Museoitu Pohjois-Karjala (2/2)

Toinen Museo Elielin eli Pohjois.Karjalan museon iso näyttely on Karjalan Neito – Laulumailta digikunnaille. Se käynnistyy pukukavalkaadilla ja alkukyltillä, joka esittelee Monta Karjalaa suomeksi, englanniksi ja vienankarjalaksi. Nimen mukaisesti naiset ovat näyttelyssä kattavasti esillä, mutta kyse on myös karjalaisesta kulttuurista ja kielestä laajemmin.

Heti aluksi naisten ja miesten läheisimpiä suhteita esiteltiin kansanrunoin ja kirjallisuudesta poimituin 1600- ja 1700-luvun rikosjutuin. Pienistä aukoista saattoi tirkistää suoraan tapahtumiin.

Naisten työvälineiden vitriinissä tunnistin saman patamuodon, jota esiteltiin Lappeenrannassakin.

Käspaikkoja oli vitriinissä, mutta niiden koristeluista oli tehty myös interaktiivinen tila, jonka valokuvaus oli hankalaa.

Helpommin valokuvattava, mutta pahasti epäonnistunut oli toimintapiste, jossa kävijä sai luoda oman kansallismaisemansa tekoälyllä. Kolmen valittavan taiteilijan (Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen ja Eero Järnefelt) tyylit eivät erottuneet ja useimmissa kuvissa oli joku yksityiskohta kaukana Suomesta. Joko oli valittu geneerinen malli tai opetus oli jäänyt kesken. Eettisyys sitten vielä oma asiansa.

Esineet ja kansanrunous kuvasivat 1800-lukua, josta ponnistettiin nykypäivään kuvaten naisten oikeuksien ja toimintamahdollisuuksien kehitystä. Tämän jälkeen luovuttiin naiskeskeisyydestä ja isolla kosketusnäytöllä saattoi aikajanan kautta käydä läpi Karjalanhistoriaa rajojen ja asiakirjojen kautta. Kosketusnäyttö oli suurikokoinen, joten jäi miettimään ulottuuko pyörätuolissa istuja avaamaan yläreunan elementtejä.

Karjalan kielen eri muotoja sai kuunnella pömpelistä ja vierailu loppui iloisesti karjalaisiin kansanjuhliin. Kokonaisuus oli monipuolinen, mutta myös koherentti.

Museoitu Pohjois-Karjala (1/2)

Valitessani kesäretkeni kohteeksi Lappeenrannan ja Joensuun en tiennyt, että molemmissa oli viime vuonna uudistettu maakuntamuseo. Mutta näin oli. Joensuussa museo oli myös vaihtanut paikkaa ja nimeä. Museo Eliel sijaitsee Eliel Saarisen suunnittelemassa entisessä kaupungintalossa, jossa sillä on tilaa kahdelle isolle näyttelylle ja yhdelle pienemmälle. Kuulustelemani lippukassan mukaan nämä menevät vaihtoon yksi kerrallaan, mutta eivät oitis.

Aloitin käyntini näyttelystä Joki – Luontoa ja liikettä Pielisjoella. Selkeästä teemasta ja kartasta tuli vakaa olo ja pysyin näyttelyssä mielestäni varsin hyvin kärryillä. Tosin ohitin nopeasti alkuhuoneen, jossa nähtiin koko seinän laajudelta joen pinnan alaista elämää. Muutamat kävijät istahtivat katsomaan kaloja pidemmäksi aikaa.

Pinnan alla oli myös myyttisiä olentoja, mutta heille omistetussa pömpelissä onnistuin vain lyömään pääni.

Kalastus Pielisjärvellä yllätti, sillä se keskittyi virvelöintiin yms., jotka miellän ainoastaan vapaa-ajan kalastukseksi. Ajallisesti oltiin jossain 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alkupuolella eli varhaisempi historia oli jäänyt aloitustauluun. Joten jäin miettimään, oliko täällä 1700-luvulla käytetty lohitokeita tai -patoja.

Seuraava iso huone oli omistettu laivaliikenteele ja tukkien uitolle. Ehkä nämä estivät ammattikalastuksen joessa? Nurkassa olleella "tukilla" en ahtaassa tilassa uskaltanut tasapainoilla.

Yhdellä seinällä sai tökkiä esiin tietoa satamapaikoista ja laivoista, jotka eivät ulkopuoliselle tuottaneet hirvittävästi lisäarvoa.

Näyttelyn lopussa oli laiva, jonka ohjaus vaati lapsen mielikuvituksen. 

Sille oli käyttöä myös viereisellä Tenavatorilla.

Kaupantekoa Itä-Suomessa 1800-luvun puolivälissä

J. Lukkarinen arvioi lehdessä Viena-Aunus 1/1939, että K. J. Juutin tarina Mannisten kaupunki kirjassa Karjahalan kankahilta I (1889)

on hyvin merkittävä kulttuurihistoriallinen kuvaus Pohjois-Karjalasta. Se on niitä harvoja, aikanaan paperille pantuja kertomuksia, mitä meillä yleensä on maakunnan silloisista maanviljelijä-liikemiehistä ja heidän toimistansa. Kulkivathan sen ajan liikemiehet, kuka venein, kuka hevosin Karjalasta Ouluun ja toisaalle Pietariin, Sunkuun ym. kuten totutuilla ja tutuilla liikelin joilla ainakin. Vietiin voita, raavaita karjoittain, hevosia, metsänviljaa jne., miehiäkin ostettiin Venäjälle sotaväkeen.

Lukkarinen arvelee, että kertomuksen Kastelammin kylä vastaa Kiihtelysvaaran Huhtilampea ja Pekkala Pekka Parviaisen kauppaa Joensuussa. Ainakin kaupanteko vastaa muita löytämiäni 1800-luvun kuvauksia:

Tästä keskustelusta tuli selville, että kun Saksa-Manninen eilen oli ollut kaupunkiin voita viemässä, oli hän jo mennessään kaupungin rintataloloissa kuullut voinhinnan äkkiä nousseen. Kun hän sitte tuli kaupunkiin ja aikoi ajaa hevoisensa Heikkilän pihaan, oli jo puolikymmentä kauppamiestä puhutellut häntä kadulla. "Onko isännällä voita?" — olivat ne kysyneet, ja kuultuansa, että semmoista tavaraa hänen kuormansa oli täynnä, olivat kaikki kuiskanneet: "Tulkaa meille, tulkaa meille, kyllä me hinnoilla sovimme!" 

Päästyänsä sitte Heikkilän pihaan ja riisuttuansa hevoisensa kärriltä syömään, oli jo itse ukko Heikkikin huutanut hänelle rappusiltaan: "No voitakos Saksa nyt lähti kaupunkiin tuomaan?" "Ka mitäpäs sitä muutakaan näin heinäaikana joutaisi ajelemaan", — oli hän vastannut. "No menehän puodin puolelle, niin pojat antavat ryypyn pölyiseen suuhusi", — oli ukko Heikki virkkanut. Ja kun hän vaan puotiin pistäysi, niin heti pojat kynkkäpuoleen viemään puotikamariin, jossa konjakkia, rommia, punssia ja viiniä olisi saanut juoda vaikka kuinka paljon ja — kaikki ilman maksutta. Ja sitte ei muuta kuin voita mittaamaan. 

Mutta hänpä ei ollutkaan noin vaan petettävä, hän oli muka jo monta mutkaa maailmassa nähnyt. "Antakaahan kun käyn hevoistani katsomassa", — oli hän sanonut ja siltä tieltään pyörähtänytkin Pekkalan puotiin. Siellä olivat puotilaiset par'aikaa olleet voikauppaa tekemässä erään tuhman Liperiläisen kanssa, jolta olivat kuin olivatkin narranneet voit, jauhokulilla aina puudan, ja jauhokulin hinta kuului olleen kahdeksan ruplaa. Kun sitte olivat saaneet kaupat Liperin miehen kanssa päätetyiksi, olivat ruvenneet häntä, Saksa-Mannista, kauppaan kiusaamaan. "Minun voini eivät lähde niin helpolla kuin Liperiläisen", — oli hän vaan murahtanut. "No miksi ei?" — oli ukko Jehki, Pekkalan pääpuukhollari, sanonut. "Syy siihen on se", — oli hän lausunut äkäisesti, "ett'en minä ole Liperiläinen!" —

