Talonpojasta käsitteenä

Kuten lauantaina lupasin, palaan perjantaina kuulemaani Riitta Mäkisen alustukseen talonpojan käsitteestä.

Ensinnäkään en ollut tiennyt enkä olisi uskonut, että sana on niin vanha. Mäkinen totesi Mikko K. Heikkilän löytäneen talonpojan 1400-luvun nimistöstä (kirjassaan Keskiajan suomen kielen dokumentoitu sanasto ensiesiintymävuosineen ?) Huomattavasti vanhempaan alkuperään viittaa (kai) se, että virossa on sana talopoeg ja liivissä tal mies. Omaksi ilokseni tarkistin myös Kotuksen sivuilla olevan karjalan sanakirjan ja olihan sielläkin sanottu esim. "kod́i taloinpojjaks on suuri, ĺinnaks pieni."

Mitä lie tämäkin sana alunperin tarkoittanut, että lopuksi tuli poika eikä mies. Suomen historiasta englanniksi kirjoittaville talonpoika on päänsärky, sillä täysin vastaavaa käsitettä ei anglosaksisessa kulttuurissa ole ollut ja sikäläiset sanat ovat tarkoittaneet hieman eri asioita eri vaiheissa historiaa. Suo siellä ja vetelä täällä.

Historiallisesta muutoksesta puheenollen Mäkisen esimerkkeissä oli Agricolan rukouskirjasta (1544) ote "Ette sine caicheden / caupamiesten talonpoicain ia ychteitze cansan annaisit rackahudhen / ia souinon" ja SAOB:n bonde-sanan kohdalta Kustaa Vaasalta (1523) "Jak göstaf ereksson .. helser eder alle friborne frelzesmen köpstadzmen bönder ok menige almogha." Joku 1500-luvun osaaja olisi kai osannut selittää miksi talonpoikia ei laskettu yleiseen rahvaaseen.

Mutta paikalla oli vain 1700-luvun osaaja Sampsa Hatakka, joka huomautti, että 1700-luvun hallintoteksteissä sanaa bonde ei esiinny vaan on vain rahvasta. Sana kansa on Vanhan kirjasuomen sanakirjassa, joten on helppo nähdä, että sulautuminen on tapahtunut jo vuoteen 1648 mennessä "caikille Ruohdhin waldacunnan asujamille, Ruhtinoille – – Sotamiehille, Caupamiehille ia yhteihdhelle cansalle".

Mäkinen oli tarkistanut Tieteen termipankin, jossa talonpoika ei ole minkään tieteen kannalta merkittävä termi, mutta rahvaan on määritellyt kielitiede ja kulttuurintutkimus. Jokseenkin yhteneväisesti ne määrittelevät rahvaaseen talonpojatkin ja täydentävät, että

Suomen kielen rahvas-termi viittasi 1500-luvulta lähtien hallinnollisissa suomenkielisissä teksteissä yhteiskunnan alaluokkaan, tavallisesti koulunkäymättömiin tavallisiin ihmisiin, usein ruumilliisen työn tekijöihin, kuten vastaavat termit monissa muissakin kielissä. 1800-luvun lopulla se alkoi sääty-yhteiskunnan murtuessa pejoratiivistua merkitykseen 'roskaväki' ja 1900-luvulla merkitykseen 'maalaiset'. Nykyisessä arkikielessä sanalla viitataan taas tavallisiin ihmisiin, ei-eliittiin.

Myös talonpoika on muuttanut merkitystään. En ole eläissäni kuullut nyt elävää maanviljelijää kutsuttavan talonpojaksi. (Talollinenkin vaikuttaa epätodennäköiseltä.) Kuitenkin talonpoika elää kielessä, kuten Mäkinen todisti poiminnoilla kirjatietokannoista. Milloin sanasta tuli vanhahtava? Mitä sillä nykyään oikeastaan tarkoitetaan? Näitä Mäkinen mietti ja sietäisi jonkun tarttua heittämäänsä tutkimustäkyyn.

Mäkisen digitoitujen sanomalehtien varassa tekemä vertailu skandinaavisiin kieliin 1900-luvulla tuntui myös mielenkiintoiselta, mutta muistiinpanojeni taso ei salli yksityiskohtien esitystä. Mutta tätä kirjoittaessani pulpahti mieleen, että bondehan on jollain tavalla ollut yhteydessä sanaan husbonde. SAOB:n vilkaisun perusteella husbonden merkitys on enemmän isäntä suhteessa talon väkeen kuin maahan. Tämä sopii siihen, että sanasta muuntui englannin aviomieheksi.

Englannin verkkosanakirjan mukaan etymologia on "from Old Norse hūsbōndi, from hūs house + bōndi householder; akin to Old Norse būa to inhabit; akin to Old English būan to dwell". Jälkiosa viittaa siis asumiseen eikä mieheen tai poikaan, mutta rakenteen samankaltaisuus mietityttää. Jälleen kerran toivon, että etymologisen sanakirjan tekijänoikeudet (tai mikä ikinä on estänyt verkkojulkaisun) saataisiin ratkaistua.

Kuvat tarjosi Litografiska museet lisenssillä CC BY-SA.

Historiantutkimuksen lauantai

Historiantutkimuksen päivät päättyivät osaltani varsin digitaalisesti. Aamulla istuin sessiossa, jonka aloitti Mila Oiva kertomalla 1800-luvun sanomalehdistä paljastuvasta Lajos Kossuthin julkisuuskuvasta. Sen yllätys tutkijoille olivat mainokset Kossuth-hatuista, joilla löytyneiden kuvien perusteella ei ole mitään tekemistä Unkarin epäonnistuneen vapaustaisteilijan käyttämän mallin kanssa. (Oliko Garibaldilla oikeasti Garibaldi-paita?)

Oiva mainitsi kaikkien käytettävissä olevat suomalaisten sanomalehtien uudelleenkäyttöklusterit, joihin tutustuminen on jäänyt osaltani tekemättä. Projektin käyttämästä Chronicling America -sanomalehtikannasta taas tuli mieleen, etten ole koskaan selvittänyt, millä periaatteella siihen on lehdet valittu. Tarpeisiini kun on riittänyt jos jotain löytyy.

Hannu Salmi puolestaan selosti käsitteiden louhintaa sanomalehtiaineistosta. Olemassa on ohjelmisto, jolla pääsee hakemaan jonkun sanan kanssa esiintyviä sanoja yli ajan. Sellainen kun olisi yleisessä käytössä...

Viimeisenä sessiossa puhui Jani Marjanen, joka oli hyödyntänyt digitoituja aineistoja ihan tavalliseen tapaan sanahauin etsien "...olkaamme siis suomalaisia" fraasin muuntumista ja leviämistä. Hän oli onnistunut löytämään aiempaa varhaisemman esiintymän vuodelta 1860, mutta vielä mielenkiintoisempaa oli muutos, jossa alkuperäisestä ajatuksesta putosi sana "enää" kohdasta "ruotsalaisia emme ole". Keskustelussa huomautettiin, että mahdollisesti jo 1820-luvulle periytyvän ajatuksen "me" ei välttämättä ollut koko kansa, vaan ehkä joku huomattavasti pienempi ja eliittinen ryhmä.

Kolmas kerta toden sanoo ja päivän keynote oli todella antoisa. Gunlög Fur selosti Ruotsissa parhaillaan korkeimpaan oikeuteen viedyn maankäyttöoikeustapauksen myötä ajankohtaista aihetta eli ruotsalaisten ja saamelaisten suhteita. Minähän olen mielestäni ollut aiheesta jotain tietävä, mutta hämmentyneenä katsoin niinkin perusasiaa kuin 1700-luvun karttaa lapinmaista. Väitän, etten ole näistä rajoista koskaan kuullut.

