Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Ensimmäiset palveluspaikat Muhoksessa

Toisin kuin Muhoksen rippikirjat Petter Tuppuraisen omaelämäkerta kertoo palveluspaikoistaan.

Viidentoista vuoden vanhana menin vierasta palvelemaan. Tämä ensimäinen palvelusaikani kesti vuoden 1858 toukokuusta marraskuuhun asti eräässä talossa, josta sain palkkaa 8 ruplaa ja hyvän maineen; sillä minä olin ahkera tekemään työtä ja avullisen saamakas. Mutta ei tässä talossa muusta lukua pidetty, kuin vaan siitä, että saatiin työtä. 

Ei minua moitittu siitä, vaikka minä rupesin juoksemaan öisin kylässä ja kulutin kalliit pyhä- ja Herransapattipäiväin illat kaikissa pahoissa kokouspaikoissa, joihin kylän koko nuoriso, pojat ja naiset tulivat pitämään leikkiä ja huvituksia. Toiset huvittivat itsensä tanssilla, toiset pallia lyömisellä, toiset ja niiden joukossa vanhempiakin miehiä korttipelillä. Näitten pariin minäkin antausin ja olinkin viisastunut oikein oivalliseksi korttipelariksi ja voitinkin enimmiten aina. Mutta nämät helposti saadut rahat kuluivat yhtä helposti. voittorahoilla ostiskelin juustoja, pannukakkuja, marjoja y. m., ja ne oli aina syötävät yhdessä niitten naisten kanssa, joitten tykönä öisin ahjustin käydä. Mutta näistä ei minua maanantaiaamuna kotiotultuani ensinkään nuhdeltu, oltiinpa iloisiakin, kuin saivat kuulla että olin voittanut jonkun kymmenen kopekkaa.

Seuraavaksi Petter sai täyden pestin 15 ruplan palkalla "paremmassa väkitalossa" ja pestautui vuoden 1859 lopussa toiseen paikkaan. Oikeusjutusta, jossa Petteriä syytettiin metsänhaaskauksesta ja hän itse väitti ottaneensa puuta isäntänsä metsästä käy ilmi, että isäntänsä vuoden 1860 alussa oli Abraham Keränen(*). Vuoden lopulla hän sai paikan Tyrnävän (Limingan kappeliseurakunta)  puolelta, jonne isoveljensä oli ottanut muuttokirjan maaliskuussa 1860.

Täältä otettuani pestin ja kotiin palattuani jouduin riitaan isäntäni kanssa, jota riitaa ja rähinää sitte kesti aina pyhiin miehiin saakka. Mutta talosta lähteissäni varastin minä palkollisten tavaraa, niiden seassa muutamia silkkihuivia, myydäkseni ne ryssille, jotka täällä kävivät kauppaa.

Tyrnävältä käsin hän kävi

... Muhoksessa keräjiä metsän varkaudesta. Keräjiin kokousi paljon nuorta väkeä. Siellä ne joivat ja tanssivat ja minulla oli hyvä tilaisuus kouria miesten taskuja, joista mina sain toisista enemmän, toisista vähemmän rahaa. Mutta asiani päättyi v. 1860, jolloin sain ensimäisen sakon metsänvarkaudesta, jota en pitänyt ensinkään häpiänä; sillä täällä on ihan yleisenä tapana hakata toisten metsiä. Kovin vaarallista on kuitenkin pitää syntiä, pientäkin, halpana ja mitättömänä, sillä mitättömänä pidetty synti on aina uusi porras, jota astutaan syvemmälle synnin kuljuun

Vuosiluku on väärä, sillä Petter sai sakkotuomionsa vasta Muhoksen syyskäräjillä syyskuussa 1861, jolloin hän asui Tyrnävän Ängeslevän kylässä.(**) 

(*) Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:60 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, Talvikäräjät 1860-1860, sivu 962 (§293); Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:61 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, Syyskäräjät 1860-1860, sivu 441 (§91)

(**) Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:62 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1861-1861, sivu 740 (§151), 792; 

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Ensimmäinen varkaus

Ensimmäisen varsinaisen varkautensa Petter Tuppurainen teki omaeläkertansa mukaan 13-vuotiaana.

Sitten tapahtui v. 1856, että minä palasin toisen minua vanhemman pojan kanssa tanssipaikasta toisesta kylästä ja menimme hänen kehoituksestansa tien varrella olevan varallisen torpan aittaan, jonka avain oli suulla, ja varastimme sieltä rahaa 33 ruplaa. Niistä sain osakseni 16 rupl. 50 kop. ja olin nyt hyvin rikas, pelasin korttia ja ostin kaikellaisia makuisia. 

Mutta rehelliset ihmiset nähtyänsä minulla rahaa, päättivät, että minä varmaan varastaisin äitiltä ja sanovaitkin sen hänelle. Tämän tähden rupesi äitini kovittamaan minua, mutta minä pääsin vapaaksi valheen avulla: sanoin löytäneeni rahakukkoron, jossa oli rahaa 80 kopekkaa ja myyneeni kukkaron 20 kopekkaan ja antaneeni ostajalle, jolla ei ollut pientä rahaa, 80 kopekkaa takasin ruplan rahasta, jollainen oli minulla nähty. 

Mutta en vieläkään päässyyt rauhaan. Muutaman kuukauden kuluttua huomasi ennen mainitun torpan väki, että heiltä oli varastettu rahaa, ja kuin hekin olivat saaneet kuulla, että minä olin vaihettanut ruplan rahan, niin tulin taas uudestansa lujalle kuin kysyttiin, kelle olin myynyt rahakukkaron ja oliko kukaan muu sen nähnyt. Tähän vastasin, etten tuntenut sitä miestä, joka osti kukkaron minulta ja että se toinen poika, minun kumppanini varkaudessa, oli siinä paikalla, jossa minä kukkaron myin. Näin olimme puhuneet asian yhteen kohta sen jälkeen, kuin äitini oli ensikerran minua kovittanut. Poika, kysyttynä, todisti minun puheeni. 

Mutta vielä kerran jouduin minä pulaan näistä rahoista. Äitini meni toiseen kylään kutomaan ja minä jäin omiin valtoini ja pääsin juoksemaan oikein mieltäni myöden, tapasin myös tuttavan pojan, jolle sanoin, että minulla oli rahaa ja hänen kysymykseensä, mistä olin ne saanut, sanoin ne toisen pojan kanssa varastaneeni ennen mainitusta torpasta. Taaskin vaihetin ruplan ja annoin siitä puolen toverilleni varoituksella, ettei hän ilmoittaisi asiaa kellenkään. Mutta hänpä menikin sanomaan sen torpan väelle. 

Nyt alkoi taas uusi leikki: tultiin minulta kysymään ja torpan muori lupasi minulle juuston, jos tunnustaisin ja minä tunnustinkin. Myös toisen pojan täytyi tunnustaa. Tähän nyt loppui koko kohina, juuri kuin ei olisikkaan tapahtunut koko asia. 

Mutta tilani oli nyt varsin surkuteltava: omatuntoni oli nyt herännyt ja soimasi minua ja vaikutti sen, että minä rupesin häpeemään kaikkia, jotka tämän asian tiesivät. Ja ollessani toisten poikain ja tyttöin parissa olin aina rauhaton peljäten, koska rupeisivat soimaamaan minua ilkityöstäni. Ja vaikka milloin tuli puheeksi joku varkaus, niin pidin sen minua kohtaan puhutuksi. Ja samallaista vaivaa luulen kaikkein pahantekiäin tuntevan itsissänsä.

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Lapsuus

Sanomia Turusta julkaisi 22.5, 25.5 ja 3.6.1880 kirjoituksen Erään elinkautisen vangin elämäkerta, joka oli lähettäjänsä mielestä "sopiva joutumaan monen kansalaisen luettavaksi". Valitettavasti lähettäjä ei kertonut mitään itsestään tai siitä, miten elämäkerta oli päätynyt käsiinsä. Siitä lainattu teksti alkaa

Syntynyt olen Oulun läänissä Muhoksen pitäjässä toukokuun 18 p. 1843. Vanhempani olivat varalliset talonomistajat. Huonon elämän tähden menetti isäni maallisen tavaransa ja äiti otti hänestä eron ja vei minun myötänsä.

Näissä tiedoissa elämäkerran kirjoittaja tai sanelija Petter Johansson Tuppurainen on ollut rehellinen ja tarkka ensimmäisessä kuudessa sanassa. Hän syntyi Muhoksen kirkonkirjojen mukaan 28.5.1843. Isänsä Johan Henriksson Tuppurainen (s. 2.1.1814) oli talollisen poika mennessään 10.10.1838 naimisiin Valborg Johansdotter Vainikaisen (s. 13.3.1811) kanssa, mutta Petterin kastemerkinnässä tittelinään on renki ja perhe on koko lapsuutensa rippikirjoissa tilattomien sivuilla (1840-1846, 619; 1847-1853, 640; 1853-1862, 663; 1861–1879, 1014). 

Vaikka rippikirjoissa perhe näyttää yhtenäiseltä on täysin mahdollista, että Petterin vanhemmat käytännössä erosivat. Tähän viittaa myös se, että Petter jäi perheen kuopukseksi. Åidiltään saamastaan kasvatuksesta hän kirjoittaa näin:

Kun hän oli ahkera käsityön tekiä ei ollut meillä mitään puutetta ja isältäkin saatu apu vain lisäsi toimeentuloamme. Mutta ei hän taitanut istuttaa minuun, mitä häneltä itseltä puuttui, totista Jumalan tuntoa ja pelkoa. Hän tosin opetti minun lukemaan kirjaa sisältä ja ulkoa, mutta siinä olikin myös kaikki. Tarpeessa olisi luulteni se, että lapsen ymmärrystä kehitetään käsittämään, mitä hän lukee, oppiaksensa tuntemaan, mitä Jumala meiltä tahtoo, ja tietämään, että hän on meidän rakas isämme ja suurempi, kuin maallinen isämme. Meidän kaikkein, jotka olemme taivaallisen isän lapsia, tulisi tietää, ettemme voi hänen silmäinsä edestä peittää vähintäkään pahaa tekoa salaisimmassakaan loukossa. 

Tätä mainitsen juuri sentähden, että tämä olikin valitettavin puute minun kasvatuksessani, olipa peräti oikiasta suunnasta poikkeevainenkin. Kun äitini teki käsitöitä taloin tyttärille ja emännille, niin hän pani minun, siihen ikään tultuani, viemään niitä teettäjille, mutta salaa lasten vanhempain ja taloin isäntäin tietämättä ja näkemättä. Ja tämä oli hirvittävä ja kauhistava esimerkki, josta minä opin äitiltäni ottamaan salaa sitä ja tätä, ja myymään halvasta hinnasta, rahaa saadakseni. Nämät rahat panin kaikellaiseen turhuuteen ja semmenkin korttipeli oli tullut minulle suuremmaksi tarvekaluksi. Tosin sain kelpo selkäsaunan, koska äitini huomasi, että olin jotain varastanut häneltä, mutta siinä olikin kaikki. 

Muhoksen padolla sunnuntai-iltana

Nimimerkki J. A. B. tarjoaa jatkokertomuksessaan Setä Samulin kertomuksia (*) todenoloisen, vaikkakin nostalgisen kuvauksen sunnuntai-illasta 1850-luvulla.

Noin toista vuosikymmentä ta'appäin, jolloin tämä kertomus tapahtuu, oli kansalla Muhoksen pitäjässä tapana sunnuntai-iltoina kokoontua padolle, niinkuin nytkin, mutta silloin paljoa lukuisemmassa määrässä. Lohensaalista katsominen oli tietysti yksi vaikuttava syy tähän kokoontumiseen, mutta syitä löytyi muitaki. Siellä olivat vanhemmat tilaisuudessa purkaa viikkokautiset uutisensa kiitollisille kuulioille ja näiltä myös saada kuulla jotakin "tärkeätä". Siellä myös nuoriso sai kilpailla kaikenlaisissa leikeissä vähän samaan laatuun kuin muinoin Kreikkalaiset. Voittoseppeleitä täällä kyllä ei näkynyt; palkinto oli ainoastaan vanhusten kuivan iskoinen hyväksyminen ja nuorempain usein ylimääräinen kiitos.

Me astumme tuonne joki-törmälle, jossa lohipuodit seisovat. Tuossa heittävät muutamat patovaajoja ympäri; yhdellä ei onnistu saada vaajaa ympäri tyven maahan koskematta; toisella onnistuu. Tuossa nostetaan tervatynnyreitä, jossa taidossa Koppa Hannu on etevin. Hän "nakkaa" tynnyrin yli päänsä selkään. Vähän syrjässä lyödään pallia. Sieltä kaikuu ankara intos "makuleerauksista", "munimisista", "freecony"n munista" j. n. e.

Aivan erillään näistä voimisteluseuroista istuu muutamia ihmisiä ladossa, tuolla lehtimetsän liepeessä, jotka korttikädessä ratkaisevat muutaman kuori-kellon kohtaloa. Kello on laudalla heidän välissä ja korttia lyödään samalla laudalla. Pelaajat osittain puoleksi makaavat, osittain ovat polvillaan. Sen, joka voittaa pitää, näet, jotenkuten viettää voitto-juhlaa. Hopea pislainen piippu ja vaskihulkkinen puukko tuppineen ovat jo nielettäneet hallin viinaa.

(*)POHJOIS-SUOMI1 20.01.1877 NO 5, 24.01.1877 NO 6, 27.01.1877 NO 7, 31.01.1877 NO 8, 03.02.1877 NO 9, 07.02.1877 NO 10, 10.02.1877 NO 11, 14.02.1877 NO 12 

Merkkinainen?

 Uudesta Suomettaresta 22.5.1904:

Tämän kuun 19 p. kuoli Korilan talossa Muhoksella nti Emma Wilhelmina Cajaner vähän päälle 68 vuoden vanhana, olten viimeisiä jäseniä sammuvassa suvussaan, joka paikkakunnalla on elänyt alun toistasataa vuotta. Hän oli yksi niitä vähitellen häviävän sukupolven naisia, jotka kouluoppia saamatta kuitenkin sydämensivistyksen ja elämänkäsityksensä vakavuuden sekä herkän velvollisuudentunnon omistamisessa esikuvallisina ja kunnioitusta herättävinä asettuvat minkä nuoremman sukupoiven merkkinaisen rinnalle tahansa. 

Emma Cajanerin nuoruus kului Pohjanmaan 40- ja 50-luvun herännäisyyden ilmapiirissä. Se muodosti nuoren papintyttären jo aikaisin syvällisen uskonnollisuuden elähyttämäksi naiseksi, joka tästä sisällisestä aarteestaan sai voimaa hiljaisena ja nöyränä, vaikeissa oloissaan milloinkaan valittamatta, kantamaan elämänsä kuormaa. Se tuli hänelle raskaammaksi kuin useimmille muille, sillä hänen tehtäväkseen jäi kahden sairasmielisen sisaruksen hoitaminen moniksi vuosikymmeniksi. Niille uhrasi hän kotinsa ja koko elämänsä, mutta juuri siinä asemassaan hän ympäristölleen sai olla "maan suolana", jonka vaikutus, vanhuksen itsensä tahtomatta ja tarkoittamatta, kyllä jätti pysyväisiä jälkiä. 

Hän oli ja on kaikille niille, jotka saivat tutustua hänen nöyrään ja uhrautuvaan olentoonsa — ja niitä on sangen monta — ylentävä esikuva Mestarinsa palvelijasta, joka osasi olla uskollinen vähässä.

P. S. 1 Emma Wilhelmina Cajanerin pikkuserkut (jos laskin oikein) olivat esillä tekstissä Pääskysrakkaudestaan muistetut sisarukset.

P. S. 2 Cajanerin muistokirjoitus löytyi etsiessäni Kansalliskirjaston digitoinneista merkkimiehiä, -henkilöitä ja  -naisia. 

Esimerkiksi Vanhan kirjasuomen sanakirjan merkki-alkuisia yhdyssanoja selaten huomaa merkitysten (heh!) monipuolisuuden. merkkihetki on tärkeä hetki ja merkkipäivä merkityksellinen tai tärkeä päivä, mutta merkkipilvi kiintopisteenä toiminut pilvi, merkkirauta rauta, jolla tehtiin leima, ja merkkisaapas mallikappale. Merkki saattoi viitata myös merkintään tai mittaukseen. Merkkirulla oli "luettelo laivan lastista" ja merkkisauva "hiilimittojen tarkistukseen käytetty mittasauva".

Merkkimiestä sanakirja ei tunne. Kansalliskirjaston digitoimissa teksteissä varhaisimmat merkkimiehet olivat säänennustajia, ainakin Pohjois-Pohjanmaalla ja Karjalassa.

• Merkkimiesten ennustukset varhaisesta keväimen tulosta menevät tuhoon (Oulun Wiikko-Sanomia 24.4.1858)
• Tästäpä alkoivat jo arvella nuo merkkimiehet kovan pakkais-talven tulevan (Oulun Wiikko-Sanomia 19.3.1859)
• Useat merkkimiehet tuumailevat, että tänä kesänä taitaaki olla heinänteko "Kirjavaa laatua" (Karjalatar 14.7.1886)

Nykyisessä merkityksessään sana esiintyy viimeistään Kirjallisessa Kuukausliitteessä 2-3/1878. Puhuttiin Lutherista, joten tulkinnanvaraa ei jää. Sana näyttää vakiintuvan ja yleistyvän 1890-luvulla. Merkkihenkilöistä alettiin kirjoittaa viimeistään vuonna 1895 ja ensimmäisen maininnan merkkinaisesta löysin Uudesta Suomettaresta 22.5.1904

Onko kukaan teistä kuullut puhuttavan Drifva neidistä?

Siihen aikaan, josta nyt ryhdyn kertomaan, Drifva oli jo kahdeksannellatoista. Hän oli pitkä, solakka ja miellyttävä tyttö, mutta enemmän nuoren oravan kuin siveän pappilan hyvin kasvatetun tyttären tapainen. [...] Kun vuositaulukot oli kirjoitettava, nähtiin Drifvan istuvan viikkokausia kirjoituspöydän ääressä kuin kiinni naulattuna, mutta muina aikoina, kun häntä vähemmin kaivattiin, täytyi häntä etsiä metsistä tai veneestään koskien seutuvilta. Jos oli kiivettävä korkeille vuorille tai laskettava suksilla peloittavan pahoista äkkijyrkän teistä, ei ollut hänen vertaistaan. 

Jos oli hillittävä hurjistunut hevonen tai ammuttava luotipyssyllä pyy puun oksalta, niin ei siinäkään ollut häntä taitavampaa. Mutta jos oli kuljettava kaksi penikulmaa vuorten ja soitten yli viemään lääkkeitä jollekin sairaalle tai vedettävä talvipakkasessa jalasta sukat jollekin paleltuvalle raukalle annettavaksi, minkä vuoksi sitten täytyi astua paljain kengin kotiin, niin ei kukaan siihenkään ollut ilomielin valmiimpi kuin Drifva.

Näin kirjoittaa Zachris Topelius (Ilmari Jäämaan suomennoksena) Talvi-iltain tarinoissa Drifva-neidistä, jonka kertojaminä sanoo tunteneensa Oulussa. Kertomuksen yksityiskohdat eivät salli todenmukaisuuden arviointia sellaisenaan, mutta Emil Nervander oli varma, että Topeliuksen Drifva-neidin esikuva oli Muhoksen kirkkoherran tytär Karin Frosterus. Tämän tiedon hän esitti kirjoituksessaan Historietter IV lehdessä Hemma och ute 1/1912.

Karin - viralliselta nimeltään Maria Katarina - oli vanhempiensa Karl Jacob Frosteruksen ja Maria Kristina Carpin esikoinen syntyessään vuonna 1811. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa ei ole mitään merkkiä isän sotilasurasta, josta Topelius kirjoittaa pitkähkön pätkän. Topelius myös jättää päähenkilönsä varhain äidittömäksi, mikä ei myöskään pidä paikkaansa Karin Frosteruksen osalta. Mutta ehkä luonnekuvaus sentään.

Nervander jakoi kirjoituksessaan kaksi anekdoottia. Ensimmäisessä Karin oli vieraita huvittaakseen pukeutunut vanhaksi naiseksi, joka halusi muistuttaa Karinin isää tämän vanhoista rakkausjutuista Turussa. Tarinoissa oli ilmeisesti sen verran perää, että isä yritti kuiskauksin saada tytärtä kuriin, mutta tämä ei luopunut roolistaan.

Toisen anekdootin mukaan eräs keuhkotautiin kuolemassa ollut nuori mies oli tunnustanut Karinille rakkauttaan. Perheen kauhuksi Karin myöntyi kosintaan, vaikka ei ollut itse ollenkaan rakastunut. Hän selitti halunneensa tarjota miehelle mahdollisimman onnellisen elämän lopun.

Karinin oman elämän onnellinen vaihe alkoi, kun hän 29-vuotiaana meni naimisiin Johan Fredrik Töhlbergin kanssa. Nervander tuntee heille vain yhden tyttären, eli tässä vaiheessa Topeliuksen kertomus, jossa lapsia on kuusi, on lähempänä totuutta. Ylioppilasmatrikkelien ja verkon sukutaulun perusteella parille syntyi 15.6.1841 Johan, 6.9.1842 kaksoset Fredric & Carolus, 14.8.1844 Edla, 7.2.1847 Fredrik, 5.3.1849 Gustaf ja 19.1.1855 Karin.

Hän avasi hiljaa lastenkamarin oven. Siellä neljä nuorinta nukkui kukoistavina, punaposkisina kuin kypsät mansikat. Joku oli pistänyt jalkansa esiin peitteen alta, toinen oli jo ehtinyt kääntää pikku olemuksensa niin, että pää oli siellä, missä jalkojen piti oikeastaan olla. Äiti asetteli kevein ja hellin käsin kaiken kuntoon — sama äiti, jonka olin nähnyt ottavan vauhkoa hevosta kiinni suitsista.
— Missä vanhimmat poikasi nukkuvat?
— Salissa tavallisesti, mutta milloin meillä on vieraita iltaisin, on heistä erittäin hauskaa päästä heinäylisille.

Aviomiehensä kuoltua elokuussa 1857 ei Karin, Nervanderin mukaan, ollut enää koskaan entisensä. Hän kuoli 54-vuotiaana helmikuussa 1866.

Kuva: Jouluksi 1909