Erityisesti Lukkarinen kehuu kuvausta matkaanlähdöstä, joten lainaan vielä sen pätkän

Sillä aikaa kuin nuo kolme Mannista itse puuhasivat voiputsien keralla, hikoilivat heidän emäntänsä, kukin kodissansa, eväiden hommassa miehillensä pitkää Pietari-matkaa varten. Jokainen heistä koetti olla toistansa etevämpi eväiden "panossa" ja saavuttaa mainetta tällä emäntien viisauden alalla, sillä emännän neroa ja kekseliäisyyttä mitataan niillä seuduin usein vielä nytkin sen mukaan, millaiset kirkko-eväät kukin on osannut paistaa. Ja olihan tämä nyt kokonaan toista kuin tavallinen kirkkomatka! Eipä siis ollut kummakaan, jos hyväsydämmiset emännät tuon tuostakin panivat sormen nenällensä tai vasemman käden kupeellensa ja katsoen pirttiensä mustiin kattoihin lausuivat: "No entäs sitte?" —

Ja nuo Mannisten Pietari-eväät ne vasta eväitä olivatkin. Niistä puhuttiin Kastelammin kylän emäntien kesken seitsemän viikkoa yhtämittaa, eivätkä niitä tuon herttaisen kylän vanhat mummot ole vielä tänäkään päivänä kokonaan hampaistaan heittäneet, ehk'ei niiden "pureskelemisesta" enää muuta hyötyä liene kuin veden suuhun tuleminen.

Saksa-Mannilan eloisa emäntä paistoi ensin kolme kukkoa, joita jokaista pantiin kahdella leipälapiolla uuniin. Yksi niistä oli tavallisesta hapantahtaasta ja raavaan lihasta tehty rahtikukko, joka kuitenkin eroitukseksi renkien ja päiväläisten tavallisesta rahtikukosta uunista otettua voisulalla voideltiin. Toinen kukko, n.s. kirkkokukko, sitä vastoin ummistettiin rievään lestykuoreen ja sen sisästä olisi etsijä löytänyt valkeanläskin ohessa pari vahvaa lampaan jalkaa sekä kolme suurta ja kokonaista haukia hyvästi hautuneina. Mutta kolmas kukko voitti molemmat edelliset ei ainoastansa ulkonaisella kauneudellansa ja hyväsydämisyydellänsä, vaan paljoa enemmän kalleudellansa; sillä ehk'ei mauntuntija tekijä nyt ollutkaan tilaisuudessa panemaan siihen jäniksen rasvaa eikä riikinkukon kieliä, joita muinoisten Rooman keisarien sanottiin syöneen, kätki hän kuitenkin sen hiivalla kohotettuun tosivehnäiseen kuoreen lehmän ja sian kieltä, matikan maksaa, ahvenen aivoja, keitetyitä munia, riisiryyniä, voita, siirappia ja sipulia siinä määrässä, että hellästi rakastetulle eväiden syöjälle oli varmaankin tuleva ilokyyneleet silmiin sitä Pietarissa pureskellessaan. Ja päälle päätteeksi voideltiin se uunista otettua viinasekaisella kanväri-linjamentilla, sillä emäntä pelkäsi sen maistavan liian "yöpläkältä" ell'ei siihen mihinkään kohden tulisi vähääkään väkevän puolta. Tällaista piiraata ei Saksalan emäntä ollut ennen tehnyt, eikä hän siis tiennyt sen oikeata suomalaista nimeäkään, mutta hetken keskusteltuansa asiasta heillä loisina asuvan ja paljon maata kulkeneen Kuppari-Suson kanssa, päätettiin otukselle panna nimeksi kaupunkikukko, ja ristiäisiksi keitti emäntä puukantisella kattilalla kahvit, vaikka se muutoin olikin hyvin harvinaista.

