XIV. Vahva todistus.
Kaksi talonpoikais-ukkoa, jotka olivat istuneet kauvan aikaa kestkievarissa ja maistelleet joinkin suurta määrää olutta ja valkoista viroa, nulkutti käsityksin ja hoiperrellen kotiinpäin ja pitivät pitkiä puheita nimismiehestä, lukkarista, papista ja erinomattain papin huonoista teistä. Kotimatkalla sattuivat astumaan yhtä niitä mainituita teitä. Yht'äkkiä kaatuivat molemmat nurinniskoin ja makasivat pitkällään maantiellä. Syy kaatumiseen oli suuri kivi, joka oli vierinyt lähellä olevasta mäestä keskelle tietä ja jota ukot eivät hoksanneet, ennenkuin pitkällään olivat. »Katso nyt! Enkö ole totuudessa? Kuka rehellinen ihminen antaisi semmoisen kiven olla maantiellään että toiset kunnolliset ihmiset saavat vahinkoa siitä ruumiille ja hengelle? Mutta pappi on pappi ja papin tie on huonoin kaikista,» sanoi toinen heistä. — »Niin, pappi on käräjään kutsuttava. Kivi on paras todistus,» vastasi toinen. Samassa tuli kolmas ukko ajaen hyvällä vauhdilla, mutta onneksi seisahtui hevoinen kun näki ukkojen maantiellä makaavan. — »Mitä siinä tuumittelette, lurjukset?» huusi ajaja: »Ettekö jaloillenne pääse? Jaa, papin tie on huono. Siinä ei ole ainoastaan kiviä mutta juopuneitaki makaa maantie täynnä, ettei eteenpäin pääse. Kyllä olis käräjään kutsuttava,» mietti ajaja itsekseen päästyään ukkojen ohitse.
XV. Ilmoitus.
Eräs pappi, joka oli suuri hätäilijä, ilmoitti kerran kirkonkouksesta joka oli kirkon puhdistamisesta ja korjaamisesta pidettävä seuraavalla tavalla: — »Kirkosta on tulevana pyhänä jumalan palveluksen pidettyä kirkonkokous, joka on ulkopuoleltaan puhdistettava ja kalkittava ja sisältään korjattava ja jonka maksu-osoituksia ensin tulee päättää asianomaisten seurakuntalaisten, jotka sitte huutokaupalla jätetään vähintä vaativalle täytettäväksi ja tehtäväksi ynnä sakastian muuttaminen».
XVI. Jos on riitoja, kyllä on kynäniekkoja.
Eräs talonpoika, joka oli joutunut riitaan naapurin kanssa jostakusta asiasta, antoi vanhan pitäjässä kulkevan viinaan menevän nurkka-sihterin kirjoittaa itselleen valituskirjan, jonka hän, yhtenä päivänä matkustaessaan W. kaupuntiin, jätti omakätisesti kuvernyörin käteen. Kuvernyöri otti kirjan, avasi sen ja luki. Alussa nauroi kuvernyöri lukiessaan, sillä se oli niin virheellisesti ja miettimättä kirjoitettu, ettei siitä selityksittä selvää olisi saatu, mutta päästyään lopulle, jossa muiden lauseitten perästä seisoi: »ja lopuksi saan kaikessa alamaisnudessa rukoilla että mainittu Antti Penttilä, korkeasti vapaa sukuinen herra paruuni, kenraalmajuuri ja ritari, joka on suurin veitikka, valehtelia ja nurkkien nuuskia, ajettaisiin pois tilasta, jossa hän nyt asuu, korkeastivapaa-sukuisen j. n. e. kaikkein nöyrin palvelia — — ryöpsähti kuvernyöri ylös, löi vihastuneena talonpojan korvalle ja ärjyi: »Olenko minä nurkkien nuuskia, lurjus? Kuka on tämän kirjoittanut?» Talonpoika oli peljästyneenä langenut polvilleen ja kuiskutti vapisten: »En minä, hyvä herra maaherra, ole sitä kirjoittanut; sillä en minä osaa enkä ymmärrä ruotsia. Sen on entinen käräjän sihteri T. kirjoittanut ja minä maksoin hänelle vielä siitä kolme kolikkoaa» -- »Kirotut heittiöt! Mutta minä häntä opetan! Siinä kirjasi ja mene paikalla tiehesi, taikka annan pana sinut sinne, jossa ei kuuta eikä päivää näy!» huusi kuvernyöri ja talonpoika pötki pakoon, sai hevoisen valjaisiin, itsensä rekeen ja ajoi suoraan kotiin niin paljon kuin hevoinen jaksoi juosta ja seisahtui vasta omalla pihallaan. Vaimonsa kummastui miehensä hohta tapahtuneesta takaisin-tulosta ja kysyi: »No, kuinka kävi?» — Mies pani hattunsa naulaan, riisui päältään ja vastasi: »Huonosti. Korvalle lyötiin, ulos ajettiin ja lurjukseksi haukuttiin. Jaa! Jos on riitoja, kyllä on kynäniekkoja.» Mutta ei mies sen perästä enää kaupuntiin kulkenut valitus-kirjojen kanssa.
Nimimerkin K. W. W-n lähettämiä kaskuja, Otava 17.10.& 14.11.1862 NO 33
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti