Suomalaiset merillä ja helsinkiläinen Tahitilla 1799

Posttidningar julkaisi 1.2.1800 Lontoossa marraskuun alkupuolella pappi Nisserin kirjoittaman koosteen merimiehistä keräämistään tiedoista. Pitkässä kirjoituksessa on useita suomalaisia, mutta tietojen laatu on heikko.

Joh. Pet. Holmgren Helsingistä oli kirjoittanut omaisilleen ollessaan viimeksi Lontoossa joulukuussa 1798. Sittemmin hän otti pestin laivalle, joka lähti Granadaan.

Kuolintiedoissa oli mukana Länsi-Intiassa hukkunut Jakob Björkström Suomesta, kotimatkalla Martiniquesta kuollut J. Lindfors Turusta, Länsi-Intiassa kuollut Math. Julén, Kingstonissa 1799 kuollut And. Östberg Kokkolasta. Lisäksi äskettäin Lontoossa kuoli kahdessa päivässä kuumeeseen noin 19-vuotias Johannes, joka oli kotoisin joko Pietarsaaresta tai Kokkolasta.

Lisäksi oli saatu tieto, että vuonna 1797 Tahitilla eli kaksi ruotsalaista, jotka toimivat englantilaisten lähetyssaarnaajien tulkkeina eli osasivat sekä paikallista kieltä että melko hyvää englantia. Toinen heistä oli noin 40-vuotias ja kotoisin Helsingistä. Nimensä oli välittynyt Lontooseen muodossa Peter Haggerstein, mutta pappi piti todennäköisempänä, että sukunimi oli Hägersten. 

Wikipediaan on valittu nimiasu Peter Hagerstein. Miehen vaiheista Polynesiassa näyttää olevan hämmästyttävän paljon tietoa, mutta kukaan ei ole onnistunut jäljittämään elämänsä alkua. Epätarkan nimen, iän ja ehkä myös todellisen lähtöpaikan ansiosta jälkien löytäminen olisikin haastavaa.

Lontoosta lähetetyn katsauksen muotoilu viittaa siihen, että vastaavia oli julkaistu aiemminkin. Valmiiksi minulla oli tallessa Handels Tidningissa 22.4.1803 julkaistu tieto Tripolista, jossa Helsingissä syntynyt 19-vuotias J. Borgström oli kuollut.

Suomalaisten saama apu 1810-luvun Englannissa

Vuonna 1806 Britanniassa perustettiin hyväntekeväisyysseura Society of Friends of Foreigners in Distress ja se on Wikipedian perusteella edelleen toiminnassa. Seuran vuosikirja 1813 eksyi tuoreeltaan jonkun suomalaisen käsiin, joka  Åbo Allmänna Tidningissä 31.3.1814 selostaa sen sisältöä. Jo tuolloin oli autettu yli 800 onnetonta. Ulkomaisilla hädänalaisilla ei ollut (tietenkään) oikeutta yleiseen köyhäinapuun. Useimmat avustetut olivat saksalaisia, mutta joukossa oli myös 86 ranskalaista. Tämä oli tietenkin huomionarvoista samoina vuosina käynnissä olleiden Napoleonin sotien takia. 

Lontoo. William Daniell 1804, British Library

Turkulaiseen sanomalehteen kirjoittamiseen todennäköisesti innosti se, että vuosikirjassa oli mainittu suomalainen merimies. Tämä oli Suomen sodan aikana jättänyt kotiseutunsa ja tullut vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Lontooseen, ottaakseen englantilaisen meripestin. Ensimmäisen matkansa jälkeen hän sairastui ja muutaman kuukauden päästä kuoli. Raskaana ollut vaimonsa jäi yksin kahden lapsensa kanssa. 