Paitsi tässä mainituita kukkoja pani Saksalan helläsydäminen emäntä hyväpäiselle miehellensä vielä paljon muutakin hyvää evääksi. Siinä laitettiin munavoit, ryynipiirakat, maanvehnäset, ohrarieskat, palvatut lihat, lahnan-, muikun- ja hau'in silakat y.m., y.m. niin paljon ja niin hyvää, että ukko Saksa-Manninen niitä seuraavaan aamuna kärriin latoessaan ei tiennyt sanoa oikeata "syytä siihen", miksi eväät eivät oikein tahtoneet kärrin seville mahtua. Varsinkin tekivät kaksi isoa maitolaskua, joissa toisessa oli vasta lypsettyä maitoa toisessa kynnellä kestävää kokkelipiimää, hänelle haittaa kuormaa laatiessaan. Hän aikoi jo jättää ne kokonaan mukaansa ottamatta, vaan silloin juohtui hänen mieleensä, että ryynipiiraat munavoin kanssa eivät voi maistua miltään, ell'ei edes joka toiselle palalle saa ryypätä suun täyttä paksua piimää, ja sen vuoksi, kun ei muuanne sijaa saanut, sitoi hän maitolaskut vahvalla nuoralla kärrin akseliin riippumaan, jossa niitä ei tiennyt olevankaan muulloin kuin syöntiaikoina, sitoessaan aina tuontuostakin lausuen: "Eipä siltä, eipä siltä!" —

Vävy-Mannilan ja Pata-Mannilan emännät eivät suinkaan hekään tahtoneet lähettää miehiänsä tyhjin suin Pietarissa käymään. Mutta kun ymmärtäväiset lukijani jo siitä, mitä yllä on sanottu, voivat saada käsityksen näidenkin arvoisain naapurusten ammattiviisaudesta, jätän heidän eväshuoltensa yksityiskohdat kertomatta. Ett'ei minua kuitenkaan saatettaisi syyttää siitä, ett'en muka ole tehnyt oikeutta tai antanut täyttä arvoa näidenkin emäntien eväille, täytyy minun sanoa, että he molemmat, vaikka asuivatkin eri taloissa, eväitä paistaessaan valittivat: "Voi voi, kun ei ole siitaroita eikä suolia, että saisi tehdä edes makkaroita!"

Oli näet kesä ja kesällä ei näitä herkkuja talonpojissa saada.

Kirjastojen digitoimaa

Tuoretta digitoinneissa on DigiKoivikko eli "alueellinen tietokanta, johon on digitoitu pääosin Joensuun seutukirjaston maakuntakokoelman aineistoa kokotekstinä tai kuvina." Toteutus on tehty Opetus- ja kulttuuriministeriön hankerahalla 2015—2016, joten on mukavaa, että "Kaikki digitoitu aineisto on tekijänoikeuksista ja suoja-ajoista vapautunutta".

Katunäkymä Joensuusta 1900-luvun alusta. DigiKoivikko

Lisätietojen mukaan "Joitakin Kansalliskirjaston digitoituja julkaisuja on liitetty tietokantaan.", mutta hakemalla sanalla Kansalliskirjasto näitä ei tullut esille. Joukko sähkeitä liittyy Cederbergin sukuarkistoon ja passi on digitoitu Olsonin sukuarkistosta, mutta provinienssi näissä on ilmeisesti esillä vain säilytyspaikkana.

Annoin heti palautetta painetusta kirjasta, joka oli eksynyt kokoelmaan Käsikirjoitukset ja kirjeet. Sittemmin löysin pari muutakin epäloogisuutta digitointien luokittelussa. Silkkaa innovatiivisuutta on digitoida kirja ja nimetä se "NIMIKIRJOITUS : VON FIENAND", kun ruotsinkielistä tekstiä tärkeämpää on paikallinen henkilö, jonka nimi kuitenkin kirjoitetaan väärin.

Itse en löytänyt aarteita, mutta ainakin "Joensuuhun, Pohjois-Karjalaan ja Laatokan Karjalaan liittyvät kuvat ja postikortit" löytänevät yleisönsä, jos yleisö löytää ne.

DigiKoivikon ulkoasusta tuli mieleen yleisten kirjastojen digitoima aineisto, jossa Joensuu ei kuitenkaan ole mukana. (Omahan on aina hauskempaa, varsin OKM:n rahoilla.) Kyseiseen portaaliin olen viimeksi tainnut katsahtaa lokakuussa 2014. Selvästi on laajentunut, mutta kun en muista miten niin lyhyt katsaus kokoelmiinsa.

• Aineistoa Pukkilan historiasta Ainakin runsaasti valokuvia
• Erik Holmin käsikirjoitukset "Erik Henrik Holm (1784-1856) toimi Kälviän kirkkoherrana ja rovastina. Käsikirjoituksiin sisältyy mm. muistiinpanoja opiskeluajoilta ja uskonnollisia tekstejä."
• Helsingin kaupunginkirjasto "Helsingin matkailuesitteitä ja kaupungin toiminnan esitteitä"
• Honkajoen kotiseutuaineistoa eli Honkajoen Joulu-lehtiä ja "muistitietoon ja haastetteluihin perustuva kuvaus Honkajoen musiikkikulttuurin kehittymisestä."
• Honkajoen Kuva-arkisto Huom! Valittava alakokoelma ennen aineiston näkemistä
• Idyllinen Iisalmi "Historiallisisia kuvia Iisalmesta"
• Valokuvia Iisalmen vanhasta kirjastosta
• Kangasniemen kunnankirjaston kotiseutukokoelmaa eli Kangasniemen eri kylien digitoidut perinnekirjat.
• Keski-Suomen kirjastot Joululehtiä ja aineistoa Keski-Suomen historiasta
• Kotiseutuaineistoa Nakkilasta Huom! Valittava alakokoelma ennen aineiston näkemistä
• Lahden kaupunginkirjasto "Lahden kaupunginkirjaston Päijät-Häme -kokoelmassa olevaa vanhaa tekijänoikeusvapaata aineistoa, pääosin tietokirjallisuutta."
• Orimattilan kirjaston aineisto "Orimattilan kotiseutuhistoriaa Alli Hosiaisluoma-Karppisen kaupungille lahjoittamien kuvien kertomana."
• Oulun Arkki : digitoitua aineistoa Pohjois-Pohjanmaalta "sisältää vanhaa Pohjois-Pohjanmaata käsittelevää kirjallisuutta ja erilaisia pienpainatteita digitaalisessa muodossa. Pääpaino on kaunokirjallisuudessa ja historiallisissa kuvauksissa."
• Porin kaupunginkirjasto - Satakunnan maakuntakirjasto Sisältää Mantan pakinoita Porin murteella, Emanuel Törmälä: Kullaan Historia (1888), Satakunta: kotiseutututkimuksia, Efraim Careniuksen esitys Huittisten pitäjästä
• Skönlitteratur på svenska från Project Gutenberg / Suomenkielistä kaunokirjallisuutta Project Gutenberg -kokoelmasta. Mitenkähän näitä pidetään yllä, kun lisää tulee koko ajan?
• Tatu Vaaskivi "Kirjailija Tatu Vaaskiven teoksia sisältävä kokoelma"
• Turun kaupunginkirjasto Sisältää blogikirjoitusten aineksia... (Turun kaupunginkirjaston vanha kokoelma, jossa edelleen pelkät luettelointitiedot, on saanut oman sivustonsa)
• Vaasan kaupunginkirjasto Sisältää m.m. Suomen merenkulun virallisia tilastoja satamakaupunkien laivaliikenteestä 1800-luvulla, Harry Schaumanin kirjakaupan julkaisemien postikorttien kuvapuolet, joista alla kuva uimamaisteripromootiosta 1909, Vaasan alueella ilmestyneitä joululehtiä ja Vaasan kaupunginkirjaston varastosta 2013 löytyneet Eino Leinon kirjeet

“Promotion 1909,” DIGI - Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa, viitattu 18. toukokuuta 2016

Pohjois-Karjalan museossa

Vasta toisella käynnillä ja kolmannella kierroksella tajusin miten Pohjois-Karjalan museo piti kiertää. Ja sen jälkeen löysin tiskiltä kartan...

