Helsingistä Turkuun höyrylaivalla kesällä 1889

Päivän uutisissa vuonna 1889 julkaistu Matkamuistelmia (*) on allekirjoitettu nimellä Oleks. Kirjoittaja toteaa aluksi kuljettaneensa edellisenä syksynä karhut Korkeasaareen, mutta tämä ei auta tunnistamisessaan. Matkansa pysähtyi Turussa ja Ahvenanmaalla ennen Tukholmaa. Liikkellelähtö tapahtui Helsingissä. 

Syy, minkätähden matkustimme höyrylaiva "Nystad"issa, oli se, että tämä höyry kulkee koko matkan Turkuun saakka kauniissa saaristossa, johon tahdoimme tutustua. Näin kävimme, Porkkalassa, Pikkalassa, Svenvik'issä, Fagervik'issä ja kauniin Barösund'in kautta. Täällä on luonto ihana. Jylhät vuoret, milloin honkien ja lehtipuiden koristamat, milloin paljaat, ahtaat vedet, pitkät salmet ja molemmalle puolelle ulkonevat syvät lahdet tyynine vesipeilineen, kaikki muodosti maiseman täynnä rauhaa ja suloa. Kello puoli yhdeksän illalla rupesivat Tammisaaren kirkontornit näkymään. vasemmalla puolella kulkuväylää oli kaunis havumetsä ja miellyttävä puhdas hietaranta. Erääseen pieneen, ihanaan lahteen oli maalattu laiva laituri lipputankoneen tehty. Ihmisasuntoa ei näkynyt läheisyydessä eikä laivaakaan pysähtynyt siltaan. Kohtelias kapteeni selitti meille, että rannikon nimi oli "Hvitsand" (valkohiekka) ja silta sekä siitä vievä tie oli yksityisen henkilön, vapaaherra H:n, huolen kautta hiljan rakennettu.

Mutta minne tie? Dagmar'in lähteelle. Ja nyt juohtui mieleeni kaikki kertomukset H. H. M. M:iensa täällä käynnistä. Tämän lähteen reunalla olivat He toissa kesänä suvainneet viettää eräitä tunteja yksinkertaista perheelämää luonnon helmassa. Keisarinna itse oli keittänyt kahvin, johon tarvittavan veden Keisari oli noutanut rannalta, jolle hän myös oli tehnyt pienen kivisillan, kun ranta oli loiva. Terve tulleet takaisin!

Kello yhdeksän tulimme Tammisaareen. Täällä oli seuraavana päivänä seminaarin laulututkinto ja lopputoimitus, jonka tähden laiva jäi odottamaan Turusta ja Ahvenanmaalta kotoisin olevia oppilaita toiseen päivään kello yhteen asti. Hyvä aika siis tutkia ja tarkastella kaupunkia. [...]

Jatkoimme matkaamme. Seuraamme oli tullut noin kaksi tusinaa nuoria neitosia, joiden läsnä olo ei enentänyt hiljaisuutta laivalla.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin olimme Hankoniemessä, jossa höyry pysähtyi kuuluisaksi tulleen möljän ääreen, joka kyllä näytti tarvitsevan jatkoa. Tätä ei oltu hommattu sen enempää kuin että sen tuleva laajuus oli merkitty tynnyreillä. Laiva seisoi kylliksi kauvan, että saimme nähdä kivenhiomis-osake-yhtiö "Granit'in" työpajan ja valmiin varaston. [...]

Sitten kävimme Nordenskiöldin kivellä (eräs N:skiöldin täällä käymisen muistoksi korkealle mäelle tehty kivipöytä). Se on kauniisti hiottu, kirjoituksella varustettu, ja kivipenkkien sekä pensaiden ympäröimänä. Pienen ruotsinaikuisen linnoituksen "Gustafsvärd'in" rauniot näkyvät tähän, sekä etempää Hankoniemen silmä, sen pulska majakka Mutta eteenpäin vaan. Tulimme Bromarf'in pitäjään, jossa höyry kävi kirkonkylässä. Näimme pienen puukirkon, joka oli tehty vanhaan kaavaan: jyrkkä katto, pienet akkunat ja kello-tapuli erillään kirkosta.[...]

Saloon emme poikenneet; jätimme vaan eräitä matkustavia Vartsaloon. Kauniit olivat seudut, mutta kovasti nukutti; oli näet kello jo kaksi yöllä. Kävimme siksi levolle emmekä havahtuneet ennenkuin pitkä vihellys ilmoitti, että lähestyimme Turkua

(*) I 18.06.1889 no 139; II 12.07.1889 no 159; III 13.07.1889 no 160; IV 10.08.1889 no 184; [V] 10.09.1889 no 210; VI 25.10.1889 no 249; VII 30.10.1889 no 253; VIII 06.11.1889 no 259

Heinäkuun jumalanpalveluksissa 1800-luvun alkaessa luetut lait

Kansalliskirjaston digitointeihin kuuluu Yhteenweto njistä kuning. asetuxista, plakateista, kirjoituxista ja päätöxistä, iotka sarnastoleista pitä kirkoisa, osittain ylitze koko waldakunnan, ja osittain erinomaisisa paikkakunnisa ylösluettaman, ynnä tiedon kansa, millä ajalla wuodesta, njin myös paikkakunnasa, josa ylöslukeminen kustakin asetuxesta tapahtuman pitä. Hänen kuning. maj:tins armollisimman käskyn jälken kokoonpandu ja präntistä ulosannettu (1800). Tästä siis selviää ikivihreät tekstit, joita papit joutuivat toistuvasti lukemaan ja seurakuntalaiset kuuntelemaan. Kaiken muun kuulutettavan ohella.

Tuolloinkin hallinto havitteli uusia kaivoksia, joten vuosittain oli syytä lukea vuonna 1723 annettu Armollinen Plakati ja Säändö niistä vapauxista ja Eduista, kuin kaikkein niiden yhteisesti pitä nautita saaman, jotka täsä Vantakunnasa ja sen omaisisa Maakunnisa jongun-kaldaisia Metall- ja Mineral Suonia ja hyödyllisiä Kivenlaatuja löytävät, ilmei andavat ja käymän saattavat. Tekstissä lueteltiin metalliesimerkkeinä "Kulda, Hopiata, Vaskea, Tina, Plyijyä, Elävätä hopia ja Rauta"

Useampia eli lähes kaikkia koski tammikuussa 1738 annettu Asetus kaikinaisten Rättyin kokomisesta Paperi-Brukeihin Waldakunnasa. Tekstiilien keruu paperitehtaisiin kuului jumalanpalvelusten ohjelmistoon myös lääninkanslian kuulutusten aiheena. Turun kuulutusten läpikäynnissä nämä ovat erottuneet poikkeuksellisella kaksikielisyydellään (1760, 1763, 1794, 1797)

Vaikka tavanomainen palveluksenvaihtoaika oli syksyllä heinäkuun lukuohjelmaan kuului vuonna 1757 annettu Asetus, niiden rangaistuxesta, jotka kirjoittavat eli andavat kirjoittaa itsellensä petollisia Orlofs- eli Lupa-Sedeleitä taicka Ero-Sedeleitä irti palveluxesta. Liikkumiseen liittyi myös vuoden 1741 Asetus Irrallisesta ja hyödyttömästä Väestä, kuin Ulkomalda sisälle tule niin myös kerjäämisen estämisestä, johon sisältyy mielenkiintoisia rinnastuksia.

kaiki Judalaiset, Sawojardit, Liinan dansajat, Commediantit, ja muut kuoharit mikä nimi heillä olla mahda, Mustalaiset, Zigenarit, jotka moninaisella Jumalattomuudella, ennustuxilla, vallheilla ja varkaudella tekevät Yhteiselle Kansalle suuren vaivan ja rasituxen, niin myös muut senkaltaiset, jotka Barometerein, kaikenlaisten klasein, Theen ja muiden vähemmän tarpeellisten kaluin kansa Ulkomaalda Valldakundaan tulevat, ja valmista rahaa myötänsä poisvievät 

Tähän nuorallatanssijoiden liikkumisen kieltämiseen törmäsin, kun selvittelin karhujen tanssittajia. En ehkä tuolloin lukenut asetusta huolellisesti, sillä nyt herää kysymys savojardien ansaintatavoista eli paheksutusta toiminnasta. Olof Dalinin lehdessä 1700-luvun alussa savojardilla on selässään laatikko, spelwärk. Posetiivareita? SAOB:n artikkelista syntyy sama mielikuva.

Kulkemiseen liittyi vielä myös vuonna 1748 annettu asetus jonga kautta ne niin kutsutut Tattarit eli Mustalaiset ja Zigenarit, kuin myös irralinen ja Joutilas väki, kieletän kulkemasta ymbäri Maata, joka toistettiin heinäkuussa "raja maissa", kun se oli jo maaliskuussa luettu koko maassa.

Lisäksi "niisä Paikkakunnisa Merimaista jotka makavat Merenkulmalla" luettiin syksyllä 1750 annettu asetus niistä Merimenoon harjaunduneista Miehistä, jotka jo ovat andaneet, eli tästälähin tahtovat andaa enrolerata eli sisällekirjoitta heidän nimens, palvelemaan Kuningallisen Amiralitetin alla.

Läänityksen saanut taloudenhoitajatar

Inrikes Tidningarissa 9.8.1784 julkaistu ilmoitus on lähtökohtaisesti tavanomainen. Joku on kuollut kaukana lähtökohdistaan ja mahdolliset perijät ovat tuntemattomia. Ilmoitustekstissä on kuitenkin pari mielenkiintoa herättävää yksityiskohtaa. Ensinnäkin vainaja Anna Margaretha Böhmin oli syntynyt "jollain Saksan seudulla". Toiseksi häntä kutsutaan taloudenhoitajaksi, jolla oli ollut elinikäinen "läänitys" rälssitilaan. Kolmanneksi, ettei asiat olisi liian yksinkertaisia, hänen sanotaan kuolleen 6.2.1782 Mynämäellä, jonka haudattujen listassa ei ole vastaavaa riviä.

Helposti ei myöskään löydy Antikkalan omistushistoriaa, mutta kylläkin paljon sen osia. Wikipediasta aloittaen: 

Antikkalan kylässä on sijainnut kaksi taloa, Antintalo ja Haijala eli Hajala. Molemmat tiloista ovat olleet rälsseinä. Antintalo kuului myös Turun tuomiokirkon omaisuuteen vuodesta 1421. Kirkontilojen peruutusten myötä Antintalo joutui kruunun haltuun vuonna 1555, mutta Haijala säilyi rälssitilana vielä ison reduktion jälkeenkin. Antintalosta tuli yksi Mietoisten ensimmäisistä perintötiloista vuonna 1761.

KA 7588:118

Kirkonkirjoissa Antikkalan kaksijakoisuus on vaikeasti hahmottuvaa, mutta esimerkiksi vuoden 1750 henkikirjassa selvää.   Erilliset nimet näkyvät vuoden 1845 maakirjassa, jossa Hajala on rälssitalo ja Antintalon osti verolle 22.2.1762 tilaa viljellyt Henrik Johansson, joka lienee oheisessa henkikirjaleikkeessä päällimmäisenä. Paikallaan on 1700-luvun lopulla Matts Henriksson, joka osti tilan äidiltään (1. lainhuuto 31.3.1773).

Eli säätyläisten kesken tehdyt kaupat, jotka löytyvät Turun maakunta-arkiston lainhuudatuskortistosta koskevat sitä puolikasta, jonka tulot eli "läänityksen" Anna Margaretha Böhmin tuntemattomana ajankohtana sai. Varhaisimmassa kirkkoherra Lars Sacklinius sai 1. lainhuudon 24.11.1727 "Antikkalalle", jonka oli myynyt kornetti Berndt Johan Wunsch. Maakirjojen perusteella omistus siirtyi vuoteen 1739 mennessä Anders Henrik Ramsaylle (s. 1707) (KA 7517:146, 7546:143, 7589:140).

Hän kauppasi tilan hovijunkkari Blechard Lybeckerille (s. 1723), joka sai Antikkalaan ensimmäisen lainhuudon 7.10.1765. Toisessa lainhuudossa, jonka onnistuin löytämään tuomiokirjasta miehiä kutsutaan langoksiksi. Tällä tarkoitettiin sitä, että Ramsayn äskettäin kuollut vaimon sisar oli Lybeckerin vaimo. Ilmeisesti tila pysyi sitten suvussa, sillä Gustaf Bleckert Lybecker sai 1. lainhuudon 29.1.1807.

Anna Margareta Böhmin/Bömin (s. 1720) kävi Antikkalasta käsin ehtoollisella viimeistään vuonna 1761 (Mietoinen RK 1759-1764, 3). Vuodesta 1765 alkaen hänet on rippikirjassa merkitty Antikkalan puolikkaan emännän paikalle (Mietoinen RK 1765-1770, 99;  RK 1771-1782, 5; Mynämäki RK 1765-1770, 309;  RK 1780-1785, 351). 

Iisakki Saarijärven poikamiesvuodet, poikansa sanoin

Alavuden kirkko
Signe Brander, Museovirasto

Iisakki Mikonpoika Saarijärvi syntyi 28.6.1851 Sydänmaan kylässä Alavuudella. Poikansa kertomuksen mukaan 

Hän oli pienen talon poika, A:n pitäjän, S:n kylästä. Hänen isänsä oli suuri juoppo ja omasi niitä paheita, jotka sen yhteyteen kuuluvat. Hän eli sitä elämää, että tulkoon jälkeemme vaikka veden paisumus. Talo velkaantui velkaantumistaan, mutta siitä ei hän välittänyt, juomingit saivat yhä hurjemman luonteen, sekä jalka-vaimojen luku karttui sitä mukaa kuin ajat vierivät eteenpäin. 

Kirkonkirjojen mukaan Iisakin isä oli Mikko ja kertomuksessa häntä kutsuttiin pitäjällä Rumpu-Mikoksi. Tarinassa Iisak on lapsisarjan vanhin ja isä-Mikon kuolemaa seuraa tilan pakkohuutokauppa. Kuoleman ajoitus ei stemmaa kirkonkirjoihin, joissa Saarijärven osalla on kylläkin toinen omistaja vuoteen 1870 mennessä (RK 1864-1870, 909; 1871-1880, 671)

Iisakkin on merkitty kirkonkirjoihin raajarikoksi (RK Alavus 1881-1890, 106, 961; 1891-1900, 1344) ja vammautuminen on olennainen osa kertomusta, joten 1860-luvun nälkävuosien jälkeen ajoitettu jakso pitänee paikkansa.

Heti kun Vaasan rata valmistui, niin lisakki muutti Porin rataosalle, jossa hän pääsi jarrumieheksi santajunaan. Siihen aikaan ei ollut vielä ilmajarruja, joten täytyi käsin jarruttaa, ollen se useammassa tapauksessa epä-varmaa, jos saa pidättämään junaa lainkaan. 

Kokemäellä oli eräs hieta-kuoppa, jonne piti laskea hieta-vaunuja miesvoimalla. Iisakki oli myös niissä jarru-miehenä. Erään kerran oli heillä laskettavana kymmenen vaunua alas kuoppaan, mutta silloin eivät jarrut pitäneetkään, vaan vaunut syöksyivät alas kuoppaan hirmuisella ryskeellä. Toiset jarru-miehet hyppivät pois, nähdessään uhkaavan vaaran, mutta Iisakki ei joutanut ajatella pois hyppäämistä, sillä hän oli tottunut tekemään työnsä aina kunnollisesti. lisakki kiertää jarruaan epätoivon vimmalla. Viimein jarru-tanko katkeaa. Iisakk putoaa vaunujen väliin, vasen jalka mennen poikki ja oikea  jalka ruhjoutui niin pahoin, että luut irvisti ulos. lisakki makasi pyörtyneenä pitkän ajan, toisten työmiesten luullen hänen kuolevan.

Töysässä vihittiin 18.11.1888 itsellinen Iisakki Mikinpoika Saarijärvi ja itsellisnainen Lovisa Kustaantytär Puoliväli. Eli tätä ennen Iisakki oli suunnannut

T:n kappelia kohti, jossa, kuten hän itse sanoi, ylhäisen isän ilmoittaneen olevan hänelle varattuna vaimon, kuten ennen raamatun Iisakille. Todellisuudessa oli lisakki hänet jo ennen nähnyt ollessaan edellisellä kerralla korjailemassa rukkeja sekä myömässä käsitöitään. Silloin oli hän jo salaisesti häneen rakastunut, ja sitten oli hän nähnyt unta hänestä, että kun vaan yrität, niin kyllä sinä hänet saat. Nyt hän menikin oikeastaan kosimatarkoituksessa, osti kahden markan nisut kelkkaansa ja niin hän saapui siihen taloon, jossa hänen mieli-tiettynsä hääri askareissa. [...]

Oli jo ilta myöhä, ennen kuin lisakki sai tilaisuutta esittää asiaansa Lovisalle. Talon-väki oli jo mennyt levolle, ainoastaan Loviisa oli jäänyt lämmittelemään jalkojaan, ison hiilloksen ääreen. Hanna, Lovisan tyttö jo nukkuu sikeätä ilta-untaan suuren pirtin perä-sängyssä. Iisakki kysyi, jos Lovisaa haluttaisi syödä vehnästä, ottaen samalla vehnäs-koppansa esille. Lovisalla ei tietystikään ollut mitään sitä vastaan. Siinä vehnästä syödessään Iisakki esitti asiansa, että vaikka hän onkin näin vaivaisen näköinen mies, niin kyllä hän pystyy vaimonsa elättämään yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja vähän paremminkin, niin, että etkö sinä Loviisa tulisi jakamaan kanssani tätä maallista vaellusta? 

[...] Loviisa sanoi miettivänsä asiaa ja ilmoittaa päätöksestään Iisakille myöhemmin ja meni nukkumaan tyttönsä viereen. [...]

Mutta lisakki ei siihen tyytynyt, vaan meni nukkumaan Lovisan viereen, huolimatta Lovisan vastustuksista. Lovisa kiepsahti seinän viereen heittäen Hanna tyttärensä keskelleen, joten lisakki el päässyt kosketuksiin hänen kanssaan. Iisakki huomasi, ettei tämäkään peli vetele taivuttamaan Lovisaa. Siksi nousi hän ylös ja haki ulkoa kelkastaan jotain herkku-ruokia ja alkoi syömään, pyytäen Lovisaa tekemään samoin, johon Lovisa lopulta suostuikin. Siinä syödessään Iisakki oikein ylhäisen isänsä kautta rukoili Lovisaa vaimokseen, luvaten pitävänsä vaimoaan oikein paperoidussa kamarissa ja laittaa hänen elämänsä mahdollisimman mukavaksi. Siinä heidän syödessään ja keskustellessaan olikin jo aika kulunut aamu-tunneille, jolloin he molemmat vetäytyivät nukkumaan omille vuoteilleen. 

Nukuttuaan ainoastaan jonkun tunnin, olivat Lovisan kasvot aamulla raukeat, jolloin talon väki alkoi ilkkua, että ei sillä ole väliä minkälainen mies tulee, niin kaikki ne Lovisalle kelpaa. Ja olihan siinä syytäkin, sillä talon renki, joka nukkui toisessa sängyssä, oli nähnyt lisakin menevän Lovisan viereen, mutta oli jo nukahtanut, ennen kuin lisakki tuli sieltä pois. Siinä ei siis ollut epäilystäkään, etteikö Iisakki nukkunut siellä koko yötä. Ihmiset yleensä ovat taipuvaisia alentamaan kanssa-ihmisiään, jos heistä joku hairahtuu. 

Iisakki tapasi vielä ennen poislähtöään Lovisan, sanoi jäähyväisensä, luvaten pian tulla uudelleen. Ja silloin sanoi hän vievänsä Lovisan mukanaan, johon Lovisa ei vastannut mitään. Iisakki käänsi kelkkansa nokan koti-pitäjäänsä kohti ja kevein askelin hän kulki, vaikka “leiviskän” painoinen puujalkansa olikin raskas. Sitä hän ei nyt huomannut, sillä olihan hänellä kaunis morsian siellä takanaan. Saapuessaan H:n taloon, oli hän niin iloissaan, että yritti tanssia, vaikka se kävikin kovin kankeasti luonnollisista syistä. Sisarensa luuli hänen tulleen hulluksi tahi olevan juovuksissa, mutta kun Iisakki kerkesi selittämään, minkä aarteen hän oli löytänyt matkoillaan, niin ei hän enään ihmetellyt Iisakin iloa. lisakki esitti heti asiansa, mitä varten hän oli tullut: että siskonsa mies tulisi hänelle puhemieheksi, sekä, että he saisivat viettää häänsä sisarensa kotona, johon isäntä heti suostuikin. Iisakki lähetti heti tiedot siskoilleen, jotka kaikki olivat olleet naimisissa vuosia. Kaksi veljeään oli mennyt Amerikkaan, joten heitä ei ollut saapuvilla. 

Tieto Iisakin naimisiin menosta nosti aika metakan kylällä. Varsinkin kunnanmiehet ilkkuivat, että kyllä pian saa vaivais-makasiini syöpäläisiä, kun “Keppijalka-Iisakkikin" menee naimisiin. Kylän vaimoväki taas supatteli, että minkähänlainen “lotuska” sekin ihminen mahtaa olla, joka sen raihnaisen miehen kanssa menee naimisiin. 

Iisakilta ei kulunut monta päivää alkuvalmistuksissa, kun hän oli taas matkalla “aarteensa” luo. Tällä kertaa otti hän siskonsa miehen hevosen, ja oikein kirkkoreen, jolla hän porhalsi, laulellen Davidin psalmia. Jokainen oli kehunut Lovisalle Iisakkia sillä aikaa, kun hän oli häähuonetta valmistamassa. Lovisan aivoissa heräsi ajatus, että ehkä hän voi hyvinkin elättää perheensä. Mitään rakkautta ei Lovisa tuntenut, ainoastaan sääliä, sillä hän oli hyvin hellätunteinen. Lovisa kysyi neuvoa isännältään, joka oli vakava ja harvapuheinen mies, joka oli vastannut, että kyllä Iisakki akkansa elättää. Se oli sillä päätetty. Lovisa lupasi lähteä Iisakin matkaan, kun hän tulee häntä noutamaan, niinkuin hän lähtiessään lupasi. 

Oli jo ilta, kun lisakki ajaa karautti pihaan. Lovisa riensi antamaan heiniä hevoselle, mutta isäntä lupasi panna hevosen yöksi talliin ja kehoitti Iisakkia jäämään yöksi taloon, johon lisakki lopulta suostuikin, vaikka hänellä olikin ollut aikomus heti lähteä takaisin ja mennä huomenna kuulutuksille. Emäntä laittoi illallisen nuorelle parille, ja ilta kului rattoisasti Hannan leikkiessä äitinsä ympärillä. Isäntä maksoi Lovisalle kuuluvan palkan ja lahjoitti vielä lisäksi kymmenen markkaa, joten he voivat lähteä aamulla aikaisin. Nyt pääsi Iisakki vapaasti hyväilemään Lovisaansa. Iisakki myöskin lupasi ottaa Hannan tyttärekseen, kun päästään A:n pappilaan. 

Iisakki nousi aikaisin ylös, ja valjasti hevosensa, ja pian sitä oltiin tulossa kotiin päin hyvää vauhtia, sillä hevonen ikävöitsi kotiaan, siksi se juoksi yhtenään. Saavuttuaan H:n taloon, oli päivä jo puolessa. Iisakki kiirehti pappilaan vielä sinä iltana. Syötyään isäntä pisti toisen hevosen eteen, ja niin sitä oltiin taas matkalla kohti pappilaa, tällä kertaa isäntä ollen puhemiehenä mukana. A:n pappila on pitäjän suurin talo, ollen rovastilla yksinään niin iso jyvämakasiini. kuin koko suuren pitäjän lainamakasiini, sillä jokaisen velvollisuus oli tuoda jyviä ja lehmiä silloin kun talosta kuolevat vanhukset.

Rovastin kansliassa istui itse rovasti, paksu kuin tynnyri, jonka eteen Iisakki morsiamensa sekä puhemiehensä kanssa astui. Lujalle siinä otti ennenkuin lisakki sai kuuluutuskirjan. Arvattavasti rovasti pelkäsi, että kerjäläiset lisääntyvät hänen taivaallista rauhaansa häiritsemään. Mutta kuitenkin antoi hän sen lopulta, kun H:n isäntäkin vakuutti Iisakin elättävän perheensä. 

Joku naapureista oli käynyt kaupungissa, josta oli tuonut viinaa, kuinkas muuten. H:n isäntäkin oli tuottanut viisi litraa, heillä oli aikomus juottaa nuori pari juovuksiin samana iltana, kun he palaavat pappilasta. Kuuliaisillaksi oli tuotu, paitsi viinaa, myöskin laatikollinen limonaatia, limonaatin sekaan oli sekotettu viinaa yhteen pulloon, joka oli laitettu tarkasti eri paikkaan nuorta paria varten. Heti kun hevonen ajoi pihaan, ja tulokkaat saapuneet tupaan, kutsuttiin nuori pari kamariin saamaan vähän virvoitusjuomaa. Iisakki oli ehdoton raitis, häntä ei olisi saanut ottamaan viinaryyppyä mistään hinnasta. Kaupungissa käynyt mies esiintyi tarjoijana, silmää iskettiin, suhistiin miehen tarjoillessa “limonaatia." Nuori pari joi lasinsa pohjaan saakka, tarjoilijan kaataen lisää. Siirryttiin sitte illalliselle. lisakille tuli ihmeellinen ruoka-halu, vaikka ei se huono ollut ennenkään, mutta nyt se vasta vaan yltyi mitä enemmän hän söi. Lovisalta sitä vastoin poistui ruokahalu kokonaan ja poistui hän mennen pata-penkille istumaan ja alkoi itkeä tihruttamaan. Mutta Iisakin saarnasuoni puhkesi ja hän alkoi saarnata paukuttaa, niin että suuren pirtin seinät tärisivät, talonväen nauraa virnistellessä. 

Lovisa alkoi tuntea suurta katumusta ottamansa askeleen johdosta, mutta asiat olivat jo niin pitkällä, että oli myöhäistä enään perääntyä. Hänen päässään pyöri monenlaisia viinahöyryjen nostattamia ajatuksia ja hän alkoi etsiä nuoraa hirttääksensä itsensä ja talonväellä oli täysi työ pidättää häntä pääsemästä ulos aikeitaan toteuttamaan. Iisakki ei huomannut Lovisan aikeita, nauroi vain ja tepasteli kehuen, kuinka hänellä on komea emäntä. He asuivat H:n talossa niin kauan kun vihkiminen oli toimitettu, johon meni aikaa kolme viikkoa. Vihkimisen jälkeen läksi nuori pari kiertämään ulkoptäjiin. Iisakki jatkaen edellistä ammattiaan, tekemällä rautalangasta hiiirenpyydyksiä, leipä-pistelöimiä y.m. talouskapistuksia. Usein joutui Lovisa vetämään keikkaa, lisakin parhaansa mukaan perästä auttaessaan, ja Hanna kuorman päällisenä. Kylänväki ilkkui, että kaikkiin se akka otetaan, kun kelkan vedikkoon. 

Kusti Saari ja luokkataistelijoiden kasvatusolosuhteet

Nyt kun Kansalliskirjasto on digitoinut Pohjois-Amerikassa ilmestyneitä suomenkielisiä sanomalehtiä saamme lisätietoa siirtolaisten lisäksi heidän ajatuksistaan kotimaastaan. Tämä kävi ilmi, kun joku hakusanani osui Toverittaressa ilmestyneeseen Kusti Saaren jatkokertomukseen Minkälaiset olosuhteet kasvattavat luokkataistelijoita (13.03.1923 no 11, 20.03.1923 no 12, 27.03.1923 no 13, 03.04.1923 no 14, 10.04.1923 no 15, 17.04.1923 no 16, 24.04.1923 no 17, 01.05.1923 no 18, 08.05.1923 no 19, 15.05.1923 no 20, 22.05.1923 no 21, 29.05.1923 no 22, 05.06.1923 no 23, 12.06.1923 no 24, 19.06.1923 no 25, 26.06.1923 no 26)

Työkansa 28.3.1913

Kertomuksen päähenkilö on Kosti, jonka lapsuuden kuvaus muodostaa pääosan tarinasta. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen hän on jo nuori aikuinen ja lähtee tukkityömaille. Ennen ensimmäisen maailmansodan alkua hän lähtee Atlantin toiselle puolelle ja päätyy läntiseen Kanadaan, British Columbiaan. 

Koska usein on helpointa kirjoittaa omista kokemuksista, vahvin johtolanka oikeaan Kusti Saareen on samalla nimellä B.C.:ssä allekirjoitettu ilmoitus, jossa kaivataan Alavuudelta kotoisin olevaa Albin Haurusta. Albinin harvinaisemman nimen ansiosta on selvää, että häntä oli aiemmin hakenut veljensä Matt Haurunen, joka asui vuonna 1918 Idahossa (Toveri 21.1.1918).

Veljesten äidin sisaruksilla on käytössä Kustin alkuperäinen sukunimi Saarijärvi. Kertomuksesta tuttuja etunimiä ovat Iisakki, jolla on vaimo Lovisa. Heille oli syntynyt Alavuudella 3.8.1889 Kustaa Kosntantin, joka kuoli Yhdysvalloissa. Kun jatkokertomus alkaa Iisakin elämällä A:n pitäjässä, oikea perhe on löytynyt ja kertomuksen yhteys todellisuuteen todennäköinen. 

Kustin kertomuksen varhaisimmassa lapsuudenmuistossa on mukana kaksi vuotta vanhempi Lovisan tytär Hanna. 

Mökissä ei ollut juuri mitään suuhun pantavaa, siksipä Lovisa valmistikin Hannaa ja Kostia kirkon-kylään kerjuulle, sillä lauantaina herrasväki oli anteliaampi. Kostille oli myöskin tällä ajalla syntynyt sisko ja veli, joka oli vielā aivan pieni, ainoastaan parin kuun ikäinen, joten äiti ei itse voinut päästä pyytelemään. Kosti meinasi aivan nääntyä sillä neljän kilometrin matkalla, joka oli heidän kotoaan kirkolle. Kirkon kylässä ihmiset ilvehtien kyselivät, etta kenenkäs tyttäriä ne nämä pojat ovat, johon lapset vastasivat rohkeasti, että he ovat sen puujalka-Iisakin tenavia. Silloin ihmiset tavallisesti alkoivat syytää parjaustulvaansa.

Kaikki p-leet ne menevätkin naimisiin, kuin sekin "keppijalka", joka ei voi elättää perhettään, vaan laittaa ne heti pienenä kerjuulle!

Lasten herkkään mieliin koskivat tällaiset syytökset kipeästi, niinkuin he olisivat tehneet suuren rikoksen syntyessään maailmaan. Hanna ohjasi veljiään menemään tri J:n asuntoon, sillä Hanna oli tottunut saamaan sielta aina jotakin, ja muutenkin olivat he sääliväisiä ihmisiä köyhien lapsia kohtaan. Koski tallusteli tohtorin asuntoon. Hänellä oli kovin rikkinäiset vaatteet päällään. Hanna ohjasi askeleensa kohti pappilaa. Kostin saavuttua tohtorin kyökkiin, tohtorinna silmäili Kostia sääliväisin katsein ja kyseli, mistä kaukaa noin pieni mies on, kun hän ei ole ennen häntä nähnyt? Kosti lasketti, kuin isämeitää koko sukukuntansa, jolloin tohtorinna hymyili pojan rohkeata esiintymistä. 

Hän haki itse tohtorinkin katsomaan pikkumiestä. Heti olikin tohtori kyökissä, reipas ja hyväntahtoinen mies. Tohtori silitteli Kostin päätä ja kysyi, mitä hän haluaisi saada? Kosti kertoi rohkeasti, että heillä ei ole kotona mitään syötävää ja huomenna on sunnuntai ja että isä oli pitkällä matkalla eikä tiedä koska sieltä tulee rahaa. Tohtori ja tohtorinna puhelivat keskenään, että jos antaisimme hänelle poikansa Ilmarin vaatteet, kun ne olivat jo hänelle vähän pienenlaiset. Kosti näki tohtorinnan kuivaavan kyyneleitään. Miksi he noin säälivät häntä? Eihän kukaan ollut ennen noin syvästi heitä säälinyt. Tohtorinna käski Kostin tulla toiseen huonteseen koettamaan, jos Ilmarin vaatteet sopisi hänen päälleen. Kosti oli niin mielissään, pukiessaan melkein uuden puvun ylleen, joka sopi hänelle kuin tehty.

Katsaus kesän 1871 viihdetarjontaan Helsingissä

Arkadiassa 22.8.1871
esiintynyt
  norjalainen Hansen
oli 7 jalkaa pitkä

Weitikka 15/1871:

Parkkiteateri on kaiken kesää huvitellut meitä hyvin vaihtelevilla näytelmillä ja näytteliöillä, saksalaisilla, venäläisillä, Tukholman associationilaisilla, ranskalaisilla, joista ensin mainitut eli saksalaiset näyttivät täällakin olevansa nykyisen maailman "kultturikansaa," jota vastaan toisten sekä laulut että tanssit herättivät kovin sekavia tunteita tulla veitikallisen arvostelun alaisiksi, pait "veljesmaan" representantteja, joiden taidemahti muistuttaa liian paljon Vimmerbyläisyydestä.  

Tämän ohessa ei saa jättää mainitsematta erästä "kauttakulkua" - taiturien lukuun kuuluvaa myöskin tänä kesänä parkissamme kaynyttä amerikalaista konserttinon soittajaa, joka oli laatuanja mainio - ainakin meikäläisille. "Maailman suurin ihme," - jolla oli oikea luonnollinen ihme, eikä mikään maalattu; "yksi ihminen Tulisaaresta" - kääpiöt ja "maailman suurin mies" ovat lähteneet pois Kauppatorilta muille martkkinoille, ja toinen "maailman suurin mies," joka muutamina päivinä näyttäytyi Arkadiassa, on myöskin mennyt tiehensä. 

Abrakadabra-professorin lienee hänen "lentävä" vaimonsa vienyt "siipeinsä suojassa" muille maille, kun täällä kaikki "herrat eivät leikkiä ymmärtäneet." Menageri, joka näkyi olevan joukoille yhtä viehättävä kuin Victor Hugo'n Ursus ja Homo konsanaan, on poistunut rautatientorilta vaunuineen ja rääkättäväksensä saatuine petopenikoine, seurattuna jokaisen ajattelevaisen ihmisen inholta ja sääliltä, sillä sivistyneen aikakauden lakisäädäntőkään ei voi muuta kuin "korkeain asian-omaisten luvalla" myöntää mokomalle kurjuudelle oikeudellista suostumusta. 

Hbl 22.8.1871

Saksalais-franskalaien sotateatteri - jonka lähestyminen tuli tietoomme sähkön voimalla, nopeasti ja kopealla pauhinalla, kuten muistoissa suuren Napoleon'in onneton sotajulistus Preussiläisille, ja jonka suhteen Hufwudstadsblad äskettäin "puhalsi parrastaan" suoraan ja tunnetulla kainostelemattomuudellansa sanoja, jotka kuuluvat pahoin suututtaneen tuon suuren sotajoukon yhteistä ylipäälikköä panoramateaterissa, - on sekin sulkenut porttinsa ihailivilta ja surkuttelivilta. 

HD 8.7.1871

Eräs Wien'iläinen herra pani tässa kesällä puolitoista-sataa öljytaulua näytteille, ja muutamia kappaleita lieneekin todella jäänyt koristamaan moniaiden rikkaiden seiniä täällä - raamit olivat kauniisti "kullalla kuvatut," ja itse maalauksistakin joku hyvin sievä, kuten tuntiat vakuuttivat.

L. Kahrer oli
Franz Lisztin oppilas

 

Musikillista nautintoa meiltä ei ole puuttunut tänä kesänä. Kun toisen lumojattaren tahi lumojan hyväissävelet vielä kaikuvat korvissamme ja kiihoittavat ihastuneen sydämmemme sykytystä, niin jo tiedämme toisen ylistettävän esineen, joka saapi vaiheishalumme vaikuttamaan ja kylvää meihin entistä kohtaan vilpillisen unhottavaisuuden ja odotettavan suhteen nimettömän toivon siemeniä. - Tätä nykyä olemme saksalaisen "ihmelapsen" Laura Kahrer'in noitaverkossa, ja kotimainen nimi Alie Lindberg päästelee sen loihtusolmuja. 

Hinné'n "circusta" rakennetaan parahinansa ja on kohta valmis. - Ilotulisia ehtimiseen Ulriikkaporissa ja Kaisaniemellä. - "Kotimainen vakinainen teateri" on avattu.

Turun seudun suomi vuoden 1880 paikkeilla

Eräänä aamuna menin kaupungin torille, jossa kuulin puhuttavan varsin kummallista kieltä, jossa tuntui joku "prosentti" olevan Suomen kieltä, joku "prosentti" Ruotsin kieltä, vaan suurin osa vallan outoa. Sitä en ymmmärtänyt, enkä tietänyt edes sen mokoman kielen nimestä. Tähän panen näytteeksi jonkun sanan sitä. Torilla riiteli kaksi akkaa keskenään, toinen sanoi: "pirsuski" (pidä suusi kiini), vaan toinen sanoi: "pr'it" (pidä itse). Myös kuulin seuraavan kielinäytteen: "Käsk ny helvetules se Matsonsk' tul' ottama meilt krampsuns tai ma ajan ne uloos y. m. (käske nyt helvetin tulessa sen "Matsonskan" tulla ottamaan meiltä tavaransa, tai minä ajan ne ulos). Nämät ovat helpommat ymmärtää, vaan suurin osa oli sellaista, jota en ymmärtänyt ollenkaan, enkä ennättänyt sitä sen sukkelan lausunnon takia kuullakaan niin tarkkaan, että olisin sitä osannut edes kirjottaa. Vihdoin sain ymmärtäväisiltä kuulla, että sitä kieltä sanottiin Turun suomeksi. (Länsi-Suomi 17.5.1879)

Maalainen vei Turkuun myydäkseen metsänotuksia, jäneksiä ja lintuja. Ostajavaimo tuli jo kaupungin rajalla vastaan ja kysäsi: "Onks myyrä?" — "Ei, mutta jäneksiä ja lintuja on," oli vastaus. Lause: "Onko myydä (myytävätä)," kuuluu Turun murteella: "Onks myyrä?, Koska myyrä on pieni hiiren muotoinen eläin, hyrisi maalainen kummastellen: "syövätkö Turkulaiset hiiriäkin? No, kaikkia heille pitäisi tuoda, yksin hiiriäkin." (Tampereen Sanomat 3.12.1879)

Olimme jo, Porin maantietä kulkien tulleet lähelle Raision kirkkoa, kun saavutimme erään eukon, joka tyytyväisen näköisenä astui hiljalleen eteenpäin. Tervehdykseemme “Hyvää päivää," vastasi eukko, "Jumal' antak'!" — Mihinkä nyt matka?" — "Mene' kotti'; käven Turuss' ostamass' kaffe. Ei noitte' maakauppiotte" kaffe kelp' mihikkä? E mnä tier, mitä lai papeni heill' o. Se o yks kaikk' jos pane heijä kaffetas taikk' ohri pannu. Kyll' se nii' on ko Alastuva Mai sano"!" — "Kuka Alastuvan Maija?" kysyimme me. Luoden kummastuvan katseen meihin, ett'emme muka häntä tunteneet, vastasi eukko: "No se Juha vaima' mies, ko karas täält' merill', ko oil viis vuott' ol' naimisiss' ja jätt' vaimos' ja kaks last' niinko susi penikkas'. Mutt' kyll' Herr' rankas' hänt' sitt' kans! Ameriikas' hän kuol' sitt' kamalall' tavall'." (Aura 19.6.1883)

"Siihen aikaan sitä oikein nappia pelattiin"

US 29.4.1922

Eilisessä kokoelmassa pojat heittivät "yglaa" ja "boblaa". Sanat löysivät selityksensä , jossa muistellaan Helsinkiä kun

Säätytalon kohdalla oli vielä puinen vanha rakennus ja sen takana ääretön tontti, Katajannokalla oli suuri summaton mutavesistö "Poroviken", jossa ongittiin, polvia myöten vedessä, ja jossa aina "nappasi". Ei ollut Katajannokalla silloin kuin muutama kivitalo, lehmät kävivät siellä laitumella, ja Martta oli niistä paimentavista tytöistä se kaikkein kaunein. Suuri kivi, jossa oli paholaisen kavionjälki ja kivettyneen sisiliskon jalka oli yleisen kammon ja ihmettelyn esineenä ja Helsingin ja Korkeasaaren väliä kulki muiden muassa pikku Undine, joka oli niin pieni ja näppärä ja tikutti hauskasti lähtiessään. 

Siihen aikaan sitä oikein nappia pelattiin, pelattiin hartaasti ja intohimoisesti, oltiinpa silloin tällöin poissa koulustakin ja haettiin salainen seutu, jossa syömättä ja juomatta tyydytettiin pelihimoa. 

Niitä oli nappeja monenlaisia, arvoltaan ettaria, tvååaria ja triiaria. Tavallinen asevelvollisen nappi, jossa oli kanta, oli tvååari eli siis kahden arvoinen. Jos kanta lähti, muuttui nappi ettariksi. Ryssän nappi oli aina vaan ettari. Jos kanta lähti, ei sillä ollut mitään arvoa, eikä sillä saanut pelata kuin armosta toisinaan. Poliisinnappi, "pollari", oli suuresti arvossa pidetty ja hiukan harvinainen. Palosotilasten suuret papit olivat "eldsbombaria" ja olivat tavallisesti kolmen arvoisia. Kaartilaisen nappi oli "gardari". 

Aivan erityisen luokan muodostivat semmoiset tvååarit, joiden sisäkuori oli hiukan irrallaan. Niitä kutsuttiin nimellä "lööskolisare". 

Nyt oli tietysti äärettömän tärkeätä, että heitettäissä sai nappinsa niin lähelle seinää kuin mahdollista. Sitä varten oli useita eri menettelytapoja. Nappi lyötiin esimerkiksi aivan litteäksi. Parhaiten nappi litistyi, kun sen asetti rautatienkiskolle ja antoi junan ajaa yli. Silloin saatiin aivan erinomainen "kryyppari", joka usein nousi aivan pystyyn seinään kiinni. Tahikka pantiin kannan ympärille lyijyä. Semmoinen "blyyari" oli kolmen arvoinen, eikä sillä saanut pelata, ellei toisillakin ollut blyyareja. Aivan tavaton "kryyppari" syntyi, kun napin kantaan kiinnitettiin vitjat. Silloin syntyi "tshedjari" jonka arvo saattoi nousta aina viiteen kuuteen saakka. Se oli jo aarre, semmoinen nappi, eikä sillä juuri paljon pelattukaan, pidettiin enemmän vaan kuin arvokaluna. Mutta kun isot pelurit oikein joskus pelasivat "tshedjareilla" niin silloin katselijaparvi tunsi, että jotain suurta ja korkeata tapahtui.

Ryssän nappia ei voinut lyödä litteäksi. Sillä silloin kanta katkesi. Siitä tuli tvåfiari, kun siihen pantiin lyijyä. Yleensä se oli hyvin huonossa maineessa, eikä sillä juuri kernaasti maksettu muuten kuin hätätilassa. 

Kun napit oli heitetty, tapahtui »kilisaaminen". Se, jonka nappi oli ollut lähempänä seinää, otti napit ja kilisti niitä, heittäen ne sitten seinään ja antaen pudota maahan. Jos kannat silloin sattuivat ylöspäin niin se oli "ygloja" ja kanssapeluri oli silloin yhden velkaa. Jos uudesta heitettyä äskeinen kilistäjä taas kilisti "ygloja", oli hän voittanut yhden tvååarin. 

Mutta jos tuli "bobloja" s. o. molemmat kannat kääntyivät alaspäin, niin silloin sai toinen kilisata. Ja jos hänkin sai bobloja, niin sitten taas toinen, kunnes saatiin ygloja tahi "halvoja" s. o. toinen kanta ylöspäin toinen alaspäin eli "yks ygla ja yks bobla". 

Monta kovaa sanaa siinä silloin pelintuoksinassa sanottiin ja monta kertaa olisi varmaan toinen toisen peräti tappanut, kun viimeinen nappi hävisi toisen taskuun. Kyllä siinä silloin "gibat" ja "grishkat" "kaveerasivat" — ja kirosivat, mutta kaikista pahimmin kirosi Vikentin Pääne, kun yhteen menoon hävisi kolme tusinaa tvååaria, ettei jäänyt kuin yksi ryssännappi käteen sekin ilman kantaa. Kaksi "blyyaritshedjaria" hän sentään selitti omaavansa kotona ja viikon perästä hän taas oli yhtä äveriäs kuin muutkin ... 

Niin, se oli silloin, kun sai kesäsin kävellä kaupungilla paljasjaloin ja syödä "maroosia" missä kadunkulmassa vaan halutti, sekä Esplanadilla että Aleksanterilla, eikä vielä tietänyt olevansa tämän kirotun yhteiskunnan jäsen. Se oli silloin niin kaukaisena aikana että huimaa päätä sinne katsoessa ja valtaa tunne aivan satumainen ... (Vuoritsalo. Silloin ennen ... Raataja 2.8.1907)

Romanien tavoittaminen kirkonkirjoista

 Jossain sukututkijoiden keskustelupalstalla vilahti romanitutkimus ja jäi mieleen. Päätin kokeilla onnistuisiko lääninhallituksen (tai-kanslian) kuulutuksissa mainittujen henkilöiden haku.

Ensimmäisessä kokeilussa FamilySearchin rippikirjahaut eivät tuottaneet tulosta.  25.8.1798 annetussa kuulutuksessa mainitaan Siuntiossa heinäkuun lopulla ollut veljessarja Matts (21 v.), Wilhelm (15v) ja Carl Fredrik Lönqwist, joista viimeksi mainittu oli tappelussa kuorma-arjuri Ludvig Ludinin kanssa saanut niin pahat vammat, että kuolema oli lähellä. Kaksi muuta veljeä lähti karkuun ja ilmeisesti heitä haettiin todistajiksi. Syytä etsintäkuulutukseen ei suoraan sanota.

Kuulutuksessa 25.10.1791 mainitaan Gregorius Ståhl ja Anders Ståhl tai Hommonen sekä ensiksi mainitun vaimo Catharina Wenstrom ja piika Johanna Gregorii dotter, jotka Ikaalisten nimismies oli vanginnut kuljeskelun, tappelun yms. vuoksi. Joukko oli kuitenkin onnistunut pakenemaan vankikuljetuksesta Huittisissa, josta käsin peräänsä kuulutettiin. Karkuun lähtiessään Gregoriuksella oli suuri arpi otsassaan ja päällään keltaisin nyörein koristettu upseerin sortuutti, säämiskäiset housut ja musta hattu. Andersilla oli tuore haava vasemmassa kädessään pitkä harmaa takki, tummat hiukset eikä hattua. Naisista ei osattu sanoa muuta tuntomerkkiä kuin tummaihoisuus.

Juuan rippikirjan 1813-22 viimeisellä sivulla on Anders Larm, jolla on huomautus "mustalain". Vaimonsa Stina Hommoin on myös saanut huomautuksen, jota en osaa tulkita. Heidän alapuolellaan on leski Katarina Wenstrom, jonka oli tullut seurakuntaan todistuksen kanssa. Hänen lisämerkintänsä voisi olla merkitykseltään "romani Gregorin leski". Muita osumia ei ole, eikä Hiskissäkään.

Lisää esimerkkejä ja tietoa SukuForumin ketjussa Romanisukujen tutkimuksen pulmia. 

Oliko Kaaperi Kalle?

Alkusyksustä 1891 Uuden Suomettaren nurkkanovellina ilmestyi Konstu Pellikan Toikan Kaaperin muistelmia, jonka saattoi ostaa myös Kertomuksia kansalle sarjan osana 14. Kertomuksen alussa päähenkilö oli 4-vuotias kaupunkilainen, jonka perhe asui '"auttohyyryllä" herraskartanon perällä soukassa kamarissa, johon pääsee alakyökin kautta, kun kääntyy oikealle. Vasemmalle kun kääntyy, niin pääsee navettaan". Niukoista oloista huolimatta isoveljensä kävi koulua. 

Kertomuksen lopussa päähenkilö on 14-vuotias.

Äidin kuoltua alkoi eläminen tuntua työläältä, vaan täytyi siihen tottua vähitellen. Ei meitä lapsia ollut muita kuin minä ja Anna, Pekka meni merelle jo pari vuotta ennen äidin kuolemaa, ja sitte kun Anna otettiin Kilströmille lapsen piiaksi muka, vaikka ei hänestä ollut vielä siihen eikä mihinkään, niin jäimme isän kanssa kahden.

Koska minulla on taipumus tulkita tällaiset tekstit omaelämäkerrallisiksi, yritin hakea lisätietoa Konstu Pellikasta. Ainoa hyödyllinen lähde oli Kanto-kanta, jonka mukaan miehen oikea nimi oli Kalle Riikola. Ei syntymävuotta eikä muutakaan lisätietoa.

Kalle Riikola ei ole uniikki nimi, mutta yhden nimenkantajan muistokirjoitus Pohjolan työmiehestä 15.10.1929 vaikutti lisätutkimuksen arvoiselta. Tämä Kalle Riikola oli syntynyt 26.5.1864 Oulussa, jossa ei ole kansankirjailijoista pulaa. Vanhempansa olivat työmies Josef Anderson Riikola (s. 1.4.1826) ja vaimonsa Britha Josefdotter Kylmänen (s. 22.9.1829) (Oulu kastetut; RK 1858-67, "404"; RK 1881-1890, 289). Äiti ei kuollut ja sisarusten nimet sekät iät ovat toisia kuin kertomuksessa.

Tämä Riikola kuitenkin vaikuttaa todennäköiseltä kirjoittajalta, sillä muistokirjoituksessa kerrotaan, että 

Riikola oli aikoinaan saanut opillista sivistystä: käynyt 5 luokkaa Oulun silloista yksityislyseota. Varattomuuden takia hänen kuitenkin oli koulunkäynti keskeytettävä ja antauduttava laivamieheksi, missä toimessa hän tuli samonneeksi Amerikan, Afrikan ja Australian satamakaupungit, joilta matkoilta hänellä oli monta hauskaa juttua kerrottavana.

Meri oli jäänyt taakse kun hänet vuonna 1892 valittiin poliisiksi Kuolajärvelle. Kertomuksen julkaisuhan tapahtui juuri edellisenä vuonna. Riikola viihtyi paikkakunnalla elämänsä loppuun saakka, vaikka hän heti aluksi joutui julkiseen riita- ja oikeudenkäyntikierteeseen niin piispan kuin kirkkoherrankin kanssa.  Hänestä tuli kansakoulun kannattaja, kunnalliskokouksen esimies ja sosialidemokraattisen puolueen ehdokas vaaleihin 1907.

Ilmiselvästi tämän Kalle Riikolan muistelmat olisivat olleet vielä mielenkiintoisempaa luettavaa kuin Toikan Kaaperin muistelmat, mutta en onnistunut löytämään mitään kirjoittamaansa tekstiä. 

Ilmestynyt: Museoasian harrastaja Atle Salmi

Kalmistopiiriin kirjoittamassani munaisesinekerääjien henkilökuvasarjassa kolmas osa käsittelee Lahteen lopulta asettunutta Atle Salmea. Tekstiä kirjoittaessani selvittelin myös Atlen Nikolai-veljen elämää ja kirjoitin hänen työtoveristaan blogitekstin Kansallismuseon vahtimestari Kuittinen.

Vihannin juhannusyö 1867

Toinen ote Kotoa ja kaukaa -lehdessä kesäkuussa 1917 julkaistusta artikkelista Suven toivo 50 vuotta sitten. Muistelma juhannuksesta v. 1867 :

Juhannusyötä sitten valvottiin. Juostiin leskisillä, kierrettiin rinkiä, pojat löivät linnapalloa. Me tyttöset kävimme sitomassa onnenlankoja rukiiseen, joka jo oli siksi kasvanut, että hyvin kävi jo sitominen. Tähkälle se ei vielä ollut kerennyt. — Virvokkeina oli kahvia ja teetä. Syötiin voileipiä ja tehtiin sitten kävelyretki Helporin kankaalle tai kedolle. Siitä oli Vihannissa sellainen hokema: »lyödäänkö vetoa? pannaan kyynärä Helporin ketoa!» — Kun palasimme kävelyretkeltä, alkoi jo olla auringonnousun aika. Mielestämme se vasta aivan äsken oli kadonnut punaisena metsän taa ja nytkö se jo nousee? — Vihanti on alaista maata, ei mäen nyppylää kirkon lähettyvillä juuri ensinkään. Mistä ihmeestä oikein näkisi auringon nousun? Mennään vinttikamariin, siihen toiseen, jossa kesällä nukutaan ja talvisin on kylmillä — ehdotti muuan joukosta. Ei mennä, isä ja äiti häiriytyy, sanoi vanhin veli. Pojat kiipesivät pirtin katolle, rae tyttöset kellarin katonharjalle ja auringon kultaiset kirkkaat juhannussäteet näkyivät riemuisina siihenkin. Luonto oli kuin vasta luotu, niin puhdas ja toivoa uhkuva. Käki kukkui, leivo alkoi livertää, kotivarpusetkin sirkuttivat. Oli mitä ihanin juhannusaamu. 

Kun muut ihmiset jo alkoivat nousta aamuaskareilleen ja karjanhoitaja jo kolisteli lypsinastioita, silloin me vasta vähäksi ajaksi kömmimme vintille lyhyttä unta ottamaan, sillä juhannuspäivänä piti kaikkien taas olla kirkossa. Se oli isän tahto ja käsky eikä sitä laiminlyöty, jos ei olisi meitä nuoria kaikesti kirkkoon haluttanutkaan. 

Kyökkipalvelija oli yönsä viettänyt kyökissä pitäen huolta makean juuston keitosta. Senhän täytyi kiehua, kunnes kävi punertavaksi tai ruskeankeltaiseksi ja sokerin-imeläksi. — Se oli niillä seuduilla ainainen juhannusherkku. Moni sentään sai nyt olla ilman ja syödä särpimeksi »mustan lehmän maitoa» (vettä kaivosta), kun rehunpuutteessa olivat karjanantimet kuivuneet eivätkä juhannukseksi vielä kerenneet uudelleen herua maitoonsa takaisin. 

Vihannissa 19.6.1867

Kotoa ja kaukaa -lehdessä kesäkuussa 1917 julkaistu artikkeli Suven toivo 50 vuotta sitten. Muistelma juhannuksesta v. 1867 on varustettu nimimerkillä Pappilan tytär. Vihanti oli 1860-luvun nälkävuosien aikaan kappeli, jonka pappilaa isännöi Reinhold Helander. Tyttäriään olivat Anna (s. 1848), Elina Elisabeth (s. 1853) ja Sofia Eunika (s. 1858), jotka kaikki olivat elossa vuonna 1917. Yksi heistä aloitti muistelmansa näin:

Pieni kuihtunut koirankuminan lehti, jonka poimin ja panin säilöön Raamattuni lehtien väliin 19 p. kesäkuuta 1867, oli siellä vielä tallessa ja puhuu minulle valtavaa muistojen kieltä. Kun voisinkin selkein sanoin siirtää nuo muistot paperille, olisi se ehkä sekä hauskaa että opettavaista nuoremmalle sukupolvelle, joka vain kuin jonakin surullisena tarinana on kuullut kerrottavan tuosta maamme ja kansamme kärsiniysrikkaasta 60-luvusta. 

Poimin tuon lehden, kuten sanoin, 19 p. kesäkuuta 1867 Vihannin pappilassa ruispellon pientareelta. Lumi vielä peitti aitovieret, rukiinlaiho loisti kellastuneelta kulolta ja näytti perin uupuneelta. Yökylmät ja yhtämittaiset pohjoistuulet, pitkällinen kuivuus ja alhainen lämpötila olivat sen kuihduttaneet ja elinvoiman melkein tyystin tyrehdyttäneet. Ohra oli vielä tuskin ollenkaan itänyt. Perunat eivät olleet taimella ensinkään. Epätoivo täytti ihmisten mielet. Kotieläimet kärsivät rehunpuutetta ja pappilan läheisessä Aho-nimisessä talossa nääntyi kolme lehmää nälkään. Hätärehuna oli syötetty vanhoja katto-olkia, jäkäliä, koivunritvoja, puunkuoria y. m. Mutta uupumus tuli ja eläimiä hävisi. Vanhat ihmiset sanoivat huolestuen: »tänä keväänä on kotieläimillä nälkä, ensi keväänä on ihmisillä sama kohtalo.» — Ja se toteutui. 

Mutta juhannusmuistelmiahan aijoin piirrellä ja sotkeuduinkin tolalta pois tuohon synkänväriseen juhannusviikon alkuun. Niin, 19 päivänä kesäkuuta 1867oli tuo kellastunut lehti poimittu. Murretulla pelkomielellä sen lehtien väliin sievästi laittelin. Panin Raamattuni muitten kirjain alle, että lehti sileänä kuivaisi, ja siinä se on säilynyt nuo pitkät vuosikymmenet ja puhunut sanatonta, surunvoittoista kieltään ajasta sellaisesta, jota nuorempi sukupolvi ei ole nähnyi, ja Luoja varjelkoon näkemästä! 

Mutta juhannus se oli mitä ihanin. Juuri 19 päivän illalla alkoi ilma muuttua. Tuuli kääntyi, saatiin virkistävää sadetta ja sitten kohosi lämpö siihen määrään, että lämpömittari näytti 30 astetta ja samaa lämpötilaa kesti monta vuorokautta, melkein viikon päivät sekä yöllä että päivällä. Tuskin voivat arvata muut kuin ne, jotka ovat Lapissa kesäntulon nähneet, mitä ihmeitä tuo herttainen lämpö vähässä ajassa sai aikaan. 

Huoneenani oli minulla sisarteni kanssa vinttikamari, jossa akkuna oli puutarhaan päin. Työnäni oli kankaiden kudonta aina keväällä ja kevätkesällä. Helskyttelin silloinkin kangasta ja kangaspuut olivat akkunanpielessä, niin että puolaa muuttaessa oli tapanani katsoa puutarhaan. Pitkät viikot olin huoaten odotellut, milloin lehdet alkaisivat puhjeta puihin puutarhan pientareella. Se vielä niin mieltä kiusasi, kun aina vain kuuli epätoivoisella äänellä sanottavan: »kyllä nyt tulee surkea juhannus.» »Ihminen päättää ja Jumala säätää» sanotaan, ja niin kävi silloinkin. — Jo seuraavana päivänä, aina kun puolaa muuttaessa silmäsin puita, niin lehti puhkesi tavattoman kiireesti, se kasvoi aivan silmissä, kuten sanotaan. 

En tahtonut enää viihtyä kangaspuissa. Oli niin ihanaa tuolla ulkona, mutta äiti oli pannut määräksi, että kangas oli saatava loppuun ennen juhannusta. Kangaspuut oli saatava pois kamarista ja se siistittävä oikein kesäkuntoon. Sitä nopeammin lensi sukkula ja rannut seurasivat toisiaan. Siskot eivät tahtoneet ehtiä saada puolia tarpeeksi. Tukki jo kirjavana kuumotti, mutta malttia kysyi sen loppuun kutominen, ja ilo oli mitä suurin kun vihdoin sain saksilla tutkaimet poikki raksuttaa ja viedä vaatepakan äidille. — »Kiitos nyt lapsi kulta» sanoi äiti hymysuin. »Taisi sinulle jo hikihelniet kiireessäsi otsalle kohota, nyt kun on niin herttaisen lämmin ilma. Kesäkin on saapunut. Oletko nähnyt, miten kaikki on edistynyt puutarhassa. Ajattele, että herneetkin sai jo kepittää ennen juhannusta. Jumala on kaikkivoipa. Ei hän meitä hylkää. Ehkäpä kaikki vielä korjautuu ja viljakin kerkeää joutua.» Niin silloin ihanalla, lyhyellä lämpöajalla toivottiin — mutta toivo petti. — Siitä tuli surun lapsi siitä kesästä, niinkuin kaikki tiedämme. — 

Kansallismuseon naapurustosta (7/7): Lönnrothin pellon huviloiden omistajat

Käyttämilläni lähteillä ei selvinnyt kuka omisti minkäkin huvilan eikä varmuudella se, milloin rakennuskanta laajeni Turun tien varresta lännemmäksi. Sinne sijoitetun kansakoulun rakennus ajoittuu vuoteen 1885, joten samaan aikaan on voinut nousta muitakin taloja. Kuitenkin vasta 1890-luvun alun henkikirjoissa ja osoitekalenterissa "Lönnrotin pelto" tai Pikku Fjälldal on jaettu kolmeksi villaksi, joiden rakennukset omistivat työnjohtaja G. A. Henelius, leskirouva Ch. Mast ja leskirouva E. Utkin. Muutos liittynee Fjälldalin alueen vuokrauksesta vuonna 1891 tehtyihin tarkennuksiin.

US 3.3.1896

Charlotta Mastin (s. 1819) aviomies muurarinkisälli Karl Johan Mast osti Fjälldalista huvilan lokakuussa 1891, mutta ei muuttanut sinne (KA. U129:1409; U144:1967). Hän kuoli 78-vuotiaana 18.4.1893 (Hbl 18.4.1893). Pariskunta oli lapseton, joten huvila jäi leskelleen, joka muutti Fjälldaliin. Vain kolme vuotta myöhemmin kirjoitettiin Charlotan kuolinilmoitus, jossa häntä kutsutaan isännöitsijän leskeksi. 

Charlotta Mastin perukirjaan merkittiin Fjälldalin huvilan arvoksi 2000 markkaa (~12700 nykyeuroa). Mastilla oli säästöpankissa kaksi kertaa suurempi summa eikä mitään velkoja. Perillisiään olivat sisarensa ja aviomiehen sisarusten lapset. Huvila tuli Axel Mauritz Mastin alaikäisten lasten osaksi, mutta he eivät muuttaneet Fjälldaliin.

Sekä Mastin että Heneliuksen huvila olivat olemassa vuonna 1928.

*

Gustaf  Adolf Henelius (s. 1847?) oli kotoisin Turusta, jossa hän vei vihille Anna Emilia Hägglundin (ÅU 8.1.1875). He muuttivat Helsinkiin, jossa G. A. Henelius oli vuodesta 1885 alkaen työnjohtaja J. E. Cronvallin asfalttihuopatehtaalla (Nya Pressen 13.7.1895). Perhe asui vielä vuonna 1891 Taipale 6:ssa, mutta Fjälldalissa vuodesta 1892, huvila rakennuksen ostamisen jälkeen. 

Sieltä lähti Anna Emilian ruumissaatto kesällä 1904 (Hbl 2.7.1904). Perukirjaansa (HRA 13577) asuinrakennuksen arvoksi merkittiin 400 markkaa (~2200 nykyeuroa).

Kun Gustaf Adolf Henelius kuoli vuonna 1919, osoitteekseen ilmoitettiin Museokatu 12 (HKA kortisto). Huvilansa oli siis aiemmassa osassa käsitellyn koulurakennuksen vieressä. Leskensä ja poikansa ilmoittivat saman osoitteen ainakin vielä 1937 eli todennäköisesti kyseessä oli vuoden 1934 valokuviin tallentunut rakennus.  

*

HKM

Helsingin painetuista kunnalliskertomuksista näkyy, että puutarhurin leski Eulampia Utkin vuokrasi kaupungilta Fjälldalin pellon vuosittaisilla sopimuksilla vuodesta 1892 ainakin vuoteen 1905, jolloin työväenkasarmit purettiin. On mahdollista tai jopa todennäköistä, että hän oli pellon alivuokraajana aiempina vuosinakin. Vuokraus oli saattanut alkaa jo aviomiehen eläessä ja Ulrik Grönstrandin hakiessa uutta viljelijää sanomalehti-ilmoituksin vuonna 1863.

Harry Halénin kokoamasta matrikkelista Venäläisperäinen kauppiaskunta Suomessa : 1808-1917 (Unholan aitta 42. 2015) selviää, että Eulampian aviomies Aleksander Ivanovitš Utkin (s. 1832) oli kotoisin Jaroslavin kuvernementin Rostovin kihlakunnasta, kuten monet Suomessa vihanneksia viljelleet venäläiset (esimerkiksi Ivan Matrosoff). Pikku-uutisessa elokuussa 1864 toiminut venäläinen puutarhamestari Utkin viittaa siihen, etä Aleksander asui jo kaupungissa (HD 2.8.1864). Ilmoitus puolestaan paljastaa, että Alexander Utkin asui (arvatenkin perheineen) Iso Robertinkatu 3:ssa syksyllä 1873 (Hbl 6.8.1873). Hän kuoli 14.4.1877.

Kun henkirahan maksusta vapautettuja venäläisiä alettiin merkitä henkikirjoihin, Fjälldalissa asuneiden joukosta tulee esiin puutarhurimestarinleski Anna Utkin (s. 1840), jonka poika Petter (s. 1866), tytär Anna (s. 1862) ja kolme alaikäistä lasta vastaavat Halénin Aleksanderille kokoamaa lapsilistaa (U96:958 (1883); U99a:913 (1884)) . Iät eivät muuttuneet kun seuraavina vuosina perheen pään etunimi (tai etunimen paikalla ollut nimi) kirjoitettiin erilaisina Geolanpopal-variaationa, joilla ilmeisesti tavoiteltiin etunimeä Eulampia (esim. U102:1060 (1885); U119:1234 (1890)). 

Vasta henkikirjassa 1891 leskeä kutsutaan selvemmin Eulampiaksi. Taloudessaan oli tuolloin Petter-poika, Elisabet (s. 1870), joka menisi naimisiin seuraavana vuonna, sekä yksi alaikäinen poika eli ilmeisesti Alexander (s. 1877), joka oli syntynyt isänsä kuoleman jälkeen. Eulampia Utkinilla oli myös yksi renki: Konstantin Stjukrin (s. 1865). 

Petter, Ivan (s. 1874) ja Alexander olivat seuraavina vuosikymmeninä henkikirjoissa ja osoitekalentereissa välillä töissä kodin ulkopuolella, välillä puutarharenkejä ja välillä puutarhamestareita. Halénin mukaan Petter eli Pjotr solmi 22.5.1895 avioliiton Maria Ivanovnan (s. 1871) kanssa. Ivan oli poikamies vielä vuoden 1905 henkikirjoituksessa, mutta meni pian tämän jälkeen naimisiin Jevdokia Pavlovnan (s. 11.10.1885) kanssa. 

