Ruotsalaisten kuvat Suomesta 1855

En ole aktiivisesti seurannut Alvinin kehitystä vuonna 2018 tekemäni katsauksien Alvin-löytöjä, ensinnäkin karttoja & Alvin-löytöjä, muutakin kuin karttoja jälkeen, mutta sattumalta olen huomannut, että siellä on tutkimukseeni merkityksellistä täydennystä 1700-luvun lehdistöön. Sekä myös 1800-luvun lehtiä, joista minua kiinnostivat kuvalehdet. Ja niissä erityisesti näkymät Suomeen.

Median kehitys on usein ottanut harppauksia sotien aikana, joten ei olisi pitänyt yllättyä siitä, että Illustrerad Tidning aloitti vuoden 1855 alussa ja ensimmäiset näkymänsä Suomeen numeroissa 36/1855 ja 37/1855 liittyivät Krimin sotaan. 

Kuvatekstin mukaan alla on esitetty ranskalaisten rakettiveneitä Viaporin ympäristössä.

Kuvatekstin mukaan alla on ranskalaisten mörssaripatteri Viaporin ulkopuolella. 

P. S. Blogin pitkäaikaisille lukijoille tulee tuskin yllätyksenä se, että tämä on taas yhden sunnuntaisarjan aloitus.

Useampana päivänä syntynyt ja kuollut kirjoittaja

Kansan ääni 1/1917

Kalle Haapakoski syntyi Wikipedian mukaan 2.12.1867 Nivalassa, Ylioppilasmatrikkelin mukaan 9.12.1867 Oulaisissa, Kirjasammon mukaan 8.12.1867 Oulaisissa ja muistokirjoituksen mukaan vuonna 1867 Ylivieskassa. Lisäksi Ylioppilasmatrikkeli antaa hänelle kaksi vaihtoehtoista kuolinpäivää: 25.4.1898 tai 16.1.1917. Hautakivestään on luettu synnyinpäivä 8.12.1867 ja kuolinpäivä 18.1.1917.

Vaati kieppauksen FamilySearchin sukupuuhun, että Kalle Haapakoski löytyi Ylivieskan rippikirjan 1881-1890 sivulta 411, jossa hänellä oli syntymäpaikkoina sekä Ylivieska että Oulainen. Hänet on merkitty epäselvästi poikapuoleksi, todennäköisimpänä äitinään Liisa Aleksandra Jaakontytär (s. 30.9.1845), jonka ensimmäisen avioliittonsa lasta/lapsia ei ole tätä kirjoittaessani Genissä. 

Liisan ja ensimmäisen aviomiehensä Karl Olofsson Haapakoski (s. 12.6.1839) kirjaus virallisesta lähdöstä Ylivieskasta huhtikuussa 1867 selittää epäselvyyden Kallen syntymäpaikassa (RK 1855-1864 (I), 102). Vuoteen 1876 mennessä leskeksi jäänyt Liisa ja Kalle ainoana lapsenaan olivat palanneet Ylivieskaan, Liisan lapsuudenkotiin (RK 1876-1880, 181). Sukulaisten tai isäpuolen avulla Kalle saatiin koulutielle ja hän pääsi Oulun yksityislyseosta ylioppilaaksi vuonna 1890.

Jo lukiovuosinaan Kalle Haapakoski ryhtyi kirjoittamaan nimellä Kalle Koski. Kaiku julkaisi kertomuksensa Kahwepannu (22.11.1888, 24.11.1888, 27.11.1888), joka alkoi

En aio tässä kertoa meidän nuorten ajaltamme, vaan ajalta jolloin nuo muutamat meidän aikamme harmaapäät olivat nuoria, jos ei juuri nuorukaisia, niin kumminkin nuoremmalla puolen ikäänsä. En myöskään aio kertoa mitään kaunista rakkaushistoriaa tuolta romantiselta ajalta, kerronpahan vaan tuosta meidän aikanamme yleisesti tunnetusta, vaan silloin jotenki harvinaisesta kahvepannusta.

„Mitähän siitäkin on kerrottavaa?"

Olkaa hyvä ja odottakaa vähän! Teitä taitaisi ikävystyttää, jos kertoisin vaan tuon "kaisun" mustista kyljistä ja sen semmoisista? Mutta enpä niin teekään. Kerron vaan muutamasta perheestä, jonka onnistui saada "kaisu" seurakumppanikseen sydänmaan yksinäisyyteen. 

Kaiussa ilmestyi myös Kohonnut tytär (27.12.1888, 29.12.1888) ja Oulun ilmoituslehti julkaisi kertomuksen Luhtakapakka (29.05.1889, 01.06.1889, 08.06.1889, 12.06.1889, 15.06.1889).

Syksyllä 1890 Kalle Haapakosken ylioppilaselämä Helsingissä ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla.

Ylioppilas Ahlforsin puukotusjuttu. Lokak. 14 p:vää vasten yöllä puukotti ylioppilas Edvard Asp ylioppilas Johan Ahlforsia. Hänen seurassaan oli ylioppil. Karl Haapakoski. Asia oli tänään raastuvan oikeudessa esillä. Kahden todistajan kuultua uudisti yleinen syyttäjä edesvastaus vaatimuksensa lisäten, että puukotus oli ollut tahallinen. Sitäpaitsi vaati hän Aspia ja Haapakoskea edesvastaukseen juopumuksesta.

Oikeus tuomitsi Aspin puukotuksesta 5 kuukauden kuritushuoneesen sekä maksamaan kipurahoja ja korvausta 350 m. Asp ja Haapakoski saivat humalasakkoa 12 m. sekä kulujen suoritusta. Oikeus määräsi Aspin hetikohta vangittavaksi. Haapakoski ilmoitti tyytymättömyytensä päätökseen. (Päivälehti 19.12.1890)

Sekä Edvard Asp että Kalle Haapakoski erotettiin yliopistosta keväällä 1893 kahden poissaolovuoden jälkeen (Suomen yliopiston luettelo kevät 1893). Kalle Haapakoski ryhtyi Päivälehden avustajaksi ja ilmeisesti oleskeli Helsingissä vuoden 1890 lopulle.

Tuntematon (31.12.1890 no 302), Sittenkin sopimaton (19.06.1891 no 139), Taivaan akkunat (21.06.1891 no 141), Vanhoja tuttavia (03.07.1891 no 150), Muuttuvia suhteita (21.07.1891 no 165 & 22.07.1891 no 166), Uutta (08.12.1891 no 285), Kenkälipponen (01.01.1892 no 1)

Ylivieskassa 4.11.1891 päivätty runo No, niinpä niin julkaistiin Louhessa 09.12.1891 ja oululaisessa sanomalehdessä ilmestyi myös tarina Yhteistä hyvää 23.12.1891. Vuoden 1892 alkaessa nimimerkki Kalle Koski alkoi ilmestyä tiheästi sanomalehdessä Keski-Suomi, joten oletettavasti Kalle Haapakoski oli muuttanut Jyväskylään. Elokuussa 1892 nimimerkki muutti Vaasassa julkaistuun Pohjalaiseen ja Kalle Haapakoski ryhtyi myös Etelä-Pohjanmaan nuorisoseurojen Pyrkijä-lehden kirjoittajaksi.

Vuonna 1893 ilmestyi Kalle Kosken nimellä kirja Parantumassa. Elokuussa Amerikan Uutiset uutisoi:

Ensi ilmestymästä numerosta alkaen on Amerikan Uutisten toimituksessa tapahtuma suuri muutos parempaan päin. Suomessa hyvin tunnettu nuori kirjailija Kalle Koski (K. Haapakoski), joka on jo työskennellyt vanhassa maassa parin sanomalehden toimituksessa, on hiljan saapunut Minneapolisiin. Oleinme onnistuneet saamaan hänet Amerikan Uutisten ja Kuvalehden toimittajaksi, ja tiedämme, että tämä on ilahuttava uutinen lehden kaikille ystäville.

Haapakosken Amerikan vuosista on selostusta vuonna 1917 julkaistuissa muistokirjoituksissa, joten se on oikea kuolinvuosi. 

Oliko Esplanadilla vasikkahaka?

Esplanadi. Ympäristöhistoriallinen selvitys ja kehitämisperiaateet. Kaupunkiympäristön julkaisuja 2017:1 (pdf) kertoo sivulla 14, että 

Melkein kaikki helsinkiläisperheet omistivat karjaa 1800-luvun alkupuolella, ja heidän kannaltaan nykyisen Esplanadin alue oli sikäli merkityksellinen, etä siellä sijaitsivat sekä Iso etä Pieni Vasikkahaka (Stora och Lilla Kalfagen).[2=Näitä nimityksiä on käytety myös jonkinlaisina lempi- tai pilkkaniminä.]  Kaupunkilaiset saatoivat helposti pistäytyä siellä varmistautumassa eläintensä hyvinvoinnista. Niitä pidetiin ilmeisesti milloin pienemmässä, milloin isommassa haassa aina sen mukaan, miten ruohoa riiti eläinten syödä. Suurempi haka ei vältämätä tarjonnut vasikoille parempia elinehtoja, koska mainitu Kluuvinlahden pohjukka täyti osan siitä. 