Suositeltu aloitus on Muinaisilla poluilla, joka perinteiseen tapaan esinevitriinein kävi läpi Pohjois-Karjalan esihistorian. Viereinen museopeda-alue tarjoaa samasta kevennetyn version ja sen reunalta kannattaa huomata 600-luvulle ajoitettu suksi. Niitä ei ole ihan joka museossa. Enkä muista muissa museoissa silitelleeni oravannahkoja. Ihania, kunnes mieleen tulee niiden olleen elävän eläimen osa.

Sitten perusnäyttelyn historialliseen osaan, joka oli jokseenkin samaa kamaa kuin muissa maakuntamuseoissa. Paikalliset kartanot eivät olleet kartanoita, mutta silti säätyläiselämää esitellyt huone oli kyltitetty sanalla kartanot. Kirkko-osiossa sanottiin suomeksi, että Ruotsin vallan alla vain luterilainen kirkko oli sallitttu, mutta en nähnyt mitään mainintaa tämän käytännön merkityksestä paikallisille ortodokseille.

Runonlaulunkuuntelupiste oli paikallista kulttuuria ja hieno kokemus. Sen sijaan laululava, jossa Karjala-aiheiset iskelmät kuvitettiin sekalaisen oloisilla valokuvilla ilman kontekstia ei vedonnut minuun.

Perusnäyttelyn loppupuolella oli alue Joensuulle ja paikka neljännelle aikajanalle. Aikajanaa kuvittivat isot teemavitriinit, joiden esineistä ei annettu tietoa sekä minivitriinit, joiden yksittäisillä esineillä oli kuvaus, mutta konteksti tai esineiden välinen yhteys jäi minulta tavoittamatta.

Mutta toisen kerran pikkuikkunoita tiiraillessani huomasin omiin hutkimuksiini liittyvän esineen. Oli vaan niin kiiltävä (ja valaistu), että valokuvan ottaminen oli mahdotonta. Esineteksti:

Palvelusmerkki "hyvästä palvelusta"; vuodelta 1844, annettu renki Kaarle Kaarlenpoika Kopoiselle, joka joko on ollut Joensuun alkuperäisiä asukkaita ennen kaupungin syntyä, tai sitten on muuttanut Joensuun kaupunkiin ensimmäisten joukossa.

Itse esineestä näki lukea, että palvelusmerkin oli antanut Suomen huoneenhallitusseura, jonka palkinnoista olen vuosi toisensa jälkeen jaksanut innostua. Näistähän on sanomalehtimainintojen lisäksi asiakirjoja, joten eikö Kaarlesta tosiaan ole kuin arvailuja?

Palkinto julkistettiin Finlands Allmänna Tidningissä 10.1.1845. Selviää, että esine on hattspänne af silver. Tämän ulkonäköä olen monasti miettinyt, mutta en olisi uskonut näin komeaksi.

Sanomalehden listasta luonnollisestikin selviää myös Kaarlen emännän nimi: nimismiehen leskirouva Brita Sofia Bernsten. Perushiskityksen perusteella Liperissä 26.12.1809 menivät naimisiin herra komissaari Carl J. Bernstén ja mamselli Brita Sophia Hjelman. Heidän lapsensa kastettiin vuosina 1811-1830 Kontiolahden kappeliseurakunnassa, jossa perhe asui Kontiolahden kylän tilalla 7. Carl J. Bernstén kuoli 51-vuotiaana 5.5.1830.

Kontiolahden rippikirjassa 1834-44 Bernstenin perhe on vielä talossa 7. Sivulla on tietenkin myös uskollisuudesta palkittu renki Kaarle Kaarlenpoika Kopoinen, joka oli syntynyt vuonna 1802. Uskollisuuteen sopii heikosti se, että hän on 1839 saanut muuttokirjan Liperiin ja tullut sieltä takaisin. Vuonna 1845 hän ottaa jälleen muuttokirjan Liperiin.

