Marraskuun ohjauspalaverissa kysyin tapaa suorittaa jatko-opintojen pakolliset 5 op menetelmistä, sillä tuntui typerältä jättää moinen viime tinkaan. Yllätyin, kun ehdotettiin kirjoittamaan digitaalisesta historiantutkimuksesta, joka ei liity väikkärini tekemiseen (juuri) mitenkään. Mutta oltuani viimeisen 10 vuoden aikana varmaan ainakin pari sataa tuntia aiheeseen liittyvissä istunnoissa en olettanut kirjoittamisen tuottavan ongelmia, joten tartuin tarjoukseen. Vauhdilla, sillä tiesin, että vielä tänä vuonna tulisi painosta kaksi suomalaista kirjaa. Piti ehtiä palauttamaan tuotos ennen, ettei joudu lukemaan...
Millä en tarkoita sitä, etteivätkö kyseiset kirjat kiinnostaisi. Hannu Salmen What is digital history? esiteltiin Turun virtuaalisilla kulttuurihistoriallisilla kirjamessuilla ja ilokseni kuulin, että esseeni ei-laskennallinen sisältö ei ollut epärelevanttia vaan ainoastaan vanhanaikaista. Laajemman tekijäkaartin Digital Histories. Emergent Approaches within the New Digital History ilmestyi eilen ja oli OA-julkaisuna heti avattavissa.
Ensimmäiseksi tutustuin siitä Petri Pajun lukuun The Long Road to ‘Digital History’
History of Computer-Assisted Research of the Past
in Finland since the 1960s. Olin kuullut Pajun puhuvan aiheesta ainakin kerran, joten suomalaisen historiantutkimuksen tietokoneavusteisuuden varhaisuus ei päässyt yllättämään. Edelleenkin pidän sitä ihailtavana ja valitettavana, ettei siitä syntynyt elävää jatkumoa tähän päivään.
Esseetä pykätessä oli silmiä avaavaa tarkentaa 1990-luvun verkkosisällön kehittymiskaarta. Olin teekkarina www-sivujen varhainen selailija, mutta ymmärrettävästi vuodet olivat päässäni yhtä mössöä. En olisi ennen haravointiani uskonut, että kesään 1996 mennessä jo yli 140 suomalaisella museolla oli kotisivu. Samana vuonna avattiin Hiski ja seuraavilta vuosilta oli Internet Archivessa tallessa ainakin kolmen suomalaisen historia-aiheiset linkkisivut: Pauli Kruhse, Jari Sedergren ja Kimmo Kuikka. Täysin uutta tietoa minulle oli selailussa paljastunut Hannu Salmen marraskuuhun 1995 mennessä avaama Richard Wagner -sivusto.
Tässä kohtaa oma (jo palautettu, mutta ei vielä arvioitu eikä hyväksytty) tekstini kohtaa Pajun esityksen ja oli hauska päästä vertailemaan näkemyksiä ja painotuksia. Paju ei ole kaivanut esiin Turun kulttuurihistorian (ilmeisesti kokonaan Jaakko Suomisen kirjoittamaa) Historioitsijan InternetOpasta vaan painottaa edelleen olemassa olevaa Agricolaa ja lehteä Ennen ja nyt. Seuraavassa kappaleessa aloitusvirke on paljastava:
To summarise, historians were now using computers and their networks for
searching and gathering information, including data about archives, and they
sometimes even accessed the actual sources that someone had downloaded to
their pages.
Vaikka Paju edellä oli puhunut portaalista, johon liittyi postituslista ja myöhemmin keskustelupalsta, ja julkaisufoorumista, hän summeraa pidemmän pätkän keskittyen internettiin lähteenä. Ei mahdollisuutena tuoda esiin tutkimusta, jakaa aineistoa tai osallistua keskusteluun. Sillä tätähän historiantutkijat eivät tehneet. Paitsi, että esseetä väsätessäni hämmästyksen paikka oli huomata, että Jyväskylän yliopiston taloushistorian professori Jari Ojala oli jo nuoruudessaan osoittanut taipumusta avoimeen tietoon antamalla Suomen sukututkimusseuran sivuille Juutinrauman tileistä 1990-luvulla keräämiään tietoja.
Nykyään julkiseen keskustelemattomuuteen on uusia syitä. Parin viime päivän Twitter-myrsky alkoi Ulla Appelsinin väitettyä, että "oli aika, jolloin moni veteraani sai kasvoilleen ”mitä menitte sinne”-syytöksen." Vastaanväittäjien hyväntahtoisesti Twitterin ulkopuolelta auktoriteetiksi mukaan vetämä tutkija sai sitten kuraa päälleen.
Omia havaintojani vastasi hyvin Pajun virke
Meanwhile, especially since 2000, the profession has both specialised further and internationalised heavily, and historians have in general perhaps become less and less knowledgeable of their domestic colleagues compared with experts abroad.
Omassa päässäni digitaalisuus olisi yksi mahdollisuus saada tietoa muiden (kotimaisten) historioitsijoiden tekemisistä. Jos he niistä näkisivät tarpeelliseksi kertoa. Mutta kertominen ei kuulu edelleenkään tapoihin. On toki entistä enemmän projektien blogeja, FB-sivuja ja Twitter-tilejä, joista osaa jopa aktiivisesti päivitetään. Kuitenkaan nykyisistä sisäpiiriläisemmistä asemistanistakaan en tiedä mitä historiantutkijatuttavillani oikeasti on työn alla. Kulttuurintutkija Katja Kontturi tunnisti asiantilaan kesäisessä blogitekstissään kolme syytä, mutta epäilen, että niitä on enemmän. Ainakin itse olen blogin alkuajan jälkeen jättänyt projektipäivityksiä kirjoittamatta siksi, että en usko kenenkään olevan niistä kiinnostunut.
Kulttuuriperinnön digitoinnin suhteen Paju keskittyy hyvin vahvasti Kansalliskirjastoon ja sanomalehtiin. Edes Kansallisarkiston digitointihankkeista en löydä mainintaa, puhumattakaan siis museoista ja muista toimijoista. Kaikki ei mahdu mihinkään mukaan, mutta katsaukseen olisi kyllä sopinut väliaikatiedoksi Outi Hupaniitun raportti Tutkijoiden ääni ja sähköiset aineistot. Selvitys muistiorganisaatioiden asiakkaitten digitoitujen aineistojen tarpeista ja saatavuudesta. (2012). Esseetä kirjoittaessani löysin vuodelta 2017 lehdestä Tekniikan Waiheita Hupaniitulta mainion aikalaiskuvauksen
Muutos on valtaisa siihen, kun itse aloitin väitöskirjan kymmenisen vuotta sitten – silloin netistä löytynyt artikkeli tulostettiin heti ulos, koska se kuitenkin pian katoaisi verkosta, eikä mitään pystynyt selvittämään muualta kuin paperista lukemalla.
Hupaniitun aloittaessa väitöskirjaansa olivat eräät sukututkijat kyllästyneet odottamaan Kansallisarkiston toimintaa ja aloittaneet vapaaehtoisen digitointihankkeen Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen puitteissa ja internet oli sukututkimukselle muutenkin arkipäivää. Esseessäni oli henkilökohtainen ote, joten rinnastin sukututkijoita ja historiantutkijoita pitkin matkaa. Pajukaan ei sukututkijoita sentään täysin ohittanut ja viite heidän tuottamaansa aineistoon on myös Jari Elorannan, Pasi Nevalaisen ja Jari Ojalan taloushistoriaa käsittelevässä luvussa.
Sukututkijoille tiedon avoin keruu ja jakaminen on ollut osa kulttuuria jo kauan, kuten yllä näkyvästä leikkestä käy ilmi. Tietokoneaikana tätä on merkittävästi tehostanut (ja toisinaan myös haitannut) yleisesti käytetty tietomalli Gedcom. Historiantutkijoiden työ on monimuotoisempaa, joten vastaava kaiken ratkaiseva tietomalli ei ole mahdollinen ja linkitetyn datan todelliset edut tutkimukselle edelleen (mielestäni) epäselvät. Mainitessani tämän esseessäni huomautin jotain siitä, että historiantutkijat eivät miellä kokoamiaan taulukoita tietomalleiksi. Tekstini palautettuani minulla oli tilaisuus kuunnella Sharon Leonin marraskuun lopulla pitämä keynoteluento From Event to Data Set: Perspective, structure, and the problem of representation in data-driven digital history, jossa oli sama huomio taulukoista ja tietomalleista, mutta ajatuksen kanssa. Tallenne on juuri poistumassa verkosta, joten pidempi lainaus talteen:
Unfortunately the skills necessary to create well formed structured data are often not part of the historians methodological training. As a result researchers can find themselves constructing a data model more by chance than by intention. However the logical structure for a data model is sometimes no more self evident than the meaning of the information being represented. The process of deciding on how that information should be categorized and coded to create a legible and useful data set is a key movement in the methodological work of the scholar because that structure for the data can significantly limit the ways that it can be used and interpreted. [...]
Because the creation of a data model sets up a rigid structure for the collection and access of data it fixes a host of representational choices: not only in the selection of variables but also in the formulation of observations. Each cell in a rectangular data set represents a choice that results in a new representation of the past. The first and most difficult choice often lays in what to include and how to represent it semantically.
For some historians the easiest way to collect data about markable sources is to copy the information verbatim from the document. The risk in this approach is that the scholar reproduces the ontological assumptions of the record creator and in the process perpetuates the oppressive regimes of power and control that were imposed to subjugate any kind of subject - in my case the enslaved peoples being described. If the historian chooses not to transcribe the record exactly a host of other choices also arise. As digital humanities librarians Katie Rawson and Trevor Muñoz suggest in their essay against gleaning there's no underlying order to be uncovered one working with data rather each effort to shape the data for use results in the creation of new data.
Vastaavaa sisältöä on Leonin lukuluonnoksessa The Peril and Promise of Historians as Data Creators: Perspective, Structure, and the Problem of Representation. Toivottavasti törmään teemaan myöhemminkin. Ehkä Salmen kirjassa, jota en ole vielä nähnyt.
