Monessa paikassa hauskana pidetty lasku

Kansalliskirjasto julkaisi FB-seinällään muutama päivä sitten sata vuotta vanhan Iltalehden "uutisen" hauskasta maalarin laskusta, jossa oli muun muassa "Laajennettu taivasta ja lisätty tähtiä". 

Tuli oitis mieleen, että juttu on varmasti kiertänyt sanomalehdissä pitkin ja poikin. Haku Kansalliskirjaston digitoinneissa vahvisti aavistuksen: varhaisin löytämäni versio oli ruotsiksi Kurre-lehdessä 5/1879 ja suomenkielisenä Etelä-Suomessa 17.2.1920. Niin Kurressa kuin Etelä-Savossa 11.3.1920 todettiin juttu jo aikaisemminkin hyvin tunnetuksi.

Kaikissa toistoissa oli säilytetty luotettavuutta lisäämässä tarkka päivämäärä 27.7.1618, mutta maantieteessä oli pientä variaatiota. Kurre sijoitti laskun Nürnbergin tuomiokirkkoon, Hangö-Bladet 31.8.1912 Nyedin kirkkoon Ruotsissa ja Lördagen 31.1.1920 Allumin pitäjään (Allums socken), mutta suomenkielisissä versioissa paikka on pudotettu joko kokonaan pois tai lyhennetty alkukirjaimeen eli ajattelemaan pysähtymätön lukija oletti, että kyseessä oli kotimainen asiakirja. 

Toisinaan yhteys Suomeen tehtiin selväksi. Leikintuntija naurun näytenumerossa 1924 laskuttaja oli "suomalainen ammattitaitoinen maalari". Satakunnan Kansan pakinoitsija väitti 16.9.1930 laskun löytyneen Turun linnan museon arkistosta ja versio toistettiin muutamassa lehdessä (Uusi Aura 18.9.1930 Savonmaa 4.10.1930 & Etelä-Savo 7.10.1930). Yhdessä näistä juttu jaettiin uudelleen kahdeksan vuotta myöhemmin sijoitettuna saksalaiseen seurakuntaan (Savonmaa 20.10.1938 & Salmetar 22.10.1938). Välivuosina lasku oli löytynyt myös "Erään suomalaisen seurakunnan vanhan kirkon arkistosta" (Karjalan ääni 31.8.1937).

Kungliga Biblioteketin digitoimissa sanomalehdissä varhaisin löytämäni versio oli sanomalehdessä Svenska medborgaren 9.5.1879. Aivan kuten saman ajan Kurressa, lasku oli sijoitettu Nürnbergiin. Kolme vuotta myöhemmin Nyaste förposten 21.10.1882 väitti, että lasku oli löytynyt vanhojen paperien joukosta Länsi-Göötanmaalla. Mielenkiintoisesti se ei enää ollut vuodelta 1618 vaan töiden päiväys juoksi 27.7.-15.8.1810 Allrumin pitäjässä ja laskulla oli myös allekirjoittaja. Västernorrlands allehanda nuorensi 30.4.1884 asiakirjaa lisää ja sijoitti sen edelliseen vuoteen.

Tanskan Mediestream ei tuottanut eteeni mitään varhaista versiota, vaan ensimmäinen kierrätys käynnityi Aarhus Amtstidendestä 22.9.1902. Lasku oli sijoitettu ruotsalaiseen Olavin kirkkoon. Joita lienee useita.

Alankomaiden Delpher tarjosi muun muassa Dragtster courantin 2.9.1880 version, jonka yllä näkyvässä kehystyksessä on mukana kaikki mahdolliset yksityiskohdat paikallistettuna Dordrechtin kaupunkiin. Deutsches Zeitnungsportal toi varhaisimpana eteeni version Rheinischer Merkurissa 7.2.1891, jossa juuri löytynyt lasku ei koskenut Nürenbergin tuomiokirkkoa vaan Lorentzkirchea. Paljon kehuttu itävaltalainen Anno toi eteen esimerkiksi version Österreichische Land-Zeitungissa 4.6.1906, jossa lasku oli päivätty Hampurissa 12.2.1783.

Maalarin laskun sisällössäkin on variaatiota, mikä vaikeuttaa etsintää. Varhaisin ja lyhyin versio sanomalehdistä löytyi British Newspaper Archivesta osana lukijakirjettä (Liverpool Albion 29.6.1840). 

Kokeilin vielä Googlen digitointeja saksaksi ja juttu löytyi useista anekdootti- yms. kokoelmista 1800-luvulla. Ja kahdesta vuonna 1789 julkaistusta kirjasta! Toinen kirja (**) on tekstikokoelma, jonka luonteen selvitykseen kielitaitoni ei riitä. Lasku on siinä päiväämätön ja sijoitettu Puolaan.

Wikimedia

Toinen kirja on matkakertomus, jossa tanskalainen näyttelijä Joachim Daniel Preisler(*) kertoi saaneensa tekstin käsikirjoituksena jonkinlaiselta huvintarjoajalta (En Spas-Fugl, ftedse riig paa Indfald og Anecdoter) Eimsbuttelissä eli Hampurissa. Lasku oli päivätty Hampurissa 12.2.1783. Alaviitteessään Preisler toteaa joidenkin epäilleen, että juttu oli jo julkaistu jossain kokoelmassa (Vade Mecum), mutta hän itse ei ollut sitä aiemmin kuullut eivätkä tuttavansakaan, jotka kannustivat julkaisuun.

(*) Journal over Reise igiennem Frankegige og Tyskland Aaret MDCCLXXXVIII. Anden deel. Kiöbenhavn 1789

(**) Cook und Clerke oder dei Weltumseegler. Zur Beantwortung der Frage: Welches sind die besten Mittel, sowohl rohe, als auch gesittete Vöiker vernünftiger zu machen, und sie von ihren Irrthûmern zu befreyen? Vierter Theil. Berlin 1789

Koulumestarin juttuja

XIV. Vahva todistus. 

Kaksi talonpoikais-ukkoa, jotka olivat istuneet kauvan aikaa kestkievarissa ja maistelleet joinkin suurta määrää olutta ja valkoista viroa, nulkutti käsityksin ja hoiperrellen kotiinpäin ja pitivät pitkiä puheita nimismiehestä, lukkarista, papista ja erinomattain papin huonoista teistä. Kotimatkalla sattuivat astumaan yhtä niitä mainituita teitä. Yht'äkkiä kaatuivat molemmat nurinniskoin ja makasivat pitkällään maantiellä. Syy kaatumiseen oli suuri kivi, joka oli vierinyt lähellä olevasta mäestä keskelle tietä ja jota ukot eivät hoksanneet, ennenkuin pitkällään olivat. »Katso nyt! Enkö ole totuudessa? Kuka rehellinen ihminen antaisi semmoisen kiven olla maantiellään että toiset kunnolliset ihmiset saavat vahinkoa siitä ruumiille ja hengelle? Mutta pappi on pappi ja papin tie on huonoin kaikista,» sanoi toinen heistä. — »Niin, pappi on käräjään kutsuttava. Kivi on paras todistus,» vastasi toinen. Samassa tuli kolmas ukko ajaen hyvällä vauhdilla, mutta onneksi seisahtui hevoinen kun näki ukkojen maantiellä makaavan. — »Mitä siinä tuumittelette, lurjukset?» huusi ajaja: »Ettekö jaloillenne pääse? Jaa, papin tie on huono. Siinä ei ole ainoastaan kiviä mutta juopuneitaki makaa maantie täynnä, ettei eteenpäin pääse. Kyllä olis käräjään kutsuttava,» mietti ajaja itsekseen päästyään ukkojen ohitse. 

XV. Ilmoitus. 

Eräs pappi, joka oli suuri hätäilijä, ilmoitti kerran kirkonkouksesta joka oli kirkon puhdistamisesta ja korjaamisesta pidettävä seuraavalla tavalla: — »Kirkosta on tulevana pyhänä jumalan palveluksen pidettyä kirkonkokous, joka on ulkopuoleltaan puhdistettava ja kalkittava ja sisältään korjattava ja jonka maksu-osoituksia ensin tulee päättää asianomaisten seurakuntalaisten, jotka sitte huutokaupalla jätetään vähintä vaativalle täytettäväksi ja tehtäväksi ynnä sakastian muuttaminen». 

XVI. Jos on riitoja, kyllä on kynäniekkoja. 

Eräs talonpoika, joka oli joutunut riitaan naapurin kanssa jostakusta asiasta, antoi vanhan pitäjässä kulkevan viinaan menevän nurkka-sihterin kirjoittaa itselleen valituskirjan, jonka hän, yhtenä päivänä matkustaessaan W. kaupuntiin, jätti omakätisesti kuvernyörin käteen. Kuvernyöri otti kirjan, avasi sen ja luki. Alussa nauroi kuvernyöri lukiessaan, sillä se oli niin virheellisesti ja miettimättä kirjoitettu, ettei siitä selityksittä selvää olisi saatu, mutta päästyään lopulle, jossa muiden lauseitten perästä seisoi: »ja lopuksi saan kaikessa alamaisnudessa rukoilla että mainittu Antti Penttilä, korkeasti vapaa sukuinen herra paruuni, kenraalmajuuri ja ritari, joka on suurin veitikka, valehtelia ja nurkkien nuuskia, ajettaisiin pois tilasta, jossa hän nyt asuu, korkeastivapaa-sukuisen j. n. e. kaikkein nöyrin palvelia — — ryöpsähti kuvernyöri ylös, löi vihastuneena talonpojan korvalle ja ärjyi: »Olenko minä nurkkien nuuskia, lurjus? Kuka on tämän kirjoittanut?» Talonpoika oli peljästyneenä langenut polvilleen ja kuiskutti vapisten: »En minä, hyvä herra maaherra, ole sitä kirjoittanut; sillä en minä osaa enkä ymmärrä ruotsia. Sen on entinen käräjän sihteri T. kirjoittanut ja minä maksoin hänelle vielä siitä kolme kolikkoaa» -- »Kirotut heittiöt! Mutta minä häntä opetan! Siinä kirjasi ja mene paikalla tiehesi, taikka annan pana sinut sinne, jossa ei kuuta eikä päivää näy!» huusi kuvernyöri ja talonpoika pötki pakoon, sai hevoisen valjaisiin, itsensä rekeen ja ajoi suoraan kotiin niin paljon kuin hevoinen jaksoi juosta ja seisahtui vasta omalla pihallaan. Vaimonsa kummastui miehensä hohta tapahtuneesta takaisin-tulosta ja kysyi: »No, kuinka kävi?» — Mies pani hattunsa naulaan, riisui päältään ja vastasi: »Huonosti. Korvalle lyötiin, ulos ajettiin ja lurjukseksi haukuttiin. Jaa! Jos on riitoja, kyllä on kynäniekkoja.» Mutta ei mies sen perästä enää kaupuntiin kulkenut valitus-kirjojen kanssa. 

Nimimerkin K. W. W-n lähettämiä kaskuja, Otava 17.10.& 14.11.1862 NO 33

Koulumestarin juttuja

X. Uutisia kaupunnista. 

Talonpoika, jonka hevonen oli päässyt irti, juoksi pitkin katuja ja etsi sitä. Juostessaan tölläsi hän erääsen herraan, joka tästä vihastui, löi talonpoikaa kepillään ja kiljasi: »huuti koira!» Kuin talonpoika tuli kotiin, kysyi lukkari häneltä: »no, ukkoseni! mitä uutta kaupunnista?» — »Meikäläisiä koiriksi mainitaan ja jos kadulla juoksee, niin annetaan selkäsauna.» 

XI. Siinä kuninkaasi. 

Kaksi upsieria, joista toinen oli Venäläinen, toinen Prenssilainen, istuivat kerran ravintolassa Posenin kaupunnissa ja joivat. »Nyt pitää sun juoman Keisarini muistoksi» sanoi Venäläinen ykt'äkkiä. — »En minä. Sinun pitää ensin juoman kuninkaani muistoksi, koska olet hänen maassa», vastasi Preussilainen. — »Oikein», sanoi Venäläinen; hän joi ja vaati nyt Preussilaista samaa tekemään Venäjän hallitsian muistoksi. Mutta toinen vaan ei tahtonut tehdä ja oli koko asiaa vastaan. — »Vai niin,» huusi Venäläinen, pisti kulkkuunsa kaksi sormea jotka vaikuttivat niin että kaikki, mitä hän oli juonut, joutui suusta sekoituksena lattialle, ja osottaen siihen sormella huusi hän vihassaan: — »Vot tjebä Fredrik Wilhelm, (siinä sulle Fredrik Wilhelmisi)» Se oli, näet Preussin kuninkaan nimi.

XII. Kaikkea turhaa kysytäänki. 

Eräs akka joka makasi kuolema-vuoteellaan oli kutsuttanut papin luoksensa, saadakseen synnin päästön ja herran ehtoollisen. Pappi rupesi pitkään puheesen, jossa hän luki läpi kaiket sekä peri- että teko-synnit ja kysyt muun seassa akalta, jos hän pahoilla puheilla, lörpöttelemisellä tahi muilla sopimattomilla sanoilla toisten mieliä oli rikkonut, jos hän oli ollut kovakorvainen, uskomatoin, laiska -- »No, kaikkea turhaa kysytäänkin», keskeytti akka: »Sitä kysykää toisilta. He sen paremmin tietävät.» 

