5 keskiaikaista kirkkoa, kaivos ja linnanraunio (2/2)

Lounastauolla ABC-asemalla tuli mieleen, että on suunnilleen yhtä vaikea muistaa onko ollut tietyllä ABC-asemalla aiemmin, kuin pitää mielessään missä keskiaikaisissa kirkoissa on jo käynyt. Vain toisinaan koristelussa tai ympäristössä on jotain todella mieleenpainuvaa.

Kaarinan Pyhän Katariinan kirkossa on ollut pitkään mieleenpainuvaa se, että en ole päässyt sen sisälle. Olen muistaakseni ollut kahdesti opastettuna viereisellä rautakautisen kalmiston paikalla ja harmitellut kirkon ohi kävelyä. Ilmeisesti kirkko on jätetty tunkematta retkien ohjelmiin siksi, että sisällä on aika vähän keskiaikaa. (Säilyneistä maalauksista räpsimäni kuvat epäonnistuivat.)

Erikoisin muisto keskiajasta jäi ryhmältämme lähes huomaamatta. Aivan viime tingassa joku kysyi sakariston oven vieressä olevasta systeemistä, josta kai lähempää näkyi, että sisällä on kello. Paikallinen vastuuhenkilö kertoi, että se on 1700-luvulla tehty rippikello. Katolisessa messussa sitä oli käytetty ehtoollisessa ainakin kertomaan hetki, jolloin ehtoollisleipä ja -viini muuttuivat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Reformaation jälkeen sitä on käytetty yksinkertaisesti kutsumaan ehtoolliselle?

Itse viehätyin ison lehterin maalauksista ja erityisesti niiden suomenkielisistä teksteistä. Paikallinen osasi kertoa, että vastaavia tekstejä, mutta ei aivan samoin sanoin on Paimiossa ja Raumalla. Retkeläisille jaetusta materiaalista puolestaan selvisi, että maalaukset on tehnyt Jonas Bergman vuosina 1759-1760.

Päivän viimeinen kirkko oli Paraisten. (Kuvassa oikealla piispa Jakob Tengströmin hautahuone.) Täällä olin ollut vuonna 2015, jolloin blogitekstini mukaan saimme jossain määrin epäluotettavaa opastusta.

Tuolloinkin olin ihaillut holveihin jääneitä maalauksia.

Mutta tällä kertaa ihastuin erityisesti lehteriin kuvattuihin Raamatun naishahmoihin, jotka olivat saaneet ilmeisen anakronistiset vaatteet, joissa kiinnitti huomiota myös anteliaat kaula-aukot. Pukutyylin perusteella tekemäni arvaukseni maalausajasta piti paikkansa: retkimateriaalista selvisi, että maalaukset on tehnyt Gustaf Lucander vuonna 1771.

Vuoden 2015 retkellä kävimme Simonkylässä katsomassa arkeologista kohdetta. Sinne suuntasimme tälläkin kertaa, mutta nähdäksemme jäänteet vanhasta kalkkikivilouhimosta.

Muurauslaastiin välttämättömästä kalkinpoltosta oli puhetta tiistain luennolla. Hämärästi muistin ja blogiteksti vahvisti, että olin kuullut ja hämmästellyt tätä jo vuonna 2014. Ja sittemmin unohtanut.

Retken lopuksi, onneksi jo auringonkin paistaessa, kävimme Kuusiston piispanlinnan raunioilla. Niiden reippaiden "restaurointien" jäljiltä vain muotoa uskaltaa pitää "alkuperäisenä". Siinä oli vaikuttavaa meren läheisyys ja päälinnan pihan koko.

Lumessa tarponut ja maatiloja hallinnoinut

Vanhempien kertomat vaivalloiset koulumatkat ovat klisee, enkä muista koskaan moista oikeasti nähneeni ennenkuin Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmista sain käsiini Avellan-suvun papereiden kopiot (Aa IV 74).

Gustaf Adolf Avellan oli 1832, noin kuukausi isänsä kuoleman jälkeen, kirjoittanut muistiinpanoja tämän elämästä.

Isältään Gustaf Avellanilta tai mahdollisesti myös tämän veljiltä Gustaf Adolf oli saanut kuulla, että näiden isä Johan Avellan oli suuressa köyhyydessä kasvattanut 7 poikaansa ankaruudella, jota 1830-luvulla saattoi kutsua totiseksi julmuudeksi, joten lienee sitä varmasti nykypäivästäkin katsoen. Gustafin lapsuusvuosina isänsä oli oman isänsä apulainen Kaarinan kappalaisen toimessa, jonka Johan sai varsinaisesti vuonna 1753.

Pyhän Katariinan kirkko. Samuli Lintula, CC BY-SA 3.0, Wikimedia

Perhe asui Kaarinan kirkolla, joka on kävelyetäisyydellä Turun keskustasta, joten Gustaf kävi Turun katedraalikoulua kotoa käsin. Vaikka olisi ollut hukkua kinoksiin. Koulupäivät alkoivat kello 5, mutta koska kotona ei ollut seinäkelloa eikä taskukelloa, Gustaf lähti varmuuden vuoksi ajoissa ja oli usein kaupungissa kun koulun ovet ja kaupunkilaisten pihaportit olivat vielä lukossa.

Näin koettu kylmyys oli Gustaf Adolfin tulkinnan ja ymmärryksen mukaan isänsä aikuisvuosien sairastamisen syynä. Sairastamisen kuvausta hän kirjoitti useamman sivun, mutta ei mielestäni maininnut ollenkaan sitä, että isänsä Kokemäen kirkkoherrana vastasi seurakunnan kivikirkon rakentamisesta (*). Sen sijaan kirjoituksensa lopuksi hän huomautti, ettei pappilassa isän virkakaudella 1778-1832 kuollut kukaan ennen kirkkoherraa itseään.

Kokemäen kirkko, joka Avellanin jälkeen laajennettiin ristikirkoksi.
Kotivalo, CC0, Wikimedia 

Hieman lyhyemmän tekstin Gustaf Adolf on kirjoittanut äidistään Lovisa Fredrika Branderista, joka oli 16-vuotias tullessaan Kokemäen pappilan emännäksi. Miehensä työn ja sairauden sekä perinnöillä ja ostoilla kerääntyneen maaomaisuuden vuoksi hänellä oli lopulta hoidettavanaan pappilan tilusten lisäksi Porin Vähä-Rauman kylässä Liinaharjan rustholli ja tämän augmenttitila Pekka, Laitilassa ja Pyhämaalla Palttila, Mattila, Seppä, Junnila, Haveri ja Olli, Nakkilassa Villilän säteri (vuodesta 1788) ja puolet Kellahden säteristä.

Tilaluettelon löysin samassa kansiossa olleesta Satakunnan maalaisväen äänenkannattajan vuonna 1942 julkaiseman jutun kopiosta. Artikkelissa tilojen hoitajaksi kerrottiin kirkkoherra itse, apunaan poikansa Gustaf Adolf. Luulisin kuitenkin Gustaf Adolfin oman kuvauksen olevan lähempänä totuutta. Hän antoi äidilleen kunnian jopa pappilan peltojen ojituksesta. Tarkoittamatta tietenkään, että tämä olisi ojia ollut kaivamassa.

(*) Tästä perusteellisesti Ella Viitaniemen väitöskirjassa Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730-1786