Mielummin olisin ollut kuulematta, että "köyhät suomalaiset" muuttivat uudisasukkaiksi Lappiin ja maiden lisäksi varastivat välillä varastoistakin. Tässä kohtaa taidettiin olla vielä 1600-luvulla, jolloin Furin mukaan oikeustapaukset todistavat siitä, että mailla oli omistajansa, joille piti maksaa korvaus esim. metsästyksestä. Vuosisadan aikana alkoi integrointipolitiikka, joka kaiken muun surkean lisäksi huononsi naisten asemaa näiden menettäessä aiemman tasa-arvoisen perintöoikeuden ja muutakin omistusoikeuttaan.

Saamelaisten oikeutta maahansa alettiin tosissaan heikentää 1700-luvun lopulla. Siitä alettiin puhua etuoikeutena eikä oikeutena. Fur kertoi esimerkin, jossa verojen maksunkin merkitys mitätöitiin tarkoitushakuisena tekona. Paljon muutakin tuli esiin, mutta ehkä minun on parasta odottaa kirjastosta kirjaa Vastatuuleen ja tarkistaa ymmärränkö edes Suomessa tapahtuneen.

Saamelaisten parista palasin digitaalisuuteen parlamenttipapereiden muodossa. Pasi Ihalainen esitti suunnilleen saman kuin kesäkuun Kustaa Vaasa -seminaarissa. Tuolloin ihmettelin, että onko eduskuntapuheen analyysillä jotain virkaa. Tällä kertaa meni paremmin jakeluun, että ei tarvitse miettiä sitä, oliko puheella vaikutusta, vaan sitä voi tutkia esittävänä puheena, jossa kohtaa erilaiset mielipiteet kansainvälisesti vertailukelpoisella tavalla.

Matti La Melan tutkimusta olen viimeksi "tukenut" kesällä lähettämällä yhdestä Pohjanmaan paikallismuseosta kuvan puolukkaviskurista. Marjanpoiminta kun ollut yksi tapa, jolla La Mela on lähestynyt jokamiehenoikeuden historiaa. Tällä kertaa hän selitti miten suomalaisista digitoiduista eduskunnan pöytäkirjoista irtoaa tietoa.

Ilokseni kuulin, että käynnissä on projekti, jolla ihan yleisestikin ollaan parantamassa aineiston käytettävyyttä m.m. rikastamalla sitä linkitetyllä datalla. Tosin itse kaipasin avioliiton ikärajoja setviessäni "ihan vaan" sitä, että voisi tehokkaasti käydä läpi kaikki johonkin lain muutokseen liittyvät keskustelut. Ihalainen kehui ruotsalaista ratkaisua, mutta minä olen tainnut katsoa siitä tähän mennessä väärää puolta eli 1800-lukua edeltävää.

Digitoinnin yhteydessä usein mainitaan materiaalisuuden menetys. Tämä pulpahti mielenkiintoisesti keskustelussa esiin, kun La Melalta kysyttiin syytä 1920-luvun huomattavan huonoon OCR-laatuun. Se oli jäljitettävissä ohueen ja ehkä muutenkin huonoon paperiin, joka puolestaan oli ajan taloudellisen tilanteen tulosta.

Oikein mukavasti sujuneet päivät saivat kertakaikkiaan positiivisen lopun, kun bussipysäkillä seisoessa tuttavani sattui mainitsemaan, että opiskeluaikanaan blogitekstejäni oli mainittu "usein". Aina kiva kuulla, että jossain tekstissä on ollut jotain jakamisen arvoista. Motivoi hakkaamaan tämänkin tekstin hotellin aulassa ennen kuuden tunnin junamatkaa. Tosin ensisijainen syyhän näihin rapsoihin on yritys painaa asioita omaan mieleeni. Ja toimivat muistin korvikkeina, kun niin ei kuitenkaan tapahdu.

Historiantutkimuksen perjantai

Perjantaiaamun historiantutkimuksen päivillä aloitin joukkoviestinnän parissa. Aluksi Satu Sorvali selosti artikkeliaan Onko syytä suuttua? Ärtymyksen ilmaisu 1890-luvun yleisönosastossa. SItten Joonas Tammela selitti pappien saarnoja yhteiskunnan rakentamisen välineinä 1790-1820 käsittelevän väitöstutkimuksensa lähtökohtia. Jani Alatalo taas oli hakemassa Hesareista mielikuvia yläkoululaisista ja opettajista.

Tammelan esityksestä on muistiinpanoissani "Saarnastuoli aikansa paikallisyhteisön merkittävin ja ainoa poliittisen kasvatuksen väylä" varustettuna kommentillani "usko ylhäältä alas vaikutuksesta". Sama mietitytti Alatalon projektissa. Kuten hän itsekin totesi, on koulusta kaikilla omat kokemusperäiset näkemykset ja niitä jaetaan usein tuttavien kesken. Missä määrin sanomalehdellä on vaikutusta? Vain silloin kun se vahvistaa jo olemassaolevaa mielipidettä? Onko vain nykyajan ilmiö, että viestintä menee helpoiten perille vertaiskommunikaatiossa? Mikä on auktoriteettiuskon ja -vaikutuksen todellinen historia?

Keynotessa (Heiner Fangerau) oli kyse, siitä mikä nähtiin luotettavana tietona, kun lääketiede "tieteistyi" 1800-luvun loppupuolella. Alettiin uskoa mittauksiin, lukuihin ja mahdollisimman tarkkoihin kuviiin (miel. valokuviin). Ja ilmeisesti kuviteltiin, että näin päästäisin eroon subjektiivisuudesta. Kirjoitin kommentiksi "vrt. Leopold von Ranke", mutta en tainnut saada läheskään kaikkea mahdollista esityksestä irti.

Lounaan jälkeen päädyin sessioon, jossa käsiteltiin Ruotsin ja Suomen historiantutkimuksen eroja kolmella alalla. Aluksi Katja Tikka selitti, että varhaisten kauppakomppanioiden tutkimus on 1800-luvulta alkaen kansallisista syistä jakautunut niin, että Suomessa on tarkasteltu tervaa, usein hyvinkin käytännönläheisesti ja paikallisesti, ja Ruotsissa kupari- ja rautakomppanioita sekä viime aikoina kolonialisminosteessa Afrikan kauppakomppaniaa.

Tikka kertoi löytäneensä 1800-luvun tutkimusta, joka on myöhemmin unohtunut, ja huomautti, että Google Scholar ei kata (iki)vanhoja tutkimuksia. Enpä tosiaan olisi kuvitellutkaan/odottanutkaan löytäväni sieltä "mitään". Haravoidessani taannoin Bender-kirjallisuutta taisin kyllä hinkata Google Booksia ja Hathi Trustia. Jos jossain on historiallinen bibliografia -  joiden olemassaolosta keskusteluosiossa muistutettiin - jossa on vastaava lista niin olen jokseenkin yllättynyt.

Seuraavaksi Sami Sarviaho puhui Pohjoiskalotin valtiollisesta varhaishistoriasta ruotsalaisessa historiankirjoituksessa 1600- ja 1700-luvuilla. Vauhdissa oli vaikea pysyä mukana, mutta opin uutena sen, että saagojen käyttö historianlähteinä alkoi 1700-luvulla ja niitä käytettiin tuolloin myös pohjoiseen rajanvetoon, jossa tärkeänä kriteerinä tuntui olevan, kuka oli ehtinyt ekaksi saamelaisten verottajaksi. Lopuksi Petteri Norring selosti suurvalta-ajan valloitettujen alueiden erilaista käsittelyä historiankirjoituksessa. Kaikista kolmesta tulee varmasti mielenmkiintoiset artikkelit Historiallisen Aikakauskirjan teemanumeroon.

Melko niukka-antinen päivä loppui huippusessioon, sillä mikä olisi mielenkiintoisempaa kuin maataloushistoria? (Hämmästyttävän monet olivat kuitenkin valinneet toisen session.) Riitta Mäkisen alustus talonpojan käsitteestä oli niin monipuolinen, että kirjoitan siitä erillisen tekstin maanantaille.

Toinen puhuja oli Kirsi Laine, jonka väitöstutkimus Lounais-Suomen isojaoista toimijanäkökulmasta on valmistumaisillaan. Suureksi ilokseni yksi neljästä tutkimastaan paikkakunnasta on Huittinen ja tarkistin vielä session jälkeen, että Kauvatsa on mukana. Jees!

Laineen lähteinä ovat isojakotoimitusten pöytäkirjat, joista on tavoitettavissa se, mitä talolliset piytivät tärkeänä. Esityksessään Laine keskittyi aitaukseen ja laiduntamiseen. Ennen isojakoa yhteisiä vainioita kiersi yksi ainoa aita, joka tehtiin ja huollettiin yhteistyönä. Laine oli laskenut, että laadukkaan riukuaidan tekoon meni 9 päivää per 100 matriä ja 600 nuorta puuta. Niinpä ei ollut pikkujuttu, että isojaon perusratkaisussa jokaiselle olisi syntynyt yksi tai useampi peltomaa, joiden aitaus piti hoitaa omin voimin.

Laine valaisi kahdella esimerkillä sitä, että päätyminen erillisiin peltoihin tai pitäytyminen yhteisessä, ei seurannut suoraan peltojen sijainnista. Toisessa esimerkissä kylässä kaikki olivat niin riidoissa keskenään, että selvästä omasta hyvästäkin oltiin valmiita luopumaan, kunhan päästäisiin kaikesta yhteistyöstä.

Laiduntamisessa tehokkain tapa oli lähettää koko kylän lehmät paimenen kanssa metsään. Kun metsä ei ollut enää yhteistä, järjestelystä oli sovittava erikseen. Jos joku halusi irrottautua yhteistyöstä, lehmiä ei enää hänen metsäänsä voinut viedä.

Keskustelussa huomautettiin, että isojako on erilainen eri puolilla Suomea ja prosessi kesti pari sataa vuotta. On siis harhaanjohtavaa , oppikirjojen tapaan, kuvata sitä parilla ideaaliesimerkkillä. Ja ilmiselvästi isojaon pöytäkirjaan kannattaa tutustua omien tutkimuskohteiden osalta.

Historiantutkimuksen torstai

Ja taas on aika historiantutkimuksen päiville. Olen osallistunut yhtä lukunottamatta kaikille (eli 2012, 2015 ja 2017), joten suurempaa harkintaa käyttämättä suuntasin Ouluunkin. Ja niin teki moni muukin, rekisteröityneitä oli historiallisen suuri määrä eli 345 henkilöä.

Osallistujamäärän kehitys selvisi aloitussessiossa, jonka pääasiallinen anti olisi pitänyt olla historioriantutkijoiden tyypittelyä käsittelevä esitelmä, jota oli kutsuttu pitämään Herman Paul. Vaikka olen viime aikoina tankannut kaikenlaisia historiantutkimusta käsitteleviä tekstejä niin kuivaharjoitelu ei auttanut kyllä yhtään. Käsittääkseni Paul esitti, että historiantutkijoita olisi koulukuntien ja metodivalintojen sijaan hedelmällisempää tarkastella persooniksi kutsutuilla malleilla, jotka kattavat tavat, hyveet, taidot ja osaamisen. Tunnissa hän toki ehti sanoa paljon muutakin, mutta ei sellaista, josta pystyisin omin sanoin kertomaan.

Eli oli helpotus astua sessioon Kaukainen rajaseutu, jossa puhuttiin maanläheisesti. Ensimmäisenä Matti Leiviskä hahmotteli Pohjanmaan maakunnan väestö- ja rajahistoriaa. Pohjanmaata erotti Satakunnassa asumaton (?) metsä ja Savosta maanselkä. Jälkimmäisestä rajasta on rajankäyntejä 1400-luvulta ja 1600-luvulta oikeustapauksia.