Muistitietoa Fjälldalista juttuun "Gammalt och nytt kring Svenska arbetrinstitutet" (Hbl 8.2.1957) kirjannut Viktor E. Pettersson muisti nimenomaan Ivan Utkinin kaalin, sipulin ja vihannesten viljelijänä. Mutta kun kodin purun aika koitti keväällä 1911, äitinsä ilmoitettiin edelleen huvilan omistajaksi.

US 25.5.1911

Vuosina 1915 Itäisen Viertotien 25:ssä asui työmiehen leski Evlamnija Petrovna Utkin (s. 1849)(U343:5145 (1916), osoitekalenterit). Syntymävuosi oli aiemminkin heitellyt, joten kyseessä on puutarhurin leski, joka pääsi vanhoilla päivillään asumaan kivitaloon (As. oy Tasanko). Sen ilmoitti pari vutta osoitteekseen myös sotamiehen vaimo Evdokija Utkin ja konttoristi Ivan Utkin. Perheen perinteitä piti vielä vuonna 1917 yllä Alexander, joka ilmoitti osoitekalenteriin ammatikseen puutarhuri. Suomen itsenäistyttyä perheenjäsenistä ei löydy tietoja.

Kansallismuseon naapurustosta (6/7): Koulurakennuksia

Kaupunginarkistossa säilytetyistä maistraatin rakennuspiirustuksista ylle leikattu päiväämätön asemapiirrustus yhdessä vielä epämääräisemmän piirroksen kanssa tarjoavat parhaimmat varmistella valokuvien puurakennuksia paikannuksia.

Fjälldalin pohjoisrajan mutkan kohdalla suurimmassa "asuinrakennuksessa" on kirjaus olemassaolosta vielä vuonna 1934. Tämä tarkoittanee, että piirros on tehty tuolloin, sillä kyseinen koulukäytössä ollut rakennus purettiin vasta vuonna 1957. 

US 7.2.1957

HS 19.10.1930

Samalle paikalle on olemassa rakennuspiirustukset koululle vuodelta 1885. Hankkeen tausta on siinä, että kauppias A. F. Böckerman tarjoutui rakentamaan kansakoulua varten erillisen rakennuksen, jossa olisi kaksi luokkasalia ja vahtimestarin asunto, kunhan kansakouluista vastaavat sitoutuisivat ainakin viiden vuoden vuokraukseen (Finland 5.2.1885). Kun Böckerman teki konkurssin, rakennusta tarjottiin kaupungille ostettavaksi. (Hbl 22.4.1893)

Tulkintaa vaikeuttaa inan se, että myös pienempää puurakennusta, jolla oli selvä selvä katuosoite: Dagmarinkatu 3, kutsutaan Tunturilaakson kansakouluksi. Se purettiin vuonna 1930.

Branderin valokuva (yllä) vuodelta 1908 on Kaupunginmuseon mukaan otettu Aurorankatu 9:stä länsiluoteeseen. Vasemmalla olevan rakennusryhmän lähikuvan Kaupunginmuseo on paikantanut Nervanderinkadulle. Siitä oikealle pilkottaa asfalttihuopatehdas, jonka arvioin sijaitsevan nykyisen Tunturikadun mutkan kohdalla. Etualalla on sitten pieni koulurakennus ja isompi oikeassa reunassa. Onko kuvauslinja niin vino, että pikkukoulu on piirroksen eteläinen rakennus? 

Branderin toisessa otoksessa vuodelta 1908 näkyy, että pikkukoulun puolella isomman rakennuksen julkisivussa on epäsymmetrisesti neljä ikkunaa. Taustalla on (todennäköisesti) Tångin kauppa eli kuva on otettu kohti itää. Branderin kuvassa Tångin kaupasta puolestaan näkyy koulurakennuksen itäsivu, jossa on kuusi symmetristä ikkunaa, sekä pohjoispuolella pieni rakennus, jossa on viistokattoinen osa.

Molemmat rakennukset ovat lähes samassa asennossa Kansallismuseon tornista vuonna 1927 otetussa kuvassa (alla) ja ovat tunnistettavissa myös vuonna 1934 otetusta kuvasta. Tuolloin Sakari Pälsi on myös ottanut lähikuvan pienemmästä rakennuksesta tästä samasta suunnasta, mutta maan pinnalta.

Sakari Pälsin Dagmarinkadun puolelta vuonna 1934 ottamassa kuvassa näkyy tutut epäsymmetriset neljä ikkunaa. (Pikkukoulua on näistä kuvista turha hakea, sillä se oli purettu 1930.)

Pälsi on myös mennyt pihalle talojen väliin. Pienemmän rakennuksen pääty jää kasvillisuuden peittoon, mutta erotettavissa on tarpeeksi detaljeja vahvistamaan se että siitä otettiin valokuva melkein samasta kulmasta vuonna 1922 ja keväällä 1930. 

Kansallismuseon naapurustosta (5/7): Asfalttihuopatehdas

Kun Fjälldaliin tulivat edellisessä osassa esitellyt leipuri ja kauppias, siellä alkoi myös asfalttihuovan tuotanto. Syksyllä 1878 päivättyihin tuotantorakennuksen piirustuksiin ei liity saman tekijän signeeraamaa asemapiirustusta, mutta vuonna 1891 vuokrasopimuksia pohdittaessa alue merkittiin yllä näkyvään karttaan suunnikkaana. Paloarka laitos oli noin 250-300 metrin päässä satojen ihmisten asunnoista. Nykyään paikalla on Tunturikadun mutka.

Yrityksen perusti Turussa vuonna 1848 tehtailijan pojaksi syntynyt Johan Edward Cronvall. Hän kävi kotikaupungissaan teknisen reaalikoulun ja kouluttautui myös Hannoverin kauppakoulussa. Asfalttihuopatehdas, joka oli sivuliike Turun vastaavalle, ei ollut ainoa yrityksensä, mutta Cronvallilla oli myös aikaa ja intoa osallistua kaupunginhallintoon. (Tekniska föreningens i Finland förhandlingar 4/1897) Hän kuoli vain 48-vuotiaana ja yritystensä omistus siirtyi Emilia-leskelleen, joka luovutti johdon palkatulle toimitusjohtajalle (HRA 11406; Suomen paperi- ja puutavaralehti 1/1929)

KA. Helsinki Ic* 146/- -
Kartta Helsingin kaupungin äänestysalueista valtiopäiväedustajia varten (1906).

 

Tehdas pilkottaa Signe Branderin otoksessa vuodelta 1908.

Samat savupiiput Kansallismuseon tornista Branderin otoksessa 1908. 

HS 30.4.1911

Fjälldalin asfalttihuopatehdas jatkoi tuotantoaan tulematta suurempaan julkisuuteen ennen kuin keskellä päivää 29.4.1911 tehdas paloi. Lainaus Uuden Suomettaren valokuvin varustetusta raportista seuraavana päivänä:

.. Fjälldalista, Töölössä, nousta sankka savu ja merkit palotornissa osottivat että sielläpäin paraikaa oli tulipalo. Täyttä lentoa ajavain palokuntalaisten ajoneuvojen mukana lähti suuret joukot keskikaupungilla kävelyllä olevaa kansaa katsomaan tulipaloa, joka tarjosikin valtavan näyn, tulen uhriksi kun oli joutunut puurakennukseen sijoitettu asfalttitehdas ja sen vieressä olevat tervavarastot.

Asfalttitehtaan päärakennus, joka oli laudoista rakennettu, sisälsi työsalin, jossa oli suuri 10—12 tynnyriä vetävä tervankeittopata, sekä pari varastohuonetta, puolivalmiin ja valmiin kattohuovan säilyttämistä varten.

Miten tulipalo alkoi, ei toistaiseksi voida varmuudella sanoa, mutta mikäli paikalla olleet työmiehet arvelivat, pääsi tuli valloilleen yllämainitusta tervapadasta. Tuli oli päässyt padassa niin äkkiä suureen liekkiin, että työmiehet töintuskin pääsivät pakenemaan pois. Ohut laudoista rakennettu työhuone luhistui pian kokoon ja tuli tarttui seinän vieressä ulkopuolella oleviin kivihiilitervatynnyreihin, joita siinä vieretysten lienee ollut toista sataa. Kun liekki pääsi niihin käsiksi ja ne paloivat kokonaan — nousi paikalta juhlallinen savupatsas. 

Sammuttamisyritys näytti turhalta, joten palokunnan ensimäisenä tehtävänä oli suojella lähellä olevia muita varastorakennuksia, joista yhdessä m. m. säilytettiin pikiä. Siinä onnistuttiinkin ja puolisentoista tunnin työn jälkeen oli tulen valta tyystin voitettu. Paikalla törrötti yksinäisenä vain tehtaan savupiippu ja muutamia palaneita puita. Kivihiiliterva juoksi virtoina korkealla paikalla olevan tehtaan lähettyviltä joka puolelle ympärille. 

Tehdas, joka kuului osakeyhtiö J. E. Cronvallille oli vakuutettu Phoenixissa 49,500 mk:sta. Tehdas on perustettu v. 1878, eikä se ole ennen joutunut tulenvaaralle alttiiksi. Onni tehtaalle oli se, ettei se vielä ollut ehtinyt vastaanottaa tämänkeväisiä raaka-ainetilauksia. Varastohuoneet sen sijaan olivat täynnä valmiita tuotteita. 

Tulipaloa oli kertynyt läheisiltä kunnailta katselemaan suuret joukot yleisöä. Paitsi poliisia, ylläpiti järjestystä paikalle saapunut ratsastava kasakkaosasto. Vahingot nousevat kaikkiaan noin 25,000-30,000 mk:aan.