XIII. Se kirjan päällä seisoo. 

Eräs rovasti lähetti kerran renkinsä kaupuntiin kysymään postikonttorista jos hänelle oli tullut kirje Porvoosta. Tultuaan postikonttoriin, tunkeutui renki väkisin aukon edessä seisovan joukon lävitse ja päästyään perille, pakisi hän postimestarille: »Kuulkaa, kunnon mies. Eikö rovasti ole saanut kirjoa Porvoosta? Hän minut lähetti kysymään». — »No, mikä on rovastisi nimi?» kysyi postimestari. »Mitä?» huusi renki kummastuneena postmestarin kysymyksestä. »Se seisoo kirjan päällä. Teidän on se tietäminen!»

Nimimerkin K. W. W-n lähettämiä kaskuja, Otava 3.10.1862 NO 33

Koulumestarin juttuja

 VII. Kyllä syitä aina löytyy. 

Hoiperrellen juoksi lunttusi akka kaupunnista, jossa hän kapakassa liian paljon viron-jussia oli suutellut, kotiinpäin. Vastuksitta erinomaisitta pääsi hän jo virstaa kolme eteenpäin ja hänellä oli vielä vaan puoli virstaa lunttumista, kun hän yhtäkkiä kaatui ojaan ja jäi siihen. Suuri sika tuli ojan reunaa myöten juosten, hoksasi akan ja seisahtui. Rököttäen niinkuin vanhalle tuttavalle astui sika ojaan ja rupesi tonkimaan akkaa. — »No, no ukkoseni!» rukoili akka: »älä pahaksi pane, jos vähä olen maistellut, mutta tämä meni jalkoihin vaikka aivoin sen vatsani lääkkeeksi.» 

VIII. Kattila pataa soimaa. 

Linnansaarnaaja Ch. oli niskaansa ja kasvoinsa saanut veto-taudin, niin että hänen suu oli käynyt väärään. Ystävät tulivat häntä hänen sairasna ollessaan katsomaan ja niistä oli eräs vanha majuri F., jolla myöskin oli suu viistossa. Tultuaan huoneesen, jossa saarnaja vuoteella lepäsi, huusi hän: »Voi, voi, veikkosen, kun olet ruman-näköinen.» — »Kattila pataa soimaa» vastaei saarnaaja. 

IX. Liiallinen kunnioitus. 

Varas, joka oli ollut kirkossa mustaa penkkiä istumassa, palasi vihastuneena vanki-huoneesen. Toinen vanki, joka asui varkaan kanssa, samassa huoneessa, kysyi, miksi kän oli niin suuttunut. — »Oh,» sanoi varas, »se minua suututti, että pappi rohkesi sinutella minua. Emme milloinkaan ole juoneet veljen-maljaa» — »Vai niin. Se oli kuitenki sinulle, semmoiselle rakkarille, liika suuri kunnia, että pappi julkisesti sinutteli sinua», mietti toinen.

Nimimerkin K. W. W-n lähettämiä kaskuja, Otava 19.9.1862 NO 33

Koulumestarin juttuja

 IV. Yksi vaan kerrallaan. 

Yhdessä pitäjässä antoi lainakirjaston hoitaja eräälle eukolle kaksi kirjaista luettavaksi. Eukko otti ne vastaan, katseli hetken kirjaisia ja ajatteli jotakuta, mutta samassa ojensi hän pöydälle kirjaiset kiireesti pakisten: »Hyvä herra maisteri! Antakaa vaan yksi. En minä voi yht'aikaa lukea kahta». 

V. Kettu isän sukua. 

Koulussa opetti opettaja kerran pojille luonnontiedettä Berlinin luonnon tieteen oppikirjan mukaan. Poikien kahdesti pari sivua luettua ja opettajan luetun selitettyä, pantiin kirjat kiini ja opettaja kysyi nyt jokaiselta sitä mitä hän on lukenut. Niin sattui kysymään pojalta, jolla oli Kettu-niminen setä, mitä sukua eläin kettu on. Poika ajatteli vähäisen ja vastasi viimein hyvin vakaisena: »Setä Kettu on isäni sukua.» 

VI. Mitä siltavouti ja mustalaiset ovat. 

Samassa koulussa kysyi opettaja eräältä pojalta mitkä nivel-eläimet ovat syöpäläisiä. Poika ajatteli hetken ja vastasi: »Siltavouti ja mustalaiset, sanoi isä.»

Nimimerkin K. W. W-n lähettämiä kaskuja, Otava 5.9.1862 NO 33

Koulumestarin juttuja

I. Kuinka Saukkolaiset kaupassa tinkivät. 

Kuin kylä-lukuja Saukkolassa pidettiin, niin talon isännät silloin tavallisesti ostivat lapsilleen aapisia, joita lukkari piti kaupaksi. Ne maksoivat viisikymmentä kopekkaa pankossa. Kuin lukkarilta kysyttin: »mitä aapinen maksanee?» niin vastasi lukkari aina: »puoli ruplaa, ukkoseni.» — »Eikö saisi vähän tinkiä, arvollinen herra kanttuori,» saneli nyt ostaja kumartaen ja korvaa raapien. — „Saat, saat,» vastasi lukkari, »jätän sulle viiteenkymmeneen kopekkaan, ukkoseni.» Nyt oli ostaja tyytyväinen, maksoi ja sai kirjan. Eikö sekin ollut tinkimistä? 

II. Höyryn voimaa jo luomisessa käytettiin. 

Kerran kyselin pojilta koulussa uskonoppia. Yksi poika ei tiennyt millä voimalla luoja maailman oli luonut. Toinen poika, edellisen sivukumppani, katseli koulun ohitse salmen kautta lentävää höyry-laivaa. — »No, sinä ukkoseni, voitko sinä sanoa millä voimalla Jumala maailman loi?» kysyin minä toiselta. Tämä ryöpsähti ylös penkiltä ja vastasi: »Höyryn voimalla,» ajatellen ohitse lentänyttä laivaa. 

III. Mielet ovat monenlaiset. 

Yhteen pitäjään oli hankittu joinki kaunis kirjasto. Lainaajia tuli paljon kuin kirjoja ensi-kerrran lainattiin ulos. Lukkari, joka oli kirjaston hoitaja, pisti kirkko-väärtin käteen katselematta kirjasen. Tämä istuutui, avasi kirjasen ja käänteli muutamia sivuja ja luki. Yht'äkkiä ryöpsähti hän ylös ja huusi lukkarille: »Mitä remputusta tämä on? Antakaa mulle toinen, parempi kirja, joku jumalinen taikka asianajollinen, en minä näistä loruista huoli.» — Lukkari katseli hämmästyneenä miestä, otti kirjasen, avasi sen ja näki sen olevan toisen osan: »Mansikoita ja Mustikoita». Mielet ovat monenlaiset.

Nimimerkin K. W. W-n lähettämiä kaskuja, Otava 22.08.1862 NO 33

Jonnin joutavia

 VIII. Vuoden 1856 sodan aikana tapahtui kerran Loppelaisten ollessa sotaväen kuormia kyydittemässä että erään kyytimiehen eväslaukku varkaan käden kautta katosi. Kysymykselle, "varastitko sinä minun laukkuni?" sai hän sotamieheltä vastaukseksi: "moi njet snaju". "Jaa vaikka mies on nainut, ei sentähden tarvitse toisen eväslaukkua varastaa", sanoi Loppelainen.

IX. Helsingin ja Hämeenlinnan välillä rautatietä rakettaessa kysyi Uusmaalainen Karjalaiselta: "mikä nimesi on?" ”Hyvönen“ oli vastaus. Tämä, joka ei ollut kuullut Suomalaisia sukunimiä, alkoi tuota kummastella! "Niin; isonen herrastuomari, taikka komisarjus eli mikä lienette", sanoi Karjalainen maikastellen maansa tavoin, "siellä mei'än puolessa on eräällä kulmakunnalla kaikki miehet ihan puhtaita Hyvösiä, ja toisella ihan puhtaita Variksia".

X. Josain paikassa oli tapana, palkollisia pestäessä, tehdä kirjallinen kontrahti (liitto), mitä palkollisen tulisi tehdä. Niin tapahtui kerran, että isäntä ja renkinsä matkustivat jäällä. Äkkiä aukoi jää, ja isäntä putosi. Isäntä, joka ei päässyt omin avuin ylös, käski renkinsä auttamaan, mutta tämä vastasi: "Minä menen kotia katsomaan kontrahtia ensin", ja menikin. Kontrahtissa seisoi, että "pitää varjelemaan isäntäänsä kaikkinaisissa vaaroissa”. Renki pötki aika vauhtia isännän luo, auttaaksensa häntä, mutta isäntä oli jo kuollut.

XI. Hevois-kauppaa hieroessa, kysäsi ostaja vihdoin: "Onko hevoinen hyvää tavoiltansa?" "On kyllä — vastasi myyjä, — se ei mieluisesti syö rautaa, ei käy puihin, eikä turmelee aitoja". Toinen, joka ei aavistanut vilunkia, piti aika paljon sellaisesta hevoisesta, ja ostikin sen. Mutta oikein olikin hevoinen tavoiltansa sellainen kuin myyjänsä vakuutti: se ei mieluisesti syönyt (suuhunsa ottanut) ohjain-rautoja, ei käynyt ajo-puihin (aisoihin), eikä turmellut aitoja, vaan hyppii tasa-konten niitten yli. (Sanomia Turusta 11.9.1863)

XII. Eräässä paikka oli joskus ollut niminen pappi, joka oli hyvin lyhy ja vähäinen kooltansa, jonka vuoksi sen tavallinen nimi oli "pikku-Anttu." Sen jälkeen syntyi josain toivottu poika-lapsi, joka olisi nimitetty isänsä nimellä Antiksi, mutta pelättiin että kylän lapset, olisivat ruvenneet sitä vähäisenä kutsumaan" - - -n pikku-Anttu", jonka nimityksen se ehkä tulisi täysikasvannenakin saamaan pitää, erinki kuin pikku-Antun nimi papista vielä oli seurakunnassa niin luoreessa muistossa.

XIII. Tapahtui kerta, kun eräällä oli vastasyntyneen vasikan-lihaa kaupungissa myytävänä, että joku kauppaa-tehdessä sanoi, puolin pilaanpäin: ”ei se taida vanhaa olla", tarkottain sen teurastuksesta kulunnutta aikaa, ehkä sen oli jotenki ymmärtävänsä, että se oli äsköisin teurastettu. Myyjä, joka tiesi ettei vanhan elukan lihaa niin mieluisesti kaupungissa ostettu, vastasi: "Ei — vasta se entispäivänä syntyi.”

XIV. Pyhän ilta-päivänä oli kylän pihalle kokoontunut paljo kansaa katsomaan aurinkon-pimenemistä, joka sillä kertaa pimentyi yli puolen läpi-mittaansa. Harvahkain silkkiliinaisten ja muitten läpi katseltiin sitä, mutta valittivat ei tarkoin näkevänsä; niin joku akka joukosta sanoi: "Menkää tuonne pihan aidan tykö (yli pihan), että tulette likempää.” (18.9.1863)

Jonnin joutavia

 X. Kaksi vihollista sotajoukkoa tuli vastaksuttain ja toinen niistä rupesi oites ampumaan; mutta muuan mies toisesta joukosta rupesi silloin huutamaan: "Älkäät tännepäin ampuko, ettekö näe että täällä on ihmisiä!"

XI. Talonpoika tarjosi ryypyn tuttavalle, joka pitkän matkan takaa kaupunkiin mennessänsä tuli häntä tervehtämään, mutta sai vastaukseksi: "Ei, suuri kiitos! minä otin jo eilen naapurilta". Ruokaa hän kuitenkin olisi ottanut, sillä hänen oli nälkä, mutta kun sitä ei tarjottu, ajatteli mies: "Ystävä ties' on hyvä, mutta reppu rees on pareet", meni vakallensa ja rupesi suimimaan. (Sanomia Turusta 12.9.1862)

XII. Talonpoika meren saaristossa ei maksanut kymmeneksiä hylkeen saaliista papillensa ja haastettiin siitä syystä käräjiin. Täällä talonpoika vastasi tuomarin kysymykselle: "Miksei hän kymmeneksiä maksa"? "Kun minä yhdeksän hyljettä olen ampunut ja näen kymmenennen, niin en minä sitä ammu vaan sanon: ”Sinä olet papin oma, mene sinä pappilaan!”

XIII. Kauppamiehen puotiin meni upseeri kauppaa tekemään ja osti sieltä yhtä ja toista, jota ei hän vielä ennättänyt maksamaankaan ennenkun poliisimies tuli sisälle ja sanoi: "Tuossapa minä nyt löydän tuon mainion varkaan ja karkurin, joka upseeri-vaatteisiin on pukeunut, ettei häntä tunnettaisi.” Otti miehen ryntäisiin kiinni, vei peräänsä kadulle ja meni näkymättömiin. Senjälkeen niitä miehiä ei ole näkynyt, vaikka kauppamies niitä poliisi-kamaristakin haki saadaksensa tavaroitansa takasin taikka maksoa niistä. (19.9.1862)

IV. Vihanen sonni tuli täydellä kiukulla mylvien ja riekuen akkaa vastaan. Akka peljästyksissä kumartaa sonnia ja sanoo: "Ei herra kulta! ei nöyrän kaulaa katkaista". Sonni, tästä nöyryydestä vähäkään huolimatta, tulee vaan ja puskee akan kumoon, ja olisi ehkä hengeltä ottanut jos ei apua olisi ehtinyt.

V. R—n pitäjässä, kun pastori rippi-koulussa kysyi pojalta: "Montako Jumalata on"? — "Seitsemän” vastasi poika. — Koska pitäjääkin oli seitsemässä saaressa, niin vakuutti pastoori: "Sitte on yksi Jumala joka saaressa, kuin pitäjässämme on".

VI. Talonpoika, joka aina kerskaili suuresta taidostansa, oppineittenki rinnalla, tuli kerran haastetuksi jostakusta asiasta käräjään, mutta osasi tulla — eli tekikö itsensä (?) — kipeäksi käräjä-ajaksi; lähetti senvuoksi seuraavan kirjotuksen: "Mjnä lähetän paljon Terveyksj että Mjnä olen Kippjä käöd en Mjnä voi Ja seliäs en Mjnä taed tull". (15.5.1863)

VII. Maita marsivan sällin vastaan tuli mies likellä Helsinkiä ajaen hevosen seljässä. Kysymykselle "kuinka pitkä matka tästä on kestkiivariin"? sai sälli tällaisen ruotsinkielisen vastauksen, ”en ymmärrä suomea"! Sälli, joka taisi ruotsiakin, käänsi kielensä, kysyen vielä: "mistä olet kotosin kun et suomea taida"? "Helsingistä" oli vastaus. "No kumma! Suomen maata Helsinki on ja oikeen Suomen pääkaupunki", sanoi sälli, lisäten vielä: "Mitä luulisit ulkomaalaisten sinusta ajattelevan? jos sattuisit siellä kulkemaan, etkä taitaisikaan sen maan kieltä josta sanot olevasi! sentähden saisit usein todistuksia näytellä, sillä he pitäisivät sinun valhetteliana ja maan-vakojana". Mies lyöden hevostaan lähti sanaa sanomatta "ruotsikiihkoista" Helsinkiänsä kohden. (4.9.1863)

Jonnin joutavia

 I. Kaupungin porvari toi papille "uudenvuoden-lahjaa” niinkun hän sanoi, ja pyysi papin-atestia itsellensä. Saatuansa atestin käteensä, luki hän sen läpitse ja pyysi siitä pois pyhiittäväksi mitä pahoin-maineelliselta kuului. Kun ei papin tähän sopinut suostua, sanoi porvari viimein: ”annoinhan minä uuden-vuoden-lahjaa, että se paremmin menestyisi". Tähän pappi vastaten sanoi: "uuden-vuoden-lahja on uuden-vuoden-lahja ja papin todistus on papin todistus".

II. Merimies, joka paljo oli kulkenut ulkomailla, sanoi kerran suuressa väen paljoudessa merkillisen ihmeen: "Kuin minä seilaamassa olin, niin minä näin Egyptissä niin mahdottoman suuria kaalin-keriä, että komppania sotamiehiä taisi saada täydellisen sateen-varjon yhden lehden alla". Kansa kuulteli tätä suurella ihmettelemisellä. Niin osasi olla pilkka-kirves joukossa, joka ennen oli seilannut Ruotsissa, ja sanoi: "Mitä se mitään ihmettä on, näin minäkin Ruotsinmaalla tehtävän niin suurta kattilaa, että viisikymmentä vaskiseppää, kuin sitä tekivät, eivät toistensa vasaranääntä kuulleet". — ”Ohhoh!" sanoi merimies, "mitä sillä sitte tehtiinkään." — "Keitettiin niitä Egyptin suuria kaalin-keriä", vastasi toinen, jotta merimies meni nurrusnenin pois.

III. Pitäjänkokouksessa oli joku asia päätettävänä, ja koska kokous oli jo asian päättänyt, kysyi esimies lopullisesti, jos nyt tytyvät sellaiseen päätökseen; tähän vastasivat kokouksen jäsenet: "Tydymme, jos se vaan nyt mahtaa tulla meidän hyväksemme". (Sanomia Turusta 3.1.1862)

IV. Talon vanha muori, joka ei saanut talonväeltä muonaansa, meni kirjoinensa tuomarilta kysymään, kuinka asian laita oli, taisiko hän lain kautta sitä etsiä eli ei. Tuomari katselee tarkasti kirjat, havaitsee oikeuden olevan lesken puolella ja vakuuttaa hänen voittavan asian, jos se tuomioistuimella tulee ratkaistavaksi. Tästä akka ilonsa ilmoittaa ja kiitosta tuomarille kantaa sanoen: "Olispa tuo tuomari nyt ryypyn väärtti"!

V. Viimeisen sodan aikana paljon puhuttiin Sevastopolin linnasta Krimin niemellä, sen piirittämisestä, valloittamisesta, kaatumisesta j. n. e. Tästä tavallinen talonpoika, jolla ei aviisia ollut, herrasmieheltä kyselemään: "mikä tiustapuoli on, josta niin paljon tähän aikaan puhutaan?”

VI. Kahden sotajoukon keskelle istuuntui koko parvi mettikanoja, joita molemmin puolin ammuttiin; ei kukaan kuitenkaan tohtinut mennä niitä korjaamaan, ennenkun upseeri toiselta puolelta otti valkosen huivin käteensä rauhan merkiksi, meni mettikanojen tykö, kumarsi nöyrästi toiselle sotajoukolle ja jakoi saaliin, jotta yhtä paljon lintuja saatiin molemmin puolin. Tästä julkinen nauru nousi. (17.1.1862)

VII. Kaupungin suutari lähetti saappaita herralle, joka niitä oli tilannut ja kirjotti kirjan myötä, jossa hän sanoo: ”Olisko saappat piukaat, niin kyllä ne antau ulos, kun niitä viljellään; Onko ne taas väljät, niin ne välttämättömästi kuivaa kokoon.” Herra koettelee saappaita jalkaansa, ne ovat aivan piukat ettei ne ensinkään jalkaan mennytkään; lähettää ne takasin suutarille ja kirjottaa kirjan, jossa hän soimaa että suutari on tehnyt saappaat Sevastopolin mukaan. Tästä suutari ei ollut hullua viisaampi ennenkuin hän herran tykö mentyä sai kuulla, että ne ovat semmoiset, joita ei saa jalkaansa.

VIII. T—n kaupungin markkinoilla eräs maamies poltti keskellä katua sikaria. Joutuipa samaan liittoon eräs ruunun-miehistä tulemaan, joka vihaisesti tiuskasi: "Kenenkä luvalla sinä poltat sikaria, etkös tiedä että siitä saat sakkoa”? Mies parka sanoi hämmästyksissä: "Kyllä kai se on pahasti tehty; mutta mitä se maksaa"? "Kolme ruplaa", oli vastaus. "Olkaa niin hyvä, herra, ja vetäkää tästä savuja, niin kauvan kuin minä kaivan rahan kukkarostani", sanoi mies. Ruunun mies otti ja poltti, mutta talon poika tempas nyt vuorostansa sikarin hampaista pois ja sanoi: "No nyt olemme kuitit molemmin, eli jos tahdotten niin mennään Fiskaalin tykö ja maksetaan kumpikin se 3 ruplaa.” "Ei, ei!" kiljahti ruununmies ja meni häpeillään matkoinsa.

IX. Eräillä markkinoilla kävi kaksi miestä pitkin katuja, joista toinen oli niin juovuksissa että tuskin pystyssä pysyi. Oma morsian tuli vastaan joka sanoi: "No kultaiseni! millä Temmon keinoilla sinä olet juovuksiin tullut, kuin vallan viinan maistamatoin olet ollut"? "Niin olenkin nytkin vielä; mutta tulin vähän rommia ryypänneeksi näitten hyväin ystäväin seurassa"; äännähti mies. (5.9.1962)

Jonnin joutavia

 XLIX. V-n pitäjässä haastettiin muijaa vasikan varkaudesta keräjiin. Siitäkös muijalle hätä! Ei hän tiennytkään muuta kun kriivarilta neuvoa kysymään. Tämä lohdutti hätääntynyttä, selitellen että, vaikka asia oliskin tosi, ei ketään ennen tuomita kun se on täysiksi todistettu. — Oikeudessa sitte oli hakiallansa, toisella muijalla, paljon sanomista asian tapauksesta. Syytetty kuulteli tätä kaikkea trykin aikaa tyvenellä mielellä, mutta vähitellen rupes veri kiehumaan päässänsä ja syytteet sapelle käymään: kärsimys loppui, mutta kriivarin neuvo pysyi muistissa. Rohvaistuna keskeyttikin hän toisen puhumasta, löi jalkaansa permantoon, tiuskasten tirheesti: "Kyllä se tosi on että minä vasikan varastin, mutta osotas se todeksi! — Kumpikin saivat astua ulos. 

L. Ei sannan murenan sanota suurta kasaa enentävän, eikä vesipisaran kokonaisessa järvessä tuntuvan; mutta toisin ajatteli ja luuli eräs vanha vaimo B:dassa, nimeltä vanha Katrina, joka työskellen pienen tupansa turve-katolla kartanon rouvan kysymykselle: mitä hän siellä askaroitsi? vastasi kangasta levittävänsä sinne "likemmäksi aurinkoa".

LI. Lähellä polisikamaria Pietarissa istui ja torkkui isvosikka kärryillänsä, kun horjuva selkäänsä saanut mies tuli polisikamarista ja istui hänen takansa kärryille. Tornikello löi viimisiä napauksia, kuski heräsi ja kysyi siltä oudolta: paljonko löi? — "Paljon, paljon!" huokasi ja valitti tämä, joka ei ainoasti kuullut, vaan myös oli tuntenutkin lyömä-laagit.

LII. Suomen sotamies myi kaupungin satamassa eräälle meriläiselle pitkän pussin ruuttia juuri keli-hinnalla. Mutta kuin ostaja pääsi kotiinsa, ja rupesi tarvitsemaan ruuttiansa, niin ruutti oli muuttunut pajatuhaksi, ja oli vaan päällä vähän oikiaa ruuttia.

LIII. Eräs toinen tarkka-ampuja kauppasi suurta silkkiä, jota hän näyttikin; mutta ostajaa ei haluttanut, vaan rupesi sentähden tinkaamaan aivan paljo, ja sanoi viimein: "Jos annat sen 50 kopeekalla, niin otan sen". Mutta sotamies ei luvannut sillä ja läksi niin pois, — mutta palasi pian takasin, jolla välillä oli ottanut silkin pois paperista, ja sanoi: "ota nyt se silläkin". Niin ostaja otti paperin katsomata ja maksoi 50 kopeekkaa. Myyjä meni tiehensä, ja ostaja luuli hyvän kaupan tehneensä. (Sanomia Turusta 1.11.1861)

LIV. Entinen pappi piti ruumis-saarnaa ja elämä-kertaa varallisen porvarin jälkeen, jonka hän tiesi eläissänsä olleen kovin ahneen, oikein ”saivaren nylkyrin"; sentähden sanoi hän puheessansa: "Tämä vainaa, josta nyt olemme puhuneet, oli rikas ja varallinen, armelias ja avullinen lähimmäisellensä, siltä hän lainasi aina rahaa tarvitseville eikä koskaan kieltänyt; hän myös lainasi sitä mielellänsä ja oli niinmuodoin iloinen antaja eikä vastahakoinen niinkun moni muu; mutta lainasi aina korkeimpaa korko-rahaa vastaan".

LV. Mainio viulun soittaja, P. nimeltä, sanottiin vähemmän kaupungin markkinoilla kuulleen köyhän ukon huonolla kolmekielisellä viululla soittavan saadaksensa muutaman äyrin sivu-meneväisiltä. P. pyysi viulun ukolta, rupesi kadulla soittamaan kauniimpia omia ja muitten soitanto-teoksia. Väkeä kerääntyi tukulta tätä kaunista soitantoa kuulemaan ja ihmetteli mitä varten P. oli torilla ruvennut soittelemaan. Mutta vähän ajan perästä, kun väki parahiten oli ko'ossa, otti P. hattunsa käteen ja rupesi sillä kokoamaan antimia kaikilta. Nämät hän sitten kaikki kaatoi ukon helmaan, joka sen kautta sai paljoa enämmin kun hän kaiken mailman markkinoilla olisi vuotena koonnut. (29.11.1861) 

LVI. Entinen emäntä osasi muutamana sunnuntaina käteensä ottaa virsikirjan, josta jotakin helisevää laattialle putosi. Emäntä haki mikä putosi ja sanoi löydettyänsä: "Kas tuoss' on mun nenä-klasini, joita jo kuusi kuukautta olen kaivannut".

LVII. Muuan pappi M. pitäjässä kuulutti ensikerran vaalun-kantoa kappelissa, ennenkun hän siellä saarnannut oli; siitä vanha akka hänelle sanomaan: "meillä on tapana siunata, ennenkun rualle ruvetaan".

LVIII. Sama pappi oli kaiketikkin tarkka kinkerillä lukemista kuulustelemaan, koska toisen akan kehutaan hänestä sanoneen: "kyllä tohtori tahtoo tietää mitä me taidamme, mutta emme me saa tietää, mitä hän taitaa"; tarkottain sillä että tohtori oli harvoin saarnassa. (20.12.1861)

Jonnin joutavia

 XLIII. T:n kaupungissa H-kadun varrella pidettävään auksioniin, jossa väkeä oli niin koolla ettei paljoa jalan jakoa ollut, tuli viimeisiksi myös eräs eläinten teurastaja ja muistutti mainiten kuinka huutokauppaa näin ahtaassa huoneessa toimitetaan, lisäten vielä: "täällä menettää suolensakkin.” — ”Ei haita mitään", vastasi toimitusmies, "kotona saadaan toisia jällen.”

XLIV. Ennen raatimies N:ssa (nimi on unohtunut) ostiskeli härkiä ja kuljetti niitä meritse Ruotsiin. Kaksi vanhaa tuttavaansa, myöskin raatimiehiä toisesta kaupungista, lihavia ja paksuja, oltua kauvan kohtelemata, tulivat hänen kartanoonsa. Pihalla hän jo kätteli heitiä monella "terve-tultua!" lisäten: "on niin mieleeni, kun olisin saanut kaksi pulska härkää!"

XLV. Tuttava herra lähetti krapuja tuttavallensa. Mies, jonka piti viemän ne, laskeui tiellä leväte ja nukkui, jolla aikaa kravut kaikki kämpeivät pois. Ehtien määrän päähän, kurotti hän kirjeen saajalle, joka luettuansa sen, kysyi: missä kravut?" — "Ei niitä ole", vastasi mies. Herrat kun näin pian vihastuvat, ärjäsi tämäkin että: "pitää oleman, sillä täällä kirjassa on krapuja kans.” "Vai niin, sepä hyvä oli, että ne kumminkin on siellä", vastasi mies, "minä aattelinkin mihin ne korista katosivat.” (11.10.1861)

XLVI. Pappilassa pantiin jouluksi olutta tavallisuuden mukaan, eikä suinkaan huonoa, sen ymmärrät. Lukkarin teki kans mieli kurkun voidetta, mutta, mitäs köyhän auttaa? ei ollut oluen varoja. Niin luikahti salaa pappilan kotaan, kun olut siellä kävi parasta puhtia isossa ammeessa. Mitäs tästä? Kuuluupa askelten narina oven takaa; lukkarille kiiru, ei tiedä mihin päästä piiloon, näkee orren ylhäällä, kiipee sen päälle. Tulee pappi rouvanensa: otetaan varsikuppi, maistellaan olutta ja puhutaan ruotsia ammeen partaalla. Lukkarille rupee käymään pitkäksi kykyttää pienellä orrella, kuin kukko; jalat puutuvat, kädetkin väsyvät ja heltiävät — putoo viimein että präiskähtää ammeeseen, olutta papin ja rouvan silmille ja korville. Johan tätä olisi kuka hyvänsä pelästynyt. Pappi pakoon että kappa löyhyy ja rouva kirkuen parkuen perässä, niin paljo kun varvasta on. Lukkari sillä aikaa kotionsa, kuivailee vaatteensa, ja menee sitten vapaan miehen tavalla pappilaan. Täällä kilvan juttelemaan: "Lempo taikka mikähän lienee on meijän oluessa — mihin se nyt kelpaa? — eihän sitä kukaan juoda uskalla — tohtiiko sitä kristilliseen maahankaan kaataa?” Lukkari kohta keinon keksi. "Älkää kuolemaksenne pisaraakaan maistako”, lausui lukkari, "papin vatsa tahtoo ilmankin paisua ja välisti rouvankin, mitä siis jos vielä noiduttuja joisitte; mutta mitähän olisi jos minä maallikko, joka kyllä pysyn ohukasena elinaikani enkä muutoinkaan liene paljon parempi pannahista, ottaisin sen ja pistäisin poskeeni?" Olut annettiin lykkäämältä lukkarille, joka täytti tynnyrinsä ja sitten piti hyvää suuta hiivanuutiin asti; ja pappi sai olla juhlansa kaljalla.

Tämmöisissä kansan kesken käyvissä jutuissa papista ja lukkarista on se merkillistä, että edellinen on aina varakas ja liijan yksinkertainen, mutta lukkari sitä vastaan köyhä ja vikkelä. Suittaa olla, että lukkarit ikivanhoina aikoina ovat kehuneet kurejansa, panneet näitä alkuun.

XLVII. Vanha pappi toi lautasella muutamia lasia saksanviiniä Pietari Ensimäiselle, mutta lieneekö ukko itse liijaksi ryyppinyt, vai muutoisko ollut kömpelä, niin tapahtui että kaikki lasit viininensä kaatuivat keisarin päälle. Tämä suuttui ja nousi seisoalle toruaksensa pappia; mutta ennenkun keisari ennätti puhua mitään, sanoi pappi: Tämä vahinko on suuren onnen merkki; Jumalan lahjat eivät tipu pisarittain, vaan lainehtivat koskina teidän Majesteetinne päälle, ja teidän vihollisenne menevät murskaksi ikäänkuin nämät rikotut lasit." Tämä sukkela puhe miellytti keisaria niin paljoa, että hän ylensi saman papin korkeampaan virkaan.

XLVIII. Kerran meni pappi vaalullensa pitäjälle vanhan tapansa jälkeen; pitkä matka oli kotiossa, mennä yöksi, pyysi siis talosta yösiaa, joka hänelle mielellä hyvällä suotiin; ehtoollista syödessä isäntä ja pappi juttelivat keskenänsä monia asioita; muun seassa kysyi pappi isännältä: minkätähden pappin säkkiä pohjattomaksi sanotaan? Kyllä kaiketi siinä pohja on, vastasi isäntä, mutta on siinä asiassa toinen komma. Noh mikä se sitten on se komma? En sitä taida pastorille sanoa, sen oikiaa perustusta, sillä jos sen sanon, ehkä pastori suuttuu. — Ei, sanokaa vaan, mitämä siitä sitten suutun. — Papin säkki on niin suuri, sillä se venyy eikä koskaan tulee täyteen, se on pirun nahasta papin säkki on tehty. (25.10.1861)

Jonnin joutavia

 XXX. Jossakin ylimaan seurakunnassa torui pappi saarnastuolista yhteistä kansaa siitä että jaamailivat vieraita sanoja puheessansa, ja sanoi: Te väärännätte ja pahennatte oman kielenne, niin ett'ette osaa enää puhuakkan niin että joku Teitiä ymmärräiskän, kuin jokapaikkaan sekoitatte esimerkiksi "topra" ja "karaso!" — Äi, jättäkää pois semmoiset sanat, niin sitte se vasta topra on!

XXXI. Lukusilla I—gossa kysyi pappi —r yhdeltä nuorelta mieheltä joukossa: Onkos viikossa useampaa lepopäivää? — On, jos ottaa tahtoo! vastasi tämä.

XXXII. "Missäs silloin olit kun Pori paloi?” (1801): kysyi toinen mies toiselta. "Katon pääl'", vastasi tämä. — ”Oi voi, vai katon pääl" ihmetteli edellinen, vaikka toinen vaan kattoi päälle. (9.8.1861)

XXXIII. Vanha direktöri B—n Fgr—in rautatehtaassa joi aika harvoin kahvia ja silloinkin ainoasti lääkkeeksensä maannota ja sokerita. Överstinna Wr. L:jaalla ihmetellen tätä kysyi totisena: "No hyvät ihmiset! miltähän tuo maistuu?” — "Se maistuu kahvilta, teidän armonne!" vastasi tämä vanhan kolealla äänellänsä.

XXXIV. Hyvällä supliikilla varustettu mies oli ottanut pahaksi tavaksensa vedellä valhekoukkuansa tarpeettomastikkin. "Minulla on niin tarkat silmät, että näjen kärväsen kävelevän tuolla tornin kukon päällä", sanoi hän toisellensa. — ”Vai niin maaka", vastasi toinen, "niin tarkkoja ei ole minulla; mutta minä kuulen joka tömäyksen sen askeleista.”

XXXV. Kukaties oli sama veitikka kun sanoi: "Ajellessani kerta järvellä, petti jää, ja minä hevoseneni päivineni pohjaan, jota myöden ajoin rantaa päin ja sitte suuresta avennosta ylös.” — "Minä kans kerta jouduin noin jään alle", tohahti toinen ja pysähti enempää puhumasta. — ”Kuinkas sun sitte kävi?" kysähti edellinen huulet hölmöllä. — ”Olen siellä vielä! selitti äskeinen.

XXXVI. Franskassa on nykyjään koeteltu että hevonen elää 25 vuorokautta syömätöinä, kun vaan saa kylläksi vettä juodaksensa; mutta ainoasti 5 vuorokautta, juomatoina, jos saa vaan kuivaa ruokaa; onko hänellä 10 vuorokautta tarpeeksi syötävää, mutta niukemmin juotavaa, niin hän kuolee. Näistä näkyy kuinka välttämätöntä vesi on hevoselle.

XXXVII. Isovatsainen herra lähti ravintolasta ähisten ja puhisten, kun oli syöty pulskea päivällinen ja juotu monta maljaa. Tuli häntä vastaan kerjäläinen ja rukoili rahanäyriä. "Mitäs sillä tekisit?" tiuskasi herra, ollen pahalla tuulella. "Ostaisin leipää, kun on nälkä", vastasi toinen. "No kiitä onneas", sanoi herra, "kun et ole vatsas vaivoissa; kyllä mar sinun kelpaa, mutta toista minun on."

XXXVIII. Uudenkaupungin tienoilla puhuvat kaikkikin hyvin lyhykäiseen, mutta muutamat niin peräti, ettei tottumaton ymmärräkkään. Niin eräs rouvakin piijallensa, kun se antoi lehmän kuljeskella pitkin kaupungin katuja; huusi paitsi muuta: "maksit saksit". — Tämän luulnet olevan ruotsia taikka mustalaista, mutta kas eipä olekkaan, vaan sama kun me sanomme: maksa itse sakko sitte."

XXXII. Professori B. vainaja paranteli elukoita, koska aikaa hänellä oli, ja harjaantuikin siihen hyvin. Siihen aikaan ei vielä pidetty kaikkia töitä yhtä kunniallisina, eikä luultu mainitun parannus-keinon oikein sopivan niin oppineelle miehelle, kuin B. oli; mutta näitä hän ei pannut miksensäkkään. Viimein sai hän haukunto-nimenkin "mullikka-tohteri". Kerran meni joku keikari, suututtaaksensa ukkoa, kysymään hänen ovensa taa: "onko mullikka-tohteri kotona?" "Olen", vastasi B., tulkaa sisälle näyttämään kipuanne." Keikari palasi nenä pitkänä.

XL. Onko keräjäin käynnistä aina hyötyä? — Mies meni tuomarille kantamaan karhun päälle, joka luvattomasti kävi syömässä hänen kauraansa pellolta. Tuomari sanoi: "tuo hän oikeuteni eteen, kyllä minä riidan ratkaisen." Mies otti padan, kaivoi sen kauramaahansa ja täytti viinalla. Karhu, kun se taas tuli ja söi kauraa vatsansa täyteen, rupesi janottamaan; luuli padan lähteeksi ja meni juomaan, eikä jättänyt pisaraakaan viinasta, sillä hän on ainakin sille perso. Tästä lanttui paikalle, ja mies toi hyvät niiniköydet, köytti juopuneen karhun rattaillensa ja vei keräjiin. Tuomari antoi tämän päätöksen: hän on henkensä ja tavaransa rikkonut: ota sinä henki, lautakunta saa lihan ja minä nahan. (16.8.1861)

XLI. Yksi K—n rautatehtaan miehistä tappeli pahoin vaimonsa kanssa, jolloin vaimo kirkui kauheasti. Naapurin muija kuullen sen riemun ja peljäten miehen lyövän kumppaninsa hengettömäksi, kiiruhti vaimon apuun. Tämä ei sitä ensinkään kärsinyt, vaan kääntyi käymään auttajansa kimppuun, kidastaen kiivaasti: "mitä tämä sinuun kuuluu, se on meidän kahdekesken!"

XLII. Korkia herra Z. Helsingistä, ollessansa jossakin mailla, kysyi sen linnun nimeä, jota isossa puuhäkissä salvistettuna hänellekkin näytettiin. Sanottiin sen olevan: kotka. "Mitä pilaa se on", vastasi tämä, "niinkuin en tietäisi että kotkalla on kaksi päätä!"(30.8.1861)

Jonnin joutavia

 XXV. Muutamalta merimieheltä kyseli maamies: "missä isäs kuoli?" "Merellä se hukkui", vastasi merimies. "Noh missä iso-isäs kuoli?" kyseli taas toinen. "Merellä sekin kuoli", vastasi taas merimies. Siitä maamies huudahtamaan: "kuinka sinä sitten tohdit merellä kulkea?" Vakaisella mielellä rupesi merimies tästä kysymään: "missä sinun isäs sitten kuoli?" "Omassa sängyssänsä taudin kautta." "Entäs isoisäs?" "Omalla vuoteellansa sekin maailman jätti." "Noh kuinka sinä sitten tohdit panna sänkyyn maata?” sanoi vihdoin merimies veikastellen maamiehelle.

XXVI. Matkustavaisia kulki muutaman seurakunnan läpitse ja pidättivät syöttämään kestikievariin, kussa he juttelivat kuinka paljon ihmisiä oli punatautiin kuollut heidän kotoseurakunnassa. Tästä talon isäntä kyselemään: kuoliko siellä oikein kaivattavia isäntä-miehiä? Kuultuansa kahden isännän vaan kuolleen, sanoi hän: "sitä minäkin, ettei tauti taitaviin tartu!"(12.7.1861)

XXVII. Köyhä viulunsoittaja etelämaissa meni kauppamiehen tykö, pyysi häneltä rahaa lainaksi ja jätti viulunsa pantiksi. Parin viikon perästä tuli kenraali puotiin, katseli siellä yhtä ja toista ja kyseli viulunkin hintaa, joka seinällä rippui. Kauppamies vakuutti silloin sen olevan pantiksi hänelle jätetyn vähästä rahasummasta eikä olevankaan myytäväksi siihen pantuna. Kenraali katselee tarkasti viulua, kehuu sen mainion hyväksi ja arvaa sen hintaa aina kolmeen sataan hopiaruplaan. Kysyy sitten keltä se oli panttina ja pyytää kauppamiehen ostamaan sitä hänelle, vaikka se mainitunkin summan maksaisi. Koska viulunsoittaja senjälkeen tuli panttiansa lunastamaan, rupesi kauppamies vaatimaan häntä myymään viuluansa ja lupasi vaikka kaksi sataa hopiaruplaa siitä maksaa. Tähän hintaan viulunsoittaja ei tytynyt, vaan vaati toista vertaa hintaa lisää, ennenkun hän malttaisi huvitustansa hukata. Mutta vähän ajan kauppaa hierottua lupasi hän sen myydä 250 hopiaruplalla. Tämän hinnan kauppamies heti maksoi, toivoen 50 ruplaa kuitenkin voittavansa, koska kenraali tulisi viulua hakemaan. Mutta sitä kenraalia sinä ilmoisna ikänä ei enää näkynyt, vaan kauppamies sai mieliharmiksensa pitää kalliisti lunastetun viulunsa. (26.7.1861)

XXVIII. Jostakin lähellä T...a olevasta kartanosta kuin miestä sätystettiin tarpeellisissa asioissa kaupunkiin, käski frökynä B. hänen myös aptekista ostamaan "pumataa", taikka, lisäsi hän, jolles sitä nimee muista, niin pyydä ”semmoista kun päähän pannaan", kyllä sitä sitten antaa tiedetään. — Aivan oikein saikin frökynä semmoista, ja se oli — täi-salvaa.

XXIX. Kauppamies H. osti talonpojalta voita, mutta punnitti vaille kokonaisen leiviskän, josta mies siis jäi maksoakin paitsi, mutt'ei surru sentään, vaan kraappas pikemmin korvansa juurta ja sieppas puodista leiviskän vihtin, ja, tullessansa toisten —ngin kaupunkiin, sulloi sen voipyttyynsä; myi varansa samalle kauppiaalle ja sai painon jälkeen tällä kertaa täyden hinnan. Nöyrimmästi hän sitte kiittikin lainasta ja selitti että he molemmat nyt oli kuitit!! (2.8.1861)

Jonnin joutavia

 XVII. Hyvin lihava herra tuli aikoja sitten papinpukumessa kauppamiehen tykö Turussa kauppaa tekemään ja osti parin sadan ruplan edestä tavaroita, joita trenki oites korjasi rekeen ja vei tiehensä. Sitten sanoi hän tarpeellensa täytyvän mennä ja jätti kauppamiehelle taskunsa tallelle, joka oli todestakin painava ja vahva. Senjälkeen sitä miestä ei näkynyt, jonka tähden rupesivat häntä hakemaankin ja löysivät salaisesta huoneesta papin-pukumen vaan, jonka sinne oli jättänyt, mutta piika oli nähnyt hoikan merimiehen pihan takapuolelta tulevan ja menevän veräjästä ulos. Taskuakin avatessa ei parempaa valistusta miehestä eikä maksoa tavaroista saatu, sillä tasku oli täynnä harmaata paperia, mutta rahan-äyriä ei siellä ollut.

XVIII. Venäläinen kauppasi muutamalle herralle Turussa kauniin sudennahka-turkin hyvällä hinnalla, jonka tähden herra sen ostikin pojallensa silti kuin hänellä itsellä oli samankaltainen entiseltä. Koska poika tuli kotio lahjoitti isä turkin sille ja jutteli kuinka hän hyvällä kaupalla oli sen venäläiseltä ostanut. Poika katselee ja koettelee turkkia, sanoo lopuksi: "tämä on isän oma turkki!" "Ei suinkaan", vastasi isä, "äsköin minä sen venäläiseltä ostin". "Mutta sillä on samanlainen kauluskin", lisäsi poika, "ja nappi kauluksella, kyllä tämä on isän oma, taidatte leikkiä tehdä minun kanssani." Tästä isä vähä närkästyikin, lähti turkkiansa hakemaan, näyttääksensä sitä pojallensa, mutta ei löytänytkään sitä mistään. Nyt vasta hän havaitsi petoksen ja sadatti sitä roistoa, joka rahaa häneltä oli viekkaudella vienyt. (Sanomia Turusta 24.5.1861)

XIX. Äveriäs talonpoika meni kauppamiehen tykö ja pyysi ostaa "parasta laija hattua". Kauppamies näytti hatun, jonka hinnaksi määräsi viisi ruplaa. "Eikö parempaa löydy", sanoi toinen, vaikka hattu jo oli kyllä hyvä. Tästä kauppamies yskän ymmärsi, miehen tyhmyyttä arvasi, näytti toisen ulkomaalaisen hatun ja sanoi sen kymmenen ruplaa maksavan. "Se nyt joltain kuuluu", sanoi talonpoika ja rupesi jo kauppaa tekemään, kun kauppamies äkisti pisteli: "mitäs hatulla teet, eipä sull' oo päät' eikä pontaa?" Tästä mies tukkaansa tarttui ja vastasi: "oil mull' päät' kotoa lähteis', ei hän tok' sinne jäänyt."

XX. Muutama akka kävi tohtorin puheella lapsensa kivun tähden. Tohtori määräsi lapsen lämpösessä vesi-korveessa haudottavaksi. Tästä akka kyselemään: "panenko minä jotakin hauteeseen?" "Lapsen kuitenkin kaiketikkin", vastasi tohtori naurahtain.

XXI. Korkia herra Helsingissä tuli kotio pihallensa ja kohtasi porraspäässä sotamiehen, joka muutamia kupari-astioita kantoi seljässänsä. Herralle, joka kyseli, mihinkä hän niitä vei, vastasi sotamies että hän niitä rouvalta oli saanut minattavaksi. "Sopiko se sun kanssa hinnasta?” kyseli herra vilkkaasti: ”Lupasin minä niitä ruplalla minata", vastasi sotamies. Eikös puoli piisaisi?" sanoi siihen herra. "Jos sen oites saan käteeni", vastasi sotamies; sai rahan, vei astiat, meni matkaansa eikä niitä senjälkeen siinä huonekunnassa ole näkynyt.

XXII. Torpanmies kuljetti kaupan heinä-häkkiä, jota hän kehui mitä parahimmaksi, heinien hyvyyden ja häkin suuruuden puolesta. Hän vaati sentähden myös siitä korkeinta hintaa. Eipä kauvan viipynytkään ennenkun taitava silmä tarkasteli häkkiä, koetteli käsin sen tiveyttä, nyrkki meni helposti sisälle, jos mistäkin paikasta, jopa puoli ruplaa hinnasta oites putosi. Mutta tutkia oli tottunut vielä sieramillakin haistella heinien tekoa, "tunkaantuneeltapa ne haisee", "ne ovat sateen alla olleet", jo nyt toinenkin kolikon puoliska hinnasta polkeuntui. Mies myi lopuksi heinä-häkkinsä "keli-hinnalla" ja siihen se pöyhkiminen lopetti.

XXIII. Entinen emäntä puhui alinomaa tyttärensä ahkeruudesta nuorelle miehelle, joka heillä kävi aviokauppaa hieromassa. Tästä ylkämies päätti koetella, jos puheella oli perää, otti oven avaimen, kätki sen salaa kenenkään näkemättä torttiin, joka paraikaa oli kääritty morsiamelle kehrättäväksi. Avainta jo jostakin paikasta haettiin, kysyttiinpä vielä kylällisiltäkin, olivatko he sitä havainneet. Mutta yksikään ei ymmärtänyt sitä tortista hakea, eikä ylkämieskään ollut tietävänänsä koska hän talossa kävi ja kuuli sitä kaivattavan. Vasta parin kuukauden päästä sulhaisen siellä ollessa putosi avain tortista. "Kas' tuoss' on avain jota ammon aikaa on haettu", huusi morsian älyämättä mitä todistusta hänen laiskuuteen senkautta ilmaantui.

XXIV. Kolme pappia oli vaalissa muutamaan seurakuntaan, joka ei yhdestäkään niistä olisi huolinut. Tämän tiesi ensimäisen vaalipapin ystävä, mutta lupasi kuitenki hänelle tilan toimittaa. Meni varahin aamulla vaalipäivänä mainitun seurakunnan kirkon-mäelle, puhutteli siellä ukoja ja sanoi hyvin tietävänsä heidän olevan vastahakoiset yhtäkään vaalipapeista ottamaan, "mutta jos nyt toisia parempia tahdotte vaaliin, niin valitkaat ensimäistä, sillä se kuoli myöhän eilen, ja sitten tila taas avoimeksi julistetaan, kun sen kuolema tulee tetyksi." Suusta suuhun lensi tämä sanoma ja levisi kirkossakin, joten seurakunnan miehet huusi yksimielisesti ensimäistä vaalipappia; mutta kuolleeksi sanottu virkosi luultusta kuolemastansa ja tuli omistamaan uutta virkaansa seurakunnan suureksi harmiksi. (21.6.1861)

Jonnin joutavia

IX. Varas meni yöllä talon aittaan valkialla ja oli siellä paraikaa kun emäntä huomasi ja meni katsomaan kuka aitassa krapisteli. Varas, havaittuansa emännän, sanoi hänelle: "mitäs tänne yöllä tulet, kyllä sulla on päivälläkin aikaa tänne kävellä, minun ei sovi päivällä tulla, sentähden minä pimiällä täällä asiani ajan.”

X. Venäläiseltä Pietarissa osti matkustavainen herra kalliilla hinnalla kauniin kiiltävän kihara-karvasen koiran, jonka vertaista hän ennen ei ikänä nähnyt. Parin päivän perästä pesetti hän koiransa, joka ropakossa oli rypönyt, jota oli aivan rietas katseltava, mutta nyt vasta se muotoansa rumaksi muutti, sillä peson jälkeen oli se tavallinen pitkäkarvanen lika-harmaa koira näöltänsä. Tästä herra havaitsi petoksen, — koira oli maalattu kauniilla värillä ja karvat kuumalla raudalla kiharaksi poltetut; — päästi sen menemään tietänsä ja tuli koiratta kotio.

XI. Hevoisia vei muutama herra myytäväksi Pietariin, kussa rikas ruhtinas tuli kauppaa tekemään. Kuultuansa kolme sataa ruplaa hevosen hinnaksi määrättynä, rupesi ruhtinas hevoisia huonoiksi moittimaan ja puolella sanalla tietä antoi ettei hän niin halpoja hevosia viitsi ostaakaan. Muuta ei hevois-huijari tarvinnut kuulla, kyllä jo yskän ymmärsi. Hän sanoi sentähden majatalossansa vielä parempiakin hevosia hänellä olevan, jotka ruhtinalle hyvin sopisi; lupasi niitä huomenisen tuoda ruhtinalle katseltaviksi, jos vaan hänen asumuksesta tietää saisi. Seuraavana päivänä vei hän samat hevoset siivottuna ja kauniisti puetettuna ruhtinan tykö ja määräsi kuusi sataa ruplaa niitten hinnaksi. Se paula veti. Nyt kelpasivat hevoset ja kävit kaupan tinkimättä, koska hinta oli ruhtinan mielestä hänen arvonsa mukaista.

XII. Oikeuden eteen tuotiin ennen muinan vanha akka, joka noitumisesta vaivattiin. Tuomari kyseli akalta jos hän taitaa noitua, ja millä voimalla hän sitä tekee? Akka vastasi siihen ettei hän taida noitua, mutta muutamia ihmisiä oli hän silmien taudista ja muistakin kivuista parantanut. "Milläs sen olet tehnyt?" tiedusteli taas tuomari; "tällä kerällä, jonka minä olen neuvon jälkeen ihmisten kaulaan ripustanut", vastasi akka, näytti keränsä ja jätti sen tuomarille. Tämä rupesi sitä pärvöttämään ja näki paperi-nahkaa pohjana, jossa oli kirjoitettu:

"Paha henki silmiäs puhaiskoon 

ja koloihin senjälkeen sylkeköön". 

Nämä rivit tunsi tuomari hyvin, rupesi naurahtamaan ja jutteli kuinka hän nuoruudessa ystävinensä oli ravintolassa, kussa vaimo-ihminen likimmäisessä huoneessa sairasti silmä-tautia ja voiteli voitelemistansa, jottei vieratkaan toisessa huoneessa saanneet levossa olla. "Silloin minä", sanoi hän, "koirankurilla nämät rivit kirjoitin nahka-paperille ja käsketin panna sairaan kaulaan niin se parantuisi ja tästä tyhmästä leikistä on nyt tämänkaltainen huuhu nousnut.”

XIII. Vähäläntäinen papinkoulua käynyt oppilainen meni kaupunkiin papin tutkintoa seisomaan ja haki huonetta sillä aikaa asuaksensa muutamassa talossa, kussa jo hinnastakin sovittiin kymmeneksi ruplaksi kuukaudelta. Koska kalut jo paikalla oli muutettuna kyseli talon-isäntä häneltä mikä mies hän oli? ja vastausta kuullessa valitti hän olevansa petettynä, sillä kauppaa tehdessä luuli hän häntä koulupojaksi ja hinta määrättiin sen jälkeen, mutta kun nyt kuuli häntä papin tutkintoa seisovaksi, niin täytyy hänen korottaa hinta kuudella ruplalla kuukaudessa!!!

XIV. Pruukin patruuna lähetti palveliansa kauppa-puotiin viini-pulloja ostamaan, joita tolvana pudotti kiviin kadulla, jotta särkyivät. Hän meni siis toistamiseen puotiin, osti toisia pulloja, tuli kotio, tunnusti vahinkonsa herrallensa ja pyysi anteeksi rikoksensa. Patruuna vähä närkästyneenä kyseli: "kuinka se tapahtui?” "näin" sanoi palvelia ja pudotti samassa pullot laattialle, jotta nekin särkyivät. (Sanomia Turusta 3.5.1861)

XV. Saaristolaisen venheseen, jolla kaupunkiin tavaroita toi kaupan, meni sotamies ja rupesi kauppaa kauniista lakista tekemään, jota päähänsä koetteli ja näytti halua ostaakin. Samassa tuli toinen toveri, joka saaristolaisia varoitti, ettei hän kauppaan rupeisi "tuon veitikan kanssa, joka on suuri lurjus ja koiran kuria kaupassa käyttää." "Suus kiini", sanoi toinen ja löi korvalle jotta toveri kaatui kasvollensa. Ylösnoustua otti tämä sian reiden, jonka pikiten käteensä sai ja rupesi toista takaa ajamaan, joka kiiruummasti luitansa korjasi ja meni pakoon lakki kädessä. Saaristolainen ei tästä ensimmältä ollut millänsäkään, vaan naurahteli sotamiesten taistelua, mutta kohta pian huomasi lakkinsa ja sian-reiden kadonneen, jotka menivät sitä tietä, sillä sotamiehet ei enää senjälkeen siellä näkyneet.

XVI. Piika-tyttö meni täältä ruotsiin palvelukseen ja unohti siellä yhtenä vuotena niin oman maan olot, vielä kielenkin, jotta hän kotio tultua kyseli: "miss' nakkriit Soomes kasvaa, puus'ko vai maas" ja pyysi anteeksi että ruotsi voitti puheessa, kun kelloa kyseli: "hangu mangu klakku."(10.5.1861)

Jonnin joutavia

 I. Pari akatemian oppilaista Ruotsissa meni maalle ravintoa pyytämään muutamassa talossa, kussa emäntä valitti heille onnettomuuden häntä seuraavan, jottei vasikkansa menesty, vaan tuota pikaa kuolevat tahi muutoin siihen eli tähän vikaan joutuvat ja ovat aina vastuksena hänelle. Tässä toinen iski silmää toiselle ja sanoi emännälle: "helposti minä sen seikan parannan, olen minä pahempiakin asioita auttanut", otti paperi-luiskan ja kirjoitti siihen:

Valko-vasikat tahi punot, 

Ellei he elä niin kuolkoot",

kääri sen toiseen paperiin ja käsketti panna lehmän kaulaan. Tämän jälkeen ei osaantunut erinomaista vahinkoa tapahtua, jonka tähden emäntä vakaasti luuli tenhovoimaa paperissa olevan, neuloi liina-tilkun sen ympäri, jottei se pahoin pitääntyisi, antoi sitä naapureillekin samoihin tarpeisiin, vielä ihmistenki tauteihin, ja luuli aina parannuksen ja onnen siitä seuraavan. Vuosikymmeniä kului monta, kun sana tuli että pispa oli pahoin kipiä kuoleman kynsissä. Nyt akka riensi pispan rouvan tykö, jutteli kuinka hänellä oli hyvää lääkettä kaikkiin tauteihin, näytti liina-tilkkua, kussa paperi oli neulottuna, ja sanoi jo monta sillä parantaneensa kovastakin kivusta. Saipa puheellansa rouvan myöntymään neuvoihinsa salaa pani tenho-välikappaleen pispan kaulaan, koska hän tautinsa tuskassa houraili. Kun sairas senjälkeen virkosi, näki hän liina-tilkun käärittynä kaulassansa kiikkuvan, otti sen käteensä, pärvötti sen monenkertaista verhoa ja löysi lopuksi paperi-lapun samoilla runo-rivillä, joita hän nuoruudessansa leikillä oli kirjoittanut ja emännälle vasikan onneksi antanut, jutteli asiata eukollensa ja naurahteli kun hän oli saanut saman lapun vielä kaulaansa kiikkumaan.

II. Ruotsin valtakuntaa säätyinensä verrattiin kerran sanomalehdissä lehmään, jonka seljässä vapasukuinen aatelismies käsillä huuhtoen istui rehvänä ja huusi: "minä teitä kaikkia vallitsen". Sarvista taluttain lehmää tiellänsä näkyi pappismies, joka oli sanovana: "minä teitä kaikkia johdatan". Porvari paraikaa lypsi lehmää ja sanoi: "minä teitä kaikkia peijaan". Viimeksi näkyi myös talonpoika tuovan heiniä lehmän eteen ja sen suuhun oli pantu sanat: "minä teitä kaikkia ruokin".

III. Laukkuryssä, joka tavaraansa ostajille kaikella muotoa pakkasi, oli hinnan jo puoleksi alentanut ja vakuutti lujasti ettei hänellä siitä ollut mitään voittoa, sillä hän myi sen aivan omalla osto-hinnalla, lupasipa siitäkin vielä vähä helpottaa "jotta kauppa kävisi." Tästä muutama kyseli häneltä "kuinka hän taitaa omasta ostohinnastansa alentaa; mitä hyötä hänellä sitten on kaupastansa?" Siihen laukkumies vastasi: "paljous voiton tekee"; "joka paljon myypi, se paljon voittaa, vaikka ostohinnallakin kauppaa tekee."

IV. Kauppalaivalla, joka Saksanmaalla purjehti, oli ruotsalaista ja suomalaista meriväkeä, joiden kieltä saksalaiset tarkasti kuultelivat ja sanoivat senjälkeen: "ala-ruotsalaista kieltä (platt Schweden) vähä ymmärtääkin, mutta yli-ruotsalaista (hoch Schweden)" jolla Suomen-kieltä tarkoittivat — ”ei häijy henkikään ymmärrä". (5.4.1861)

V. Herttua Fredrik Adolf oli tuntematonna kaupungin ulkopuolella kävelemässä ja pyysi talonpojan kuormalle takasin mennessänsä. Kuormalla istuen kyseli hän mieheltä mitä talonpojat sielläpäin kuninkaallisen huoneen jäsenistä pitivät. Mies yksinkertaisesti sydämensä mieltä mainitsi: "Kuningas on kaikkialtapäin aimo mies, mutta ajaa lujaa kyyttiä, jotta talonpoikien hevoset nääntyvät ja pilaantuvat sen aseissa, herttua Kaarlo on sankari suuri sodassa, mutta hempiä kotona, herttua Fredrik Adolf on pehmiä kun plaastari, ei se tee kellekkään hyvää eikä pahaa. Kun kaupunkiin tultiin erkani herttua kuormasta, antoi maamiehen käteen pari hopia-kolikkoa, löi sitte häntä korvalle kovan kolahduksen ja sanoi: "lähetä terveeksiä vertaisilles kotona ja vakuuta heille että herttua teki sinulle hyvää ja pahaa."

VI. Kuningas matkusti maantietä siinä kussa poika nulikka tien sivussa erinomaisella innolla lihan palaa hampahin repi. Kuningas pidätti ja kyseli pojalta: "mitäs pureskelet?” "Arvaappas?” vastasi poika. "Wasikanko lihaa?” arveli kuningas; "parempaa", vastasi poika; "lampaanko lihaa?" arveli taas kuningas; "parempaa", vastasi taas poika; "ethän sinä mahda syödä sian lihaa?” kyseli taas kuningas; "juuri sitä minä syön ja se on mitä parahinta mailmassa", vastasi poika. Sitten kuningas kyseli: "kenenkäs luulet minun olevan?" "taidat olla luutnantti", vastasi poika; "parempi", vastasi kuningas; "majuri?" arvasi taas poika ja tirkisteli terävää; "parempi", vastasi taas kuningas; ”ehkä kenraali joka sotamiehiä käy tarkastamassa?" arveli poika ja pudotti jo lihapalan hyppysistänsä; "parempi", vastasi vielä kuningas; "ethän mahda olla itse kuningas, koska armollinen siltavouti edellä ratsastaa?" sanoi poika peljäten ja pötkähti pakoon metsään.

VII. Muutaman herran kamariin meni varas, kokosi kaikki vaatteet kainalohonsa ja oli jo meno-matkallakin kun herra samassa tuli portailla vastaan ja kyseli: "mitäs niillä vaatteilla teet?" "Rouva nämät jätti minulle siivottavaksi", vastasi varas. "Odota vähän", sanoi siihen herra, "jotta tämänkin takin yltäni saat, tällä haavaa sen ravintolassa tahrasin!" Varas odotti takkia, katseli sen pilkkuja sanoen: "näitä ette ikään enää näe", ja meni matkaansa, josta ei hän vieläkään ole palannut.

VIII. Muutamalta herralta varastettiin rahasumma plakkarista, jota ei hän havainnut ennenkun ravintolasta pois mennessä piti velkansa maksaa. Kun vieraat kuulivat häneltä rahan kadonneen, tuli muuan joukosta hänen tykö ja kyseli kuinka paljon oli häneltä varastettu? "Pari sataa hopiaruplaa", vastasi herra. "Hyvä! että sain tietää", sanoi hurja, "minulle tulee siitä kolmas osa eikä nyt kumppanit taida minua pettää.”(12.4.1861)

Jonnin joutavia

 L. Vanha lasimestari Lasinen oli sangen sukkela mies ja ehkä kuuro molemmin korvin, oli hän eläissänsä paljon kuullut tietääksensä joka paikassa katsoa hyvin suuhunsa saadaksensa. Yhtenä päivänä viskasi hän lasi-arkkunsa selkään ja matkusti maanpintaan, siellä rikkoneita ruutuja parantelemaan. Kuljeskellessansa kutsuttiin hän yhteen herras-taloon, jossa herrasväki juuri oli puolipäiväsellä. Likokalat olivat pöydällä ja katsellessansa tuokion näitä, rupesi sylki oikein kuohumaan suussansa. Ei hän nyt muuta niin kokottanut kuin lausumusta: "No, äijäseni, etkös tahdo vähä maistaa likokalojamme?"

Turhaan kokotteli hän tätä ystävällistä kutsumusta, hän näki heidän vaan nieleskelevän yhden lautasen toisen perään tästä sanaakaan hiiskumatta.

Emäntä suuttunut vaihti-olemiseen lausui viimein hänelle: "Onkos kylmä tänäpänä Jouhtuipa äijän mieleen nyt jotakin, arvaappas mitä hän vastasi:

"Ei, suuri kiitosta", vastasihän työtänsä lopettamatta.

"Mitä hän sanoo?" kysyi emäntä naurain — "tuleepahan kuurommaksi päivä päivältä! Ettekö kuule, minä kummonen ilma on ulkona? huuti hän nyt.

"Ei, kiitoksia paljon vaan, minä olen syönyt puolipäiväistä."

Nyt puhkesivat kaikki nauruun ja emäntä läheni häntä korvaan huutamaan: "Oletteko nyt ihan kuuro! Onko kylmä, minä kysyn.

"No, koska emäntä väkisin tahtoo", vastasi hän ja istui pöydän ääreen, ottain lautasellensa likokaloja niin paljon kun se veti, huomaitsematta muitten tästä hämmästyksiin lankenneen.

LI. Yksi ostaja moitti kauppamiestä valitellen hänellä huonoja viinejä löytyvän. "Tässäkin viinissä on taas liiaksi vettä", sanoi hän. "Eipä", vastasi kumppaninsa maistain kanssa tätä — tässä vedessä on liian vähä viiniä!"(19.10.1860)

LII. Sotamies seisoin vahtissa yhden kanunan vieressä, jätti tämän ja pötkäsi kapakkaan. — "Miksis sinä riivattu olet virastas luopunut?" tiuskasi kapteini kohdattuansa hänen. Herra kapteini — vastasi sotamies — minä koitin nostaa kanunaa, mutta ei sitä kaksikaan miestä jaksa poijes kantaa, ja jos heitiä tulee usiampi sinne, niin en minä suinkaan olisi voinut häntä suojella.”

