I. L..n kartanossa W..n pitäjässä asui muutamia vuosia takaperin vanha täysi-ansioinen tohtori, jonka tykö ympäri-asuvaiset meni vaivojansa valittamaan ja saivat mikä milläkin tavalla apua, neuvoa ja opetusta. Menipä sinne muuan akkakin, joka usein selkäsaunoja mieheltänsä sai kärsiä ja tukka-nuottaa vetäissä aina tuli pahoin revityksi että suuret hius-käkkyrät päästä lähti; hän meni tohtorin tykö, valitti miehensä pahuutta ja pyysi neuvoa häneltä. Tarkasti kuultua akan vaikeroimista ja vähä aikaa ajateltua antoi tohtori hänelle pienen valkosella aineella täytetyn potun, sillä neuvolla että hän tästä ryyppäisi suunsa täyteen, koska miehensä vihastuisi, eikä nielisi ennenkun mies on leppynyt. Tätä tehdessä akka ihmeeksensä havaitsi miehensä piankin leppyvän, eikä ensinkään tukkaan tarttuvan, vielä vähemmin selkään tarkoittavan. Menipä sitten tohtoria kiittämään hyvän avun edestä, jolloin tohtori seliitti hänelle pääsyyn miehen kiukkuun olevan akan leviässä suussa, ja kun se ryypyn kautta potusta oli tukittu, niin riita pian lakkasi. Potussa ei ollut muuta kun vettä, vaikka akka luuli tenho-voimaa siinä olevan kätkettynä.
II. Jumaluusopin tohtorin L..n tykö, joka oli kirkkoherrana L..n pitäjässä, tuli kerran muuan akka valittain vammaa, joka sormeansa pakotti ja pyytäin voidetta, joka sitä parantaisi. Kirkkoherra koetti akalle seliittää, ettei hän lääkitys-oppia ikänä lukenut eikä sentähden tiedä mitään neuvoa hänelle sanoa, vaan neuvoi häntä lääkärin tykö, joka kaupungissa asuu. Mutta akka päätteli ”ennen kurki kuolee, kun suo sulaa" ja vaiteli vaitelemistansa tietä-antain että hän kyllä luuli tohtorin, joka kaikkia kirjoja lukenut on, taitavan auttaa ja sentähden tohtorin nimenkin saaneen j. n. e. Siihen tiuskasi kirkkoherra viimein: ”en minä ole mikään rasvatohtori, minä olen pyhän raamatun tohtori.”
III. Paljaspää herra osti kulkiamelta puoskarilta voidetta, jolla hän hiuksiansa kasvattaisi ja antoi usein palveliansa sillä päätänsä voidella. Mutta palvelia kun näki että hiukset siitä alkoi kasvamaan, rupesi sillä vanhaa turkkiansakin voitelemaan sillä toivolla että kuluneet paikat siinä uutta karvaa ottaisi. Paljon voidetta hän tähän kulutti, mutta turkki jäi entisellensä ja päälle puettua nyt vielä lisäksi vaatteitakin ryötti.(10.2.1860)
XV. Kasakkamäen nimestä J:n seurakunnassa jutteli muutama mies seuraavan tarinan: "Ison-vihan aikana, koska "veri-venäläinen" maata valloitti ja täälläkin kävi, oli kasakan raato tänne jäänyt, jota mäkeen hautamatta kuopattiin. Sama mäki oli tien varrella ja kutsuttiin sittämisen "Kasakkamäeksi". Tämän sivutse ei yksikään yöllä saanut rauhassa mennä, etteikö kasakka jollakin lailla muistuttanut häntä siellä olemisestansa. Mentiin siis pappilaan ja puhuttiin asiata papille, joka käski hevosensa asettaa, ajoi paikalle, "luki siellä kaikkia kieliä", nostatti niin kasakan kuopastansa ja käsketti kutsin-istuimelle reen nenälle. Sitten tultiin hyvää kierua — kasakka ohjissa! — vanhan kirkon maahan, jossa hauta oli valmiiksi kaivettu. Tähän pantiin mies lepäämään tavallisella siunauksella ja hauta täytettiin, jonka jälkeen miehestä ei enää ole mitään kuulunut!!!
