuluttua saneli laulut, joissa oli 95 säettäkin, niin täydellisesti, ettei niihin ollut Larin leskellä juuri mitään lisäämistä. Ja kumminkaan ei hän ollut noita lauluja kuullut useammasti laulettavan kuin yhdesti tai kahdesti. Se, samoin kuin sekin seikka, että Tatjana ainoastaan kolmen päivän opinnoilla oli oppinut auttavasti lukemaan ja kirjoittamaan ja laskemaan niin paljon, että omin neuvoin kykenee hoitamaan miehensä kirjanpitoa, joka luonnollisesti ei ole suuren suuri, se jo todistaa alkuperäistä hengen voimaa. Muutoinkin oli hauskaa katsella erittäin hyvää järjestystä ja puhtautta kaikissa kohdin hänen koti-elannossaan. Hän näytti tosiaankin oikein mallikelpoiselta, alkuperäiseltä suomalaiselta naiselta. 

Kanteletar miellytti hyvin Tatjanaa ja sitä hän luetteli joutohetkinään innokkaasti. Miehensä lupasikin sopivassa tilaisuudessa hankkia semmoisen hänelle. Ne 12 runoa, jotka hän oli Larin leskeltä oppinut, saneli hän hyvin mielellään ja ottamatta vaivoistaan penniäkään.

Larin leski oli Ilomantsin Palovaarassa asunut 80-vuotias Houri Huurinainen, jolta Andberg oli tallentanut suoraan kolme runoa (#1553, #1577, #1915). Kohtaamisesta Andberg kirjoitti artikkelin Runonlaulaja Savo-Karjalaisen osakunnan albumiin Koitar 5 (1897). 

Kaukana ihmisten ilmoilta, laajan Ilamantsin pitäjän laidalla, lähellä Venäjän rajaa asui synkän salon suojassa piilevässä mökissään vanha, seutulaistensa kesken laulutaidostaan tunnettu Larin leski. Rappeutunut oli mökki, tuo hänen »Palovaaransa», rappeutunut sen asujainkin. Ikä oli satanut lumensa hänen päähänsä, yhdeksättäkymmentä vuotta laskenut painavan taakkansa hänen hartioillensa, kun eräänä kauniina kesäkuun päivänä osuuduin mökille. En milloinkaan ole ulkonaisten olosuhteiden huomannut vaikuttavan niin voimakkaasti ihmisen henkiseen elämään kuin astuessani tuohon pieneen pirttiin. »Soitto on suruista tehty», tuoksahti ikäänkuin ensi tervehdykseksi ja sai mieleen oudon tunnelman. Penkillä ikkunan ääressä istui keveässä kesäpukimessaan ryppyinen mummo välinpitämättömän tylsästi tuijottaen lehditettyyn lattiaan, huomaamatta edes tulijaa. Tahdottoman koneellisesti liekutti käsi ja jalka kätkyttä. Näytti kuin hän olisi kuluneen ajan jättö, jäänyt outoihin oloihin, ympäristöön, joka ei enään ymmärrä eikä käsitä häntä. Näytti siltä kuin olisi tuo ajatus vallannut mummon itsensäkin niin täydellisesti, että hän kerrassaan unhoitti ympäristönsä.

— Vanhoja laulujako? kysyi hän viimein aivan kuin unestaan, heräten, kun olin hänet havauttanut mietteistään ja pyytänyt häntä jotakin lausumaan. — Vanhoja laulujako? uudisti hän ja katsoi elottomilla silmillään oudoksuen. Ja nyt levisi vanhuksen kasvoille omituinen väre, joka samalla kuvasti vilpittömän ilon tunnetta ja samalla myöskin kummastusta. Joku suloinen muisto näytti välkähtävän mieleen ja luovan sinne hetkiseksi valoa ja iloa. Mutta heti hän taas painui pahoille mielin.

— Niin, vanhoja lauluja, kertasi hän vieläkin ja huokasi. Tuota sureksin tuon ikäni, lausui hän kotvasen ääneti oltuaan ja näyttäen ikäänkuin keräävän mietteitään, kun kuulin muieu luona käytävän lauluja hakemassa eikä kukaan »ruotsi» saapunut minun luoksein. Sie oot ensimäkien. Mutta myöhään tulet.

Tuskin ehti mummo viimeiset sanansa pitkäveteisesti ja harvakseen lausua, kun rupesi ääneensä nyyhkyttämään, ja viljavat kyyneleet virtasivat poskille. — Itkemään täyvyn, kun mietin, miten hyviä nuo laulut ovat, ja miten niitä ennen laulettiin, sai hän vihdoin sanotuksi koettaen kuivailla kyyneleitään.

Olin kirjoittanut muistoon pari kolme laulua, jotka Larin leski vuosia takaperin oli opettanut eräälle nuorelle naiselle, jonka luona hän oli elättimummona ollut. Luin ne hänelle. Ne henkivät läpeensä syvää kaihomielisyyttä. Taaskin levisi tuo omituisen kaunis valaistus mummon kasvoille, joilla vielä pari kyyneltä kimalteli, ja hän vaipui niin hartaasti kuuntelemaan laulunsa sanoja, että unhoitti liekuttamisenkin. Yht'äkkiä, ikäänkuin tuntien tarvetta keventää apeata mieltään, rupesi hän pakinoimaan.

— Lintu on luotu lentämähän, huolellinen laulamahan, oli puheen alku. Kun olin ennen piimäsuuna pikkaraisna, paimen tyttönä pahaisna, kiikuin joka kivellä ja notkuin joka norossa ja silloin mie opettelin laulamaan toisten tyttöjen keralla näitä laajoja lauluja, joita kuuli kylliksensä.

Oudosti ja suruisen sydämen hienoimpia sointuja kuvaavasti värähteli heikko ääni, kun vanhus kuvaili näiden iloisten ja huolettomien tyttöpäivien jälkeen lähtöänsä »isän armahan ahoilta kanssa toisen karkulaisen».

— Hyvä mies se Larini oli, päättyivät tuon elinvoimaisimman aikansa muistelot.

Verkoilleen ja tavoitellen sanoja siirti vanhus puheensa noista muinaisista muisteloista, jotka loivat hetkiseksi valoa ja lämpöä mieleen, nykyisiin olosuhteisiin. Arkailevin ja peittelevin sanoin kuvasi hän ne. Leskeksi jäätyään joutui ruotilaiseksi omille pojilleen ja kuljetettiin kahdannepäin veljen luota veljen luo.

»Vierin kuin viraton koira, 
Kulin kuin kulukurikka, 
Kuin kivi kululla maalla, 
Savi saavulla aholla».

— Tulin nyt niin huonoksi, ett'ei voi vasussakaan vieä soien ja salojen kautta. Aina pakisoot poika ja nevaska, että kun ei Luoja korjaa tuota mummoa höpisemästä. Ei hyö sallis minun laulujakaan muistelevan.

Tuon puhuttuaan mummo huoahti ja vaipui kotvaseksi äänettömyyteen. Hän tahtoi käyttää läsnäoloani hyväkseen ja kertoa, mikä hänen mieltänsä painoi.

Ikäänkuin tuntien taaskin jotakin sisäistä kehoitusta turvautui hän vanhaan lohdutuskeinoonsa lausuen:

»Laulan neito voiessani, 
Jos en toiste voinekaua, 
Jos viluhun vietänehen, 
Pakkasehen pantanehen,
Luoahan lumen sekahan»

Helppo oli käsittää, mitä mummo tahtoi kätkeä noihin runon sanoihin, ja näkyi sen miniäkin käsittävän, koskapa hiljoilleen kuiskasi:

— Se tuo mummo on vanhuuen hupakko ja höpisee omia aikojaan.

Muisti ja voimat näkyivät tahtovan pettää vanhuksen, jonka valtasi taasenkin mielenliikutus niin, että hän hyrskähti itkuun. Sanat eivät tahtoneet sopeutua nyyhkytyksien seasta selväksi lauseeksi. Hän näytti ponnistelevan hallitakseen liikutustaan ja keräilevän viimeisiä voimiaan pinnistääkseen lopuilleen huonontunutta muistiaan. Ja vihdoinkin voiton saatuaan heikkoudestaan puki hän ihmeteltävän terävällä aistilla koko sisäisen ja ulkoisen elämänsä heikon heikolla ja kummallisen värähtelevällä äänellä laulamansa runon sanoihin:

»Katso muita miekkoisia, 
Katso muita osallisia: 
Iloissahan muut elävät, 
Leikissähän liekahuvat.
Minult' on lehmä leikit syönyt, 
Lammas lappanut imehet.
En voi iloissani olla, 
Enkä leikin liekahua: 
Kun istun ilokivelle, 
Niin istun itkemähän,
Kun laulupaaelle paneiksen, 
Siitä painun pahoille mielin».

Vaivaloisesti olivat viimeiset säkeet kummunneet mummon suusta. Ne olivatkin hänen viimeinen ponnistuksensa, hän oli kerrassaan tyhjentynyt. Huokaus vain, ja hän vaipui taaskin samaiseen välinpitämättömään tylsämielisyyteen, jossa taannoin oli istunut. Ei sanaakaan hän enään virkkanut. Silmät tuijottivat elottomasti lattiaan. Tuntui kuin hän olisi nyt tahtonut kerta kaikkiaan lausua sydämensä syvimmät mietteet puti puhtaiksi ja sen tehtyä sulkea suunsa vankkaan sulkuun. Hän painautui niin syvästi oman laulunsa aikaan saamaan tunnelmaan, ett'ei hän kuullut enemmän nevaskansa tekemiä selityksiä kuin minun kysymyksiänikään.

Läksin pois tavallista vakavampana. Apeaksi tahtoi painua minunkin mieleni, sillä yksinkertaisen kansanlapsen suusta olin saanut kyllin selvän selityksen, kuinka kaihotunteiset, surumieliset laulut voivat ikäänkuin itsestään syntyä.

Havaintoja Ilomantsin Hattuvaarasta kesällä 1892

Samuli Paulaharjun
dokumentointia 1907
Museovirasto

Joensuun lyseossa vielä kirjoilla ollut August Fredrik Andberg (20.12.1871-28.3.1925) teki kesällä 1892 runokeruumatkan Ilomantsiin. Nimimerkillä Auk. Kumpulainen julkaistussa (Mikkelin sanomat 29.10.& 3.11.1896) kertomuksessa kirjoituksessa Sydänsalolta hän kuvaa Hattuvaaran kylää.

Kansan jokapäiväistä elämää tarkastellessa huomaa kohta, että tavat ovat kerrassaan alkuperäisiä ja kehittymättömiä. Riitaisuus ja alinomainen mökyäminen on joukon seassa vallalla. Pienet pojan nulikat kiroilla napsivat aika lailla eikä juuri tytötkään tahdo jäädä siinä taidossa takapajulle. Sitä paitsi tekee yleinen likaisuus monessa kohden ja erittäinkin ruoanlaitossa vieraalle olon vastahakoiseksi. — Minäkin sain kalakeitossa sellaisen sumpun naisen hiuksia eteeni, että pelkäsin lopulta vadista kokonaisen pään löytyvän. Kohtuullisen määrän tuota herkkua viskasin uuniin, että näyttäisi keitto syödyltä. — Muutoinkaan ei taida siveellinen kanta puheista päättäen olla aina vakavinta laatua. Jonkummoista hienotunteisuuden vivahdusta, ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta vierasta kohtaan tapasi kumminkin.

Taikausko ja taikominenkin on vielä aika lailla vallalla. Siitä oli jos jommoisiakin esimerkkejä. Eräs metsänvartija kertoi minulle omia kokemuksiaan siltä alalta. Kumminkin hän vakuutti, että "vaikea se on palvella kahta herraa. Jos lyöttäyt Jumalan kansa hyviin väliin, niin heti jo Vihtahousu siellä takana nykii". — Kerrankin oli eräs tyttö Lieksan salolta loitsinut hänet pahanpäiväisesti piitymään itseensä. Oli tullut niin kova tuska ja omituinen elämä, että "lopulta tyhjä rupes silimissä rävästämään ja kummittelemaan". Eikä auttanut muuta kuin käydä koko toistakymmentä peninkulmaa salomaiden halki tytön luona, ja silloin oli heittänyt kummittelemasta. — Erityisenä salaisuutena uskoi hän minulle, kuinka lehmistä vieraantunut koira saadaan jälleen niitä paimentamaan. Neuvo kuuluu sanasta sanaan seuraavasti: "Pistä vasemman kengän kantapää lehmän sontaan, pyöräytä siinä ympäri, pane maitoo kuoppaan ja anna koiran lakkii se, niin kyllä paimentaa". — Pyysin hänen näytteeksi tekemään tempun, vaan se ei kuulu muiden nähden tepsivän.

Että ukko kumminkin valehteli hyvän prosentin, huomataan siitä, että hän sanoi joku aika sitte nähneensä itse häntäniekka herrankin metsässä. Kun hän oli kotkan tappanut, oli tullut polulla vastaan ja kirastellen tivannut, että sitäkö sinä sen minun kokkipoikani tapoit. — Minua uhotteli ukko sillä, että jos hän panee vasemman käden etusormen kummallisesti koukkuun, niin en muistaisi hänen neuvoistaan mitään.

Kun minun oli tehtävä kansatieteellinen tutkimus kylän asunnoista, piti minun saada tietää niitä taikoja, joita rakennusta aikaan saadessa tehtiin. Sitä varten täytyi minun tavata erästä kummannäköistä miestä Iljon Iivanaa. Hän oli jo 73 vuotta vanha, mutta aivan ketterä ja eloisa. Ukko oli sanan täydessä merkityksessä "vanhan kansan mies", kuten hänestä kotinaisensa sanoivat, sillä hän ja 72 vuotias Anna Timoskainen syntyisin Kuolismaan kylästä muistivat parhaiten vanhoja runoja Hattupäässä. Tarjosin ukolle sikarin ja aloin maanitella häneltä noita taikoja. Ukko vain veteli hyvällä maulla sauhuja ja istua mökötti äänetönnä. Minä veivasin pitkän aikaa turhaan. [...]

Annoin ukolle toisen sikarin. 

"Ka sanomma sinulle kahen kesken", sanoi hän viimein.

"Ka miäpä saloat? Tiemmähän kumminkin", sanoi Anna Timoskainen. Ja häneltä se läksi taika kuin läksikin. Kumma se oli. Kun huoneen ensimmäistä hirttä ruvetaan salvamaan, pyydetään hauki, kuivataan se ja pannaan hirren alle. Vaan että tämä taika vasta oikein tepsisi, pyydetään "hauvin hauki" eli hauki, joka on toisen hau'in mahassa, ja tehdään samalla tavalla. Sitte pannaan vielä markkulia ja elohopeaa kolmen nurkan alle. Silloin ei muka syöpäläisiä tule huoneeseen. Syöpäläisten karkoittamiseksi rakennettavasta huoneesta tehdään myös seuraavia temppuja. Ensimmäisen salvoshirren lastuista rakennetaan niille maja asuttavaksi. Pannaan metsäpolulta kuoliaana löydetty supiaishiiri tuoheen kuivamaan käärittynä johonkin nurkkaan kurkiaisen ja maton väliin. Mutta tätä tehdessä pitää kavahtaa, ett'ei lapset näe sitä, muutoin ei "lapsionni" tule olemaan hyvä huoneessa.

Lopulta lämpeni ukko Iivanakin niin, että rupesi juorottamaan vanhoja runoja. Ei tuo laulu ollutkaan lasten lauluja, naisten nauruja, se oli partasuun urohon. Ääni värähteli niin omituisesti ja pää nyökkäili tahtia. Tuntuipa sitä kuunnellessa kuin olisi siirtynyt kauvaksi Kalevalan aikoihin. Lemmennostosanoja ukko siinä joikuili. Jonkummoisella kunnioituksen sekaisella hartaudella katselivat naiset, mitä laulu tehoaa, Yht'äkkiä pysähdytti ukko laulunsa sanoen: "Kesäiseks' päiväks ois' palpattamista". Sen jälkeen komusi hän uunille ja näytti mietteisiinsä vaipuvan, kun ei enää virkkanut mitään.

A. F. Andbergin kokoamat runot ja tiedot Ilomantsin asumuksista päätyivät SKS:n arkistoon ja osa myös kokoelmaan Suomen kansan vanhat runot. Anna Timoskaiselta tallettui sinne lyhyt runo Ei kumaja kuiva kulkku (#1697), jonka tämä oli oppinut nuorena Ilomantsin Kuolismaan kylässä. Toverinsa Iljon Iivana lienee Iivana Huurinainen, jolta on tallessa loitsut Tules löylysen jumala (#2391) ja Tytöille kylyyn mennessä (# 4760). Jälkimmäinen ei ollut "lasten lauluja, naisten nauruja", tyylinäyte:

Päästä, Luoja, päästä, luonto,
Päästä, päällinen Jumala,
Miesten mustista veristä,
Naisten naarojen sanoista,
Kusikinttujen kiroista,
Veriv-ujen vihoista!

Matkakertomuksesta oli jo aiemmin ilmestynyt versio Uudessa Suomettaressa 3.8.–21.9.1892. Tätä lainaa ja kommentoi Ulla Piela kirjassaan Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta.  

Kävely Ilomantsin Hattuvaaraan kesällä 1892

Joensuun lyseossa vielä kirjoilla ollut August Fredrik Andberg (20.12.1871-28.3.1925) teki kesällä 1892 runokeruumatkan Ilomantsiin. Nimimerkillä Auk. Kumpulainen julkaistussa (Mikkelin sanomat 29.10.& 3.11.1896) kertomuksessa kirjoituksessa Sydänsalolta hän kuvaa matkaansa Hattuvaaraan.

Ensimmäinen paikka, joka suuremmassa määrässä veti huomioni puoleensa, oli Hattuvaaran eli Hattupään kylä, kuten sitä tavallisimmasti kutsutaan. Se on noin 40 kilometrin seutuun Ilamantsin kirkonkylästä eli "pogostasta" ja ainoastaan 15 kilometriä Venäjän rajalta, joten olot täällä on hyvin samanlaisia kuin rajan toisella puolellakin. Kylä on aivan yksinäinen suurien suo- ja kangasmaiden keskellä ja sijaitsee, kuten jo nimikin osoittaa, jokseenkin korkealla ja kuivaperäisellä mäkimaalla. Yksinäiseksi salokyläksi on se kylläkin suuri, sillä siinä on asukkaita yli 300 henkeä. Koska olot ja elantotavat ovat hyvin omituisia ja alkuperäisiä, ja koska tämä kylä muutoinkin on omiaan kuvaamaan Karjalan historiallisia oloja muinoisilta vainovuosilta, niin sopinee piirtää muutamia havaannoita viikkokauden olosta siellä.

Käenkoskelta, josta Hattupäähän on yli parinkymmenen kilometrin, läksin astua reppasemaan kaitaa salopolkua myöten. Synkkää ja asumatonta oli seutu koko matkalla. Ainoastaan kaksi pienen pientä elinpaikkaa oli polun varrella noin 8 kilometrin välimatkalla toisistaan. Maisema ei ollut kumminkaan noita muinoisia kehuttuja Kalevalan kankahia, Väinölän ahoja ja Osmon pellon pientaria, vaikka kyllä kylään tultuani sain selvän käsityksen, että on ne täällä nuo nimitykset ennen kajahtaneet ja kajahtavatpa vielä nytkin. Kulovalkea ja tukkilaisen kirves oli siltä riistänyt pois tuon juhlallisen salomaan jyhkeyden. Mustana, karuna ja aivan hedelmättömänä lojotti maa pitkän pituiset matkat. Puolipalaneina ja surullisen näköisinä loikoivat kelopuut pitkin pituuttaan maassa, ja nuo vanhat hongat, joiden latvoissa muinoin tuuli humahteli ja käki kukahteli, oikoivat nyt avuttomina kuorettomia vankkoja oksiaan korkeutta kohden kahden puolen tuon kaitasen salotien. Tuhansia, kymmeniä tuhansia markkoja makasi tuossa tyhjän panttina happanemassa. Apean vaikutuksen teki mieleen tuo näkö. Eikä tuo mielen apeus hävinnyt, kun tuolta kulovalkean raatelemalta maalta joutui männikköisille seuduille. Oksat ja latvukset makasivat siellä kannon juureen sullottuina. Toisinaan kelletti kaadettu ja karsittu vankka honka maassa happanemaan hyljättynä. Hiukan vaihtelevaisuutta tuolle yksitoikkoisuudelle antoi joskus keltaisen aivan putipuhtaan suon keskessä kimmaltelevä lammikko taikka siellä täällä pikkuinen tilkku vihreää koivulehtoa.

Nuoralla tanssijan taitoa olisin suonut monta kertaa osaavani astuessani mäkien välisten syvien notkelmien poikki kaitaa riukua taikka lyhytpuista kapulasiltaa myöten. Harha-askel vain ja edessä olisi ollut syvä mutainen rapakko tahi suon vellova vetonen. Muutoinkaan ei ollut kulkeminen helppoa alituisten ylänteiden takia.

Välillä olevissa mökeissä pistäysin sivumennen. Näissä sain tarkan tilin tehdä matkani tarkoituksesta ja muista maailman kuulumisista. Muulloista tietoa nämä hiljaiset salomaalaiset eivät juuri saakaan, ja tällaistakin hyvin harvoin. Senpätähden silmäilivätkin he minua tavallista suuremmalla uteliaisuudella.

Tunnin verran astuttuani viimeistä salotaivalta aloin lähetä kylän seutuja. Polku alkoi kohoomistaan kohota korkeanpuoleiselle vaaralle. Vihdoin jouduin astumaan erään kasken aidan vierustaa. Mies kyntää jytyytti siellä kaskea. "Ka oot sie mitä hansverkkarmiehii", huutaa hoilautti mies nähtyään minut laukku selässä kulkevan.Valitettavasti en voinut olla mikään "hansverkkar". Jonkun aikaa puheltuamme neuvoi mies minulle talon, johon mennä, ja vakuutti lopuksi:

"Ka hyvin otamma vierahan vastahan, hot missä paikassa".

Hattuvaaran kylä ennen 1900-luvun alun suurpaloa.
Ilomantsin Museosäätiö

Noustuani ylängölle avautui nelikymmentaloinen kylä silmieni eteen. Ensi silmäykseltä se jo näytti itäsuomalaiselta, oikein muinoiskarjalaiselta kylältä. Rakennukset olivat kaikki harmaita ja vanhannäköisiä ja paikoittaan eri huoneustot ryhmitetty pihan ympärille ikäänkuin jonkummoiseen linnamaiseen sikermään, joka lienee muinoisilta vainovuosilta säilynyt tapa. Harvoihin oli niihin valkoinen maali osuutunut ikkunan ulkopuolisiin vuorilautoihin. Ilma niitä oli saanut maalailla mielensä mukaan. Mikä kumminkin ennen kaikkia pisti silmään, oli se että useimmissa rakennuksissa oli vielä asuinrakennukset ja karjakartano yhdessä, kuten Venäjän Karjalassa on tavallista. Erilaiset kattomuodostukset asuinhuoneistossa ja karjakartanossa ja usein vielä yhteen pötkyyn rakennetut pikkurakennukset tekivät vasta niistä oikein kummannäköisiä. Jokunen uudempaan tapaan rakennettu kartano löytyi siellä joukossa.

Jos jollakin tavalla koukuttelevaa polkua pääsin viimeinkin osoitettuun taloon. Heti pihaan astuttuani huomasin, ett'ei ainakaan terveydellisistä suhteista ymmärretä pitää ollenkaan huolta. Suuri lantakoko oli asetettu aivan keskelle pihamaata, ja navettarakennus, joka tässä oli erilleen rakennettu, oli kumminkin liian likellä asuinrakennusta ja raitistutti omalla tavallaan ilmaa kartanon ympärystöllä.

Ulkonäöltään jotakuinkin puhtaaseen tupaan astuttuani, tervehdittyäni ja pakinoituani hiukan, sanoi isäntä: "Ka lähe kammarpuolell". — Kammarit olivat tyydyttävässä kunnossa, kun olivat vielä uudenpuoleisetkin. (Olin nimittäin tullut kylän pohatan eli "prihassikan" taloon).

Jo aiemmin oli matkakertomuksesta ilmestynyt versio Uudessa Suomettaressa 3.8.–21.9.1892. Tätä lainaa ja kommentoi Ulla Piela kirjassaan Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta. 

Kaksi näkymää peruukkimaakarin elämään

Harvinaista iloa on päästä vertaamaan oman työn jälkeä taitavamman tutkijan työhön. Oma porilaisen peruukkimaakarin lapseen keskittyvä blogipalani vuodelta 2014 erosi jossain määrin Kustaa H. J. Vilkunan saman mittaisesta vuonna 2021 julkaistusta matrikkelitekstistä. 

Vilkuna oli selvittänyt Henrik Johan Lagerholmin (s. 1735, k. 1772) olleen Turussa ennen Poria. Hän oli huomannut saman aviottoman lapsen kuin minäkin. Mutta siinä missä itse kirjoitin "Maria Stina/Elisabetin elämänkohtalosta ei ole tietoa", Vilkuna oli todennut tämän kuolleen vuonna 1835 kirkonköyhänä.

Merkittävämpi ero on se, että oma pätkäni lähti liikkeelle sanomalehti-ilmoituksesta, jonka mukaan Lagerholmilla oli vaimo Maria Christina Bergdahl, joka oli kuollut yhtä "nyligen" kuin miehensä. Olin tarkastanut hautausluettelot, joiden mukaan Lagerholm kuoli "37-vuotiaana 9.12.1772 ja vaimonsa Maria Christina Bergdahl pian tämän jälkeen 32-vuotiaana 13.4.1773". Kuitenkin Vilkuna on henkikirjoja (?) läpikäytyään tiennyt, että "Asui 1768–1771 Porissa naimattomana Malmin korttelin tontilla nro 178 (omistaja oli porvari Österberg)."

Tässähän ei ole mitään ristiriitaa, jos Lagerholm solmi avioliittonsa vuoden 1771 henkikirjoituksen jälkeen. Itse olin kuvitellut (!), että avioliitto oli pitkäaikaisempi ja se olisi selittänyt sen, ettei Lagerholm mennyt naimisiin tyttärensä äidin kanssa. 

Eli milloin Lagerholmin häät vietettiinkään? Sitä ei kerro (tätä kirjoittaessani) Lagerholm-haku Hiskiin tai ArkivDigitalin rekisteriin. Lagerholm on naimattomana rippikirjassa 1766-1771, 211. Vaimo ilmaantuu seuraavaan rippikirjaan (1772-1777, 141) ilman mitään selitystä. 

Tapauksesta voi oppia ainakin sen, että elämäkertaa kootessa tosiaan kannattaa tarkistaa kaikki peruslähteet ja viimeinenkin rippikirja.

Jonnin joutavia

 XLIX. V-n pitäjässä haastettiin muijaa vasikan varkaudesta keräjiin. Siitäkös muijalle hätä! Ei hän tiennytkään muuta kun kriivarilta neuvoa kysymään. Tämä lohdutti hätääntynyttä, selitellen että, vaikka asia oliskin tosi, ei ketään ennen tuomita kun se on täysiksi todistettu. — Oikeudessa sitte oli hakiallansa, toisella muijalla, paljon sanomista asian tapauksesta. Syytetty kuulteli tätä kaikkea trykin aikaa tyvenellä mielellä, mutta vähitellen rupes veri kiehumaan päässänsä ja syytteet sapelle käymään: kärsimys loppui, mutta kriivarin neuvo pysyi muistissa. Rohvaistuna keskeyttikin hän toisen puhumasta, löi jalkaansa permantoon, tiuskasten tirheesti: "Kyllä se tosi on että minä vasikan varastin, mutta osotas se todeksi! — Kumpikin saivat astua ulos. 

L. Ei sannan murenan sanota suurta kasaa enentävän, eikä vesipisaran kokonaisessa järvessä tuntuvan; mutta toisin ajatteli ja luuli eräs vanha vaimo B:dassa, nimeltä vanha Katrina, joka työskellen pienen tupansa turve-katolla kartanon rouvan kysymykselle: mitä hän siellä askaroitsi? vastasi kangasta levittävänsä sinne "likemmäksi aurinkoa".

LI. Lähellä polisikamaria Pietarissa istui ja torkkui isvosikka kärryillänsä, kun horjuva selkäänsä saanut mies tuli polisikamarista ja istui hänen takansa kärryille. Tornikello löi viimisiä napauksia, kuski heräsi ja kysyi siltä oudolta: paljonko löi? — "Paljon, paljon!" huokasi ja valitti tämä, joka ei ainoasti kuullut, vaan myös oli tuntenutkin lyömä-laagit.

LII. Suomen sotamies myi kaupungin satamassa eräälle meriläiselle pitkän pussin ruuttia juuri keli-hinnalla. Mutta kuin ostaja pääsi kotiinsa, ja rupesi tarvitsemaan ruuttiansa, niin ruutti oli muuttunut pajatuhaksi, ja oli vaan päällä vähän oikiaa ruuttia.

LIII. Eräs toinen tarkka-ampuja kauppasi suurta silkkiä, jota hän näyttikin; mutta ostajaa ei haluttanut, vaan rupesi sentähden tinkaamaan aivan paljo, ja sanoi viimein: "Jos annat sen 50 kopeekalla, niin otan sen". Mutta sotamies ei luvannut sillä ja läksi niin pois, — mutta palasi pian takasin, jolla välillä oli ottanut silkin pois paperista, ja sanoi: "ota nyt se silläkin". Niin ostaja otti paperin katsomata ja maksoi 50 kopeekkaa. Myyjä meni tiehensä, ja ostaja luuli hyvän kaupan tehneensä. (Sanomia Turusta 1.11.1861)

LIV. Entinen pappi piti ruumis-saarnaa ja elämä-kertaa varallisen porvarin jälkeen, jonka hän tiesi eläissänsä olleen kovin ahneen, oikein ”saivaren nylkyrin"; sentähden sanoi hän puheessansa: "Tämä vainaa, josta nyt olemme puhuneet, oli rikas ja varallinen, armelias ja avullinen lähimmäisellensä, siltä hän lainasi aina rahaa tarvitseville eikä koskaan kieltänyt; hän myös lainasi sitä mielellänsä ja oli niinmuodoin iloinen antaja eikä vastahakoinen niinkun moni muu; mutta lainasi aina korkeimpaa korko-rahaa vastaan".

LV. Mainio viulun soittaja, P. nimeltä, sanottiin vähemmän kaupungin markkinoilla kuulleen köyhän ukon huonolla kolmekielisellä viululla soittavan saadaksensa muutaman äyrin sivu-meneväisiltä. P. pyysi viulun ukolta, rupesi kadulla soittamaan kauniimpia omia ja muitten soitanto-teoksia. Väkeä kerääntyi tukulta tätä kaunista soitantoa kuulemaan ja ihmetteli mitä varten P. oli torilla ruvennut soittelemaan. Mutta vähän ajan perästä, kun väki parahiten oli ko'ossa, otti P. hattunsa käteen ja rupesi sillä kokoamaan antimia kaikilta. Nämät hän sitten kaikki kaatoi ukon helmaan, joka sen kautta sai paljoa enämmin kun hän kaiken mailman markkinoilla olisi vuotena koonnut. (29.11.1861) 

LVI. Entinen emäntä osasi muutamana sunnuntaina käteensä ottaa virsikirjan, josta jotakin helisevää laattialle putosi. Emäntä haki mikä putosi ja sanoi löydettyänsä: "Kas tuoss' on mun nenä-klasini, joita jo kuusi kuukautta olen kaivannut".

LVII. Muuan pappi M. pitäjässä kuulutti ensikerran vaalun-kantoa kappelissa, ennenkun hän siellä saarnannut oli; siitä vanha akka hänelle sanomaan: "meillä on tapana siunata, ennenkun rualle ruvetaan".

LVIII. Sama pappi oli kaiketikkin tarkka kinkerillä lukemista kuulustelemaan, koska toisen akan kehutaan hänestä sanoneen: "kyllä tohtori tahtoo tietää mitä me taidamme, mutta emme me saa tietää, mitä hän taitaa"; tarkottain sillä että tohtori oli harvoin saarnassa. (20.12.1861)

Sotkulan lehmäin lasku laitumelle

Nimimerkin E. B. (todennäköisesti Suomussalmen lukkari Erik Bisi) lähettämä kirjoitus Oulun Wiikko-Sanomissa 18.6.1859:

Kun vieläki muutamilla emännillä, eikä aivan muutamillakaan, vaan monillakin on turhia taika-temppuja lehmiään laitumelle laskiessa, niin ei haitanne haastella mitenkä Sotkulan emäntä elukoitaan ulospäästi, sillä tämä emäntäparka suuressa epätiedossaan oli pelkuri, jotta luuli pahain-ihmisten, joita hänenki mielestään kaikki muut olivat, kadehtien tekevän pahaa; luulihan tuo olevan jos jotaki pahoja olennoita paitsi painajaista, joka isäntää ja itseänsä useasti vaivasi. Noh, eihän kumma kuin luuli eläintenkään ei saavan aina rauhaa, olletikkin metsässä, kateilta ja pedoilta, joita muka pahat ihmiset panevat liikkeelle; sentähden varusti hän aina jonkun taikurin, kenen tahansa, lehmiänsä laskemaan; mutta niitten konstit eivät useinkaan estäneet emännän karjasta karhua eli sutta, jotka tekivät tekonsa. Emäntä itse ei toki älynnyt taikoja tehdä, vaikka uskoi niitä.

Niin eräänki kerran, kun oli kova kevä ja samanmoinen konnun puute, kuin tänäkin keväänä, oli huonoa hoitoa: Sotkulan lehmät olivat lamassa ja lampaat nälkään nääntymässä, sillä ei ollut eloa eläimille. Viinaksi poltettuna olivat rankinkin ja potakat talon siat syöneet; kun ei kumpaakaan muille eläimille yltänyt. Siat, niitten liha ja elantokin oli siellä mitä parasta. Mutta lehmäin leholle laskusta olisi puheltava. Sitä varten oli nyt mökin Marketta kskettynä, ja tällekkös emäntä ehdon perästä kaatoi kahvipuussta, joja Marketalla meni hyvin mieluisesti ajattelihan vaan parempaan intoon tuosta tulevansa, niinkuin tulikin. Marketta saatuansa tarpeelliset talon aseet: viikatteen, sirpin, heinihangon ja mitä mitäkin ynnä isännän housut ja emännän hameen, sekä pantuansa ne navetan oven päälle rippumaan, meni itse navettaan meiskaroimaan ja haltioimaan, että jos lehmät olisivat voipasempia olleet, totta net kytkyensä olisivat katkasneet. Viimeksi teki eukko tervalla ristin jokaisen lehmän lautaselle ja laski muka Jumalan nimessä ne laitumelle menemään. Mutta itsensä isännän piti karjan kujan suussa polvillaan lukea jotain Marketan määrättyä rukousta, jonka tempun tehtyä saivat lehmät mennä metsään ja Marketta takasi, jos on armot auttajalta, ei kynttäkään kesässä karjasta katoavan, ja tämäkös isännästä ja emännästä hyvä. Ei sitte sianlihaa säästetty; sillä Marketalle maksettiin palkka ja voitakin luvattiin lisäksi, kun lehmät lypsää alkavat. Vaikka tässä ei ollut suurta salaisuutta, luuli Sotkulan emäntä, ja niinpä moni muukin emäntä luuleepi, kuitenki sitä olevan ja antaa itseänsä narrata, antaen voinsa ja villansa milloin mustilaisille, milloin muille mieron kiertäjille, jotka ovat kielaat ja mielaat, kätten katsojat eli korttien povarit, ja vaan hyvää ennustavat. Sotkulan emännällä ei tahtonut milloinkaan olla koto-tarpeisiin voita, eipä paljon milloinkaan kirkkoherralle ja kappalaiselle, ja niitten kesä-voista kuin kuuli puhuttavan, pisti häntä kipeästi keuhkoille, että vihoissa tiuskui: kaikkia on rasvotettavia, olisi toki parempiaki voin tarpeita; mutta ei suuri sana suuta repäise. 

Kauppojen aukioloajoista 1890-luvulla sanottua

Koska elinaikanani elintarvikekauppojen aukiolot ovat pidentyneet merkittävästi, erehdyin kuvittelemaan, että ne olivat "aina ennen" olleet lyhyitä. No, eivätpä tietenkään, vaan inhimilliset työolot neuvoteltiin näillekin työpaikoille 1800-luvun lopulta alkaen.

Kuopio (Savo 15.1.1888):

Paikkakuntamme kauppaliike ei ole enää erittäin rajuksi tunnettu ollut kauvalta aikaa, ei ainakaan pitkin vuotta. Kumminkin pidetään täällä kanppapuodit auki klo 6:sta aamusilla klo 9:ään illalla eli yhteensä 15 tuntia vuorokaudessa. Tamä pitkä aika käypi varsin rasittavaksi kaupan hoitajille. Jokainen, olkoonpa hän missä tahansa työssä, voipi ymmärtää kuinka tavattoman rasittavaa näin pitkä yhtämittainen työskentely on ilman vähintäkään lepo-aikaa.

Savo-Karjala 30.7.1890:

Monessa muussa kaupungissa, esim. Helsingissä, onkin kauppa-apulaisten työpäivä paljoa lyhyempi kuin meillä. Niinpä suljetaan Helsingissä useat kauppapaikat ainakin kesän aikaan jo k:lo 7 iltasella. 

Oulu (Louhi 24.1.1894):

Jos kenelläkään, niin kauppapuodeissa ja muutamissa konttoreissa työskentelevillä on syytä vaatia lyhempää työpäivää. Muutamissa kaupungeissa, joitten joukossa on Oulukin, pidetään kauppapuoteja auki 15—16 jopa 17:kin tuntia vuorokaudessa. Puoti avataan 6—7 aikana aamulla ja suletaan 10 ja 11 aikana illalla.

Ja koko tämä pitkä aika on työaikaa yhtenään, joka tulee sitä pitemmäksi vielä, että ei ole minkäänlaisia ruokatunteja, kuten muilla työmiehillä, vaan saa puotipalvelijä kiireimmän kautta syötyään rientää taas heti toimeensa. 

Suomen kauppa-apulaisten ensimmäinen yleinen kokous (Aamulehti 13.6.1897):

8:nteen kysymykseen "kauppa-apulaisten työpäivän lyhennykestä" piti olla kolmekin alustusta: Helsingin, Viipurin ja Porin edustajain. 

 

Hra Floor [Helsinki] luki ensinnä alustuksensa [...] Nykyään vallitsevista oloista tiesi puhuja kertoa vähemmän miellyttäviä pitrteitä. Pienimmissä kaupunkien ruoka- ja sekatavarakaupoissa ja mailla on kauppapalvelijain työpäivä pitkä, tavallisesti 15-tuntinen. Useimmissa tapauksissa ei työpaikkakaan ole terveydelle edullinen. Puodit ovat kosteisia, ilmanvaihto epäsäännöllinen. Säännöttömyyttä on ruokatuntienkin suhteen. Usein vielä alottavat kauppapalvelijat uransa varhaisella ijällä, 12—13-vuotiaina, joutuen vanhempina kärsimään tästä rasituksesta. Henkiset pyrinnöt jäävät unohduksiin, mieli lamaantuu ja vajouupi yhä edemmän aineellisuuteen. [...] 

 

Hra Härkönen [Viipuri] myönsi alustuksessaan edellisen pohjustajan huomauttamat epäkohdat tosiperäisiksi. Suuremmissa manufaktuuriliikkeissä on kuitenkin ollut parannusta havaittavissa. Liikkeitten aukioloaika on niissä näet supistettu klo 8:sta a.-p. klo 8:saan i. p., ja ovat tätä kiitettävätä tapaa alkaneet seurata kaikkikin suurempien liikkeiden omistajat. Normaalityöpäivän määrääminen ei kuitenkaan ole helppoa. On otettava huomioon paikkakunnalliset olot. [...] 

 

Hra Corner teki selkoa kysymyksenalaisista oloista Tampereella, suosittaen niitä varteenotettaviksi muuallakin. Puodit ovat täällä tavallisesti lokakuun alusta toukok 1 p:ään auki klo 8—8 ja muulloin 7—8. N. s. pikkukauppiaat eivät kuitenkaan ole ottaneet taipuakseen tämän järjestyksen alaisiksi, vaan pitävät puotinsa avoinna hyvinkin myöhään iltaisilla, olletikkin tehtaalaisten palkanmaksupäivinä. 

Uusi Suometar 1.8.1897:

Työaika leipurien-myymälöissä ei ole niissä palvelevilla suinkaan lyhyt. Eräässäkin sellaisessa paikassa olevan myyjättären täytyy joka aamu jo k:lo 5 olla hereillä ja k:lo 10 illalla panee hän vasta myymälänsä kiinni. Mitään erityistä loma-aikaa suurusta, päivällistä tai illallista varten ei ole olemassa, vaan ruokailu suoritteaan kulloinkin hätäpikaa palvelustyön lomassa. Joka neljäs sunnuntai annetaan muutaman kunnin vapaus kirkon käyntiä varten. — Työaika tulee näin ollen kesät talvet läpeensä olemaan noin 17 tuntia vuorokaudessa. Tosin eivät olot kaikissa myymälöissä ole ihan yhtäläiset. Suuremmissa myymälöissä palvelevilla on joka toinen sunnuntai kokonaan vapaa ja myymälä suljetaan jo k:lo 9 illalla. Mutta useimiten on asianlaita sellainen kuin yllä on kuvattu. Sopii siis täydellä syyllä kysyä: Eikö leipuripuoteja, yhtä hyvin kuin muitakin myymälöitä, sopisi avata vähän myöhemmin ja sulkea aikaisemmin? Kun yleisö kerran aukioloajan tietäisi, tottuisi se kyllä lyhempänäkin aukioloaikana ostoksensa tekemään. Pitäisi kai muistaa, että ihmisiä ne ovat leipurimyyjättäretkin ja ettei heitä sovi tuolla ylenmäärin pitkällä työajalla ainiaan kiusata. 

Oulun ilmoituslehti 24.6.1898:

Kuten ilmoituksesta tämän päivän lehdessä näkyy ovat 59 Oulun kauppiasta päättäneet heinäkuun 1 päivästä avata myymälänsä klo 7 aamulla ja sulkea ne klo illalla, siten suodakseen kauppa-apulaisille lyhennetyn työpäivän. 

... Helsingin Sanomat 7.7.1905:

Tuskinpa muualla maassamme lienee pikkumyymälöiden aukioloaika sillä kannalla kuin Helsingissä. Ajatelkaapa, että lukuunottamatta keskikaupungin suurempia liikkeitä, - ovat sadat syrjäkaupungin pikkumyymälät auki klo 6:sta aamulla klo 10-11 illalla, jopa joskus ylikin, siis 17 à 18 tuntia vuorokaudessa. 

Suomalaisten työmiesten kärsimykset Siperiassa

Työn päivänä oman aherruksen minimoimiseksi uutinen Uudesta Suomettaresta 15.1.1898. Jutussa kuvatun kärsimyksen olisi voinut välttää, jos olisi saanut käsiinsä Uuden Suomettaren 28.12.1895, jossa lausuttiin varottavia sanoja.

Eilen saapui tänne Siperiasta kruununkyydillä neljä työmiestä J. W. Hedenström, M. Kemppanen, A. Käpyaho ja K. Palo. Nämät miehet ovat meille kertoneet matkastaan Siperiaan ja kärsimyksistään siellä seuraavaa: 

Keväällä 1896 matkusti täältä erään puolalaisen Tyszka-nimisen insinöörin hyviin lupauksiin luottaen ja hänen mukanaan lähes 200 työmiestä Siperiaan, missä heitä piti käytettämän rautatietöihin. Lähtiessään täältä sai kukin heistä matkarahoiksi 30 ruplaa, jolla summalla he saivat lunastaa passin itselleen ja rautatiematkan Pietariin, josta vapaa matka perille saakka heille luvattiin. Rautatievaunuissa saivat miehet menomatkallaan kaiken hyvin aluksi istua yhtämittaa 16 vuorokautta. Oli nim. jo matkan alussa miehissä herännyt kammoksuttava epäluulo koko matkaa ja hyviä lupauksia vastaan, jonka tähden moni heistä oli päättänyt palata takaisin joko karkaamalla tahi muuten. Sen tähden vartioitiin heitä niin ankarasti, ettei edes rautatievaunuista päästetty liikkumaan. Rautatiematkan loputtua ajoivat työmiehet Tomskiin ja sieltä Krasnojarskiin 3-valjakoilla pitkin aavoja aroja hurjaa kyytiä. Viisi miestä oli kussakin reessä. 

Tämä hevoskyyti oli miesten mielestä hauskinta koko Siperian matkalla. Kun vaan ruokaa olisi saanut, olisi kaikki ollut hyvin. Niukalta saivat matkustajat elintarpeita. Pysähdyspaikoissa, joina tavallisesti retken kuljettaja, mainittu Tyszka käytti vankiloita (!), viivyttiin ainoastaan muutama tunti iltapäivällä. Yön selkään lähdettiin taipaleelle ja ankarasti valvottiin, ettei kukaan pääsisi karkaamaan. Vaan milläpä miehet olisivatkaan paluumatkalle lähteneet, sillä rahaa heille ei edes näytettykään. Ainoastaan leipää ja teetä heille pienissä annoksissa jaettiin. Hevosmatka loppui pian ja nyt ruvettiin miehiä jalkasin marssittamaan. Nyt kumminkin tekivät miehet tenän ja 140 heistä päätti kääntyä takaisin. Houkutuksilla ja uusilla lupauksilla saatiin heidät kumminkin taipumaan, joten matkaa taas niukuen naukuen pitkitettiin. Lupasipa Tyszka jalkapatikka-rahaakin kopeekan virstalta, vaan näitä virstarahoja eivät miehet koskaan saaneet. Baikal-järven yli kulki joukkio pitkänäperjantaina 1896. Kun oli päästy järven yli jäätä myöten marssimalla, maksettiin kaikeksi ihmeeksi osa virstarahoista, vaan palkan muusta saannista ei ollut vielä puhettakaan. Vielä taivallettiin Nertshinskin seutuville saakka, jossa työpaikat miehille näytettiin. Nyt lupasi Tyszka rahaa miehille, sillä matkalla oli oltu 72 vuorokautta, joten kahden kuukauden palkka oli saamatta. Rahoja oli T. saanutkin eräältä insinööri v. Sherbinskiltä 180,000 ruplaa ja näillä rahoilla piti töitä aljettaman ja miesten palkat maksettaman. Vaan kuinka kävikään. Rahat saatuaan hävisi Tyszka teille tietymättömille ja näin jäi nälistynyt ja vaivaloisesta matkasta väsynyt miesjoukko erämaahan mitä kurjimpaan tilaan. Heinäkuussa v. 1896 hävisi Tyszka. Nyt piti miesten omin neuvoin ruveta työnansiota etsimään. Vaan tämä ei ollut lainkaan helppoa, sillä heidän passinsa olivat T:n mukana hävinneet. Ilman passia heitä taas ei otettu kruunun töihin. Yksityisiltä saivat he sitte urakkatöitä. Urakoitsijatkin pettivät näitä onnettomia muukalaisia parhaansa mukaan.

Surkuteltavammaksi kävi heidän tilansa, kun joutuivat tapaturmien kautta työhön kykenemättömiksi. Niinpä Hedenströmkin loukkasi kiviä poratessaan itsensä niin pahoin, että täytyi turvautua lasarettiin. Jonkun aikaa sai hän täällä tosin hoitoa, vaan puolisairaana ajettiin hänet sieltä pois. Kovat päivät hänelle nyt koitti. Työtä ei jaksanut tehdä, rahaa ei ollut. Tovereiltaan sai suurimpaan nälkäänsä leipää.

Kun miehet olivat jonkun aikaa perillä työskennelleet, päättivät he koettaa palata kotimaahansa. Väliin tekivät tilapäisesti työtä ja taas taivaltivat. Irkutskissa työskentelivät miehet jonkun aikaa erään viipurilaisen insinöörin Johanssonin töissä. Metsissä majailivat miehet paluumatkallaan, sillä passitta eivät uskaltaneet ihmisten ilmoille saapua. Krasnojarskissa miehet kumminkin viimein joutuivat kiinni viime marrask. 9 p:nä, ja on heidät nyt kruununkyydillä toimitettu kotimaahan. Krasnojarskissa varastettiin Käpyaholta vaatesäkki, jossa hänellä m. m. oli Uusi testamentti. Sekä Käpyahoa että Paloa olivat pahasti pieksäneet maankulkijat siellä. Kaikkiaan kymmenessä vankilassa on miehiä tänne tuotaessa talletettu. 

Paluumatkalla kotimaahan on noin 50 miestä.

Useita tapaturman kohtauksia on Siperiassa työmiehille sattunut. Niinpä ovat tapaturmaisesti kuolleet: Bergström, K. Watkonen, joka mielipuolisena kirveellä itsensä tappoi, Nyman hukkui uidessaan, Johanssonin potkasi hevonen kuoliaaksi. Sitä paitsi kuolivat muuten: Lindström, Salo ja Grén. 

Eräs Blomqvist-niminen työmies on hyvin kurjassa tilassa Irkutskissa.

Pyhäjoella vuonna 1795 kaivatut aviomiehet

Pyhäjoen kirkkoherra Johan Westzynthius kirjoitti 4.11.1795 epätavallisen monisanaisesti kolme kuulutusta kaivatuista aviomiehistä. Tai ei välttämättä enää niin kaivatuista, sillä kuulutusten tarkoituksena oli uusien avioliitojen solmiminen. Kuulutukset julkaistiin Inrikes Tidningarissa 9.12.1795.

Ensimmäisenä esitelty kadonnut aviopuoliso oli pitäjänpuuseppä Abraham Johansson Vahra (s. 5.9.1754), joka oli kesällä 1782 lähtenyt Oulusta kauppa-alukseen palkattuna kirvesmiehenä. Alus haaksirikkoutui Englannin kanaalissa. Oulun palasi seuraavana vuonna aluksella palvellut matruusi, joka oli tiennyt kertoa, että Vahra oli pestautunut jollekin Amsterdamista Länsi-Intiaan kulkevaan kauppalaivaan. Matruusi oli saanut Vahralta 3 riikintaaleria ja 16 killinkiä annettavaksi vaimolle, mutta ei kirjettä eikä sanaa siitä, milloin miestä voisi odottaa kotiin. Tämän jälkeen Vahrasta ei ollut kuultu 12 vuoteen. Vaimonsa Anna Jonaedotter oli elättänyt itsensä ja kaksi lastaan käsityöllä. Nyt hän aikoi solmia uuden avioliiton.

Myös Brita Johansdotter Halunen oli odottanut 12 vuotta. Hän oli mennyt 20.5.1781 naimisiin Pohjanmaan rykmentin ja Pyhäjoen komppanian sotilaan n:o 109 Jacob Jacobsson Törnqvistin kanssa. Tämä oli papintodistuksensa mukaan syntynyt 15.12.1759 Viitasaaren pitäjän Kivijärven kappelissa. Pari vuotta avioliiton solmimisen jälkeen Johan oli työkomennuksella Tampereella, josta hän 19.9.1783 hävisi lupaa saamatta. Armeijassa tai kotipitäjässä hänestä ei sittemmin mitään kuultu. 

Entinen saltpietarikeittämön renki Erik Nilsson Penttilä (s. 24.12.1752) tuomittiin 1785 murtovarkaudesta raippoihin sekä julkiseen ripitykseen, minkä jälkeen hänet lähetettiin 9.1.1786 kolmeksi vuodeksi linnoitustyöhön. Tämän jälkeen hänestä ei ollut varmaa tietoa, mutta huhut kertoivat, että toinen linnoitusvanki oli murhannut Erikin jo ensimmäisenä vuonna. Kirkkoherran kirjeenvaihto Helsinkiin ja Loviisaan ei ollut tuottanut muuta lisätietoa kuin sen, että Erikiä ei löytynyt Viaporin eikä Svartholman listoilta. Jälkimmäisen kirjanpito oli tosin Kustaan sodan aikana tuhoutunut.

Erikin vaimo Margareta Jöransdotter oli jäänyt lapsiensa kanssa köyhyyteen. Margareta Jöransdotter Penttilä vihittiin leskenä 19.6.1796 talonpoika Erik Påhlsson Kokkosen kanssa.

Kuinka Kettuniem... Laitilaan kirkkoherraa valittiin

Project Gutenbergiin viety suomalainen kirjallisuus tuottaa harvoin, mutta toisinaan iloisia yllätyksiä. Nimimerkki Kustaanpojan lyhyehkö Kuinka Kettuniemellä kirkkoherraa valittiin (1900) kuuluu tähän ryhmään. Hauska ja hyvin kirjoitettu teksti tuntui myös niin toden oloiselta, että lähdin hakemaan sanomalehtiarvioita. Niitä ei löytynyt, mutta kylläkin todiste siitä, että kirjaa oli pidetty tosiperäisenä.

Ensinnäkin Uudenkaupungin sanomissa pakinoitiin 29.12.1900

Olen oikein minä lukenut kirjasen: "Kuinka Kettuniemellä Kirkkoherraa valittiin." Mutta ei sitä ole kyhännyt vihollinen, sillä ei sillä herralla ole tapana huonoja kohtia paljastaa, vaan niitä peitellä, niinkuin tuossa kirjasessa paljastetaan. Sillä muistathan itsekin hyvin, että niin sitä täällä tehtiin, kuin siinä kerrotaan. Ensin levitettiin juoruja vaalipapeista ja maisteria kehuttiin. Sitten kerättiin nimiä ja puumerkkejä maisterin hyväksi. Täytyi minunkin piirtää nimeni kun en muuten keräjistä saanut eroa ja maksaa 25 penniä. Ja vielä muistat, että valituskirjat kirjoitettiin kauppiaan luona ja että niiden viejän hevonen väsyi Turku matkalla, jotta hänen täytyi väliltä hankkia toinen j. n. e. juuri niinkuin kirjasessa kerrotaan. Miksis siis häpeet sitä todeksi tunnustaa, kun kerran sellaisella hurskaudella sanomassa esiinnyt ja tunnossas tiedät asiain niin tapahtuneen?

Kolme vuotta myöhemmin voitiin lukuisista sanomalehdistä, esim. Päivälehti 22.11.1903, lukea, että

Turun tuomiokapituliin olivat talokkaat G.Uusikartano ja O. Heikkilä molemmat Laitilan pitäjästä, tehneet valituksen siitä, että mainitun pitäjän kappalainen Paul Ferdinand Leino julkisessa kirjotuksessa "Kuinka Kettuniemellä kirkkoherraa valittiin“ oli seurakuntaa herjannut. Kirkkolain 126 ja 132 §:iin nojaten tuomitsi tuomiokapituli pastori Leinolle loukkaavasta ja pappismiehelle sopimattomasta käytöksestä tuomiokapitulin julkisen varotuksen, jonka tuomion hovioikeus vahvisti. Senaatti sitävastoin, esitettyihin syihin nojaten, ei ole katsonut Leinon tehneen itseään syylliseksi mihinkään rikolliseen tekoon, jonka vuoksi senaatti kumoomalla tuomiokapitulin ja hovioikeuden päätökset asiasta, on vapauttanut Leinon hänelle tuomitusta varotuksesta.

Paul Ferdinand Leino oli ollut Laitilan kappalainen joulukuusta 1887. Kirjan alussa kuollut Laitilan kirkkoherra oli siis Nils Helenius (1821-1897). Vaalit pidettiin huhtikuussa 1898 ja äänet jakautuivat samanoloisesti kuin kirjassa: Pomarkun kappalainen H. D. Elers 2,306 m. 10 p., Pusulan kirkkoherra K. H. Lindfors 18 m. 26 p. ja Toholammin kirkkoherra D. A. Aimonen 288 m. 82 pennin edestä (Sanomia Turusta 21.4.1898).

 

Luurangot Lapuan pellolla

Sanomalehtiarkeologiani (Hesperiankatu, Jyväskylä) osui kolmanteenkin kohteeseen, jota en Museoviraston kulttuuriympäristöportaalista  löytänyt. Lapuan maineen tuntien paikallisesti tätä on tuskin unohdettu.

Vaasa 30.4.1914:

Viime viikolla ojaa kaivaessaan löysi maanviljelijä Heikki Kohtala poikansa kanssa Lapuan Tiistenjoen kylässä n. s. Hiipakan rintapelloilta kaksi ihmisen luurankoa, melkein täydessä hahmossa. Mainitut luurangot olivat kaikin puolin hyvin säilyneet, hampaat olivat kaikki suussa ja toisen rintakehä oli jotenkin eheä sekä täydellinen. Toisen luuranko oli tavallisen suuri. Toisen luuranko oli kein jättiläismäinen ja olivat ne haudattuna noin metrin päässä toisistaan. Näistä oli toisen ympärillä vielä vähän maatunutta puusta tehtyä kirstua ja joitain sotamiesten vaatteiden nappia. Sanotulta paikalta on ennenkin löydetty peltoja kynnettäessä ja äestettäessä ihmisen luita, vanhoja rahoja y. m.. Näistä kaikista päättäen, kuin myöskin vanhoista kansan suusta lähteneistä puheista, voi otaksua, että mainitulla paikalla on ollut hautausmaa, sekä että se on ollut sotamiesten ja matkustajain pysähdyspaikka. Tähän arvatenkin on haudattu ehkä viime Suomen sodan aikana sotilaita, jotka mainitun seudun ympäristöllä olleissa taisteluissa olivat haavoittuneet ja tähän sitte matkan varrella pysähtyessään henkensä heittäneet.

Eikö olisi muinaistutkijan syytä ruveta tarkastamaan mainittua paikkaa ja ottamaan selville, mitä kaikkea mainitulla paikalla on tehty ja tapahtunut.

Löytäjä lienee Heikki Kohtala (1866-1937), joka viljeli Tiistenjoen Topparista ositettua Kohtalaa. Muinaistutkijoiden tulosta paikalle ei ole tietoa, mutta K. K.-K. havainnoi ja jakoi lisätietoa Vaasassa 16.5.1914:

T. k. 8 p:nä, jolloin allekirjoittanutkin oli sattumalta paikalla, löytyi entisen kahden luurangon lisäksi vielä kolmen ihmisen jätteet.

Vaikka tätä hautausmaata, vanhojen tarujen ynnä ennen tehtyjen löytöjen perusteella, on arveltu hyvinkin vanhaksi, pysynee nyt kuitenkin varmana, että ainakin nämä löydöt ovat Suomen viime sodan aikuisia. Mahdollista on, että se kivipatsas, joka joku vuosi sitten löytyi noin 1½ kilom. alempaa, samoin jokirannalta, on vanhemmalta aikakaudelta, mutta tämän nykyisen löydön ei siltikään tarvitse sitä olla. 

Sotahaudoiksi todistautuvat nämä m. m. sillä, että haudoista löytyi vaskisia kantanappeja, joista isommat tavallisen n. s. ryssännapin kokoisia ja pienemmät, joiden päällyspinta oli aivan sileä ja tasainen, olivat tavallisen liivinnapin kokoisia ja muuten muistuttavat nykyään käytetyitä villatakkien teräsnappeja. Se luupäinen kääntöveitsi, joka niinikään haudasta löytyi ja jossa näytti olleen ainakin kaksi terää, ei suinkaan olisi sataa vuotta pitempää aikaa niimkään eheänä kestänyt. 

Kaikki ruumiit näyttävät olleen omissa kirstuissaan, joista toiset olivat kokonaan lahonneet. Paremmin säilyneistä näkyi, että ne oli koottu sepän takomilla rautanauloilla, joissa niissäkin oli kahta kokoa, nimittäin kolmen ja neljän tuuman pituisia. Muuan rautainen koukku, josta ei voi varmuudella sanoa, onko se osa sen aikuisen kiväärin sulkimosta vai liekö joku muu taskuase tai ehkä vain arvoton rautapura, löytyi niinikään muiden jätteiden seasta. Tavattiin myöskin nappia, jotka olivat kiinni jotenkin ehenä säilyneessä paksunlaisessa vaatteessa. Nappeja ei ollut neulottu kankaaseen kiinni, vaan oli ne kiinnitetty siihen aivan erikoisesti kekseliäällä tavalla. Napin n. s. kanta oli painettu vaatteen läpi ja sitten oli vastaiselta puolelta pujotettu kantain läpitse nahkareimi, joka siten esti napin kannan kohoamasta irti kankaasta. Vielä tänä päivänä näkee Venäjältä tuotuja suitsia y. m. valjaita, joiden messinkikoristeet ovat samalla nerokkaalla keksinnöllä nahkaan kiinnitetyt. 

Itse tuo vaatekangas, eli ainakin se osa, jonka tämän kirjoittaja oli tilaisuudessa näkemään, on väritöntä pellavakangasta, niin sanottua neliinvartista. Isonnuslasilla katsottuna näkee, että se on tehty oikein eheistä sydänkuontaloista eikä mistään alaarvoisesta tappuraseoksesta. 

Vainajain luut olivat verrattain hyvin säilyneet, erittäinkin pääluut täysine terveine hampaineen olivat lähes yhtä eheitä kuin konsanaan Helsingin museossa. 

Itse haudan paikka ja sen asema on aivan luonnollinen vainajain lepokammio. Se ei ole mikään satunnainen hätätilassa haettu kätköpaikka, vaan on se varmaankin siksi valittu, kenties siunattukin. Nykyinen, Lapualta Kuortaneelle johtava maantie kulkee lähes kilometrin ulompana joesta sen itäisellä puolella. Entinen vanha tie on kulkenut aivan läheltä jokea ja on tämä tie, josta vieläkin on haamoa jälellä, noudatellut joen rantaa. Ihan tämän tien vieressä, joen puolella, ylävällä multaisella kummulla, ovat nämä kysymyksessä olevat haudat. Joen nykyiseen vesirajaan on haudoista noin 30 askelta. 

Nämä useinmainitut luurangot tulivat esiin pohjatessa matalaa, tuskin lapiopiston syvyistä pellonojaa. Keskipellosta tuli esiin myöskin kaksi vieretysten haudattua, josta voi otaksua, että koko tuo pieni, parisen kapanmaan suuruinen ylävämpi kumpu on kokonaan hautausmaaksi omistettu. Mahdollista on, että ruumiit ovat alkujaan olleet syvempäänkin haudattuna, vaan on multa vuosien kuluessa sateiden ja tulvien aikana, sekä maanviljelijäin sitä muokatessa, vyörynyt jyrkännettä myöten jokeen ja siten tuonut ruumiit näin lähelle maan pintaa.

Vanhat ihmiset ovat tietäneet kertoa, että näillä seuduilla, nykyisen Hiipakan kylän paikoilla, olisi v. 1808—9 sodan aikana ollut venäläisten sotilaiden pysäyspaikka. Siitä päättäen, että haudatut ovat olleet kirstuissa, että niitä on useampia, kenties hyvinkin monta samalla paikalla ja että hautauspaikka on hyvin valittu, todistaakin osaltaan sitä, ettei tässä ole ollut kysymyksessä varsinainen taipaleelle nääntyminen, vaan että näillä seuduilla on yli sata vuotta sitten ollut vilusta, nälästä, haavoista ja muista kärsimyksistä uupuneiden sotilaiden majapaikka. 

Ovatko nämä vainajat sitten omia tai vieraita, onko heidän kehtonsa soutunut täällä taikka tuolla, mitä heimoa olikaan se äiti, jonka polven luona nämä tavoittelivat ensimäisiä askeleitaan, se ei estä meitä antamasta heidän muistolleen kunnioitusta ja heidän jätteilleen rauhallista lepoa.

Kyppi-portaalissa Hiipakka on  "jokirantaniittyä, joka viettää kaakkoon ja etelään. Paikalta on eri aikoina saatu kivikautisia esinelöytöjä. Mahdollinen asuinpaikka." Linkitetystä inventoinnista käy oitis ilmi, että se on rajoittunut esihistoriaan.

Jonnin joutavia

 XLIII. T:n kaupungissa H-kadun varrella pidettävään auksioniin, jossa väkeä oli niin koolla ettei paljoa jalan jakoa ollut, tuli viimeisiksi myös eräs eläinten teurastaja ja muistutti mainiten kuinka huutokauppaa näin ahtaassa huoneessa toimitetaan, lisäten vielä: "täällä menettää suolensakkin.” — ”Ei haita mitään", vastasi toimitusmies, "kotona saadaan toisia jällen.”

XLIV. Ennen raatimies N:ssa (nimi on unohtunut) ostiskeli härkiä ja kuljetti niitä meritse Ruotsiin. Kaksi vanhaa tuttavaansa, myöskin raatimiehiä toisesta kaupungista, lihavia ja paksuja, oltua kauvan kohtelemata, tulivat hänen kartanoonsa. Pihalla hän jo kätteli heitiä monella "terve-tultua!" lisäten: "on niin mieleeni, kun olisin saanut kaksi pulska härkää!"

XLV. Tuttava herra lähetti krapuja tuttavallensa. Mies, jonka piti viemän ne, laskeui tiellä leväte ja nukkui, jolla aikaa kravut kaikki kämpeivät pois. Ehtien määrän päähän, kurotti hän kirjeen saajalle, joka luettuansa sen, kysyi: missä kravut?" — "Ei niitä ole", vastasi mies. Herrat kun näin pian vihastuvat, ärjäsi tämäkin että: "pitää oleman, sillä täällä kirjassa on krapuja kans.” "Vai niin, sepä hyvä oli, että ne kumminkin on siellä", vastasi mies, "minä aattelinkin mihin ne korista katosivat.” (11.10.1861)

XLVI. Pappilassa pantiin jouluksi olutta tavallisuuden mukaan, eikä suinkaan huonoa, sen ymmärrät. Lukkarin teki kans mieli kurkun voidetta, mutta, mitäs köyhän auttaa? ei ollut oluen varoja. Niin luikahti salaa pappilan kotaan, kun olut siellä kävi parasta puhtia isossa ammeessa. Mitäs tästä? Kuuluupa askelten narina oven takaa; lukkarille kiiru, ei tiedä mihin päästä piiloon, näkee orren ylhäällä, kiipee sen päälle. Tulee pappi rouvanensa: otetaan varsikuppi, maistellaan olutta ja puhutaan ruotsia ammeen partaalla. Lukkarille rupee käymään pitkäksi kykyttää pienellä orrella, kuin kukko; jalat puutuvat, kädetkin väsyvät ja heltiävät — putoo viimein että präiskähtää ammeeseen, olutta papin ja rouvan silmille ja korville. Johan tätä olisi kuka hyvänsä pelästynyt. Pappi pakoon että kappa löyhyy ja rouva kirkuen parkuen perässä, niin paljo kun varvasta on. Lukkari sillä aikaa kotionsa, kuivailee vaatteensa, ja menee sitten vapaan miehen tavalla pappilaan. Täällä kilvan juttelemaan: "Lempo taikka mikähän lienee on meijän oluessa — mihin se nyt kelpaa? — eihän sitä kukaan juoda uskalla — tohtiiko sitä kristilliseen maahankaan kaataa?” Lukkari kohta keinon keksi. "Älkää kuolemaksenne pisaraakaan maistako”, lausui lukkari, "papin vatsa tahtoo ilmankin paisua ja välisti rouvankin, mitä siis jos vielä noiduttuja joisitte; mutta mitähän olisi jos minä maallikko, joka kyllä pysyn ohukasena elinaikani enkä muutoinkaan liene paljon parempi pannahista, ottaisin sen ja pistäisin poskeeni?" Olut annettiin lykkäämältä lukkarille, joka täytti tynnyrinsä ja sitten piti hyvää suuta hiivanuutiin asti; ja pappi sai olla juhlansa kaljalla.

Tämmöisissä kansan kesken käyvissä jutuissa papista ja lukkarista on se merkillistä, että edellinen on aina varakas ja liijan yksinkertainen, mutta lukkari sitä vastaan köyhä ja vikkelä. Suittaa olla, että lukkarit ikivanhoina aikoina ovat kehuneet kurejansa, panneet näitä alkuun.

XLVII. Vanha pappi toi lautasella muutamia lasia saksanviiniä Pietari Ensimäiselle, mutta lieneekö ukko itse liijaksi ryyppinyt, vai muutoisko ollut kömpelä, niin tapahtui että kaikki lasit viininensä kaatuivat keisarin päälle. Tämä suuttui ja nousi seisoalle toruaksensa pappia; mutta ennenkun keisari ennätti puhua mitään, sanoi pappi: Tämä vahinko on suuren onnen merkki; Jumalan lahjat eivät tipu pisarittain, vaan lainehtivat koskina teidän Majesteetinne päälle, ja teidän vihollisenne menevät murskaksi ikäänkuin nämät rikotut lasit." Tämä sukkela puhe miellytti keisaria niin paljoa, että hän ylensi saman papin korkeampaan virkaan.

XLVIII. Kerran meni pappi vaalullensa pitäjälle vanhan tapansa jälkeen; pitkä matka oli kotiossa, mennä yöksi, pyysi siis talosta yösiaa, joka hänelle mielellä hyvällä suotiin; ehtoollista syödessä isäntä ja pappi juttelivat keskenänsä monia asioita; muun seassa kysyi pappi isännältä: minkätähden pappin säkkiä pohjattomaksi sanotaan? Kyllä kaiketi siinä pohja on, vastasi isäntä, mutta on siinä asiassa toinen komma. Noh mikä se sitten on se komma? En sitä taida pastorille sanoa, sen oikiaa perustusta, sillä jos sen sanon, ehkä pastori suuttuu. — Ei, sanokaa vaan, mitämä siitä sitten suutun. — Papin säkki on niin suuri, sillä se venyy eikä koskaan tulee täyteen, se on pirun nahasta papin säkki on tehty. (25.10.1861)

Kapteeni Ek, kaksin- tai kolminkertaisesti

Tein pitkästä aikaa ruotsalaisiin sanomalehtiin tarkistushakuja erilaisilla Kokemäki-varianteilla. Esi-isäni holhoukseen asettaminen ei vieläkään tullut esille, mutta löytyi m.m. vihki-ilmoitus

Inrikes Tidningar 24.11.1801

Tarkistushaku blogiin paljasti, että olin parin avioliittoa pohtinut (tavanomaisen sekavaan tapaani) jo 8 vuotta sitten. Tuolloin jäi paikantamatta aiempi elämänsä, mutta nyt FamilySearchin avulla pari ja tytär Lovisa, josta olin varsinaisesti kiinnostunut, löytyivät Huittisista (RK 1784-1794, Tervaportti; RK 1795-1801, 605; Kauvatsa RK 1796-1809, 159). Tällä kertaa huomiota herätti Anna Christina Eekin (s. 1754) isä merikapteeni Gustaf Eck, sillä hän näytti esiintyvän parissa muussakin hakutuloksessa. Vaikka oli jo tyttärensä häiden aikaan edesmennyt, vihki-ilmoituksessa ....

Åbo Tidningissä 15.1.1803 julkaistun ilmoituksen mukaan A. Falck oli  odottanut merikapteeni Carl Gustaf Eckiä  5.11.1802 Kokemäen käräjille selvittämään 8.4.1792 Tanskan rahassa tehtyä velkakirjaa, turhaan. Kokemäellä mies ei enää asunut ja siksi päätettiin sanomalehdessä kuulutuksesta. Vastaava ilmoitus julkaistiin Posttidningarissa 17.2.1803. Ja hieman toisella muotoilulla Inrikes Tidningarissa 6.9.1803.

Herra kapteeni Carl Gustaf Ek oli jättänyt turkulaiselle raatimiehen leskelle pantiksi kultaisen mitalin, sapelin, haulipyssyn, sateenvarjon ja ruotsinkielisen raamatun, jotka olivat lunastamattomia keväällä 1804 (ÅT 23.5.1804) Kyseessä lienee sama mies kuin edellisessä kappaleessa.

Syksyn tullen eräs porukka kaipasi laivuri Carl Gustaf Eckiä, joka oli marraskuussa 1802 kuljettanut tervalastia Kööpenhaminaan, jossa hän oli ohittanut tullin. Miestä oli yritetty tavoittaa Raumalta, joka oli viimeisin tunnettu asuinpaikkansa (IT 24.10.1804). 

Google toi esiin Geni-profiilin Carl Gustaf Ekille (s. 12.5.1765 Tyrvää), joka oli "Kapteeni armeijan laivastossa". Hän vaikuttaa Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin tiedoilla varsin värikkäältä hahmolta. Hovioikeudenneuvoksen poika, jonka molemmat avioliittonsa päättyivät avioeroon, mitä voi jo pitää suorituksena tuohon aikaan. Kuolinaikaansa ei tunneta, mikä sopisi velkakirjan käsittelyä karanneeseen ja pantteja jättäneeseen yksilöön. Toisen avioliittonsa hän solmi Raumalla Lahden säterirusthollilla 13.3.1800 (ÅT5.4.1800). Vaimoa tituleerataan uuden avioliitonsa yhteydessä leskeksi (ÅT 13.2.1817), mikä viittaa siihen, että avioero on annettu miehen häviämisen perusteella 

Laivuri on voinut olla aiempi kapteeni, mutta kumpikaan ei ole Anna Christinan isä, sillä ikäluokka on väärä. Sanomalehtihakuja tehdessä vain tuntui oudolta, että kaukana merenrannasta sijaitsevassa pitäjässä olisi mainittu parin vuoden sijaan kaksi eri merikapteeni Eek/Eckiä. Mutta näin oli.

Anna Christina Eek oli Huittisten rippikirjan mukaan tullut Turusta, mikä ei suuremmin auta juuriensa etsinnässä.  

Vielä kerran (?) pääkalloista

Viime viikolla Yle uutisoi, että Pälkäneen pääkallot palaavat kotiin – Ruotsi palauttaa Suomelle yli 80 rotututkimuksessa käytettyä kalloa. Vaikka jutun mukaan virallinen palautuspyyntö tehtiin vasta vuodenvaihteessa, aiheesta on jo vuosia käyty keskustelua, jota olen yrittänyt dokumentoida blogipostauksiin kuten Pääkalloista tällä kertaa. Olen myös kirjoittanut suomalaisen keräämistä pääkalloista, joiden kohtalo ei ole kiinnostanut juuri ketään. 

Sitten edellisen katsauksen olin ottanut talteen seuraavia aiheeseen liittyviä tekstejä

1) Elokuussa 2022 "Inarissa, Utsjoella ja Nellimissä haudattiin maahan yhteensä 140 saamelaisvainajan jäänteet, jotka oli kaivettu haudoistaan 1800– ja 1900-luvuilla". Helsingin Sanomien juttua He saivat vihdoin rauhan en pääse lukemaan. Twitter-jako viittaa siihen, että alkuperäinen otsikko oli raflaavampi: ”Sahatut kallot olivat järkyttäviä" – Lapissa toteutettiin tieteen nimissä "tyrmistyttävä" haudanryöstö, jonka uhrit saivat vihdoin rauhan. Samitra Kämäräisen nostot Kukka Rannan artikkelista olivat

• ”Evankelis-luterilaisen kirkon tuomiokapituli ja Inarin kirkkoherra Tuomo Itkonen näyttävät antaneen dokumenttien perusteella kaivausluvan yksimielisesti, ilman paikallisen kirkkoneuvoston käsittelyä tai yhteisön lupaa.”
• ”Itkosen muistelmateos paljastaa kuinka tuottoisaa luukauppa oli. Yhden saamelaispääkallon hinnaksi arvioitiin 10 000 markkaa maailman markkinoilla, luurangon arvo seitsemän kertaa korkeammaksi.”
• ”Itkonen kävi itsekin vaihtokauppaa ja neuvotteli mittavan rahoituksen muun muassa saamenkielisen aapisensa julkaisemiseen.”
• ”Utsjoelta viedyistä kalloista 26 on kadonnut. Ojanlatva arvelee, että ne on todennäköisesti aikoinaan vaihdettu tai myyty Euroopan tutkijapiireissä.”

2) Keräilyn normaaliuutta kuvaa Viipurilaisen osakunnan Käkisalmen kihlakunnan tutkimusretken raportti Kaukomielessä 1876:

Expeditionen medförde till Helsingfors 4 kranier, 3 från Saaprus och 1 från Hatakka. Enligt meddelande af med. kand. R. Tigerstedt är index 81, i till 82, s och öfverensstämma de med de ryska kranier, hvilka förvaras i Universitetets anatomiska museum.

Sama yliopiston kokoelma vastaanotti tyytyväisenä insinööri C. P. Solitanderin Inrarin kirkkomaalta kaivamat 103 "lappalaisten pääkalloa", sillä kokoelmissa oli ennestään vain 9 vastaavaa (Björneborgs Tidning 12.10.1878) 

3) Vuosi sitten FB-tili Vems kroppar? Återlämna de finska kvarlevorna på Karolinska Institutet huomautti, että Retziuksen jäljiltä Nordiska museetin kokoelmiin kuuluu hiusnäytteitä ja haudoista poimittuja esineitä. Tässä on minusta kyse lähinnä museoetiikan muutoksesta viimeisen sadan vuoden aikana. Museon kokoelmiin kuului myös yksi Pälkäneen pääkalloista, mutta se on voitu siirtää sittemmin toisaalle. Ainakaan FB-tilin ylläpitäjät eivät näytä löytäneen sitä kokoelmatietokannasta.

Turun linnan vankeja 1757

Vuoden 1757 (*) alkaessa Turun linnassa pisimpään istunut vanki oli edellisessä heinäkuussa tullut  kiteeläinen talollinen Matts Mattsson, joka oli ilmiannettu murhasta. Hän odotti pääsyä hospitaaliin vielä helmikuussa.

Vuodenvaihteen olivat olleet linnassa myös Nousiaisten Kärmälän kylästä isäänsä lyönyt talollisenpoika Simon Eriksson, joka lähti Turusta 28.1.1757 saadakseen raipparangaistuksen. Sekä anoppiaan pahoinpidellyt halikkolainen renki Matts Mattsson, joka lähti linnasta 28.2. Seilin hospitaaliin. Sekä vanhempiaan pahoin kohdellut talollisenpoika Mats Hindricsson Pirkkalasta. 

Helmikuun lopuksi linnaan tuotiin Ulvilasta väärän rahan levittämisestä tuomittu itsellismies Michael Johansson Sippola odottamaan hovioikeuden päätöstä. 

Eläimiinsekaantumisesta syytettyjä/tuomittuja on listoilla enemmän kuin viitsii laskea tai hakea Keskisarjan väitöskirjasta. Huhtikuun 26. vankilaan tuotu tapaus oli kuitenkin säädyltään erikoisuus: paroni Johan Gustaf Mellin Kangasalalta. Hän pääsi rangaistuksetta vapaaksi 11.5.1757.

Heinäkuussa entisen porvarin vaimo Maria Mattsdotter Uudestakaupungista istui kahdeksan päivää vedellä ja leivällä rangaistuksena kirjoilusta ja sapatin rikkomisesta.

Lokakuun lopusta alkaen linnassa odottivat hovioikeuden päätöstä murhasta tuomitut reservin sotilas Michael Kihlman ja piika Lisa Eriksdotter Ulvilan Kaasmarkusta. He lähtivät linnasta 2.1.1738 mestattaviksi. Rikos oli ollut niin raskas että Michaelin ruumis teilattaisiin ja Lisan poltettaisiin.

Marraskuussa Turun linnaan tuotiin Taivassalosta torppari Michel Jacobsson esivaltaa vastaan lausumistaan sanoista. Loimaalainen talollinen Erik Eriksson oli puhunut vain pahaa vanhemmistaan ja jo joulukuussa sai tuomionsa raipaniskuina. 

(*)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1630 (AID: v567620.b1630, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1680 (AID: v567620.b1680, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1730 (AID: v567620.b1730, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1810 (AID: v567620.b1810, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1860 (AID: v567620.b1860, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1900 (AID: v567620.b1900, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1940 (AID: v567620.b1940, NAD: SE/RA/1340101)

Epätäydellinen listaus Fredrik Thure Wessmanin paikallishistoriallisista kirjoituksista

Aamulehti 4.7.1937

Fredrik Thure Wessman (1854-1932) kuuluu henkilökohtaisten sankarieni joukkoon, joka dokumentoi 1800-luvun elämää pohtimatta oikeutusta tai historiankirjoituksen metodeja. Minä kohtasin hänet satunnaisessa sanomalehtihaussa ja voin vain toivoa, että tekstiensä ja valokuviensa käyttö Jyväskylän historiankirjoituksessa on ollut runsasta.

Toivottavaa on myös se, että jossain on jo kattava lista sanomalehtikirjoituksistaan, mutta harjoituksen vuoksi kokosin oman yrityksen. Tekstihakuihin jäi esimerkiksi tarttumatta artikkeleja, joissa oli allekirjoitus F. W-n, eikä nimimerkki Ura ole myöskään helpoin haettava. Lisäksi usein käytetty otsikko Kotikyläläisiä fraktuuralla painettuna osoittautui koneluvulle lähes mahdottomaksi tulkittavaksi. Tämä on osaselitys numeroitujen sarjojen epätäydellisyydelle, mutta niiden julkaisussakin on voinut olla epäsäännöllisyyttä.

Wessman on kirjoittanut myös ajankohtaisista asioista ja nämä tekstit puuttuvat listasta tarkoituksellisesti. Ja, kuten Wikipedia tietää kertoa: 

Wessman teki 1883–1885 opintomatkan Yhdysvaltoihin ja kirjoitti matkansa aikana matkakirjeitä joita julkaistiin Uusi Suometar-, Kaiku- ja Ilmarinen-lehdissä sekä Aamulehdessä. Hän kirjoitti matkastaan myös kirjan Suuresta Lännestä, joka ilmestyi 1887." 

Näitä kirjoituksia en etsinyt. Wessmanin syntymäpäiväkirjoituksessa (Suomalainen 29.4.1914):

Herra Wessman on ollut myöskin ahkera ja etevä kynänkäyttäjä, joka on pystynyt myöskin kaunokirjallisiin tuotteisiin. Niistä on aikoinaan tämäkin lehti saanut paljon hyväkseen käyttää.

mainittu kaunokirjallisuus viitannee kirjoituksiin nimimerkillä Ura.

Eli epätäydellinen luettelo:

Murrosaikana. Piirteitä (nimimerkillä Ura). Keski-Suomi 8.8.1901-

Riuttarannan kalastajat. Utukuva (nimimerkillä Ura). Keski-Suomen sosialisti 2.9.1907 & 4.9.1907

• Lyhyviä piirteitä seutumme merkkimiehistä. Tobias Ristonmaa (nimimerkillä Ura). Suomalainen 24.4.1908
• Lyhyitä piirteitä muutamista seutumme merkkimiehistä. Johan Pöksyläinen (nimimerkillä Ura). Suomalainen 20.7.1908
• Hämärän hetkinä. Appivaarin mietteitä. Isänmaallisuudesta (nimimerkillä Ura). Suomalainen 2.11.1908
• Hämärän hetkinä. Appivaarin mietteitä. Anteliaisuudesta (nimimerkillä Ura). Suomalainen 4.11.1908
• Lyheviä piirteitä muutamista seutumme merkkimiehistä III. Adolf Mäkinen (nimimerkillä Ura). Suomalainen 4.1.1909
• Piirteitä ja pikakuvia. Pekka Niska (nimimerkillä Ura). Suomalainen 13.1.1909 & 15.1.1909
• Lyhyviä piirteitä muutamista seutumme merkkimiehistä. A. Fredrikson (nimimerkillä Ura). Suomalainen 15.1.1909
• Piirteitä ja pikakuvia. Lovisa Ahlbom (nimimerkillä Ura). Suomalainen 19.5.1909 & 24.5.1909
• Kuusi vuosikymmentä veronmaksajana Jyväskylässä (nimimerkillä Ura). Suomalainen 16.3.1910
• Salakka-Heikki (nimimerkillä Ura). Suomalainen 4.11.1910 & 7.11.1910
• Aattona (nimimerkillä Ura). Suomalainen 30.12.1912

Jyväskylän Kauppalaisseura. 40-vuotisen toiminnan muistoksi. Suomalainen 17.3.1915- 

• Jyväskylän Vapaehtoisen Palokunnan synnystä vähäsen. Keski-Suomi 25.7.1916
• Mäki-Matti ja hänen Evastinansa. Keski-Suomi 10.8.1916 & 15.8.1916
• Möyryn pariskunta. Keski-Suomi 29.8.1916 & 31.8.1916
• "Lokker"-kallio. Keski-Suomi 7.9.1916
• Kun Welkkulan vaari sai uuden kullan (nimimerkillä Ura). Keski-Suomi 14.9.1916
• Kotikyläläisiä. Frans Adam Wallin. Keski-Suomi 5.10.1916
• Matti Orpanan kosintamatka. Keski-Suomi 12.10.1916
• Kotikyläläisiä. Harrastusten mies. Keski-Suomi 10.3.1917, 15.3.1917 & 7.6.1917

Hiukan Keski-Suomen liikemiesten kokouksista yli 30 vuotta sitten. Keskisuomalainen 30.7.1920

• Kotikyläläisiä. IV. Jyväskylän palokuntain lippumiehet. Keskisuomalainen 26.2.1921
• Kotikyläläisiä. V. Pekka Lindström, puuseppä. Keskisuomalainen 19.3.1921
• Kotikyläläisiä. VI. Adolf Heliodorus Nyman, kauppias ja kunnallisneuvosmies. Keskisuomalainen 9.4.1921
• Kotikyläläisiä. Heikki Plathan, liikeapulainen. Keskisuomalainen 4.5.1921 (samalla otsikolla Liikeapulainen 25.7.1921)
• Kotikyläläisiä. VIII. Juho Rosenberg, kauppias. Keskisuomalainen 14.5.1921
• Kotikyläläisiä. IX. A. Mitro, kauppias. Keskisuomalainen 1.6.1921
• Kotikyläläisiä. X. Kustaa Ismael Suomela (Johansson), faktori. Keskisuomalainen 8.7.1921
• Kotikyläläisiä. XI. Antti H. Poutanen, kauppias, sittemmin junailija. Keskisuomalainen 23.7.1922
• Kotikyläläisiä. XI. Oskar Theodor Björkman, värjäri. Keskisuomalainen 2.8.1922
• Kotikyläläisiä. XII. Jaakko Peldolin, kaupungin rumpali. Keskisuomalainen 11.1.1922

Liikeapulainen 25.7.1921

• Kotikyläläisiä. Heikki Plathan, liikeapulainen. Liikeapulainen 25.7.1921
• Piirteitä Jyväskylän vanhoista liikeoloista. Liikeapulainen 25.7.1921
• Liikeapulaisten esikuva [Heikki Kärnä eli Parviaisen Heikki]. Liikeapulainen 25.7.1921
• Kotikyläläisiä. Kaupungin "varakkain" kauppias [Tuomas Avikainen eli Tallilan Tuomas]. Liikeapulainen 19.5.1922
• Käpykylän osuuskauppa r. l. Liikeapulainen 12.1.1923 & 19.1.1923 (fiktionalisointi)
• Aristokraatti liikemiehenä. Liikeapulainen 22.3.1923 (fiktionalisointi)
• Vanhoista kätköistä [Matka Joensuuhun 1873]. Liikeapulainen 26.10.1923
• Anastustaistelua. Liikeapulainen 14.3.1924 (fiktionalisointi)

• Kotikyläläisiä. 1. Anton Nålstedt. Saarijärven Paavo 22.11.1922
• Kotikyläläisiä. II. Pekka Koski, kelloseppä. Saarijärven Paavo 26.11.1922
• Kotikyläläisiä. 3. August Dahlman, kirjaltaja - palovartija. Saarijärven Paavo 10.12.1922
• Kotikyläläisiä. 4. Emil Werner Schadewitz, konttoristi. Saarijärven Paavo 14.12.192
• Pohjolan lumousvoima. Saarijärven Paavo 17.12.1922
• Kotikyläläisiä. 5. Jouh. Joutsen, raatimies. Saarijärven Paavo 20.12.1922
• Kun Alpreeti uuden kullan sai. Humoreski (nimimerkillä Ura). Saarijärven Paavo 26.7.1923

Kotikyläläisiä. 4. Emil Werner Schadewitz, konttoristi. Suursavolainen 14.12.1922

Oppe-Jussi n:o 2. Suursavolainen 16.8.1923

• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. I. Fredrik Mikko Wessman. Keskisuomalainen 24.2.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. II. Johan Widlund. Keskisuomalainen 2.3.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. III Lars Adam Widbom. Keskisuomalainen 9.3.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. IV. Gustaa Adolf Girsen. Keskisuomalainen 16.3.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. V. [Matti Paulin & Mikko Paulin] Keskisuomalainen 23.3.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. V. Kauppias Petter Smirnoff. Keskisuomalainen 6.4.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. VII Heikki Kärnä, kauppias. Keskisuomalainen 20.4.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. VIII Tuomas Antell. Keskisuomalainen 27.4.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. IX. J. A. Eberlein, kauppias. Keskisuomalainen 11.10.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. X. Otto Swensk, työmies. Keskisuomalainen 18.10.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. XI. Tuomas Avikainen. Keskisuomalainen 26.10.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. XII. J. W. Sahlstein, metsäkasööri. Keskisuomalainen 4.2.1925
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. XIII. Kristoffer Packalen. Keskisuomalainen 14.3.1925
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. XIV. Kustaa Strömbäck. Keskisuomalainen 27.11.1925

Sisä-Suomi 4.8.1932

• Postimestari C. A. Carlborg. Sisä-Suomi 16.4.1925 
• Iltakausi Missourissa. Matkamuistelna vuodelta 1884. Sisä-Suomi 9.8.1925
• Onni (nimimerkillä Ura). Sisä-Suomi 15.8.1925
• Taikuri-Paavon viimeinen manaus. Kotiseudullinen muistiinpano [Sumiainen]. Sisä-Suomi 9.10.1926 lauantailiite, joka puuttuu Kansalliskirjaston digitoinneista, 16.10.1926, 23.10.1926
• Tyttöin saari [Keitele]. Sisä-Suomi 15.1.1927 & 22.1.1927
• Jyväskylän asutus- ja henkilöhistoriaa tonttiomistuksen pohjalla. Sisä-Suomi ???, 22.3.1927, 23.3.1927 & 24.3.1927 (25.3.1927 korjaus Irene Mendeliniltä)
• Vladimir Iljitsh Uljanoffin kanssa kylpemässä ja vähän muutakin mielenkiintoista vuosikymmenien takaa (nimimerkillä Ura). Sisä-Suomi 20.10.1927 & 21.10.1927
• Vanhan palokuntamiehen muistelmia. V. P. K:n huvitilaisuudet varempina aikoina & Jyväskylän palokuntien lippumiehet. Sisä-Suomi 1.9.1928
• Pikapiirtoja tuonnemman ajan keskisuomalaisista kauppiaista. Sisä-Suomi 22.9.1928
• Kun kuolleen luona valvottiin (nimimerkillä Ura). Sisä-Suomi 1.2.1930
• Kalkkarokäärmeen metsästäjä (nimimerkillä Ura). Sisä-Suomi 13.6.1931
• Saattaako mies rakastaa rumaa naista? (nimimerkillä Ura) Sisä-Suomi 22.8.1931
• Salakka-Heikki (nimimerkillä Ura). Sisä-Suomi 5.9.1931
• Nanny (nimimerkillä Ura). Sisä-Suomi 17.10.1931