LIII. Yksi mies kysyi hevosen myyjältä, jos hänen hevosensa oli pelkuri. "Ei", vastasi tämä, "hän on usiat yöt ollut vallan yksinänsä tallissa!"

LIV. New-Yorkin kaupungissa Pohjais-Amerikaa sanotaan löytyneen miehen, joka niin hyvin osasi osotella kukonlaulua, että aurinkokin pettyi hänen sävelestänsä ja nousi pari tuntia ennen aikaansa.

LV. Eräs herrasmies kysyi piikaltansa, joka talvi-aamuna tuli ulkoa sisälle: "minkälainen ilma siellä on?” Tähän piika vastasi: ”en minä nähnyt kun oli pimiä.”

LVI. Eräässä paikassa oli tapana koota syksyllä "kapsakoja" (konnia), joita paistettiin ja suolattiin ja sitte talvella syötiin suolaisen siassa. Niin osasi tulla kerjäläinen taloon ja pyysi ruan apua, niin emäntä antaa leivän palan ja kapsakan päälle. Äijä katsoo tätä vähän aikaa ja paiskaa kapsakan loukkaan, — emäntä torumaan sanoen: "ilmanki oli huono kapsakka-vuosi tänä vuonna, ja sinä paiskaat sitte vielä loukkaan.” (2.11.1860)

LVII. Muinan mies oli ritaan joutunut. Tuntematon akka kulki siitä sivutte ja mies huusi häntä auttamaan. Akka tiuskasi: ”et sinäkän minua ole koskaan auttanut, ei minun ole mitään tekemistä sinun kanssas." Mies huusi "hyvä ystävä, sanokaa muillekin ihmisille!" Akka tiuskasi: ”en minä ole ennenkään kieliä kantanut."

LVIII. Kerran rikas ukko lopulla ikää aikoi rahansa kätkeä permannon alle ja teki liiton ettei kenenkään pitänyt rahaa ylös saamaan ilman jollei yhdeksän ihmisen verta vuodateta. Toinen mies kuulteli välikatosta eli vintistä ja huusi: "eikö yhdeksän kukon veri piisaa?” Ukko katsoi ylös päin ja vastasi: "piisaa kyllä hyvä ylhäinen Jumala!" (23.11.1860)

Jonnin joutavia

 XLII. Kerran pappi kinkerillä kyseli kokoontuneelta kansalta muitten kysymyksien ääressä siivollisuudesta kyläkunnassa: "onko miehet täyttäneet velvollisuuksiansa vaimojansa kohden?" Siihen vastasi miehet: "kyllä on koetettu herra pastori voimia myöden."

XLIII. Ruotsalaisessa seurakunnassa, jossa oli suomen kielessä aivan taitamaton pappi, pidettiin joskus suomalaistakin jumalanpalvelusta. Tässä papin piti alttarille mennä ja luki messua usein aivan väärin. Kerran lopetti hän siellä näin: "Herra siunatkoon täitä ja varjelkoon täitä" j. n. e., joka aivan kamalalta kuului seurakunnan korvissa.

XLIV. Kaksi naapuria rupesivat jutulle. Toinen oli vähän kouluakin käynyt ja sittemisen suomalaisia sanomia lukenut, jottei hän ollut aivan tuntematon siitä tuulesta, kuin niissä tuoksuu. Toinen taas oli tavallinen talonpoika ja kyseli: "montako hevosta sinä pidät talven alla tallin päällä?" siihen toinen vastasi: ”en saisi ainoatakaan talven alle eikä tallin päälle; mutta talvena pidän kolme hevosta tallissa". Toinen taas kyseli: "olitkos lukkarissa yötä, kun hoviräätin päällä asiatas ajoit?" "en tainnut lukkariin mennä enkä pääsnyt hoviräätin päälle", vastasi toinen. "Kumma kun viitit matkia! aivampa sinä olet rikki-viisaaksi tullut! ei sun kanssas enää kehtaa puhella!" sanoi taas ensimäinen. Tähän toinen vastasi: jos olet laiska niin et viitti työtä tehdä, muita mitäs häpeet, sitä ei kehtaa tehdä."

XLV. Hevos-huijari kulki hevosta katsellen ostaaksensa, tuli taloon, kussa niitä oli myytävänä, rupesi vikoja niissä etsimään ja kaikella tavalla huonoiksi moittimaan, jotta hinta polkeentuisi. Olipa isännällä tasku-matti povessa, sovitti sitä huijarin suulle ja kallisti jotta aika lotkahdos kurkusta alas nuljahti. Nytpä toista puhetta kuultiin, hevoset olivat hyvät, ei niissä enää ollut mitään vikaa, mutta tällä haavaa ei hän hevosta tarvinnut sentähden ei hänen sopinut ostaa. "Vähässä paljon seisoo, vähä mätäs kuorman kaataa." (28.9.1860)

XLVI. Torpan mies, jolla oli akka ja neljä lasta, meni matkaan ja yötyi toisessa tuntemattomassa torpassa pari penikulmaa kotoa. Täällä sanoi hän leski-miehen olevansa ja kulkevan vaimoa hakein. Osasipa olla raavas tytär torpassa, jonkatähden heti ruvettiin kosimaan sitä miehelle ja aviokauppaa ahkerasti hieromaan. Tähän mies suostui ja oleskeli torpassa viikon-päivät kunnes vihdoin kotiopäin lähti. Senjälkeen ei aikoihin miehestä mitään kuulunut siksikun torpan-väki rupesi asiaa kysymään ja sen kautta havaitsi että mies oli heitä pettänyt, sillä hänen akkansa oli vielä elossa. Asia vedettiin oikeudelle sittenkun torpan-tytär oli perillisen saanut ja mies veti sakkoa petoksesta sekä huoruudesta. Niin se asia lopetti.

XLVII. Mustalainen tuli muutamaan taloon, kussa hän tiedoksi teki taitavansa miestä toimittaa naimattomille naisille. Talosta pois mentyä meni tytär salaa hänen peräänsä, saavutti tiellä ja kyseli millä tavalla se tapahtuisi. Siihen mustalainen vastasi: tuo salaa kenenkään tietämättä puoliyön aikaan kaikki kapineesi tämän puun juurelle, johon minä kuopan kaivan; viikon viivyttyä saat vaatteitasi perätä, toisella viikolla tulee ylkämies ja vuoden perästä olet talossa emäntänä." Neito nöyrä puheen kuuli, teki hurjan neuvon jälkeen, viikon viivähti kotona kapineita katsomatta; meni sitten matkoihinsa; kuoppa kuivilla risoilla täpö täynnä täytettynä, kaikki kalut kadonneet. Impi itki ilvehistä, muoto muuttui murehista, viikon vielä viivähytti, kun isälle ilmi teki hurjan töitä mustalaisen. Isä heti lähtee häjynelkistä takaa ajamaan, mutta tämä oli matkoihinsa mennyt eikä sinä ilmoisna ikänä siihen taloon ilmaantunut.

XLVIII. Sama mies meni toiseen taloon, kuhunka vävyksi pyysi tulla. Tähän toimeen talossa suostuttiin, jonkatähden miestä jonkun ajan siellä pidettiin, saipa vielä hevosenkin hakeaksensa kalujansa. Senjälkeen sitä miestä ei ole siinä talossa näkynyt eikä hevostakaan, mutta "käsi-kannon kainalohon" tyttärelle jätti, joka elävällä tavalla muistutti häntä keviämielisyydestänsä.

XLIX. Maaherran poika matkusti isänsä siassa kunniapalkintoa jakamaan niille jotka parhaampia lehmiä läänissä oli kasvattaneet. Muutamassa kestikiivarissa kysyttiin häneltä: "kuka herra on ja mitä herra kulkee?" Tähän veitikka vastasi: "minä olen maaherran sonni ja lähden läänin lehmiä katsomaan".(5.10.1860)

Jonnin joutavia

 XXV. Meidän maan miehiä osasi muutama olla matkalla Wuokkiniemellä ja juotti hevostansa talon kaivolla, kussa Starovertsiä (vanha-uskoisia venäläis-lahkolaisia) asui, jotka henkensä haastolla karttavat yhteyttä pitää "uusi-uskoistensakin", vielä enemmin meidän uskoistemme kanssa. Talon isäntä sentähden, nähtyänsä vieraan miehen kaivolla hevostansa juottavan, huusi kiivaasti: "älä pakanoitse kaivoamme!" Siihen meidän mies hiljaisesti vastasi: "yhdestähän uskosta hevosemme lienevätkin."

XXVI. Venäläis-pappi kohtasi kerran meidän maan pispan, jolta hän kyseli kauvanko oli koulua käynyt pispaksi tullaksensa? "Kolmekymmentä vuotta", vastasi pispa, "ja pitää vieläkin aina lukea täydellisemmäksi tullakseni.” "Ohoh!" "kova peä! kova peä!" sanoi venäläinen päätänsä huiskuttain, "a mie, kaks' viikko Arkangelin koulussa i täysi pappi."

XXVII. Muuan talonpoika Hämeestä, joka naimis-ikään oli joutunut, asetti hevostansa reen eteen ja lähti aviokauppaa hieromaan. Ensimäiseen taloon tultuansa astui hän toisella jalalla kynnykselle kysellen: "paljonko rahaa saa, jos tyttären ottaa? Tähän isämies vastasi kolmatta sataa vaan kannattavan antaa, sillä hänellä oli monta lasta, joiden välillä perintö oli jaettava. "Hyvästi sitten!" "Kyllä on kynnys kynttä korkiampi, piha askelta pidempi tästälähin", sanoi talonpoika, meni matkaansa ja ajoi sillä tavalla monen talon sivutse. Viimein joutui hän taloon, kussa ainoa lapsi oli tarjona, kyselee sielläkin tavallansa; mutta isäntä käsketti sisälle ja rupesi neuvoistansa puhumaan. Tämä korvia syhytti ja talonpoika oli jo päättänyt pidättääkin tänne, kun toinen vieras samassa asiassa taloon tuli. Arvosteleminen ei kauvan kestänyt, toinen oli rehvä, rahan-ahne, ylpiä, toinen nöyrä, siviä, hiljainen; ”ei nöyrän kaulaa katkaista", sanoi impi kyseltyä, otti jälkimmäisen avioksensa ja toinen sai häpiällä paeta. (29.6.1860)

XXXVII. Vanhan kivikirkon nyrkällä katon harjalla oli jättiläinen ennen muinan kenkiänsä paikannut ja niin pitkällä langalla neulonut, jotta se ulottui kauvas maantien toiselle puolelle. Osasi niin matkustavainen tervakuorminensa kulkea sivutse, koska hiisi paraikaa veti pikilangan naskalin reikään. Tähän tarttui kulkeva hevosinensa, kuorminensa ja pinkotettiin sillä lujasti kengän pohjalle. Ei kuitenkaan mahtanut aivan murskaksi murentua, koska hiiden silmiin se paikka näytti vähä korkiammalta. "Osasipa tuohon tulla liika suuri solmu", sanoi hän sentähden, otti vasaran käteensä ja rupesi sitä paikkaa takomaan.

XXIX. Sairas akka, jolla oli suuri kasvanto otsassa, meni tohtorin tykö ja kyseli siltä neuvoa terveeksi tullaksensa. Tohtori otti suuren väki-vasaran käteensä ja kielsi akan pelkäämästä, sanoen ainoastansa uhkaamalla mökämän takasin pakottavansa. Uhkasi jo kauvan aikaa eikä lyönytkään, jotta akka tuli rohkiammaksi eikä enää vasaraa välttänytkään; löi sitten yht'äkkiä knapsahutti, jotta kura kasvoille truiskui" ja mökämä aivan ihoa myöden tasaantui. Tästä akka pahoilla mielin rupesi apua huutamaan, mutta tohtori lohdutti häntä puheellansa ja antoi voidetta haavaan, joka pian senjälkeen parani. (20.7.1860)

XXX. Muukalainen mies yötyi kerran tuntemattomaan taloon, kussa isäntä tervehti häntä seuraavilla kysymyksillä: ”Oletkos körttiläinen?" "En tiedäkkään, vaikkei tuo haittaisi, jos ahkerammin kirjan ääressä asuisin", vastasi vieras. "Pelaatkos korttia?" kysäsi taas isäntä; "En tuota juuri tapanani ole pitänyt, vaikka ma joskus olen korttien pariin joutunutkin", vastasi vieras. "Ryyppäätkös viinaa?" öyhkäsi vielä isäntä. "Olen ma joskus ryypyn ottanut ja väliin vähä viinaankin sekaantunut", oli vieraan vastaus. "H—n kelpo mies", sanoi isäntä nyt, meni kaappiinsa, otti sieltä viina-pullon ja antoi vieraalle suun-avausta tervetuliaisiksi!!!

XXXI. Markkinoilta palaava mies toi sieltä hevosen, jonka hän oli ostanut ja nyt puoli-hutikassa ollessansa ensi kerran koetteli. Hevonen oli vikuri eikä tahtonut juosta, sentähden mies vihastui, otti ruoskan käteensä ja huhtoen sillä sanoi: ”aina sua pitää krassata." Vähän matkan päästä tahtoi hevonen poiketa veräjästä tien vieressä olevaan taloon; silloin taas mies vihassa suistain hevostansa huusi: "aina sull' on asiaa kylään." (10.8.1860)

Jonnin joutavia

I. L..n kartanossa W..n pitäjässä asui muutamia vuosia takaperin vanha täysi-ansioinen tohtori, jonka tykö ympäri-asuvaiset meni vaivojansa valittamaan ja saivat mikä milläkin tavalla apua, neuvoa ja opetusta. Menipä sinne muuan akkakin, joka usein selkäsaunoja mieheltänsä sai kärsiä ja tukka-nuottaa vetäissä aina tuli pahoin revityksi että suuret hius-käkkyrät päästä lähti; hän meni tohtorin tykö, valitti miehensä pahuutta ja pyysi neuvoa häneltä. Tarkasti kuultua akan vaikeroimista ja vähä aikaa ajateltua antoi tohtori hänelle pienen valkosella aineella täytetyn potun, sillä neuvolla että hän tästä ryyppäisi suunsa täyteen, koska miehensä vihastuisi, eikä nielisi ennenkun mies on leppynyt. Tätä tehdessä akka ihmeeksensä havaitsi miehensä piankin leppyvän, eikä ensinkään tukkaan tarttuvan, vielä vähemmin selkään tarkoittavan. Menipä sitten tohtoria kiittämään hyvän avun edestä, jolloin tohtori seliitti hänelle pääsyyn miehen kiukkuun olevan akan leviässä suussa, ja kun se ryypyn kautta potusta oli tukittu, niin riita pian lakkasi. Potussa ei ollut muuta kun vettä, vaikka akka luuli tenho-voimaa siinä olevan kätkettynä.

II. Jumaluusopin tohtorin L..n tykö, joka oli kirkkoherrana L..n pitäjässä, tuli kerran muuan akka valittain vammaa, joka sormeansa pakotti ja pyytäin voidetta, joka sitä parantaisi. Kirkkoherra koetti akalle seliittää, ettei hän lääkitys-oppia ikänä lukenut eikä sentähden tiedä mitään neuvoa hänelle sanoa, vaan neuvoi häntä lääkärin tykö, joka kaupungissa asuu. Mutta akka päätteli ”ennen kurki kuolee, kun suo sulaa" ja vaiteli vaitelemistansa tietä-antain että hän kyllä luuli tohtorin, joka kaikkia kirjoja lukenut on, taitavan auttaa ja sentähden tohtorin nimenkin saaneen j. n. e. Siihen tiuskasi kirkkoherra viimein: ”en minä ole mikään rasvatohtori, minä olen pyhän raamatun tohtori.”

III. Paljaspää herra osti kulkiamelta puoskarilta voidetta, jolla hän hiuksiansa kasvattaisi ja antoi usein palveliansa sillä päätänsä voidella. Mutta palvelia kun näki että hiukset siitä alkoi kasvamaan, rupesi sillä vanhaa turkkiansakin voitelemaan sillä toivolla että kuluneet paikat siinä uutta karvaa ottaisi. Paljon voidetta hän tähän kulutti, mutta turkki jäi entisellensä ja päälle puettua nyt vielä lisäksi vaatteitakin ryötti.(10.2.1860)

XV. Kasakkamäen nimestä J:n seurakunnassa jutteli muutama mies seuraavan tarinan: "Ison-vihan aikana, koska "veri-venäläinen" maata valloitti ja täälläkin kävi, oli kasakan raato tänne jäänyt, jota mäkeen hautamatta kuopattiin. Sama mäki oli tien varrella ja kutsuttiin sittämisen "Kasakkamäeksi". Tämän sivutse ei yksikään yöllä saanut rauhassa mennä, etteikö kasakka jollakin lailla muistuttanut häntä siellä olemisestansa. Mentiin siis pappilaan ja puhuttiin asiata papille, joka käski hevosensa asettaa, ajoi paikalle, "luki siellä kaikkia kieliä", nostatti niin kasakan kuopastansa ja käsketti kutsin-istuimelle reen nenälle. Sitten tultiin hyvää kierua — kasakka ohjissa! — vanhan kirkon maahan, jossa hauta oli valmiiksi kaivettu. Tähän pantiin mies lepäämään tavallisella siunauksella ja hauta täytettiin, jonka jälkeen miehestä ei enää ole mitään kuulunut!!!

XVI. 1809 vuoden sodan aikana oli kaksi kasakkaa nähneet kauniin talon tyttären, jonka he veivät myötänsä Venäjälle mennessänsä. Tytön puettivat kauniihin silkkivaatteisiin, mutta pitivät sidottuna keskellänsä vielä silloinkin koska rattahin maantiellä ajelivat. Viipurin läänissä yhteen taloon tultua, kussa emäntä paraikaa varileipiä kypsytti, pyysivät yösiaa ja valmistiihen levolle. Emäntä, kun joukon näki, arveli asiaa ja pyysi lupaa tytölle antaa lämmintä leipää, johon hän pienen veitsen oli kätkenyt. Kasakkain nukuttua syvään uneen, otti tyttö veitsen leivästä, katkaisi köytensä ja pötkähti pakoon. Kaksi penikulmaa kunnekkin oli kasakat ajaneet hakein naistansa sadattain, mutta tyttö tuli kotio jonkun ajaan päästä, poltti poroksi kaikki kasakkain antamat siikki-huivit, antoi talon osuutensa nuoremmalle sisarellensa, joka heti oli miehelle menevä, ja päätti pitkin ikäänsä olla naimatta. (4.5.1860)

XVII. Muutama seurakunta, kussa monta Lagus nimisiä pappia oli peräkanaa ollut ja kaikki rakkaassa muistossa ja hyvässä arvossa pidetyt, sai vihdoin viimeinkin toisen nimisen papin vaikka sieltä täältä oli kehoittanut entisten sukulaisia hakemaan avointa tilusta. Tämä viimeksi valittu kuuli usein seurakunnan jäsenten ylistävän entisiä opettajiansa ja taisi olla arka-luontoinen jotta luuli itseänsä senkautta moitittavan. Se kävi siis hänelle vihaksi, jonkatähden hän närkästyneenä sanoi seurakuntalaisillensa: "jos minun härkäni nimi olisi Lagus, niin te sen papiksenne valitsisitte."

XVIII. Muuan mies pohjoiselta meni matkalle Hämeeseen ja näki siellä pitkäpartaisen pukin ruohoja repivän maantien vierulla. Ukko, joka ensi kerran semmoisen itikan näki, ihmetellen katselee sitä, ”arveleevi, ajatteleevi:" "sorkat sill' on jaloissa, sarvet sill' on päässä, eiköhän tuo oo häjy henki?" mene vähä likemmäs. Tästä pukki pahoille päin, menee takaperin, ottaa muulia ja puskee miehen kumoon, jotta pää maahan järähtää. "Antakaa anteeksi hyvä Herra" sanoi ukko peljästyksissä, pötkähti pakoon eikä enää halannut "häjyä henkeä" irvistellä.

XIX. Pohjoisessa seurakunnassa tuli pappi kerran kestikiivariin ja sanoi väelle, joka pihalla häntä tervehti: jos arvaatte mitä istuimeni alla kuljetan, niin saatte hevoisen kääsinensä, kaikkinensa." Tästä ukot arvelemaan mikä mitäkin, kuka kutakin. "Ehk'ette tietäisi vaikka näkisittenkin" sanoi pappi, nostatti istuinta ja näytti moni-jalkaisia eläviä näpsittimillä ja tuntosarvilla. "Eiköhän tuo oo paha henki?” sanoi muutama. "Jos muotonsa muuttaa ahjossa, niin on vissisti paha henki" sanoi toinen. Tästä pappi otti kravun käteensä ja pani hiilistöön, kussa kypsyi ruskiaksi, kuori sitten näpsittimet hampahin ja söi semmoisena suureksi murheeksi sanankuulioillensa, jotka pelkäsivät hänen pahalta hengeltä tulevan riivatuksi.

XX. Kahdeksantoista venäjän virstan taipaleelle J-n seurarakunnassa Waasan läänissä haki muutama mies 1661 maaherran tykönä lupaa uudistaloa rakentaa. Tätä hakemusta panivat naapurit vastaan, jotka noin yhdeksän virstan päässä kummallakin puolella asuivat, valittain heille tulevan ”aivan ahtahaksi", vaikka tähän aikaan vähinnäkin kolmekymmentä taloa samalla taipaleella asutaan.

XXI. Tampereen markkinoilla tapahtui muinaan että jokuu ulkomaan kiertolainen rahaa saadaksensa papukaijaa näytteli. Olipa Hämäläinenki tätä kuullut ja käveli katuilla katsomassa missä tuota ulkomaan itikkaa näytettäisiin. Kauvan aikaa turhaan haettuansa kyseli hän muutamilta herroilta, jotka vastaan tulivat "missä täällä papukaijaa näytetään?” Pilkkakirvet mielitteli leikkiä lyödä ja viittasi häntä muutamaan taloon, kussa aatelis-säätyinen neito kauniissa pukumessa avetusta akkunasta markkinoita katseli. Tämän nyt ukko luuli papukaijaksi, pidättää sitä katsomaan ja ihmetellen sanoo: "aivanpa tuo on ihmisen muotoinen!" "kasvothan sill' on ihmisen!” "hiukset sill' on päässä!" "vieläpä ihanat immen silmätkin!" j. n. e. Tästä neito torumaan: "mitäs minua katselet?" "mene tiehees!" "Taitaapa se suomeakin puhua!" sanoi ukko naurahtain, ompa se ihmeellinen elävä! enpä minä tuommoista ennen ole nähnyt, "älkäät olko milläskänä! älkäät pahaksenne panko!" ”ei silmä osaa vie!" Nyt neito vihastui, lupasi lähettää kaupungin vahtia hakemaan, joka häntä veisi kurruun j. n. e. Ukko tästä puheesta peljästyneenä nostaa lakkiansa, kumartaa nöyrästi ja sanoo: "antakaa anteeksi hyvä papukaija! en minä tiennyt teitä ihmiseksi, minä luulin teitä eläväksi.” (11.5.1860)

XXII. Venäläis-uskoinen pappi J—n pitäjässä käskettiin murkinalle muutamaan paikkaan, kussa talon väki ja enimmät vieraat olivat Lutherilais-uskoisia. Pöydälle kannettiin ruokaa, jota kreikan uskossa kielletään paastonaikana syömästä, mutta pappi tuosta eikö huolinut vai havaitsemattako hän vaan suimia lotkotti paraikaa, kun kuuli toisen miehen samasta uskosta sanovan isännälle, joka häntä kehoitti ottamaan etehensä: "meillä on nyt paaston-aika, ei minun sovi tätä syödä." Silloin vasta pappikin huomasi väärin tehneensä, mutta parantaaksensa asiansa sanoi hän uskolaisellensa: ”a syö sie vain, kyll' mie prostit."

Toisella kertaa kielsi sama pappi maittilaa ottavansa kahve-kuppiin paaston-ajan tähden; mutta kun isäntä, joka tunsi hänen luontonsa, siitä huolimatta kaatoi maittilaa kuppiin, sanoi pappi hänelle: "kyll' mie juoh kooffi, mutt siuh oh synti, ei miuh." (1.6.1860)

XXIII. Kaupunkiin menevä mies saavutti matkalla kulkevaa naista, mosselo kädessä, joka pyysi kuormalle valittain väsyksissä olevansa. Horvin aikaa istuttua pyysi nainen pidättämään hevosta tarpeelle mennäksensä ja jätti mosselonsa rekeen. Mies pidätti odottamaan vähäksi aikaa, mutta kumppania metsästä ei kuulunut, ei näkynyt. Hän lähti siis itse hakemaan, luullen jotakin vahinkoa sille tapahtuneen. Huikkain huutaa hän jotta ääni kankaalla kajahtaa, muuta vastausta ei kuulunut. Hiljallensa ukko taas ajaa matkaansa, ottaa kääryn käteensä, katselee mitä se sisältää ja havaitsee hämmästykseksensä kuolleen lapsen olevan huiviin käärittynä. Kaupunkiin tultua menee hän polisikamariin asiaa ilmoittamaan tiedustellen mihinkä löytölapsensa panisi. Sill' aikaa kävi sotamies kuorman sivutse, näki mosselon saatavilla, sieppasi sen käteensä ja luuli juuri hyvänkin saaliin kenenkään tietämättä käsittäneensä. Kuormalle tultuansa ei ukolla enää ollut vaivaa lapsesta, sen oli varas korjannut; mutta millä mielellä hultio kääryä käänteli avattuansa arvaa kukin mainitsematta.

XXIV. Vanha vaari katseli kaupungin kadulla rahojansa, joita hän oli Pankista vaihettanut. Tätä näki sivutse menevä sotamies, tuli hänen tykö, tarjousi auttamaan häntä luvun-laskussa, mutta kehoitti hänen ensin puuskua ottamaan tano-toosasta, jonka hän myötänsä kuljetti. Samassa kun ukko nuuskua otti, puhaltaa sotamies kaiken nuuskun toosasta hänen silmiin, vei rahat tiehensä ja pötkähti tuota pikaa pakoon. (22.6.1860)