XVI. 1809 vuoden sodan aikana oli kaksi kasakkaa nähneet kauniin talon tyttären, jonka he veivät myötänsä Venäjälle mennessänsä. Tytön puettivat kauniihin silkkivaatteisiin, mutta pitivät sidottuna keskellänsä vielä silloinkin koska rattahin maantiellä ajelivat. Viipurin läänissä yhteen taloon tultua, kussa emäntä paraikaa varileipiä kypsytti, pyysivät yösiaa ja valmistiihen levolle. Emäntä, kun joukon näki, arveli asiaa ja pyysi lupaa tytölle antaa lämmintä leipää, johon hän pienen veitsen oli kätkenyt. Kasakkain nukuttua syvään uneen, otti tyttö veitsen leivästä, katkaisi köytensä ja pötkähti pakoon. Kaksi penikulmaa kunnekkin oli kasakat ajaneet hakein naistansa sadattain, mutta tyttö tuli kotio jonkun ajaan päästä, poltti poroksi kaikki kasakkain antamat siikki-huivit, antoi talon osuutensa nuoremmalle sisarellensa, joka heti oli miehelle menevä, ja päätti pitkin ikäänsä olla naimatta. (4.5.1860)
XVII. Muutama seurakunta, kussa monta Lagus nimisiä pappia oli peräkanaa ollut ja kaikki rakkaassa muistossa ja hyvässä arvossa pidetyt, sai vihdoin viimeinkin toisen nimisen papin vaikka sieltä täältä oli kehoittanut entisten sukulaisia hakemaan avointa tilusta. Tämä viimeksi valittu kuuli usein seurakunnan jäsenten ylistävän entisiä opettajiansa ja taisi olla arka-luontoinen jotta luuli itseänsä senkautta moitittavan. Se kävi siis hänelle vihaksi, jonkatähden hän närkästyneenä sanoi seurakuntalaisillensa: "jos minun härkäni nimi olisi Lagus, niin te sen papiksenne valitsisitte."
XVIII. Muuan mies pohjoiselta meni matkalle Hämeeseen ja näki siellä pitkäpartaisen pukin ruohoja repivän maantien vierulla. Ukko, joka ensi kerran semmoisen itikan näki, ihmetellen katselee sitä, ”arveleevi, ajatteleevi:" "sorkat sill' on jaloissa, sarvet sill' on päässä, eiköhän tuo oo häjy henki?" mene vähä likemmäs. Tästä pukki pahoille päin, menee takaperin, ottaa muulia ja puskee miehen kumoon, jotta pää maahan järähtää. "Antakaa anteeksi hyvä Herra" sanoi ukko peljästyksissä, pötkähti pakoon eikä enää halannut "häjyä henkeä" irvistellä.
XIX. Pohjoisessa seurakunnassa tuli pappi kerran kestikiivariin ja sanoi väelle, joka pihalla häntä tervehti: jos arvaatte mitä istuimeni alla kuljetan, niin saatte hevoisen kääsinensä, kaikkinensa." Tästä ukot arvelemaan mikä mitäkin, kuka kutakin. "Ehk'ette tietäisi vaikka näkisittenkin" sanoi pappi, nostatti istuinta ja näytti moni-jalkaisia eläviä näpsittimillä ja tuntosarvilla. "Eiköhän tuo oo paha henki?” sanoi muutama. "Jos muotonsa muuttaa ahjossa, niin on vissisti paha henki" sanoi toinen. Tästä pappi otti kravun käteensä ja pani hiilistöön, kussa kypsyi ruskiaksi, kuori sitten näpsittimet hampahin ja söi semmoisena suureksi murheeksi sanankuulioillensa, jotka pelkäsivät hänen pahalta hengeltä tulevan riivatuksi.
XX. Kahdeksantoista venäjän virstan taipaleelle J-n seurarakunnassa Waasan läänissä haki muutama mies 1661 maaherran tykönä lupaa uudistaloa rakentaa. Tätä hakemusta panivat naapurit vastaan, jotka noin yhdeksän virstan päässä kummallakin puolella asuivat, valittain heille tulevan ”aivan ahtahaksi", vaikka tähän aikaan vähinnäkin kolmekymmentä taloa samalla taipaleella asutaan.