Leiviskän tulevallle väitöskirjalle Pohjanmaan asutuksen synnystä löytyy varmasti lukijoita akatemian ulkopuolelta. Jo 800-luvun paikkeilla eteläisemmälle rannikolle oli saapunut pohjoiskantasuomen puhujia (tästä lisää tietoa Leiviskän ja Harri Mantilan artikkelissa). Karjalasta muutti porukkaa 1100-luvun tienoilla Pyhäjoen pohjoispuoliselle rannikolle. Ja kuten DSH:ssa kuulltiin, Ruotsista tuli rannikolle porukkaa 1200-luvulla ja savolaiset alkoivat siirtyä Pohjanmaan jokien latvoille sekä Kainuuseen 1500-luvun puolivälissä. Viipurin suunnalta, todennäköisesti sikäläisten levottomuuksien tähden, tuli uusi joukko muuttajia 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa.

Myös väitöskirjaa tekevä Maria Julku kertoi Pohjanmaan käskynhaltija Isak Behmin liikkumisesta virkakaudellaan 1605-1610. Syntyi vaikutelma, että Tukholmassa ei tajuttu mitään. (Ei niillä kyllä olluty alueesta kunnon karttaakaan.) Behm määrättiin järkkäämään sotaretkiä epärealistisessa aikataulussa, alueen asukkaiden olisi pitänyt lähteä päivätöihin satojen kilometrien päähän ja kuningas tarkisti vasta 2 vuotta Kajaanin linnan rakennuksen käynnistyttyä, että pitkäköhän matka sinne on Oulusta.

Kajaania linnoineen yhteisönä Brahen vapaaherrakauden aikana väitöskirjassaan tarkasteleva Eeva-Riikka Iisakkila  oli löytänyt tuomiokirjoista tapauksia, jotka ovat tuttuja muistakin 1600-luvun kaupungeista, kuten Helsingistä ja Norrköpingistä. Oliko Ruotsin kaupunkien välillä oikeastaan mitään eroja? Yhtenäiskulttuuri?

Lopuksi Matti Mäntylä selitti perusteita Pohjanmaan uudisasutuksesta 1700-luvulla, jolloin ensin proaktiivisesti ja myöhemmin viarnomaistyönä syntyi uusia tiloja aiemmin viljelemätömille alueille. Mäntylä oli aikanaan gradussaan todennut, että tutkimusalueellaan viljelijöiden vaihtuvuus oli huomattavaa ja hän tulkitsi tämän verojen pakoiluksi. Minusta tätä ja paikallisten viranomaisten esittämiä lausuntoja ehdotettujen tilojen maiden riittämättömydestä, selittää huomatavasti paremmin se, että tilat eivät kannattaneet verohelpotusten lakattua. Samaa mieltä oli Miikka Voutilainen, joka ehti kysymään minua ennen.

Seuraavassa sessiossa Voutilainen selosti luotuja aikasarjoja Suomen väestölle ja maataloustuotannolle 1647-1900. Nämä liittyvät projektiin, jonka tähtäimessä on menneisyyteen ulottuva BKT-sarja, ja josta olin viimeksi kuullut kesäkuussa.

Väestöä ajalle ennen suhteellisen kattavaa kirkonkirja-aineistoa ja/tai taulukkolaitosta on yleensä arvottu verotuslähteistä. Nyt oli yritetty jotain ihan muuta ja laskennallisella mallilla pyöritetty Hiskiin syötetyt kasteet ja hautaustiedot väestöksi. Kun minulla on jonkinlainen (lue: 25 vuoden kokemus) käsitys 1600-luvun historiakirjosta ja mallintamisestakin korkeakoulututkinto, niin en ihan yskimättä tulosta niele. Mutta esitettiin sentään todennäköisyysjakaumana.

Maataloustuotannon arviointi näytti huomattavasti simppelimmältä tapaukselta. Viljelysala per alamainen korreloi erittäin hyvin siihen pätkään dataa, jota on käytettävissä tuotannosta. Voutilainen sanoi itse yllättyneensä siitä kuinka vähäinen osa viljasta tuli kaskesta. Käsittääkseni huomio koski 1800-luvun alkupuolta.

Riina Turusen esitys teollisuudesta ja käsityöstä sekä Jari Ojalan ulkomaakaupasta eivät jättäneet muistiinpanoihini mitään jaettavaa. Syytetään vaikka yötä junan makuuvaunussa.