Se omituinen erakkomais-luonne ja yksinäisyyttä rakastaminen, joka jo hamasta nuoruudesta vallitsi Pekassa, veti kaikkein ihmisten huomion hänen puoleensa. Kaikki hoivalsivat oitis ruveta pitämään Pekkaa ikäänkuin eri ihmisenä hänen "lystillisten" ja eriskummallisten tapojensa tähden.
Ensinkin: oli hän kauhean itara. Toiseksi: hän ei suvainnut minkäänlaisia muiden ihmisten seuroja ja leikillisiä tilaisuuksia. Kolmanneksi: hän nauroi aina kaikkein muiden tuhmuuksilla. Siihen tuli vielä lisäksi se, että hän oli nuorena niin ahkera kirjanlukija, ettei toista sen vertaista löytynyt tiettyvillä koko paikkakynnan nuorisossa. Pekalta ei puuttunutkaan tilaisuutta lukemiseen, sillä hänen vanhemmalla veljellänsä oli kirjoja, jos jonkin laisia, mitä siihen aikaan oli lukumiehellä; tiettyhän se on, kun hänellä oli nimittäin ollut aikomus tulla sielun paimeneksi johonkin Suomen seurakuntaan. — Aikojen kuluessa oli Pekka ehtinyt lukea veljensä kirjat kaikki kannesta kanteen, ainakin mitä suomalaisia oli, ja osasipa Pekka vähän ruotsiakin songertaa, koska hän tiesi jutella semmoisiakin asioita, joita eivät kaikki paksupäät uskoneetkaan, ja jotka aina siihen aikaan selitettiin ja kirjoitettiin ruotsinkielellä. Hän tiesi kertoa kaikki maat ja meret, Suomet ja saaret; tunsipa myös kartat ja kansakunnatkin tesmälleen. Mutta itse P. Raamatun oli hän lukenut niin tarkoin, että hän osasi sieltä aina vetää jonkun vertauksen kaikenlaisissa kanssapuheissansa, jos hän sellaisiin joutui; vielä taisi hän ulkomuistilla selittääkin vertauksensa löytävän sen ja sen kirjan ja luvun niin monennessa värssyssä, ja ainahan se sieltä etsittäissä löytyikin.
Näin alkoi Saarisen tositarinaksi otsikoima Huuhan-Pekka Helsingin Viikko-Sanomissa 03.11.1882 no 44 ja jatkui: 10.11.1882 no 45, 17.11.1882 no 46, 24.11.1882 no 47, 01.12.1882 no 48, 15.12.1882 no 50, 29.12.1882 no 52. Mukana on ehkä väritystä, mutta loppu on niin opettavainen, että on helppo uskoa Erik Saarisen kuulleen ja muistaneen sen.