Seuran avulla 11-vuotias Suomessa syntynyt poika otettiin merikapteenin huostaan kasvatettavaksi merimieheksi. Mutta jo kuuden kuukauden jälkeen poika sai niin vaikeita kaatumatautikohtauksia, että hänet palautettiin äidilleen. Seura tuki heitä edelleen. Kirjoittaja uteli lukijoilta perheen lähtöpaikkaa ja esitti sopivaksi, että perhettä autettaisiin myös kotimaasta käsin. Myöhempiä kirjoituksia aiheesta en löytänyt.

En myöskään löytänyt verkosta valmista sarjaa seuran digitoituja vuosikirjoja. Vielä vuonna 1824 mukana on nimettöminä esitettyjä esimerkkitapauksia avustettavista ja vastaavista lienee löytynyt suomalaisperhe. Myöhemmin keskitytään luettelemaan lahjoittajia, millä tietenkin oli tarkoitus innostaa uusiin lahjoituksiin. Jaetut avustukset tilastoitiin maittain ja Suomi on mukana Venäjän luvussa.

Nanoserkku Lontoossa

Käsikirjoituksessani Schildtit ja Spolstadin Hohenthalit on mukana Matthias Schildtin Göteborgissa 1800-luvun alussa syntynyt jälkeläinen, joka asuttuaan vuosikymmeniä Yhdysvaltain itärannikolla muutti Lontooseen, jossa kuoli. Ottaen huomioon kyseiselle porukalle ominaisen liikkuvuuden ei ollut yllättävää huomata, että Matthiaksen jälkeläisiä oli tässä Euroopan suurkaupungissa aiemminkin. Mutta ehkä kuitenkin hieman erikoista, että he olivat Suomessa syntynyttä haaraa.

Matthias Schildtin tyttärentyttären pojanpoika Aron Mathesius syntyi Pyhäjoella 24.11.1736. Opiskeltuaan Oulun triviaalikoulussa, Uppsalan yliopistossa ja Turun akatemiassa hänet vihittiin papiksi 5.12.1767 ilmeisesti saatuaan pätkätyön Kalajoen kirkkoherran apulaisena. Jo vuonna 1768 hänet mainitaan Lontoon ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherran apulaisena.

Lontoon ruotsalaisesta seurakunnasta olen kerran lyhyesti kirjoittanutkin. Ruotsalaisen artikkelin perusteella seurakunnalle valmistui uusi kirkko 1720-luvun lopussa Itä-Lontooseen ja tästä luovuttiin vasta 1900-luvun alussa, joten Merimiehen ystävässä 6/1883 kuvattu kirkko lienee Aronin tuntema.

Aronin avustama kirkkoherra Arvid Ferelius oli kolme vuotta aiemmin haudannut Lontoossa Aronin poliittisesti aktiivisen velipuolen Johanin (SBL, BLF), jonka matkan syynä sanotaan olleen salainen toimeksianto.

Aron seurasi Fereliusta kirkkoherrana 1773. Edellä mainitun artikkelin mukaan hänen virkakaudellaan seurakunnan kirkkon itäosaan valmistui sakaristo, jota on pidetty Lontoon kauneimpana. Kotimaassakin huomioitiin pitämänsä saarna, joka painettiin vuonna 1781.

Götheborgska Nyheter 6.7.1782

Tätä enemmän huomiota ovat historiankirjoituksessa saaneet Aronin jakamat tiedot Ruotsista Lontooseen myös päätyneen Emmanuel Swedenborgin "mielenvikaisuudesta". Maaliskuussa 1772 Swedenborgin ollessa kuolinvuoteellaan hän ei hyväksynyt Aron Mathesiusta avukseen vaan piti löytää toinen pappi.

Aron pidätettiin kertaalleen virasta useampien rikkeiden vuoksi (egenmäktig förvaltning av kyrkomedlen, personliga utfall från predikstolen, bristande ordentlighet vid protokollens förande och dess undertecknande med ledamöters namn utan deras vetskap), mutta sai sen takaisin alkuvuodesta 1779. Vuonna 1785 Aronia itseään pidettiin niin mielenvikaisena, että hänen piti jättää työpaikkansa.

Jostain syystä hän ei palannut lapsuutensa Pohjanmaalle vaan päätyi varsinaiseen Ruotsiin Björsäterin seurakuntaan, jossa meni 1.12.1789 naimisiin vänrikintytär Johanna Kempen kanssa. Vihittyjen listan jälkeen uutinen tulipalosta Inrikes Tidningarissa 10.3.1797 kertoo Aronin tuolloin asuneen Halvfaran tilalla.

Kolme vuotta ennen kuolemaansa Aron sai vielä kirkkoherran viran Fågelåsin ja Hjon seurakunnassa, jonka rippikirjaan vietiin poikansa ja tyttärensä, joiden syntymäpaikaksi merkittiin Stora Halffara.

Aron kuoli 29.11.1808. Genin sukupuun mukaan sekä tyttärellään Marialla että pojallaan Johanneksella oli jälkeläisiä.

2 taloa 1700-luvulta Lontoossa

Viime sunnuntaina lähdin Lontooseen hakemaan etäisyyttä Suomi100-juhlintaan. Heti keskustaan päästyäni suuntasin Dennis Severs' Houselle, jonka ainoa aukiolo matkani aikana oli alkamassa. Onneksi en viivytellyt, sillä jonossa ehdin seisoa. Sisään kun päästettiin vain kymmenisen henkilöä kerrallaan.

Tämä talo ei ole "kulttuuriperintöä", "paikallishistoriaa", "antiikkia" eikä "museo", esitettään lainaten. Dennis Severs on lavastanut 1700-luvun ja 1800-luvun interiöörejä, joiden on tarkoitus olla hetkiä kuvitellusta eletystä elämästä. Vain kynttilöillä (!) ja takkatulilla valaistut huoneet ovat täynnä tavaraa ja yksityiskohtia, kuten puolityhjät viinilasit, kampauspöydän pinnit ja kampaan jääneet hiukset. Vaikuttavin oli päättyneet bileet, joiden punssimaljassa oli enää mausteita ja sitrushedelmän palanen.

Talossa ei saa valokuvata ja kierros olisi pitänyt tehdä hiljaisuudessa, mutta yksityiskohtia ei ympärilläni maltettu olla kommentoimatta. Ääniefektejä huomasin vain muutaman enkä tuoksujakaan varsinaisesti, mutta tunnelma oli kokonaisuudessaan aivan toinen kuin tavallisissa tyylihuonemuseoissa, joissa ruokapöytä on "katettu" lavasteruualla. Yhtäaikaa romanttinen ja realistinen. (Kuten ullakkohuoneen sisäkatto, joka oli mukamas rikki tai romahtamassa.) Ja lämmin, sillä liekit.

Myöhemmin reissulla katsastamani Dr. Johnson's House oli aivan muuta.

Ihan oikea 1700-luvun talo, jossa oli asunut se "jos olet kyllästynyt Lontooseen, olet kyllästynyt elämään" -mies juuri silloin, kun oli kirjoittanut sanakirjaansa eli pääteostaan. Autenttisuutta riitti, samoin kuin kerrottavaa.

Muutama Johnson'in ajan esine ja huonekalu oli esillä, mutta kokonaisuutta ei oltu paikattu tyylihuonekaluin vaan vierailijoiden käyttöön tarkoitetuin pöydin ja istuimin. Huoneet olivat siis käytännöllisesti katsoen tyhjiä ja hiljaisuus (ollessani yksi kolmesta vieraasta, ei jonoja) paljon täydellisempi kuin Severs' Housessa.

Kun taas Johnsonin aikaan talo oli täynnä ihmisiä, jotka eivät pelänneet sanoa sanottavaansa. En käyttänyt ääniopasta, mutta olisin siitä mielelläni maksanut, jos olisi luvattu kuuluvan menneisyyden dramatisoituja keskusteluja. Huoneiden infolappusissa oli mielenkiintoistakin asiaa, mutta kokemus jäi valjuksi.