XXI. Tampereen markkinoilla tapahtui muinaan että jokuu ulkomaan kiertolainen rahaa saadaksensa papukaijaa näytteli. Olipa Hämäläinenki tätä kuullut ja käveli katuilla katsomassa missä tuota ulkomaan itikkaa näytettäisiin. Kauvan aikaa turhaan haettuansa kyseli hän muutamilta herroilta, jotka vastaan tulivat "missä täällä papukaijaa näytetään?” Pilkkakirvet mielitteli leikkiä lyödä ja viittasi häntä muutamaan taloon, kussa aatelis-säätyinen neito kauniissa pukumessa avetusta akkunasta markkinoita katseli. Tämän nyt ukko luuli papukaijaksi, pidättää sitä katsomaan ja ihmetellen sanoo: "aivanpa tuo on ihmisen muotoinen!" "kasvothan sill' on ihmisen!” "hiukset sill' on päässä!" "vieläpä ihanat immen silmätkin!" j. n. e. Tästä neito torumaan: "mitäs minua katselet?" "mene tiehees!" "Taitaapa se suomeakin puhua!" sanoi ukko naurahtain, ompa se ihmeellinen elävä! enpä minä tuommoista ennen ole nähnyt, "älkäät olko milläskänä! älkäät pahaksenne panko!" ”ei silmä osaa vie!" Nyt neito vihastui, lupasi lähettää kaupungin vahtia hakemaan, joka häntä veisi kurruun j. n. e. Ukko tästä puheesta peljästyneenä nostaa lakkiansa, kumartaa nöyrästi ja sanoo: "antakaa anteeksi hyvä papukaija! en minä tiennyt teitä ihmiseksi, minä luulin teitä eläväksi.” (11.5.1860)
XXII. Venäläis-uskoinen pappi J—n pitäjässä käskettiin murkinalle muutamaan paikkaan, kussa talon väki ja enimmät vieraat olivat Lutherilais-uskoisia. Pöydälle kannettiin ruokaa, jota kreikan uskossa kielletään paastonaikana syömästä, mutta pappi tuosta eikö huolinut vai havaitsemattako hän vaan suimia lotkotti paraikaa, kun kuuli toisen miehen samasta uskosta sanovan isännälle, joka häntä kehoitti ottamaan etehensä: "meillä on nyt paaston-aika, ei minun sovi tätä syödä." Silloin vasta pappikin huomasi väärin tehneensä, mutta parantaaksensa asiansa sanoi hän uskolaisellensa: ”a syö sie vain, kyll' mie prostit."
Toisella kertaa kielsi sama pappi maittilaa ottavansa kahve-kuppiin paaston-ajan tähden; mutta kun isäntä, joka tunsi hänen luontonsa, siitä huolimatta kaatoi maittilaa kuppiin, sanoi pappi hänelle: "kyll' mie juoh kooffi, mutt siuh oh synti, ei miuh." (1.6.1860)
XXIII. Kaupunkiin menevä mies saavutti matkalla kulkevaa naista, mosselo kädessä, joka pyysi kuormalle valittain väsyksissä olevansa. Horvin aikaa istuttua pyysi nainen pidättämään hevosta tarpeelle mennäksensä ja jätti mosselonsa rekeen. Mies pidätti odottamaan vähäksi aikaa, mutta kumppania metsästä ei kuulunut, ei näkynyt. Hän lähti siis itse hakemaan, luullen jotakin vahinkoa sille tapahtuneen. Huikkain huutaa hän jotta ääni kankaalla kajahtaa, muuta vastausta ei kuulunut. Hiljallensa ukko taas ajaa matkaansa, ottaa kääryn käteensä, katselee mitä se sisältää ja havaitsee hämmästykseksensä kuolleen lapsen olevan huiviin käärittynä. Kaupunkiin tultua menee hän polisikamariin asiaa ilmoittamaan tiedustellen mihinkä löytölapsensa panisi. Sill' aikaa kävi sotamies kuorman sivutse, näki mosselon saatavilla, sieppasi sen käteensä ja luuli juuri hyvänkin saaliin kenenkään tietämättä käsittäneensä. Kuormalle tultuansa ei ukolla enää ollut vaivaa lapsesta, sen oli varas korjannut; mutta millä mielellä hultio kääryä käänteli avattuansa arvaa kukin mainitsematta.
XXIV. Vanha vaari katseli kaupungin kadulla rahojansa, joita hän oli Pankista vaihettanut. Tätä näki sivutse menevä sotamies, tuli hänen tykö, tarjousi auttamaan häntä luvun-laskussa, mutta kehoitti hänen ensin puuskua ottamaan tano-toosasta, jonka hän myötänsä kuljetti. Samassa kun ukko nuuskua otti, puhaltaa sotamies kaiken nuuskun toosasta hänen silmiin, vei rahat tiehensä ja pötkähti tuota pikaa pakoon. (22.6.1860)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti