Kuka oli Severin Falkman?

Olin eilen Helsinki-päivän ryysiksessä ensimmäistä kertaa Helsingin kaupunginmuseossa vapaaehtoisena toimijana. Kaksi tuntia aulassa huitomassa ihmisiä minne he eivät älynneet itse mennä (eli haluaisin juttutuokion museon (sisustus)arkkitehdin kanssa, mielellään saunan takana) ja kaksi tuntia kuvaselaamossa.

Molemmissa pärjäsin yllättävän hyvin (eli en tiuskinut kenellekään!), mutta kysymykseen Falkmanista, jonka mukaan on nimetty tilat kuvaselaamon takana, olisin voinut vastata sujuvammin ja perusteellisemmin. Muistin toki, että kyse oli taidemaalari Severin Falkmanista, jonka ateljee on museon vuokrattavia tiloja. Mutta en muuta, vaikka miehestäkin vapaaehtoisia kuukausi sitten briifattiin.

S. Falkman: Stella ja lapsi. 

Touko Palojoki Kokelma, Porin taidemuseo

Falkmanin elämänvaiheet ovat verkossa luettavissa Wikipediassa, Rautalammin museon sivulla, Helsingin kuvalehdessä 10/1909, BLF:ssä ja SBL:ssä. Minun olisi pitänyt muistaa tauluistaan Kaarle Knuutinpojan lähtö Viipurin linnasta 1448, jota Seppo Aalto piti alkuvuoden esityksissään esillä. Olen usein ohittanut (tai alittanut?) kahdeksan maalaustaan Kansalliskirjaston kupolisalin lynettipinnoilla, mutta niistä ei ole minulla mitään mielikuvaa. (Enkä tietääkseni ole ohittanut Severin Falkmanin amoriineja Kappelin vessan ovien vieressä.)

Falkman muutti 13-vuotiaana Ruotsista Helsinkiin, missä Anders Ramsay kohtasi hänet pian tämän jälkeen:

Tapahtuipa sitten eräänä päivänä kevättalvella vuonna 1844, että eteisen ovikelloa soitettiin ja minä riensin ovea avaamaan. Ovella eräs vanhemmanpuoleinen herra, jolla oli mukanaan isonlainen poika, kysyi ruotsalaisäänenpainolla oliko isäni kotona ja ottaisiko hän nyt vastaan. Kun hänelle myöntävästi vastasin, astui hän sisään jättäen poikansa eteiseen odottamaan kunnes hän pian tulisi takaisin. 

Mutta enhän minä voinut sallia niin hienon pojan seistä eteisessä kuin palvelijan, vaan pyysin hänen käymään sisään saliin odottaessaan isänsä palaamista. 

Vieras poika oli hieman vanhempi ja suurempi kuin minä, tummaverinen, ruskeasilmäinen ja pikimustatukkainen; hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit ja säännölliset ja katseensa älykäs. Hän oli kaikessa, sekä puheeltaan että ulkomuodoltaan aivan erilainen kuin kaikki ystäväni ja minä, tuntui minusta silloin, sillä olinhan minä lyhytkasvuinen, heiveröinen ja vaaleatukkainen; minä tunsinkin itseni hänen edessään kerrassaan yksinkertaiseksi ja olin hämilläni, ja minä aavistin vaistomaisesti että hän vei minusta voiton.

Jos Lördagen-lehden (12/1901) otsikkolla Historiskt om hus och gårdar i Helsingfors antamiin tietoihin on luottamista, niin Falkman kasvoi Aleksanterinkatu 14:ssä ja samalla tontilla hänellä oli 1870-luvun lopussa yhteinen ateljee Albert Edelfeltin kanssa. Hmm... SLS:n tähän mennessä julkaisemissa Edelfeltin kirjeissä esiintyy Severinin sisaret Hanna Sofia ja Mathilda, mutta ei Severin itse.

Jos Edelfelt-yhteys pitäisi paikkansa olisi kai ollut mukana museon markkinointimateriaalissa? Sen puitteissa Anna Finnilä kirjoitti kaupunginmuseon blogiin, että

Merikapteeni Kåhlman rakennutti Remanderin talon viereen matalan kivirakennuksen vuonna 1823. Sitä alettiin myöhemmin kutsua Brummerin taloksi hovineuvos Carl Brummerin mukaan. Taiteenystävä H.J. Falkman perusti rakennukseen viinatehtaan ja hänen poikansa, taidemaalari Severin Falkman, rakennutti pihan puolelle komean ateljeen, jonka suuret ikkunat toivat tilaan kaivattua valoa. Ateljeen suunnitteli arkkitehti Theodor Höijer vuonna 1887.

Toisaalla Helsingin kaupungin sivuilla (pdf) täydennetään (vuosiluvun suhteen ristiriitaisesti), että

Tontin etelälaitaan toteutettiin vuonna 1872 taiteilija Severin Falkmanille ateljee. Suunnittelijana toimi arkkitehti Theodor Höijer. Ateljeen ja siihen liittyneiden kirjasto- ja makuuhuoneen sisustukset suunnitteli taiteilija Severin Falkman itse. Sisustus noudatti renessanssityyliä. Taustaseinälle taiteilija suunnitteli takan.

Åbo Posten kertoi jo 27.1.1876 Falkmanin hyvän maun mukaisesta ateljeesta, joka oli ainoa kunnollinen kaupungissa eli ilmeisesti jälkimmäisen lainauksen vuosiluku on lähempänä totuutta. Kesäkuussa 1877 Falkmanin ateljeessa näytettiin kahden päivän ajan Sotkamon kirkkoon tekemäänsä alttaritaulua (m.m. Helsingfors Dagblad 15.6.1877).

Lisäys 13.6.2016 11:00: Severin Falkmanin elämästä kertoo myös Jac. Ahrenberg muistelmiensa Människor som jag känt toisessa osassa. Ateljee vilahtaa tekstissä ainakin tässä:

P. S. SBL:n mukaan Severin Falkman (F2) ei ole sukua myös Ruotsista Suomeen tulleelle Charlotta Falkmanille (F3), joka on blogissa aiemmin esiintynyt. Vuosia sitten blogissani on myös ollut Severin Falkmanin piirros ilman taiteilijan esittelyä.

Ahrenbergin monet toimet

Jac Ahrenberg on ehtinyt tässä blogissa olemaan esillä jo ainakin kirjailijana. Velikullassa 3/1902 listattiin hänen monipuolisuuttaan näin:

Häntä, joka meille vuosittain lahjoittaa laajaperäisen historiallisen romaanin.
Häntä, joka kirjoittaa taidekritiikkejä "Finsk tidskriftiin" ja "Huusikseen".
Häntä, joka rahapajassa on pyytänyt saada lyödä mitalia.
Häntä, joka pitää esitelmiä arkkitehtiklubissa ja puheita kaikissa juhlapäivällisissä.
Häntä, jolla on siisti pitkä takki ja oikea käsi poveen pistettynä.
Häntä, joka rakentaa kirkkoja.
Häntä, joka on kuvannut meille kuusi miljoonaa.
Häntä, joka ensiksi huomasi Juhani Ahon aatelisnenän ja eräässä esitelmässään Ruotsissa johti hänen sukupuunsa ruotsalaisista ylimyksistä.
Häntä, joka Tavaststjernan hautajaisissa lausui, että tämän olisi ollut parempi pysyä arkkitehtinä, ja josta sittemmin kirjoitti lastunsa "varikset".
Häntä, joka kehoitti taiteilija Haltiaa lyömään "lafkansa" kiinni, mutta huomattuaan seuraavan päivän lehdessä, että saman miehen teos oli ostettu julkisiin kokoelmiin, selitti erehtyneensä nimestä. Hän olikin tarkoittanut Löppöstä.
Häntä, jonka uusinta romaania U. S. kiitti ja Päivälehti haukkui. 

Mies oli ajankohtainen, sillä hän oli myös tehnyt Kuopion kaupungille "tunnetun" uuden vaakunan ehdotuksen. Perä-Pohjolaisessa 6.2.1902 julkaistun uutisen mukaan ehdotuksessa

"on vaakunan alaosa musta ja sen läpi kulkee hopeainen silta, toisessa pylväässään Karjalan ja toisessa Pohjanmaan kreivillinen kruunu; yläosa on taas sininen ja siinä näkyy nouseva aurinko, jossa oleva punanen risti on pantu merkitsemään entistä piispan istuinta. Silta merkitsee sitä, että Kuopio on ollut aina Karjalan ja Pohjanmaan yhdistävänä siteenä. Aurinko taas merkitsee, että Kuopio on ollut valistuksen keskustana Savossa. Sininen väri merkitsee toivoa."

Toivoa ehdotuksella ei ollut ja on verkkohakujen perusteella unohtunut. Omana aikanaan asia oli niin merkittävä, että ansaitsi piirroksen vielä Velikullassa 6/1902:

Katajanokan tulevaisuusnäkymä - vuonna 1902

Katajanokan Kauppatorin viereisen reunan käytöstä on viime vuosina keskusteltu innokkaasti niin verkossa kuin sanomalehtien sivuillakin. Jälleen kuljemme menneiden sukupolvien jäljillä. Velikullassa 25/1902 reposteltiin Jac Ahrenbergin esittämää visiota Katajanokalle tällä kuvalla, jonka "maamerkeistä" tunnistan vain meren.

Hahmottamisen helpottamiseksi SLS:n Flickr-tililtä vuoteen 1900 ajoitettu valokuvan ote, jossa näyttäisi olevan sama asuintalo vasemmassa reunassa.

Ahrenbergin suunnitelmaa selittävä täksti Velikullassa:

Katajanokan matalien tavaramakasiinien päälle on suuremmoisen aatteen mukaisesti tehty mitä ihanin kävelypaikka, jossa serveeraus pienten pöytäin ympärillä on sallittu. [...] Kävelypaikka on kuusisataa metriä pitkä ja päättyy merenpuolella vanhaan tuttavaan Stigellin "Haaksirikkoisiin", joka vihdoinkin on ymmärretty siirtää oikealle paikalleen. Kanavakadun ja läntisen satamakadun kulmauksessa näemme kuuluisan äsken valmistuneen Viile Wallgrenin ja arkkitehti E. Saarisen yhteistyötä. Varsinaisen ornamenttaalisen osan muodostavat suuret lumpeenlehdet ja pehmeät, kimppuihin kierretyt lumpeenvarret nuppuineen, kukkineen ja siemenkotineen, joista virtaa vesi huuhtoen ihastuttavia, hentoja neitsytmuotoja. Suuri sammio taasen on arkkitehti Saarisen piirrustusten mukaan rakennettu vuolukivestä, ja siinä ilmenee suomalainen eläintaru koko rikkaudessaan. Mustanvärinen vesi näyttää äärettömän syvältä; luulee katselevansa mereen. Määrättyjen matkojen päässä sammion ympärillä kasvaa suuria keltaisia liljoja.

Jos käännymme toiselle taholle, näemme komean mastojen ja kuvaryhmien koristaman portin. Ylhäällä päättyy portti kahteen omituiseen mastoon raakoineen; koristuksina niissä on kullattuja pronssirenkaita. Suuria lippuja, joissa on kaupungin värit, sininen ja kulta, liehuu näistä mastoista. [...]

Vielä on kävelytien varrelle sikoitettu valkeasta marmorista tehtyjä obeliskeja, jotka eri ko'ollaan osottavat esim. kaupungin rakennetun pinta-alan laajuutta eri vuosina. Sataman suulle on vielä rakennettu tuo uusi, omituinen loisto, joten Katajanokka on saanut sen tornin, minkä se taiteellisesti vaikuttavan, tarmokkaan silhuetin syntymiseksi tarvitsee.

Torni maamerkkinä! Varsin tutulta kuullostaa kaikki. Kuuluu suunnittelijoiden ammattitaitoon unohtaa Suomen lyhyt kesä ja Helsingissä puhaltava merituuli?

SLS:n valokuvassa ei näkynyt makasiineja, jotka olivat vasta rakenteilla. Ja yksi niistä purettiin heti valmistumisensa jälkeen? Näin antaa ymmärtää Tuulispäässä 20/1907 julkaistun piirroksen kuvateksti.

Kreivin opastamana kulissien takana(kin)

Viime lauantaina olin Aleksanterin teatterin ohjelmistoon kuuluvalla "kuvernöörin kierroksella". Näyttelijä Riku Eklundh esitti teatterin perustajaa kreivi Nikolai Adlerbergiä ja kertoi meille Helsingin teatterihistoriaa alusta alkaen. Roolihahmo hieman heikkeni kierroksen lopulla, mutta kokonaisuus oli kyllä onnistunut.

Alussa hoidettiin kätevästi venäjänkielinen mies puhumaan sujuvaa ruotsia ja suomea. Viljo Hytösen kirjan Suomen kansallisen heräämisen vuosisata mukaan Adlerberg oli valtakautensa loppuajan

suopeamielinen ruotsinkieliselle sivistyneistöllemme ja sen pyrkimyksille. Sitä vastoin suomenmielisten ja hänen välilleen ei syntynyt luottamuksellista suhdetta. 

Ja niinhän siinä sitten kävi, että joku suomenkielinen (en minä!) hermostui esitys-opastuksen ruotsinkielisestä osuudesta.

Hienointa oli päästä keisarin aition takahuoneeseen, jossa on aito sisustus teatterin perustamisen ajalta.

Keisarin porraskäytävän seinät oli marmoriootrattu, toisin kuin kakkosparvelle vievä porraskäytävä.

Tietenkin pääsimme myös näyttämölle. Teatteri tuntui sieltä niin intiimiltä, että kuvittelin omankin ääneni kuuluvan piippuhyllyn viimeiselle riville. En kokeillut.

Täysin uutta tietoa minulle oli, että teatterin rakentamiseen oli käytetty Krimin sodassa vaurioituneen Bomarsundin linnoituksen tiiliä. Kuinkahan vanhoja mahtavat olla?

P. S. Teatterin sisustan suunnittelijaksi mainittiin tuttu nimi: Jac. Ahrenberg. (Vasemmalla Carl Larssonin näkemys hänestä, Wikipedia.) Olen näköjään (vihdoin) julkaissut kaikki poimintani hänen muistelmistaan. Finaaliksi piti vielä todeta, että niissä olisi ollut pätkä Robert Olof Lagerborgista, josta on ollut täällä blogissa jo kuva miehestä -juttu.

Niin ja Anders Ramsay tekstissä vilahtaa Ebba Lavonius, joka oli mukana 2011 lehtikatsauksessa. Ramsaysta kirjoittaessaan Ahrenberg kommentoi tämän muistelmien kirjoittamista. Sekä toteaa, että Suomessa vain aateliset tietävät, minne isänisä on haudattu.

Sattumalta pitää omalta kohdaltani paikkansa, mutta äitini ja mummojeni isänisien haudat olen toki paikallistanut.

Säätykiertoa Espan kulmalla

Kurikasta 1850-luvun puolivälissä Helsinkiin tullut Isak Mäenpää luopui 1870-luvun alussa sotilasurastaan, mutta ei sen antamasta sukunimestä Puls. Uusi elanto irtosi talonmiehenä Frenckellin talossa Pohjois-Esplanadilla.

Isakin ja vaimonsa Maria Elisabetin 7-vuotias tytär Mirjami sopeutui uuteen ympäristöön hyvin. Frenckellien kuskin poika Ernst ihastui Mirjamiin niin, että "lupasi tohtoriksi tultuaan naida hänet". Mirjami leikki myös talon omistajan lapsien kanssa ja kerran hänet kutsuttiin heidän lastentanssiaisiinsa, joita varten nuori neiti Frenckell lahjoitti Mirjamille leningin.

Myös talossa asuneet näyttelijä Appelbom ja hänen tanssiopettajarouvansa Axelina olivat Mirjamille ystävällisiä. Oheinen mainos Hufvudstadsbladetissa  6.12.1873 antaa lupaavan katuosoitteen, mutta oliko katunumerointi tuolloin sama kuin nyt?

Harhailu Helsingin kaupunginarkiston digitoiduissa kartoissa ei tarjoa vastausta. Nykyinen P-Espa 7 on Ruotsin lähetystö, joka oli aiemmin Heidenstrauchin omistama. Frenckellin kirjakauppa oli satunnaisten verkkomainintojen mukaan (tässä ja tässä) Pohjois-Espan ja Unioninkadun kulmassa Dromedaari-korttelin puolella. Eli nykyisen turisti-infon talossa? Elkan digitoinneissa on kuva kyseisestä risteyksestä vuodelta 1866, Frenckellin kirjapainon arkistosta. Ja SLS on digitoinut kuvan, jossa nykyisen turisti-infon paikalla on Edlundin kirjakauppa, joka mainittiin toisessa edellä linkitetyssä sivussa, joten eiköhän tämä tullut jo selväksi. Kuvan oikean reunan talo oli Frenckellin talo, johon Pulsin perhe muutti:

Maantieteellisen harhailun jälkeen otsikon sanaan säätykierto. Kuskin pojasta Ernst Rosenqvist tuli aikuisena maaherra ja talonmiehen tyttärestä näyttelijä Mimmi Lähteenoja, jonka lapsuudesta kirjoitti Helmi Krohn kirjassa Kulissien takaa. 20 suomalaisen näyttelijän lapsuus- ja nuoruusmuistoja (1924).

P.S. Jacob Ahrenberg mainitsee muistelmiensa Människor som jag känt : personliga minnen, utdrag ur bref och anteckningar neljännessä osassa toisen Espan kulman. Ahrenbergin opiskeluaikaan eli 1860- ja 70-lukujen taitteessa Etelä-Espan ja Fabianinkadun kulmassa oli sijainnut vihreäksi maalattu puutalo, josta sai ravintoa, jota Ahrenbergin mukaan ei voinut kutsua ruuaksi. Tästä huolimatta paikka vetosi virkamiehiin ja upseereihin, jotka harrastivat siellä kortinpeluuta. Ulkopuolella olleessa isossa kyltissä oli nimi kyrillisin kirjaimin ja se luettiin (väärin) Babyloniksi. Oma litterointini: vavyljn.

Hihhuleita ja Karjalan mahti

Ahrenbergin muistelmien Människor som jag känt : personliga minnen, utdrag ur bref och anteckningar viidennessä osassa yksi kohdehenkilöistä on suomenkielisen teatterin merkkimies Kaarlo Bergbom. Kirjoitusajan kieliriidoissa Ahrenberg ja Bergbom olivat vastakkaisilla puolilla, mutta aikanaan Ahrenberg oli osallistunut ensimmäisen (?) suomenkielisen teatteri-illan aikaansaantiin. Tästä Ahrenberg kertoo tekstissään elävästi.

Lisäksi hän kertoo kirjansa Hihhuleita: Kuvauksia Itä-Suomesta taustasta, josta Bergbom oli häneltä kysynyt. Kirja käsittelee heränneitä, joten kuvituksena Venny Soldan-Brofeldtin maalauksesta Heränneitä (1898) Daniel Nyblinin ottama mv-valokuva.

Ahrenbergin romaaneihin en ole vielä tutustunut. Project Gutenbergin sivuilla on luettavissa suomennettuina useita:

• Hihhuleita: Kuvauksia Itä-Suomesta
• Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta
• Haapakoskelaiset: Romaani Itä-Suomesta
• Idästä. Kertomuksia  
• Kotona. Kuvaelmia Itä-Suomesta

Ahrenbergin Bergbom-tekstissä kiinnitti huomioni (jälleen/myös) pieni sivuseikka. Fennomaaneja kauhistellessaan Ahrenberg kirjoittaa "Att denna demokratisering skulle  komma att fira orgier af den art som röda  gardet, Karjalan mahti och alla dessa andra "liitto’n"..." ja minä kysyn, mikä ihmeen "Karjalan mahti"?

Google löytää vain yhden lisämaininnan termillä. Eduskunnan pöytäkirjassa vuonna 1907 järjestö mainitaan parikin kertaa ja avuliaasti todetaan m.m. "Matti Läheniemi, joka oli tuon kuuluisan Karjalan mahdin päällikkö". Läheniemellä on Wikipedia-sivu, jonka mukaan Karjalan kansan mahti -järjestö oli eräänlainen Punakaartien ja Voimaliiton välimuoto. Taas löytyi aukkoja tiedoissani kun kolmesta käsitteestä vain punakaartit ovat tuttuja.

Täydellisemmällä järjestön nimellä haku kertoo, että Matti Lackman on Scripta historicassa IX (1985) vastannut kysymykseen Mikä oli Karjalan Kansan Mahti? Kyseisen julkaisusarjanhan selasin läpi juuri viime kesänä...

P. S. Olisin linkittänyt eduskunnan pöytäkirjaan, mutta en löytänyt sitä eduskunta.fi sivustolta. Monia hakuja oli tarjolla, mutta useimmat vain 90-luvulta eteenpäin. Jään ihmettelemään.

Heinrich Schliemannin kieliopinnot ja suomalainen Englannissa

Tällä kertaa kuvassa on mies, josta muistan kuulleeni jo lapsena. Kyseessä on Troijan kaivauksien ideoija Heinrich Schliemann nuorena miehenä (kuva Wikimediasta). Sittemmin olen kuullut kyseisistä kaivauksista yksityiskohtia, jotka ovat himmentäneet kunnioitukseni tätä amatööriä kohtaan.

Suomalainen Jacob Ahrenberg tapasi Schliemannin jo ennen kuin hänestä tuli kuuluisa. Muistelmiensa Människor som jag känt : personliga minnen, utdrag ur bref och anteckningar  toisessa osassa hän kertoo useammista kohtaamisista, joista ensimmäinen tapahtui Viipurissa, jossa Schliemannin oli m.m. tarkoitus jatkaa suomen opintojaan. Ne hän oli aloittanut Pietarissa suomalaisen kirkkoherra Ehrströmin ja Karl Aleksander Slöörin kanssa  Slöör oli tuolloin suomailaisen seurakunnan koulun palveluksessa.

Ilmeisesti Ahrenberg on muistanut kirkkoherran nimen väärin, ainakaan ylioppilasmatrikkeli ei tunne sopivaa kandidaattia opintojen todennäköiselle ajankohdalle. Ylioppilasmatrikkelissa Slöörin uratiedoissa on sopiva aukko 1850-luvulla, jolloin Wikipedian mukaan Schliemann oli Venäjällä. Ahrenbergin mukaan Slöör piti ennen kuolemaansa (1905) puheen, jossa totesi kuuluisan oppilaansa puhuneen parempaa suomea kuin "Helsingin herrat ja Porvoon lapset".

Kuten kaikki tiedämme, kielitaito rappeutuu käyttämättömänä. Ei siis ollut ihme, että kun Ahrenberg tapasi Schliemannin kahdesti Euroopassa 1870-luvulla, tämä osasi enää fraaseja kuten "Hyvä päivä, miten vanha rehtori jaksaa". Mutta kohtaamisessa Pariisin maailmannäyttelyssä 1878  Schliemann yllätti Ahrenbergin huomattavasti paremmalla sanavarastolla. Mukana ollut toinen suomalainen, joka kuului ryhmään  "Helsingin herrat ja Porvoon lapset", totesi  Schliemannin suomen paremmaksi kuin omansa.(Pian taito taas unohtui ja professori O. E. Tudeer arvioi sen 1881-82 perin puutteelliseksi.)

Kielitaidon kohennuksen Schliemann selitti kertomalla kohdanneensa Lontoossa suomalaisen, jonka kanssa oli päässyt keskustelemaan suomeksi. Suomalaisen henkilöllisyys ei käynyt ilmi, mutta Ahrenberg esittää muistelmissaan mielenkiintoisen arvauksen. Ristiinan Lintuniemestä kotoisin ollut Antti Matilainen oli nuorena päätynyt Englantiin Gladstonen kamaripalvelijaksi. Sellaisen Gladstonen, jonka Schliemann tunsi. Googlailun perusteella  Schliemann sai tukea itseltään pääministeri Gladstonelta, joka luonnollisesti olisi vaikuttanut pääkaupungissa...

Matilainen ei jäänyt Lontoon humuun loppuiäkseen vaan kuoli 80-vuotiaana Mikkelin lääninkonttorin vahtimestarina vuonna 1900. Syntymäpäivän johdosta kirjoitettu esittely antaa hieman lisätietoa:

75 vuotta täytti viime maanantaina täkäläisen lääninkonttorin vahtimestari A. Matilainen. Vahtimestari Matilainen, joka itse hoitaa virkaansa, on vielä tavallisessa työkyvyssä. Nuoruutensa aikana on herra Matilainen oleskellut paljon ulkomailla m.m. Englannissa, jossa hän joutui Gladstonen palvelukseen, siihen aikaan kun tuo nyt jo yli 80 vuotta elänyt suuri valtiomies oli nuori ja miehuutensa paraassa kukoistuksessa. Herra Matilainen on palvellut vahtimestarina täkäläisessä lääninhallituksessa 32 vuotta ja kantaa rinnassaan hopeametallin kunnollisesta palveluksesta. Muistona Englannista olostaan on hra Matilaisella se, että puhuu selvään englanninkieltä ja voipi vieljellä englanninkielistä kirjallisuutta. (Mikkeli 9.10.1895)

Pikainen laskutoimitus kertoo, että Matilaisen oleskelu Englannissa on tapahtunut kauan ennen Schliemannin kielitaidon kohennusta. Eli Matilainen ei ollut tuo kielenopettaja, mutta kylläkin kiitettävä kielitaidon ylläpitäjä, sillä englannille oli Mikkelissä todennäköisesti 1800-luvun lopussa yhtä vähän käyttöä kuin suomelle Euroopan suurkaupungeissa. (Englannin kielen osaamisesta 1800-luvulla kirjoittettiin Kielen kannoilla -blogissa toukokuun lopulla.)

Adam Viskari

Olen selaillut Jac Ahrenbergin (1847-1914) muistelmia Människor som jag känt : personliga minnen, utdrag ur bref och anteckningar. Kaikista teksteistä hienoin on mielestäni ensimmäinen: Adam Viskari. Siinä Ahrenberg kertoo lämpimästi ja elävästi Viipurin saaristossa sijainneen lapsuudenkotinsa Vainikan apumiehestä, josta en tohdi käyttää sanaa renki.

Ahrenbergin kuvauksessa Viskari oli vähäsanainen, juopotteleva ja paljon sylkevä, mutta ilmiselvästi pienen pojan paras ystävä. Ajan ruokaopin mukaan lapsien piti syödä kevyesti aamulla, mutta Viskari pelasti Jacobin nälältä:

När min knappa frukost i hemmet var slut, gick jag till statarestugan, satte mig på bänken invid honom, och gubben stoppade i mig strömming, halstrad braxen, hålkaka och kalja, allt medan han muttrade om herrskapets oförstånd. Barn skulle få äta när de ville, det var hans teori, en teori som i hög grad tilltalade mig. Kom vid denna dejeuner någon misstänkt person in, som ansågs löpa med limstången, tog Ukko mig varligt om nacken och gömde mig under bordet mellan sina ben. När faran var öfver, drogs jag åter fram — åt än mer och mådde godt.

Viskarilla oli myös merkitystä laajemmin, hän oli kansanparantaja, jonka luokse tultiin Ahrenbergin muistelmien mukaan Lappeenrannasta ja Haminasta asti. Viskari oli nuorempana itse käynyt Jacobille kertomansa mukaan Amsterdamissa ja hänen muotokuvansa matkusti Dresdeniin asti, jossa Ahrenberg sen hämmästykseen näki taidenäyttelyssä nimikkeellä "Der Zauberkerl von Rasalaks". Mielelläni esittelisin sen tässä, mutta voin tarjota vain saman saksalaisen taiteilijan Bernhard Reinholdin vuonna 1872 maalaman muotokuvan Ahrenbergin isästä Carl Wilhelm Ahrenberg. (Taulun mv-valokuva Daniel Nyblin.)

Jälkeenpäin Ahrenberg arvelee, että Viskari ei ollut sukunimi vaan muunnos kalastajasta eli sanasta fiskare. Henkikirjassa 1855 Vainikassa on kaksi Adamia: loinen Adam Porka ja muonatorppari Adam Wiskas. Jälkimmäinen myös henkikirjassa 1860. Tilattomien rippikirjassa 1851-1865 hänellä on selvemmin sukunimi Viskars, patronyymi Pettersson, syntymävuosi 1798 ja vaimo Anna Kyckling s. 1810. Näillä tiedoilla Hiskistä löytyy Viipurin maaseurakunnasta lapset Michael (s. 9.10.1844), Jonas ja Helena (s. 17.8.1848), Helena (s. 3.9.1851). Kastetietojen mukaan perhe asui Rasalahdessa, jossa sekä Adam että Anna olivat asuneet myös avioituessaan 22.12.1839. Katiha-hapuilulla selviää, että Adam kuoli 2.1.1879 ja Anna 26.12.1882. Hiskin litteroinnissa Viipurin maaseurakunnan Merijoen kylässä on 19.5.1798 syntynyt Adam, jonka isä "t. Peter Virkari". Sopii rippikirjan syntymävuoteen, mutta jätän todistusketjun rakentamatta.

Terroriteon jälkeen

Enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi, minkälaista oli Bobrikoffin seuraajalla tulla asemapaikkaan, jossa edeltäjä oli murhattu. Jac Ahrenbergin kuvauksen mukaan ainakin Obolenskin palvelija, herra Diedrich, oli aivan hermoheikko. Kun hän näki kenraalikuvernöörille tarkoitetun asuinpaikan, hän oli täysin kauhistunut: puinen huvila keskellä ei mitään, svekomaanit voivat hyökätä mistä suunnasta tahansa. Matalaan kellarikerrokseen voidaan heittää helvetinkoneita, tai mitä tahansa...

Diedrichin seurassa ollut Ahrenberg totesi rehellisesti olevansa itsekin svekomaani. Sitten hän vei Diedrichin kaupunkiin nauttivaan vahvistavia.

Poliittisista mielipiteistään huolimatta Ahrenberg sai sisustaa kenraalikuvernöörin virka-asunnon eli nykyisen Kesärannan Obolenskille. Bobrikoff ei Ahrenbergin muistelmien mukaan ehtinyt Kesärannassa kääntyäkään ja näin asia esitetään myös Valtioneuvoston kotisivuilla.
Ahrenberg kutsuttiin Obolenskin illallisillekin. Hän rohkeni siellä ehdottaa kenraalikuvernöörille Suomen lehdistön vapauttamista Bobrikoffin asettamista rajoituksista. Erityisesti Ahrenberg mainitsi Päivälehden ja Obolenskin ihmetellessä kielikamppailun vastapuolen asian ajamista, Ahrenberg totesi  "Pressfriheten står öfver alla partier".

Ajatus, jonka monet jakavat edelleen. Tutulta, harmittavasti, kuullostaa myös Ahrenbergin käsitys venäläisistä ja lehdistönvapaudesta. Hämmästyttävästi tämä on mennyt sensuurista läpi kun muistelmien Människor som jag känt : personliga minnen, utdrag ur bref och anteckningar viides osa on ilmestynyt 1910:

"En lifslång erfarenhet har hos mig stadgat den fasta öfvertygelsen, att när man talar med en bildad ryss om en fri press och om konstitutionalism, så förstår han saken, medan man talar och så länge man talar med honom, sedan är det slut."

~Elinikäinen kokemukseni on vahvistanut näkemykseni, että kun puhuu koulutetulle venäläiselle vapaasta lehdistöstä ja perustuslaista, hän ymmärtää asian niin kauan kuin puhe kestää ja sitten se loppuu.

Ulkomainen näkemys Suomen tilanteesta Obolenskin aikaan on luettavissa kirjasta The revolution in Finland under Prince John Obolensky (1911).
Obolensnkin muotokuva sanomalehdestä Wiipurin Sanomat 13.7.1904. Huvilan piirros kaapattu kaupunginosat.net -sivustolta.