Palkintonsa Kaarle siis ansaitsi Kontiolahden kylässä, joka ei ole mitenkään lähellä Joensuuta eikä (Wikipediaan luottaen) edellenkään sen osa. Eli miksi museolaiset ovat väittäneen hänen olleen "Joensuun alkuperäisiä asukkaita ennen kaupungin syntyä, tai sitten on muuttanut Joensuun kaupunkiin ensimmäisten joukossa."? Ovatko he jättäneet taustatutkimuksen tekemättä vai tehneet sen niin huolellisesti, että ovat löytäneet Kaarlen Joensuusta vuoden 1848 paikkeilla? Kiinnostaisi tietää.

Joistakin museon esineistä on saatavilla tietoa hieman omalaatuisella sivustolla Open Karelia. En tiedä toimiiko käyttöliittymä selaimessani oikein, mutta ainakin etusivulla saa arvottua esiin viisi esinettä ja klikkaamalla kiinnostavasta lisätietoa.

Perusnäyttelyn kierroksen lopettaa Sortavalan pienoismallit. Vuoden 1939 Sortavalaa voi tutkia myös virtuaalisesti.

Pohjois-Karjalan museon vaihtuvat näyttelyt ovat Carelicum-rakennuksen alakerrassa. Toinen näyttelyistä oli juuri loppunut ja Joensuun lyseon valokuvien mindmap ei ulkopuolista jaksanut kiinnostaa. 

Lyseo-näyttelyn vieressä oleva Mukulakatu on "lasten oma satukaupunki, leikkipaikka, jossa pääsee seikkailemaan Joensuun historiasta tuttuihin paikkoihin". Tällaisten toteutushan minua aina kiinnostaa, mutta tällä kertaa oli kohdeyleisö sellaisessa vauhdissa etten uskaltanut mennä joukkoon.

Alakerrassa on myös pieni jäänne Säästöpankista, jolle talo oli alunperin rakennettu.

Onnellinen ilmamatka Pietarista Pohjois-Karjalaan

Halusin linkata erinomaisen sivuston Joensuun historiasta. Aasinsiltaa hakiakseni työnsin sanan Joensuu historiallisen sanomalehtikirjaston hakuun ja löysin tämän uutisen Laatokka-lehdestä 8.9.1910: (Samasta numerosta löytyy myös emäntäkoululaisten matkakertomus Pohjois-Karjalan maanpinnalla)

Maanantai aamulla klo 6 ajoissa nähtiin Kiteellä ilmapallo, joka kulki etelästä pohjoiseen Oriveden ylitse. Sitten nähtiin se klo 1/2 8 ajoissa Mulossa ja vähän myöhemmällä Joensuussa, jonka ohi liukui pohjoiseen suuntaan. Sittemmin se laskeutui klo 10 a.-p. noin 22 km. päässä Joensuusta Jalokosken aseman läheisyydessä, josta saapuneina matkailijat majoittuivat Joensuun seurahuoneelle antaen suosiollisesti retkestään seuraamat tiedot:

Pallo kuuluu Pietarin Ven. Keis. areoplaniklubin ilmalaimastoon ja oli lähtenyt Pietarista sunnuntaina klo 9,17 iltasella. Ilmalaivaa ohjasi kenraalistaabin överstiluutnantti S. I. Odintsow, jonka mukana oli matkustajina kulkulaitoksen insinööri N. A. Rynin ja Keis. koko Venäjää käsittämän areoplaniklubin sihteerin apulainen A. N. Sredinski. Matkan päämaalina on puriehtia Suomen halki Ruotsiin. Alussa olikin ilmapurjehtijoille tuuli suotuisa, mutta kun he pääsivät Imatran kohdalle, muuttui tuuli niin, että se kuljetti ilmalaivaa ensin Savonlinnaan, sieltä Joensuuhun päin.

Välttyäkseen joutumasta Venäjän Karjalan erämaihin katsoivat ilmapurjehtijat mukamammaksi pysähtyä jonkun rautatieaseman läheisyyteen, josta sitten olisi helppo lähettää ilmalaiva rautateise Pietariin. Tämän tähden he pysähtyivät Jalokosken aseman luo. Täällä mainitun aseman asemapäällikkö antoi heille ystavällisesti apuaan hankkimalla heille työmiehiä ja olemaan heille tulkkina. Sitäpaitsi hän osoitti heille vieraanvaraisuuttaan tarjoten matkailijoille, kuten kertoivat pulskan aamiaisen. Täältä varsin kiitollisina he hevosella saapuivat Joensuuhun vähä yli klo 4 i.-p. maanantaina ja asettuimat asumaan seurahuoneelle ja matkustivat tiistaina aamujunassa Pietariin.

Överstiluutnantti S. I. Odintsow on aikaisemmin tehnyt ilmapurjehdusmatkan Suomeen, nimittäin viime vuonna heinäk. 31 p. jolloin hän laskeutui maahan Nivan aseman kohdalla. Hra Odintsow ynnä tällä erää matkalla olevat toverinsa olivat hyvin kiitollisia siitä sydämellisestä avustuksesta ja huomiosta, mikä on tullut suomalaisten puolelta heidän osakseen. Mutta erittäinkin olivat he ihastuneita kaikkeen näkemäänsä, varsinkin kahden kauniin syyskesäisen päivän välisen yön
valoilmiöihin, jotka ylhäällä ilmojen ja yön hiljaisuudessa olivat olleet kerrassaan lumoamat nähdä. Korkeimmillaan ollen oli pallo ollut noin 1250 metrin korkeudessa.

Ilmapurjehdus oli siis jo 1910 ollut niin arkipäiväistä, ettei sitä Laatokan lukijoille tarvinnut tämän perusteellisemmin selvittää. Samana vuonna oli ilmestynyt ensimmäinen suomenkielinen kirja ilmapurjehduksesta. "On tosiaankin jo aika saada suomenkielellä lukea niistä mieltäkiinnittävistä tuloksista, mitä ilmapurjehduksen alalla on saavutettu" todetaan Junan numerossa 14.04.1910.

Nimiasiaa

Suometar julkaisi 3.3.1848 Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikertomuksen, johon sisältyi perustajajäsen Adam Vilken muistokirjoitus. Hän oli syntynyt Lappeella Lensulan kylässä Lensun talossa, vanhempinaan Juhana Kiiski ja Liisa. Muistokirjoituksen mukaan Adam oli opettajan ehdotuksesta vaihtanut talonpoikaisen sukunimen herraskaiseksi. Ja opettaja sai sen myös valita. "Tarkkaan nyt pojalta hänen kotinsa maanpaikkoja ja tiluksia sekä niiden nimiä ja näköä kuulustelevalle, pisti Lensulan kylän rajoilla olevan Vilkjärven nimi niin mieleiseksi korvillensa, että siitä pian katkaisi poika-huonolle uuden nimen, näin Vilken Kiiskistä tehden."

Että näin niitä nimiä tehtailtiin. Nimistä puheenollen...

Harma Järvisen lisensiaattitutkielma on Isoisältä pojalle, isoäidiltä tyttärelle. Suvun nimen antaminen ja nimenmääräytymistapa esikristilliseltä ajalta nykypäiviin.
Jaana Heinosen gradu on nimeltään "Nimi kertoo kaiken"Keskisuomalaisten henkilönnimiin liittyvät stereotypiat
Eija-Helena Kettunen on tutkinut Etunimiä ja nimikäytäntöä Joensuun ortodoksisessa seurakunnassa
Reetta Oksasen gradu on "Se nimen määrää kenen lapsi on"Sukujen etunimistä ja nimeämismalleista Pohjois-Savossa ja Pohjanmaalla 1700-luvun alusta 1900-luvun alkuun
Jaana Tokolan otsikko kuuluu Etunimi - merkki yhteisöllisyydestä vai yksilöllisyydestä? Etunimi maatalousväestön maailmankuvan ja perhekäsityksen heijastajana 1800-luvun Kalajoella