Mitään lähteitä Vasikkahakojen olemassa oloon ei siis anneta. Varhaisena karttana esitetään 1700-luvun puoliväliin ajoitettu tullikartta, jossa Espoon tullin läheisyydessä on peltoalue ja vähän kauempana on tunnistettavissa tien mutka, josta tuli Erottaja, ja sen myöhemmin Nybergin ja Lampeniuksen nimillä tunnetut viljelysalueet. Tulli oli Runebergin patsaan tienoilla eli lähes puolet Espan aluetta oli tulliaidan sisäpuolella, jossa tuskin oli tilaa eläinten ruokintaan.

KA. Kaupunkikartat (kokoelma) - Helsinki Ic* 35/- - Situations Carta öfver Helsingfors stad

Samat elementit näkyvät vuonna 1763 tehdyssä kartassa, jossa peltoalueen koillisnurkkaan piirretty ruudukko muuttuu myöhemmin selväksi puutarhaksi. Se on merkitty kirjaimella A, mikä tarkoittaa, että kyseessä oli pormestari Goveniuksen pelto. Selitteiden listassa on mukana kaupunginhaka, mutta se sijaitsee nykyisen Kaisaniemen puiston alueella.

RA. Finland. Helsingfors /Helsinki/. Charta Öfver Helsingfors Stad Med Dess Närmaste Belägenhet. Afmätt År 1763 af A.E. Gete.

Tutummassa 1776 kartassa Nygren/Lampenius alueen itäpuolella (yllä O, Carlstedska Sterbhusets åker) on Kauppias Myhrin pelto, josta vuoteen 1784 mennessä tuli tupakkatehtaan osakkaiden plantaasi, (45) ja Kauppias Schwartzin peltotilkku, joka oli vuonna 1784 säämiskäntekijä Friskin kaali- ja tupakkamaa (44). Tien ja tulevan Espan eteläpuolella Goveniuksen puutarhan (43) vieressä on kaksi hakaa (48,49), mutta nämä on nimettyjen henkilöiden hallinnassa, mikä ei viittaa yleiseen käyttöön.

Kansalliskirjaston digitoimista sanomalehdistä sana kalfhagen löytyy ensimmäisen kerran Moskovan matkakirjeestä, jossa tehdään vertaus Helsinkiin: "Boulevarnerna, i allo liknande vår "kalfhage" i Helsingfors" (HM 21.2.1842). Sana viittaa siis puistoalueseen eikä todelliseen vasikkahakaan. Vastaavasti lompakon löytäjä antaa paikannuksen Kalfhagen (HT 2.6.1849). Fiktiossa esiintyy "den delen af esplanaden, eller kalfhagen - såsom den oftare kallas - som sträcker sig emellan fabiansgatan och teaterhuset" (MB 6.12.1849).

Kiistatta Esplanadia siis kutsuttiin vasikkahaaksi, mutta tarkoittiko tämä sitä, että paikalla oli ollut vasikkahaka? Ei, vaan kyseessä oli alunperin pilkkanimi.

Esplanaderna af den äldre linien, tre till antalet, bära sedan lång tid tillbaka i dagligt tal det gemensamma namnet: kalfhagar. Öfver detta spenamn ha de ingen anledning att blygas; de ha erhållit det till följe af sin oskyldiga egenskap att utgöra en sommar-lekplats för stadens barn. (Papperlyktan 23.5.1859)

Sama käy ilmi romaanista Guvernanten Celias minnen, jossa "dem man på malice kallar "kalfhagar"" (s. 42) ja saman kirjoittajan romaanissa Bruno "i kalfhagarna - ett fult namn för den enda promenaden inom staden" (s. 2).

Kansallisleikki, joka kannattikin unohtaa

Helsingfors Dagblad raportoi 8.6.1866 edellisenä päivänä järjestetystä taiteilijakillan ohjelmallisesta ulkoilmapäivästä, johon kuului 11 kohtainen lista otsikolla "Olympiska spel". Näiden joukossa oli "Puukkotikka, en äkta finsk nationallek à la chinois" eli aito suomalainen kansallisleikki kiinalaisittain. 

Puukkotikka oli menneisyyttä jo 8.4.1937, jolloin oululaisessa Kalevassa pakinoitiin

Tässä tuonnottain saimme kirjeen Helsingistä vanhalta kamulta, joka ennen oli vain Yyte, mutta nyt on melkoinen herra pääkaupungissa, ja hänkös ilahdutti meitä ja ravitsi muistojen höystöistä, nopeasti versovaa ketoa seuraavinkin sanoin:

"Ekkö muista ku Lyötyllä, siinä aalopin alla, iskettiin puukkotikkaa? Linkkuveittellä sitä pelattiin, vaikka ei se lippari sillä tahtonu oikee luistaa, Nelijään pokkaan istuttiin tiimakaupalla, ja mullaki oli hyvä tuuri ku kolome peliä yhteen mennoon pelasin ennenku kivesti kolomeen sormeen...

Puukkotikka... .lippari... kolomesormija! Nepä vasta olivat taikasanoja, jotka heti loihtivat näkyviin aurinkoisen kentän, kehässä istuvan poikasakin ja heidän välissään huiskavan veitsen, linksarin tai pienen punatuohipäisen puukon. Tekipä, teki veitsi mukavat kiehkurat, loikat ja lenkit ilmassa ja putosi pystyyn maahan - jos putosi, sillä siinä se konsti ja yrityksen yllyke olikin, että veitsi terällensä pystyyn meni. Me muistelemaan hartaasti puukkotikan heittosarjan pitkähkön nimistöä, joka sitten selvisikin erään rouvan ja herran ystävällisellä, hyvämuistisella avulla. 

Puukkotikkasanasto, joka on parempi monta kevätrunoa ja siksikin, mutta erittäinkin mukavien muistojen verestäjäksi on tähän pantava, kuuluu asiaa tärkeästi harkinneen puukkotikkakongressin memorandumin mukaisesti näin: kämmen - käsiselekä - isonyrkki - pikkunyrkki - lyönti - puotto - lippari - kaksisormija - kolomesorniija - nikutukset nakutukset kaiken maaliman hupatukset - eukko - ensilaukki - toinenlaukki - kolomaslaukki - päämotti (eli päämoukku) - huikki.

Hyvä herrasväki, ruvetaanko puukkotikalle?

Kotiseutu-lehdessä 4/1939 julkaistu Matti Kenttämaan artikkeli puukkotikasta perustui myös tietoihin Oulusta. Alkusanojen mukaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa "nuorukaiset kautta maan tunsivat ainakin sen länsi- ja eteläosissa. Jotkut arvelevat sen tulleen merimiesten mukana, mutta ei sekään tunnu aivan varmalta, kun leikki tunnetaan monin paikoin sisämaassakin."

Digitoiduissa lehdissä puukkotikasta on huomattavasti vähemmän mainintoja kuin muista peleistä ja leikeistä. Samaa on painotus Ouluun, jossa jostain syystä nuoruusmuistoja kirjattiin innokkaammin kuin muilla seuduilla.

Puutarharengin levottomat jalat

Narvasta kotoisin ollut Jöran Ekström merkittiin 1780-luvun lopulla rengiksi Turun rippikirjaan ilman syntymävuotta (RK Turku I Aa:7, 1787-1792, 143; RK Maaria 1787-1792, 185). Hän oli sitten Vahdossa, jossa vei 27.11.1791 vihille Maja Lisa Andersdotter Askin (s. 11.11.1769). Heidän esikoisensa syntyi jo 15.4.1792 ja kastelistaan Jöran merkittiin desetööriksi eli ehkä hän oli tullut Varsinais-Suomeen Venäjän joukoista Kustaa III:n sodan aikana. 

Perhe muutti vuonna 1792 Ruissaloon (RK Vahto 1782-1794, 24) ja he olivat hetken Maarian kirjoissa. kunnes häviävät näkyvistä (RK Maaria 1795-1800, 19). 

Vuosisadan vaihduttua Jöran ilmaantui Huittisiin, jossa hän teki vuorotyösopimuksen. Joka toinen viikko hänen piti olla renkinä kapteeni P. G. von Delwigin puutarhassa ja joka toinen viikko kirkkoherra Daniel Idmanin puutarhassa. Työ oli jatkunut sen aikaa, että Ekström oli ehtinyt saada yli puolen vuoden palkat sekä näpistää hänelle uskottuja rahoja. Tämän jälkeen hän, vaimonsa ja kaksi lastaan olivat ottaneet jalat alleen. 

Työnantajat puolestaan järjestivät lääninkansliassa 10.6.1802 kirjoitetun kuulutuksen. Sen perusteella kirkkoherra oli palkannut miehen, jolla ei ollut näyttää papintodistusta! Ekström arvioitiin 50-vuotiaaksi ja kuvattiin laihaksi. Hän osasi puhua sekä suomea että ruotsia.

Kesällä 1806 Jöran Ekström oli puutarhamestari Vehmaan Karintaassa, jossa 15.8.1806 syntyi tytär Maria Elisabeth.

Seuraavaksi Jöran ja vaimonsa ilmaantuvat vuonna 1808 Metsämaan Kallioon. Ilmeisesti liikkeellä oltiin edelleen ilman kunnon todistuksia, sillä esikoispoika Jöranin syntymävuosi on heilahtanut vuoteen 1790. Jollain tarkkuudella pikkuveli Carl Gustaf oli syntynyt vuonna 1800 ja Jacob Johan vuonna 1803. Perhe muutti virallisesti josta vuonna 1811 Taivassaloon (RK Metsämaa 1804-1813, Kallio; LK 1804-1815). Siellä esikoinen oli räätälin oppilas (RK Taivassalo 1811-1821, 392), mutta vanhempansa jatkoivat matkaansa Loimaalle (RK Loimaa 1810-1813, 395).

Kissat turkiseläiminä

Pohtiessani Kauanko turkiseläimet ovat olleet tarhoissa? mieleen ei tullut, että entisaikoina kissojenkin nahat käytettiin hyödyksi. Otto Latva sen sijaan mainitsi sekä kissat että koirat artikkelissaan Tuote vai elävä olento? – Näkökulmia turkiseläinten historialliseen rooliin Suomessa 1900-luvulla, mutta ne eivät olleet aikarajauksellaan keskeisiä. Eli täydennyksen paikka.

Vuosien 1822 ja 1859 tullitaksoituksessa sekä koiran- että kissannahat nähtiin mahdollisina Suomen vientituotteina (FAT 12.11.1822; Wiborg 12.3.1859). Mutta tänne myytiin siperialaista kissannahkaa valmiina kauluksina (ÅT 11.1.1826). Takin kauluksina ne olivat tarjolla myöhemminkin (ÅT 21.11.1848). Kadonneena tavarana mainitaan naisten ulkotohvelit, joissa oli vuori kissannahasta (Vasabladet 8.8.1863). Kissan turkki oli turkiksisista halvin ja sitä yritettiin esittää muuna.

Eräänä päivänä viime viikolla kaupiteltiin täkäläisellä kauppatorilla kahta nahkaa, jotka ilmoitettiin olevan ketunnahkoja. Muuan henkilö osti ne viidestä markasta, vaan nahkoja tarkastettaessa huomattiin ne olevan vaan ruskeita kissannahkoja. (ST 29.11.1887) 

Hyvän hinnan kissannahkalla sai muuan metsästäjä Säämingistä Savonlinnan markkinoilla. Hänellä oli kolme näädän nahkaa, kaksi ketun nahkaa ja niiden joukossa yksi punasen kissan nahka, jota hän myös näädän nahkaksi sanoi ja kun se oli hyvin laitettu ja viruteltu kuin toisetkin näädän nahkat, niin meni se toisten mukana kaupaksi ja mies sai siitäkin 5 mrk. Onhan siinä jo kissannahkalle hintaa, sanoo kirjeenvaihtajamme. Mutta oliko se rehellistä? (Savonlinna 30.3.1897) 

Hämeenlinnan markkinoilla viime lauantaina oli myöskin liikkeellä joukko huijareita. Muuan Hattulan mies osti markkinoilta ketunnahkoja, mutta lähemmin tarkastettuaan huomasikin hän ne kissannahkoiksi. (HS 21.01.1913)

Paavo Korhosen runossa Savon ukko sanoo "Heti kukkaron kuristin, Kissannahan keärin kiinni" ja kissannahka esiintyy toisinaan rahakukkaron synonyyminä (OWS 24.4.1830). Toinen kissannahan erityiskäyttö oli koulujen sähködemonstraatioissa. Hämeenlinnan lukion opettajan tahattomasti tai tahallisesti antama vinkki 1890-luvun alussa johti teurastukseen, jonka Eino Leino tallensi muistelmaansa  Elämäni kuvakirja : erään aikansa lapsen muistoja, mielialoja ja mietelmiä.

Omasta puolestani olisin taipuvainen tämän nyt kyseenalaisen yön tapahtumia Hämeenlinnan kissannaukujaisiksi nimittämään. Naukui silloin todellakin monen mamman kissa ja monen vanhanpiian ainoa turva tunsi sisuksensa vavahtavan kuolemanpelosta. 

Ei säälitty silloin Ammonin pakanain pyhää karjaa. Suuri parku kuultiin, kuten kerran Egyptin esikoisten keskuudessa. 

Tulos oli kokonaan tyrmistyttävä, yli oivallisen. 

Kun seuraava fysiikantunti tuli, oli opettajan pöydällä useamman kuin yhden kämmenenmitan korkuinen kasa tuoreita, kiiltäviä kissanvuotia, joihin lehtorin alati valpas katse heti silminnähtävällä mielihyvällä kiintyi. 

Käsitys, että kissannahka auttaa kihdin oireisiin ilmaantuu sanomalehtiin varsin myöhään (Finland 25.7.1891). Vuonna 1908 mainostettiin "Reumatismia vastaan Kissannahkoja" ja "Kylmiä jalkoja varten Kissannahka pohjallisia" ja seuraavan vuoden ilmoitustekstissä "Peitottuja kissannahkoja suosittelevat lääkärit erinomaisena parannuskeinona luuvaloa ja reumatismia vastaan" (HS 3.12.1908; Suomalainen kansa 13.11.1909). Tämä arvo johdatti yhden kirjoittajan ajatukset eläinjalostuksen mahdollisuuksiin.

Kissannahka on nyt jo varsin kallisarvoinen sen takia, että se on pettämätön varustus reumatismia vastaan. Mutta vielä arvokkaamumaksi se tulisi jalostuttamalla kissa jollain kallisarvoisella turkiseläimellä, esim. sopulilla. Varsin kaunis tulos olisi siitä, että sininen kettu ja valkea kissa jalostettaisiin toisillaan. Sinisenvalkea kettukissan nahka olisi kerrassaan ihana nähdä. (Uusi Aura 1.6.1911 )

Hämäläinen 23.1.1868

Kajaanin lehti 23.10.1901

Lieneekö oravain vähyys syynä siihen, kun kissannahkat kuuluvat rupeavan käymään kaupaksi. Eräs Miehikkälän mies myi tuonottain eräälle kauppahuoneelle Haminassa mirrin nahkan. Hinta oli 5 markkaa siitä. Onpa siis huomioon otettava tämäkin kauppatavara. (Haminan Sanomat 8.12.1893)

Nahkojen ostajat ovat sanomalehdissä enimmäkseen näkymättömiä, mikä selittyy joko olemattomalla kaupalla tai kaupanteon sujuvuudella. Todennäköisesti jälkimmäisellä. Ilmoitukset lisääntyivät 1900-luvun puolella, jolloin "Maailman turkiskauppa käyttää vuosittain 1 milj. kissannahkaa." (Uudenkaupungin Sanomat 12.04.1910). 

Mikkelin markkinoilla 1907

Pienempiä turkiksia ostettiin myöskin korkeilla hinnoilla, esim. kärpännahkoja 6 markalla, oravannahkain arvo oli parhaasta päästä 60 p. Harvinaisena ilmiönä tavattiin kaupassa koko runsaasti kissannahkoja, ehkäpä juuri tuotteina niiltä seuduilta, joista metsänhaaskauksen tähden ovat jalommat turkiseläimet kadonneet. Muuksi ei tätä "mirrien" nylke mistä voi ajatella sillä hintain hyvyyden ei tähän luulisi kehoittavan, "vuodista" kun maksettiin parhaasta päästä ainoastaan 25 p. (Mikkelin Sanomat 21.3.1907)

Alhainen hinta osaltaan selittää, miksi Suomessa ei ainakaan julkisuuteen tuotu kissojen kasvatusta nahkojensa tähden. Sellaisesta oli sanomalehdissä kyllä juttuja Siperiasta ja Amerikasta.

Kun kallisarvoisemmat turkislajit ovat ruvenneet loppumaan, korvataan niitä halvemmilla, kuten kissan- ja koirannahoilla, jotka silloin tavallisesti värjätään. Pensan ja Simbirskin kuvernementeissä on syntynyt oikea suurenmoinen kissaviljelys. Noin 50 vuotta sitten sai kissannahan ostaa 2 kopeekalla; nyt siitä täytyy maksaa 25 —30 kopeekkaa. Nahat lähetetään suuriin kaupunkeihin, joissa ne muodostuvat „ketunnahoiksi". Koira saa kuoltuaan kunnian olla „skunkkina". (Päivälehti 17.2.1893)

Muuan farmari Ameriikassa, jonka tuon tuostakin täytyi ottaa velkaa taloonsa ja jolla vuosi vuodelta oli huono onni viljankoorjuussa, kun samaan aikaan sikojen ja voin hinta lakkaamatta laski, ei lopuksi nähnyt muuta neuvoa kuin antaa velkojainsa tapella maasta ja mannusta ja itse ryhtyä kerjuusauvaan.

Mutta ennenkuin hän oli varsin näin pitkälle joutunut, näki hän sattumalta eräässä sanomalessä, että suuret määrät kissannahkoja joka vuosi lähetetään Euroopasta ameriikkalaisiin lakkitehtaisiin. Kun hän luki tämän, teki hän ripeän päätöksen. Hän muuttikin farminsa kissatarhaksi. Tämä loistava tuuma on tehnyt miehestä miljoonanomistajan.

Hän alkoi liikkeensä hankkimalla 1,000 mustaa kissaa, 5,000 rottaa ja jokseenkin yhtämonta hiirtä. Estääkseen eläinten karkuunpääsemistä, aitasi hän maansa mitä huolellisimmin. Kissat söivät rottia, rotat söivät hiiriä, ja hiiret elivät niistä kissoista joita joka päivä tapettiin.

Näin ei farmarilla ollut mitään kunnossapitokustannuksia liikkeestään. Se oli alituinen kiertokulku, toinen eläin söi toisen ja saivat kuitenkin aikaa loma-aikoina lisääntyä. Ja sillä välin istuskeli farmarimme tyytyväisenä ja kokoili rahoja kissannahoistaan, joista lakkitehtailijat maksavat dollarin kappaleelta. Itsestään selvää on että kissat tapettiin sähköllä — 50 kerrallaan.

Ja kuitenkin lisääntyivät nämä eläimet niin erinomaisen nopeasti, ettei kuolevaisuutta voi ollenkaan huomata. Mies väittää että hänellä nyt on noin 15,000 kissaa, 25,000 rottaa ja ainakin yhtä monta hiirtä tilallaan. Ja kun kissannahkojen tarve yhä kasvaa, voipi hän ajatella vanhuutensa päiviä turvallisesti. (Tampereen Sanomat 10.7.1898)

Ananaksia Helsingissä kasvattanut mies

Wikimedia

Joseph Tengström syntyi Ahvenanmaalla vuonna 1800, ilmeisesti aviottomana lapsena Hammarlandissa. Viimeistään vuonna 1813 hän asui Tukholman lähistöllä ja 1820-luvun alkuvuodet Tukholmassa. Mikään kirkonkirjoissa ei viittaa työhön puutarhassa, mutta muutettuaan vuonna 1825 Helsinkiin, Tengströmiä alettiin pian kutsua puutarhamestariksi.(*)

Vuonna 1830 hän myi perunaa Punavuorennotkossa (FAT 1.5.1830). Samasta osoitteesta hän ilmoitti joulukuussa kukkien ihailijoille, että kasvihuoneessaan kukki Aloe Arboreskus (HT 15.12.1830). Kukinto olikin verkosta löytyneiden kuvien perusteella näkemisen arvoinen. 

Kauppapuutarhureille tavanomaiseen tapaan Tengström myi siemeniä (FAT 23.2.1831, 31.1.1834), hedelmäpuita ja marjapensaita (FAT 2.10.1832), ruohoa, kukkia ja hedelmiä (FAT 5.11.1833), porkkanoita, punajuuria ja piparjuurta (HT 23.4.1834), ananaksia, viinirypäleitä ja vesimeloneita (FAT 5.9.1834).

Hän oli mennyt 20.11.1832 naimisiin Sophia Christina Falckin kanssa ja heille syntyi seuraaavana kahtena vuosikymmenenä lukuisia lapsia.

Lokakuussa 1834 Tengström ilmoitti muuttaneensa Punavuorennotkosta Maurinkadulle Kruununhaan Peuran (20) kortteliin, josta käsin hän jatkossa myi siemeniä (esim. FAT 22.10.1834, 29.11.1834, 21.1.1844). Seuraavana kesänä hän ilmoitti paroni Klinckowströmin puolesta, että korttelin tultua rakennetuksi ja asutuksi rannalla ei enää saisi uida (HT 4.7.1835). Kun Tengström keskellä talvea myi ananaksia, tuoretta persiljaa, ruohosipulia ynnä muuta, hän ei enää ilmoittanut osoitteekseen Kruununhaan korttelia vaan paroni Klinkowströmin puutarhan Kruununhaassa (HT 3.2.1836). 

Klinkowström-yhteyden myötä on todennäköisempää, että Tengströmin Punavuorennotkossa viljelemä alue oli myöhempi Kaartin puutarha eikä Punanotkoksi kutsuttu alue.

Kruununhaasta Tengström myi seuraavina vuosina ainakin siemeniä (FAT 22.1.1839, 16.1.1841, 14.1.1842), ruukkukukkia (FAT 11.3.1841) ananaksia (FAT 7.8.1840, HT 10.8.1844, HT 14.8.1847) aprikooseja ja persikoita (HT 10.8.1844) ja viinirypäleitä (HT 14.8.1847). 

Kuvakaappaus Rakennusviraston julkaisusta
Liisanpuistikko. Historiaa ja nykypäivää (2007, pdf)

Klinckowströmin palatsi todennäköisine kasvihuoneineen piti jättää, kun tämän kuoltua valtio lunasti tontin ja rakennukset vuonna 1850. Tavanomaisessa vuosittaisessa siemenhinnastossaan Joseph Tengström ilmoitti vuoden 1851 alussa asuvansa Vuorikadulla Kamelin korttelissa (HT 22.1.1851). Vuoden lopussa hän muutti Pohjois-Esplanadille Yksisarvisen (33) kortteliin eli Kluuvi- ja Fabianinkadun väliin (HT 3.12.1851). Sieltä käsin hän myi piparijuurta (21.1.1852), siemeniä (FAT 22.1.1852) ja kuivia mausteita (HT 25.2.1852).

FAT 8.1.1853

Joulukuussa 1852, kaupunginarkiston kiinteistökortiston mukaan, Joseph Tengström osti huutokaupasta Hauen korttelin (50) tontin, jonka nykyosoite on Korkeavuorenkatu 30 ja Ludviginkatu 1. Sieltäkin käsin hän myi siemeniä ja toisinaan valkosipulia tai juureksia (FAT 11.1.1854; HT 24.1.1855; HT 28.2.1855; HT 3.12.1856; FAT 27.12.1856; HT 17.3.1858; HT 16.2.1859; FAT 13.4.1859; HT 7.1.1860). Tontin rakennuspiirustusta vuodelta 1853 ei ole vielä digitoitu alkuperäisestä, joten en uskalla väittää isoa neliötä viljelysmaaksi.

Joseph Tengströmin kuolema 29.3.1863 oli uutinen, muttei ananasten tai elämäntyönsä tähden. Huomionarvoista oli se, että hän sai kuolemaansa johtaneet vammat liikenneonnettomuudessa, jossa maaseudulta tullut ajoi kärryillään päälleen Kauppatorilla (Helsingfors Dagblad 30.3.1863, FAT 31.3.1863, Folkwännen 1.4.1863, )

(*) Össeby (AB) AI:5 (1810-1818) Bild 140 / sid 10 (AID: v94786.b140.s10, NAD: SE/SSA/1593); Jumkil (C) AI:5 (1807-1820) Bild 190 / sid 181 (AID: v125054.b190.s181, NAD: SE/ULA/10498); Katarina (AB) BII:4 (1819-1827) Bild 53 / sid 49 (AID: v86953.b53.s49, NAD: SE/SSA/0009); Adolf Fredrik (AB) AII:5 (1818) Bild 1750 / sid 1455 (AID: v81565a.b1750.s1455, NAD: SE/SSA/0001);  Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto, I Aa:14 Naimattoman työväestön rippikirja 1827-1837, 300; Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto, I Aa:10 Naimisissa olevan työväestön rippikirja 1827-1839, 338

Ilmestynyt: Muinaismuistojen kokooja K. A. Lindström

Kalmistopiirissä ilmestyi heinäkuun lopussa neljäs osa museoesineiden kerääjistä kirjoittamastani pienoisbiografiasarjasta. Muinaismuistojen kokooja K. A. Lindström päihitti kaikki yritykseni löytää etunimensä, taustansa ja loppuelämänsä. Jätä kommenttikentään tietoa, jos pystyt parempaan!

Ilmestynyt: julkinen arvio väitöskirjastani

HTF:n numero 1/2025 ilmestyi heinäkuun lopulla. Numerossa on mukana vastaväittäjäni kolmen sivun arvio Samtal och vädjanden i 1700-talstidningar. Sain häneltä tästä ennakkotiedon jo viime keväänä, jolloin - samoin kuin nyt - olin todella iloinen, että hän näki vaivan ja että tietoa väikkäristäni on nyt tarjolla myös ruotsiksi.

 

Elokuun jumalanpalveluksissa 1800-luvun alkaessa luetut lait

Kansalliskirjaston digitointeihin kuuluu Yhteenweto njistä kuning. asetuxista, plakateista, kirjoituxista ja päätöxistä, iotka sarnastoleista pitä kirkoisa, osittain ylitze koko waldakunnan, ja osittain erinomaisisa paikkakunnisa ylösluettaman, ynnä tiedon kansa, millä ajalla wuodesta, njin myös paikkakunnasa, josa ylöslukeminen kustakin asetuxesta tapahtuman pitä. Hänen kuning. maj:tins armollisimman käskyn jälken kokoonpandu ja präntistä ulosannettu (1800). Tästä siis selviää ikivihreät tekstit, joita papit joutuivat toistuvasti lukemaan ja seurakuntalaiset kuuntelemaan. Kaiken muun kuulutettavan ohella.

Elokuun ohjelmassa oli tavallista vanhempaa tekstiä, jo syksyllä 1694 annettu Kuning:sen Maij:tin Kieldo, ettei yxikän Ulosmittaja mahda vaatia jotain ulosmittamisen vaivastaan koska he Yhteisen Kansan ja Alammaisten luonna Ulostekoja eli muita Kruunun velkoja ulosmittavat.

"Yli koko Valdakunnan, paitsi niisä paikkakunnisa, kusa ulosannettuin Asetusten kautta, erittäin on käsketty, ja joisa tämä Asetus ei ollengan vaikuta" luettiin vuonna 1681 päivätty Kuning:sen Maj:tin käsky ja Asetus, kuinga Pappein ylöskando, Yhteiseldä Kansalda Kihlauxisa, Lasten risitimisisä, Vaimoin kirkkoon ottamisisa, Ruumiisten hautamisisa, niinkuin myös heidän Saatavansa Talon Isändäin ja Emändäin kuoleman jälken, Kymmenexet ja mitä Kappalaisten ja Lukkareiden ylöspitoon tule, pitä ulostehtävän ja maxettaman. Lukemisen ajoitus liittyi varmasti siihen, että kymmenysten maksuaika oli lähes käsillä. 

Pappien keräämien maksujen moninaisuus oli minulta osin unohtunut enkä ole koskaan keskittynyt niiden alueellisiin eroihin. Jostain syystä elokuussa ainoastaan Hämeenlinnan läänisä luettiin vuonna 1694 annettu Asetus Pappein Ylöskannosta ja Sisälletuloista Yhteiseldä Kansalda Turun Hiippakunnasa.

(Tähän päättyy vuoden kestänyt läpikäynti.)

Saapuminen Kajaaniin vuonna 1885

 Nimimerkki A. R. raportoi Kirjeessä Pohjolasta Kuopiosta alkaneesta matkastaan (Savo 09.11.1885 no 130, 16.11.1885 no 133). Otteessa Iisalmi on ohitettu.

Vähitellen jouduimme aina kauvemmaksi ja Savon somat maisemat yhä enemmän katosivat; kun olimme ehtineet Suomenselän toiselle puolen, avautui eteemme pohjanmaan ikäviä tasankoja nevoineen ja rämeineen. Harvassa näkyi siellä viljeltyä maata ja ihmis-asuntoja, harvoin miellyttäviä paikkoja. 

Olin ensin vähän "kahdella päällä kuin Hattu-Risto" menisinkö Kajaaniin, vai suunnittaisinko matkani Oulunjärven länsipuolitse; vaan kun minua suuresti halutti nähdä tuota vanhaa historiallista kaupunkia ja muuten sain tietää, että Oulunjärvellä on laivakulkua, suostuin menemään sieltä kautta. Se ei ollutkaan hullumpi tuuma; sen kyllä sain sittemmin tuntea. — 

Lähellä Kajaania alkoi jo näkyä paremmanlaisia maita; tuolla ja täällä törrötti joku korkeampi männikkötöyränne. Noin parin, kolmen virstan päähän näkyi kaupunki kirkkoneen ja tapulineen; sinne näkyi myöskin asevelvollisten kasarmit, jotka ovat kaupungista Venäjän virstan itään korkealla männikkökankaalla. 

Yks', kaks' ja me olimme "Kajuanin tullill'," niinkuin ryssällä on tapana sanoa. Enpä sitte hevillä heittänytkään tuota merkillistä kaupunkia, vaan vietin siinä kokonaisen vuorokauden, tutustuen vähäsen yhteen ja toiseen asiaan siellä. Niinkuin arvataki sopii, on se kaupunki paremmin "mökistä ja laidalta kylää". Se on koolleen jotenki pieni eikä sen asemakaan ole mitään suotuisimmia. 

Museovirasto CC BY 4.0

Rakennukset ovat ylimalkaan vähäisiä ja mataloita, kadut jotenki kaitaisia ja likaisia. Niitä ei näytä liioin hiekalla so'aistun, koska olivat yleensä vetelänä vellinä. Laitakaduille oli kuitenki asetettu lautoja, joita myöten saattoi päästä eteenpäin. Toripiha oli omituisen pieni, noin vaan aikatalon pihamaan kokoinen. Sen eteläreunalla veti huomiota puoleensa kaupungin raatihuone, joka, vaikka muutoin pieni rakennus, on varustettu jonkunmoisella tornilla, torni taasen kahdella kellolla, joista toista soitetaan, kun toinen sitävastaan näyttää aikaa. Onko tuo soitettava kello tulipalon ilmoittamista tahi raatiherrain kokoonkutsumista varten laadittu, se jääköön asianomaisten ratkaistavaksi. — Kirkko, joka sijaitsee juuri kaupungin etelä-laidassa, on puinen ja noin "kouran kokoinen" niinkuin vertauksen tapaan sanotaan. Muuten on kaupungissa useita kauppapuoteja, viinamyymälöitä, anniskeluja, sähkölennätinkonttori, postikonttori, apteeki, sairashuone, jo onpa siellä yksin Singerin ompelumasiinakauppaki. 

Tyrvään kirkolla kesällä 1883

Kalle Kuusela, Lusto CC BY 4.0

Ote Matkamuistelmista (Aura 4.8. & 23.8.1883)

Iltapäivällä lähdin, saatuani erään miehen kirkonkylästä oppaakseni, katsomaan Tyrvään vanhaa kirkkoa. Kun annan kaikille vanhoille muistoille suuren arvon, niin olin aivan hyvällä mielellä sinne käydessäni, sillä varmaksi otaksuin, että koska Tyrvääläiset uudenkin kirkkonsa ovat noin jalosti kaunistaneet, niin eivät he myöskään vanhaa temppeliänsä vähemmän kunnioita. Mutta siinä toivossani petyin. 

Tämä, kauniilla niemekkeellä sijaitseva ikivanha rakennus, osoitti olevansa kaikkea tavallistakin hoitoa vailla. Minun harras toivoni on, että sellaisia kiinteitä muinaismuistoja, kaikkialla niinpä Tyrväässäkin, suojeltaisiin ja rappiolle joutuneita paikkoja korjattaisiin, kuitenkin niiden alkuperäistä muotoa hävittämättä. 

Puheena olevaa rakennusta katsellessani sain useoilta henkilöiltä kuulla, että sen lattian alla on yksi "palssameerattu" papin ruumis, mutta nyt jo niin lian ja roskien peittämänä, ett'ei siitä voi tarkkoja havannoita tehdä. Ansaitsishan sekin paremmin säilyttää ja olis puhdistettava, joll'ei se jo ole myöhäistä. 

Kun oppaani havaitsi puheistani, että pidin isossa arvossa tuollaista vanhaa rakennusromua, niin alkoi hänkin puolestaan kertoa tietojansa. Hän sanoi (jonka totuutta, outo kun olen, en mene takaamaan), että tätä vanhaa kirkkoa muutamia vuosi sitte oli käytetty tavallisena rehulatonakin. Joku kirkon palvelia nimittäin teki heinän sen ympäris töllä ja säilytti niitä kirkossa, jossa myöskin kutut vohlineen kävivät aterioitsemassa. Tästä kertomuksesta muistui mie leeni: tämä huone on ollut rukoushuone, mutta sittemmin muutettu kuttujen luolaksi ja jätin, jonkillaisilla ikävyyden tunteilla, tuon usein mainitsemani rakennuksen.

Laivamatka Viipurista Tukholmaan heinäkuussa 1861

Otawassa julkaistiin alkuvuodesta pitkä kertomus Omituisia matka-muistelmia (27.02.1863 no 9, 13.03.1863 no 11, 27.03.1863 no 13, 31.03.1863 no 14, 10.04.1863 no 15, 24.04.1863 no 17, 01.05.1863 no 18, 08.05.1863 no 19, 22.05.1863 no 21, 29.05.1863 no 22, 05.06.1863 no 23, 19.06.1863 no 25). Pituutta selittää Viipurista 10.7.1861 alkaneen matkan ulottuminen Saksaan asti. Kirjoittaja A. R. oli tekstin perusteella kotoisin Viipurista, mutta asettui matkansa jälkeen elokuun lopussa Joensuuhun. Henkilöllisyytensä selvittäminen ei siis ole mahdottomuus, vaikka en häntä saapuneiden matkustajien listoista löytänyt.

Ote alkumatkasta:

Viipuri on hänen kotopaikkansa, josta hän, poikana ja nuorukaisena ollessaan, aina ennen surumielin erosi, jos yksinänsä oli penikulmankin päähän mentävä, — sillä ken hellä-tuntoinen kernaasti jättäisi rakasta ympäristöänsä, jos ei velvollisuus tahi muu siihen pakoita. Kotonta saattoivat häntä nyt edellisenä iltana omansa parhailla toivotuksillansa uuden kivi-laiturin vieressä seisovaan höyrylaivaan. Aamun neljännellä tunnilla herättivät lähtö-merkit ja torni-kellonkin lyönti ne lepäävät matka-kumppalit valveille, ja "Aura" köysistänsä ja voimiinsa taas päästyään, läksi ihanalla säällä tavallansa vettä kyntämään. Uuraan sataman läpi vauhdilla kulkeissamme, viipyivät kertojan silmät vielä näillä tunnetuilla seuduilla. Siellä niinkuin ennenkin kuului puu-tavaroiden läiskinä, ja miehet jo olivat liikkeellä laivoja lastaamassa. 

Illaksi jouduimme Helsinkiin, jossa käveltyämme ja muutaman tuttavan nähtyämme, seuraavana aamuna siirsimme etemmäksi Turkuun. Tässäkään kaupungissa minulla ei paljon outoa ollut, jossa jo vuonna 1855 kuukauden olin asunut. Kupitan eli p. Henrikin lähteellä asti käytyäni, sen vedellä itseäni virvoitettuani ja soittoa siellä kuultuani, käveleväisiä ja istuvaisia ja parannusta etsiväisiä vieraita nähtyäni, kaupungissa tuttavia tervehdittyäni, seurahuoneessa kahden kumppalini kanssa ilta-ruualla oltuani, menimme taas siihen käyntö-koneilla varustettuun väli-aikaiseen asuntoon, joka päivän koittaessa niinkuin kohtelias näyttely-tanssiatar kulki takaperin Aura-jokea myöten, sanoen sillä tavoin jäähyväisiänsä kaimansa lähestölle ja Suomen mantereelle, jonka tyttäristä muutamat rannalla viittailivat käsillänsä. 

Turun ja Ahvenanmaan saaristojen välitse kulkeissamme, oli kirkas sää ja vieno tuuli vei jonkun vastaamme tulevan laivan sen määräys-paikkaa likemmäksi, mutta avonaiselle merelle ennätettyämme, nousi paksu sumu, että piti toisinaan hiljemmin käyttää alustamme, ja varoten vastaan sattuvaisia antaa kuulua varoitus-ääntä. Kuitenkin tuli, päivällisen syötyämme, jo Ruotsin kalliot meidän näkyviin, ja kohta jo linnan ja viheriöitsevillä rannikoilla olevain ihanien asuntojen, sekä siinä pitkässä salmessa seisovien ja liikkuvien eri laivain ja veneitten sivuitse ehdimme noin kello 5:n aikana illalla pysähdys-paikalle Stockholmiin. 

Nya Dagligt Allehanda 13.7.1861

Kapineitamme tullimiehille näytettyämme, ja viimeiset Aurassa suoritettuamme, tuli meidän maalle astuessa, koko joukko ravintolan taritsijoita korttinensa sekä, kantamista ja ajamista pyytäviä ympärillemme, niin että ken ei jo ennen päättänyt, mitä tehdä ja minne mennä, olisi kauan saanut tinkiä heidän kanssa. Minä maata viljelevän maamiehen kanssa menimme somaan kortteriin vilkas-liikkeisen kadun varrella. Samana iltana oli vielä aika mennä teateriin, Humlegård nimisessä puistossa. Siellä meille tunnettu O. Andersson'in seura näytteli: "Jos vaimo vaan tahtoo, kyllä sille onnistuu" ja "Vähä kansan huvitusta". 

Tämä pääkaupunti on osittain kauniisti rakennettu, mutta on siellä myös vanhan-aikuisia kaitoja katujakin korkeine monikertaisine kartanoineen, joissa katu-solissa tuskin kaksi kärriä pääsevät toinen toistensa sivuitse, ja ilma on niissä arvattavasti haiseva ja painava. Rustinki-kammareissa näimme kuninkaallisten ja sotaväestön muinaisia monenlaisia pukuja, aseita, y. m. — Siellä näet muun seassa myös kuningas Gustaf II Adolf'in satuloitetun hevoisen topattuna, josta hevoisesta hän, uskomme puolesta Saksanmaalla sotien, sotatantereelle kaatui, siellä ovat hänen veriset vaatteensa ja miekkansa säilytettynä. Myöskin Kaarle XII:n mahtavan miekan, saappaat ja vaatteet, sekä entisaikasen nahkasen tykin ja kaikenlaista muutaki siellä näkee. 

Kuninkaan suuri linna on kaunis. Sen portailla lepää kaksi valettua lejonaa. Sen alla rantapuolella on ryytimaä, jossa etenkin iltoina moni herrasmies perheineen, puhellen ja soittoa kuunnellen, nautitsee kupin teetä tahi muuta läheisestä kahve-huoneesta. Rannasta lähtee usein niitä ketteröitä höyry-veneitä, vieden lystäilijöitä joko "Djurgård" nimiseen tarhastoon eli muualle. Tämä puu-tarha kuuluu olevan penikulman suuruinen, ympäri mitaten. Meidän siellä käydessä, pidettiin "Blåporten" nimisessä osassa pidot danskalaiselle ruhtinaalle, joka sotalaivansa kanssa haminaan oli tullut. Ravintolan edessä soitteli toinen soittokunta myös Suomessa tunnetuita ruotsalaisia lauluja; myöskin Bellman'in pilan sepittämiä. Toisessa kohdassa ampuivat muutamat maaliin, joiden seassa tapasin erään tuttavan englantilaisen. Ympäri käydään yhteen tullaan. 

Passia Viipurista saadessani, olin luvannut näyttää sitä Venäjän konsulaateissa ulkomailla. Konsulin tykö siis järven poikki veneellä mennessäni, jossa muitakin yli seurasi, puhutteli minua suomeksi eräs suomea taitava ruotsalainen, murteesta tahi näöstä arvaten että olin suomalainen. Tästäpä etenkin soutomies kummastui, ja toiselle rannalle päästyämme, hän muilta maksun ottaessa, ei tohtinut minulta ottaa niin mitään. Kohtelias saattajani tästä sanoi, rahvaassa vielä löytyvän sen epäluulon, että pitävät suomalaisia noitureina. Mälar-järven rannalla on pait muita suurempikin uima-huone eli koulu siinä taidossa. 

Moosen mäeltä on kaunis näkö-ala yli kaupungin. Sillä korkeudella on myöskin ravintola, näyttely-huone ja kansan huvitusta tarjona. Sieltä hämärässä palatessamme, tuli etempää muutamissa höyryissä, joista rakettia laskivat ja soittoa kuului, vapaa tarkka-ampuja-väki kaupunkiin, josta ne aamulla olivat ulos marssineet. Ne olivat tavallisissa herras-vaatteissa, joko garibaldi- tahi olki-hatuissa, ja kantoivat olallansa pajoneteilla varustettuja tussareita. 

Sunnuntai aamuna menimme kahden kesken suomalaiseen pieneen mutta somaan kirkkoon. Sinne ei tullut kaikkiaan kuin kymmenkunta henkeä, syystä kuin kuulin, että Ruotsiin muuttaneet umpi-suomalaisetkin, kohta sen maan kieltä opittuansa, käyvät ruotsalaisissa kirkoissa. Saarnaaja kuului olevan Ruotsissa syntynyt ja oppineen suomea pohjoisessa suomalaisessa seurakunnassa. Kirkon-meno ei kestänyt kauan. Muutamia värssyjä määrätyistä virsistä laulettiin urkujen johdolla, ja saarna oli lyhyt. Sieltä astuimme ensin vähäksi aikaa hovi-kappeliin ja sitten vielä ajalla suureen- eli Nikolaikirkkoon, jossa sielun-paimen Beskow piti voimallisen saarnan. Kirkko oli täpö-täynnä sanan-kuulijoita, jotka urkujen jälkeen veisasivat: "Meill' linna luja Jumala, myös vahva vastusaset". 

Tätä kaikkia nähtyä ja kuultua, menimme ravintolaan makeata päivällistä syömään. Niissä sekä kauppa-puoteissakin tavataan usein ulkomailla sieviä neitosia passaamassa. Sotamiehiä sinisissä unihvormuissa sekä muutoin Ruotsin vapaata kaunista väkeä oli hupaista nähdä. Paljon valittavat siellä irstaista vallattomuutta tapahtuvan. Kerran kuuli tämän kirjoittaja, levolle mentyä, kadulta heleän apuhuudon, joka kuitenkin poliisin väliin tultua loppui. Monta yhteistä hyvää toimeen saatavia seuroja kuuluu siellä löytyvän, jotka jo ovat monta kunnon laitosta etenkin nuorisolle aikoin saaneet. 

Helsingistä lähtevässä höyrylaivassa 1884

Nimimerkin E. F. J. Matka-pakinoita (Uusi Suometar 24.10.1884 no 249, 30.10.1884 no 254, 06.11.1884 no 260 lupaa kuvauksia retkistä Suomessa, mutta ei pääse alkua pidemmälle. 

Olemmepa onnellisesti saapuneet laivan peräkannelle, jossa väkeä vilisemällä vilisee tungokseen asti. Siinä on molempia sukupuolia melkein yhtä paljon, naisia ja miehiä. Mahdoton on astua askeltakaan eteen- taikka taaksepäin törmäämättä jotakuta lähimmäistämme vastaan, tuon tuostakin useoita, sivuillamme, takanamme ja edessämme seisovia vastaan yht'aikaa. Monen hienon naisenkin kylkiluita ovat meidän kyynäspäämme satuttaneet kulkeissamme poikki laivan. Se oli sangen epäkohteliaasti tehty, mutta sitä ei saattanut millään tavoin välttää. Ainoa lohdutuksemme on että moniaat ovat tehneet vieläkin ankarampia rynnäköitä meitä vastaan, niinkuin esim. tuo pitkä ruukinpatruuna tuossa, joka korkean silkkihuopahattunsa liereillä oli vähällä viedä nenän ja silmät päästämme. 

— Johan soitetaan kelloa kolmas kerta. „vieraat maalle! Lankonki pois!" — komentaa kapteni. Nytkös vasta hälinä nousee korkeammilleen ja ihmisrakkaus esiintyy tuossa ylt'ympärillämme sanomattoman ihanassa ja sydäntä liikuttavassa muodossa. Naiset heittäytyvät itkien toinen toisensa kaulaan, suutelevat toinen toistansa. Miehet pudistelevat toinen toisensa käsiä niin mahdiktaasti ja sellaisella innolla, jotta selvään voipi nähdä, että mitä vilpittömin, kuolemaan asti kestävä ystävyys yhdistää heidän sydämensä. Jotkut heistä muiskaavat suuta naisille, joko poskelle taikka huulille, aina sitä myöten, kuinka hellässä suhteessa ovat keskenänsä, taikka siihen katsoen, onko suudeltava vanha mummo, keski-ikäinen taikka nuori kaunotar. Mikä rakkauden ylenpaltisuus kuitenkin! Ole kuinka suuri pessimisti ja ihmisvihaaja tahansa — tälläisessä tilaisuudessa muutat välttämättömästi mielipiteitä, käyt katuvaisna tunnustamaan, että ihmiset ovat hyvät, helläsydämiset ja toinen toistansa rakastavaiset. Kaikki vastoinkäymisesi ja heidän entiset tylyt kohtelunsa sinua kohtaan unhotat heti paikalla, ollen melkein valmis vannomaan, että saduissa kuvattu kulta aika on palannut. 

Tiesi kuinka kauan tuota suloista rakkauden näytelmää olisikaan näytelty, ell'ei kaptenin uudistettu muistutus vieraille lähtemään pois laivasta — jota muistutusta laivan perämieskin tällä kertaa innokkailla huudoilla kannatti — vihdoin olisi tehnyt siitä lopun. Asema näyttämöllä muuttaa äkkiä luonteensa: on ehditty näytelmän toiseen näytökseen. Hurraavia, nenäliinojaan ja hattujaan heiluttavia ihmisiä rannalla, hurraavia, nenäliinojaan ja hattujaan heiluttavia ihmisiä laivassa; propellin melske kellon kimakkaan äänen sijasta. 

Joukko ylioppilaita tirkistelee yli laivan partaan alas aaltoihin; ilon into paisuu heissä jok'ainoalta tuumalta, minkä laiva siirtyy rantasillasta, ja tulee täydelliseksi, kun laiva, käännettyänsä kokkansa asianomaiseen suuntaan, täyttä vauhtia olkaa kiitää ulos ulapalle. Silloin kohoaa heidän huulillensa syvä huoahdus, joka vieraan korville kuuluu siltä, kuin olisi raskas myllynkivi vieritetty pois heidän sydämiltänsä, jonka jälkeen tätä tälläistä pakinaa alkaa kuulua heidän joukossansa: "Hyvästi pääkaupunki vihdoin viimeinkin! Kylläpä sinussa on." Lauseen loppusanoja emme kuule; ne katoavat kuulumattomiin aaltojen läiskyntään laivan kylkiä vastaan ja viileän kesätuulen sulohuminaan. 

Näytelmän kolmas näytös alkaa nyt. Tapauspaikkana siinä on oleva yksinomaisesti laiva. Tämä kolmas näytös jakautuu useampiin kohtauksiin ja se loppuu vasta silloin, kun matkammekin tällä laivalla loppuu. 

Ounasjoen varrella hihhuliseuroissa kesällä 1877

Nimimerkki Matkustelevainen tarjoaa Oulun Wiikko-Sanomissa 1.12.1877 Muistelmia matkaltani Ounasjokia alas. Ote:

Maantietä ei löydy tällä joki-varrella, jota voisi kesällä matkustaa. Sentähden täytyypi matkustaa veneillä. Niin otin minäkin veneen ja kaksi miestä Lohinivan kestikivarista kyyditsemään alas ensimäiseen kestikivariin, nimeltä Jääskö, jolla taipaleella en viipynyt kuin noin pari tiimaa. 

Vene huilasi kelpo kyytiä, että maat vilisivät vaan silmissä. Joki-varsi on hyvin ihanaa, sillä korkeita vaaroja on molemmin puolin jokea; tästä otin taas kyytin ja tulin Juopperin kestikivariin, jossa lepäsin hetken ja söin puolista. Talonväki oli hyvin kohteliasta matkustavaista kohtaan, ehkä kuuluivat olevan noita hihhuli-parkoja, joita täälläkin näkyi löytyvän viljalta. 

Levättyäni hetken aikaa läksin matkalle, käskin miesten pidättää veneen tällä taipaleella olevan sahalaitoksen rantaan, sillä mieleni teki katsoa sanottua laitosta, vaan nyt kun oli sunnuntai ja liika aikanen, ei sanottu saha vielä ollut käynnissä. Päätin odottaa kello 6:teen, jolloin saha pannaan käymään ja pistäysin taloon odottamaan. Arvaappas, hyvä lukiani, mitä kummaa talossa näin! Täällä pidettiin parasta aikaa hihhuli-seuroja. 

Saarnamies istui muhkiana pöydän ääressä ja saarnata paapatti kelpo lailla; eipä viipynyt kauan, ennenkun sain kuulla loukosta kumman äänen, surkian ähkymisen ja puhkumisen ynnä voi, voi sentään, kuinka olen autuas hoh, hoh, hih, hih, hihhihhii! Vanhat akat pyörivät pyllyllään ja taputtelivat käsiään. Vaikiaa näytti tuo työ olevan, kun vesi virtana valui, pitkin kasvoja. Nyt rupesivat toisiansa syleilemään, ja kukapa tuon tietää mitä muuta tuon syleilyn varjossa tehtiin. Kätten-taputus oli niin kova, että ei toisen puhetta voinut kuulla. Saarnamiehen kaulassa riippui akkoja kuin kärpäisiä hämähäkin verkossa, joille hän epäuskoa anteeksi todisti. 

Kysäsin vieressäni istuvalta kumppaniltani, joka sanoi olevansa lähiseuduilta mainittua paikkaa (vaan ei kumminkaan heidän lahkoonsa kuuluva), mikä tuo muhkea saarnamies on? Sain vastaukseksi, että se on tämän sahan-hoitaja sekä sain myös laveamman tiedon hänestä. Hän kuuluu olevan kotosin Rovaniemestä ja on ollut ennenkin saman lahkon profeetana, mutta langenneen suruttomuuteen rupesi hän harjoittamaan veisuu-taitoa, toivoen sitte pääsevänsä lukkariksi Rovaniemelle, joka kumminkaan ei onnistunut, ehkä hän kyllä itsiänsä hyvin taitavana oli pitänyt. Muttia olipa hänellä sentään onni toisessa yrityksessä, että pääsi sahan-hoitajaksi, jota tointa hän onkin pitänyt moniaita vuosia kumminkin suruttomassa tilassa. Nyt vuoden tai kaksi on hän taas ollut hihhulien profeetana, johon virkaan sanotaan köyhyyden häntä pakoittaneen. 

Lieneekö totta, en tiedä, vaan niin minulle kerrottiin. Minusta ei hän näyttänyt köyhältä, sillä hän oli puettu kuin herra, kulta-sormus kiilsi hänen sormessa ja kello lakkarissa kulta-häntineen, mutta saappaat nekös vasta elämän pitivät kuin tuo herra seisaallensa nousi ja tepasteli kuin hanhi pirtin laattialla. Ne parkuivat, että sormet piti korviin tukkia. Edellä mainituita kapineita eivät hihhulit säilytä tykönään, mutta hänellä näkyi olevan oikeus siihen, luultavasti siitä syystä kuin hän on heidän profeetansa. 

Nyt menin katselemaan sahaa. Tämä oli tavallinen vesisaha kahdella raamilla ynnä sirkeli-sahalla, joka sanottiin sahaavan noin 130 puuta vuorokaudessa. Sahasta on 5 peninkuormaa Rovaniemen kirkolle. Lähdin taas matkustamaan eteenpäin, viivyin noin puolen tuntia, niin tulin Tarkiaisen kestikivariin. En tässä viipynyt, vaan matkustin taas ja tulin Tervon kestikivariin. Viivyttyäni hetken aikaa ja puheltuani isännän kanssa, joka oli hyvin lystillinen mies, erkanin hänestä iloisella mielellä, jota aina muistan. 

Höyrylaivalla Jyväskylästä Asikkalaan 1859

Nimimerkin W. M. kirjoittama ja lähettämä Vähäinen kertomus matkastani Rautalammilta Helsinkiin julkaistiin Suomen julkisissa sanomissa 29.8.1859. Matkan aluksi kirjoittaja oli lähtenyt Jyväskylään "ruvetakseen massinaan". 

Suomi-nimisen höyrylaivan piti Jyväskylästä Anianpeltoon kulkemaan, jonkatähden minä riensin satamallen astuakseni laivaan. Lukematoin ihmisparvi laiturilla odotti massinan lähtöä. Tykin pamaus ilmoitti lähtöhetken tulleeksi, massinan torvi puhalsi ja rattaat alkoivat pyöriä. Kaupunkilaiset pyyhkeillänsä huiskuttivat vielä jäähyväisiä höyrylle, joka jalosti halkoi aallot keulallansa, ja ympärillä vaahti kuohui, niinkuin lumi talvella pöläjää kiivaasti juoksevan hevoisen rinnalla. Siinä vauhdissa veden pisarat aurinkoa vasten välistä välkkyivät niinkuin kullalta ja hopealta hohtavat helmet ja välistä uljailivat vesikaaren kauniilla koreuksilla. Anianpeltoon tullessamme oli rahvasta odottamassa laivaa. Tykin pamaus taas tervehti Anianpeltolaisia ja äkisti, niinkuin haukka saaliinsa niskaan, luisti laiva rannalle. Silloin kuului katteinin "stopp maschin, — ja tottelevaisesti, niinkuin hyvä hevoinen herransa käskyä, taukosi se voimallinen laiva valkamaan. Köydet viskattiin rannalle, rantalaudat asetettiin ja iloisesti leikui se kolmi-karvainen laku (viiri) ilmassa.

Saapuminen Ouluun elokuussa 1874

Ote nimimerkki H. H-:n kirjoituksesta Havaantoja Sotkamosta Ouluun matkustaessa (Uusi Suometar 16.11.1874).

22 päivän iltana pääsimme Ouluun. Uteliaisuuteni pakoitti minua tässä erinomaisen näppärässä ja pulskassa kaupungissa katselemaan semmoisia paikkoja, joita talvisena aikana on mahdoton katsella. — Luonnon ihanuuksista on täällä kaikkein vähin puutetta; ja itse kaupungin sisällä saapi, jos niin haluttaa, pistäytyä kuuntelemaan metsän huminaa, puron lirinää ja lintuin soreaa viserrystä, tuon somasti laitetun kaupungin keskitse juoksevan "laani-ojan" äyräille. 

 

Mutta ei siinä kyllä; enimmän huomiota puoleensa vetävä on kumminkin tuo n. s. "Huvi-saari". Jos siinä on perää, miten kumppalini kertoi ja oma havaantoni todisti, että tämä saari on luonnon valmistama monien ristiin rastiin juoksevien purojen suhteen, niin semmoisia en usko tiheässä toisia olevan. Saari on purojen kautta jaettu moniksi kymmeniksi pieniksi saarekkeiksi. Ihmis-käsi ei ole tässä luonnon tarhassa mitään muuta tehnyt, kuin puhdistanut risut ja murrot pois, rakentanut purojen ylitse pienet, hyvin yksinkertaiset sillat sekä saarekkeille varsinaiset käytävät ja sohvan-tapaisia istuimia, joko puusta tai maasta ja Merikosken puoleiselle kulmalle semmoisen katoksella, istuimilla ja pöydillä varustetun suojapaikan, jossa on tilaa jommoisellekin ihmis-joukolle. Sen läheisyydessä on luonnollinen kivi, johon oli hakattu vuosiluku: "1865“, luultavasti tämän saaren puhdistus-aikaa muistuttava. Mitä saaren puistoon tulee, siihen ei ole ihmiskädellä lisätty, eikä poiskaan otettu, ja puut näkyivät olevan enimmästi leppiä, hyvin tiheässä. — Tämä saari oli ennen aikaan ollut, ei ainoastaan puhdistamaton alku-tilastaan, vaan myös, valitettavasti, kaiken turmeluksen, jopa saastaisuudenkin varjopaikkana, niinkuin luonnollista onkin näin kaupungin läheisyydessä. Nyt on se kaikesta tästä muutettu puhtauden ja viattomuuden vapaaksi ihmis-olentojen virvoitus- ja huvi-paikaksi, jonka kaiken toimeen-panosta elää, ja siis eläköön, entisen, ikävällä muisteltavan läänimme herra kuvernörin G. von Alfthan'in nimi! 

 

Rakennukset eivät suinkaan täällä ole semmoisia, ettei ne sydänmaan ukkoa seisahduttaisi katsella töllistelemään. Mainittakoon näistä ainoastaan uudet ja tekeillä olleet rakennukset. Åströmin nahkatehdas on entistä palanutta muhkeampi. — Lukion entuudestaan mahtava tiilistä tehty rakennus näkyy nousevan Pohjolan jättiläis-rakennukseksi, sillä toisessa päässä oleva jatko alkoi olla valmis; toisessa päässä ei ollut kuin kivijalka vasta perustettu. 

 

Tätä katsellessani juolahti paikalla mieleeni täällä Oulussa, niinkuin muuallakin koko maassamme, sydänmaan ukkojenkin sydäntä särkevät kieliasiat; pahasti, hyvin pahasti koski sydämmeeni nämä asiat, katsellessani tuotakin "Suomen" miesten varoilla hankittua uljasta laitosta. — Ihmiset ylipäätään näyttivät täällä Oulussa, niinkuin jokivarrellakin, olevan hyvin kohteliaita, ja hyvällä sanalla, ilman "äksyämättä", antoivat he vastauksen alhaisemmankin kysymyksille. 

Hämeenlinnasta rautateitse kohti Pietaria 1878

Pietariin matkanneen Matka-havainnoita (*) tietenkin keskittyivät kaupungin kuvaukseen, jonka mielenkiintoisinta antia on pitkä jakso Eremitaasin taideaarteisiin tutustumisesta. Aluksi hän kuitenkin kertoo kotimaiden rautatiematkustuksesta.

Siis Pietariin. Siellähän nyt on nähtävänä sekä vanhaa että uutta. vaan se, joka aamujunassa lähtee Hämeenlinnasta hän ottakoon mukaansa "aikaa ja kärsiväisyyttä". Sillä Riihimäellä hän saa viipyä kello kahdeksasta yhteentoista, tietämättänsä, millä aikansa saapi kulumaan, nyt kun nuo hauskat ketunpojatkin, jotka mennä vuonna huvittivat ikävystyneitä matkustavaisia, ovat kadonneet. 

Vaan tulee siitäkin kärsimyksestä kerran loppu. Kello lähenee yhtätoista, ja juna saapuu Helsingistä. Pian lähdetään, ja nyt on pitkä matka edessä. Ei sitä sovi syyttää miksikään kauniiksi ja vaihtelevaksi. Oiteen kylän lähellä näkyy jotain järven tapaista vettä, samoin Järvelän pysäyspaikan tienoilla. Herralan seutu on kaunista maisemaa. Mutta Lahden pysäyspaikalta ei suinkaan tiedä aavistaakan, että sen lähellä on kaupunki, jolla tosin tätä nykyä vielä tuskin on muuta kuin nimi, vaan joka tulevina vuosituhansina aikoo kasvaa suuren suureksi — niinkuin meidän muutkin pikkukaupungit. 

Lahdelta eteenpäin käy rautatie pitkin maantiedoissa niin kutsuttua Salpausselännettä. Se on jo kai luomisessa aivottu rautatien alustaksi. Sillä monessa paikkaa on tuskin muuta ollut tarve tehdä kuin kaivaa pölkyt maahan ja laskea siihen kiskot päälle. Eipä ihme, että tämä rautatie saatiin niin halvalla, että sen valmistuessa liikeni monia satoja tuhansia pääjohtajille kunnia palkinnoiksi. Tosin tuli se lisäksi, että tätä rautatietä rakennettaissa lukemattomia ihmisiä kuoli nälkä- tyfukseen, ja ne jotka eivät kuolleet, tekivät työtä melkein ilmaiseksi. Mutta samahan se: rautatie on saatu halvalla — ja se on pää-asia. 

Vaan jos tämä meitä riemastuttaakin, niin ikävystyttää meitä toiselta puolen sen tien ijankaikkinen yksitoikkoisuus. Sillä Kymin sillan yli lennettyämme, ei kymmeniin penikulmiin ole muuta nähtävänä kuin kangas — ja yhä kangas, jossa yksi puu on ihan toisensa näköinen. Ainoa esine, joka miellyttävällä ja melkein kiusaavalla tavalla vetää huomiota puoleensa, on maantie — se vanha ianaikuinen maantie, jota muinoin Hämeestä kuljettiin Pietariin. Se juoksee kilpaa rautatien kanssa, mutkailee, etenee, lähenee — ja ennen kuin huomaatkan, on se kiepahtanut junan alitse toiselle puolen rautatietä, jossa se jatkaa tuota harmittavaista mutka-juoksuansa, kunnes se taas äkki-arvaamatta puikahtaa toiselle puolen. 

Kaipiaisiin tultuamme on päivällissärvin pöydällä odottamassa, hyöryämässä. Mies se, joka ensin pöytään pääsee ja jonka syömä-neuvot ovat hyvässä kunnossa. Tässä ei keritä aterioitsemaan kuninkaallisesti, pakinoimaan tuntikaudet eri ruokien välillä, kuulemaan musikia — musikia kun ei ole mailla kuuluvillakaan. Ei, ravinnon otto käy aivan kuin "affäriä" tekisi. Raha myöskin on kiireesti maksettava. Juna viheltää, mars! 

Taas kangas kummallakin puolen — ja maantie! — Hetken kuljettuamme tullaan Taavettiin. Se oli muinoin kaupunki, jossa yhteenaikaan sanotaan olleen asujamia kuusikymmentä. Ne kaikki miehiä. Yksi ainoa nainen oli heidän yhteiskunnassaan: Se oli kestikievarin piika. Kummakos tämä, jos ei Taavetti kaupunkina sen paremmin kasvanut ja lisääntynyt. Luumäellä alkaa luonto vähitellen muuttua vaihettelevammaksi. Siellä täällä kuvastaa metsän keskellä sinertänä järvi. Se muistuttaa, että ollaan Suomessa.

Hämäläinen 20.06.1878 no 25, 27.06.1878 no 26, 04.07.1878 no 27, 11.07.1878 no 28, 18.07.1878 no 29, 25.07.1878 no 30, 01.08.1878 no 31, 08.08.1878 no 32, 15.08.1878 no 33