Viipurista rautateitse Yleiseen näyttelyyn

Juna Viipurin edustalla 1870-luvun painokuvassa
Museovirasto, CC BY 4.0

Tämän kesäiset Helsingin olot olivat kaikkialla maassamme kääntäneet huomion puoleensa. Suomen yleinen teollisuusnäyttely kehoittaa siis lähtemään pääkaupunkiin. Sinne matkaaminen rautatiellä on vilpasta laatua. Tuskin kerkiät muuta huomaamaan, kuin tulisia tervehdyksiä ja lämpimiä jäähyvästiä tuttavan kesken asemapaikoilla. Näetpä välistä isossa kiiruussa flegmatinki käyttävän hyvällä menestyksellä sangvinien omaisuuksia, jommoiseksi siellä täytyy välistä muodostua jokaisenki. 

Sitä vastaan luonnollisempiin matka havaannoihin, viljan kasvullisuudesta, vuoden tulon toiveista, ja muista paikkakunnallisista oloista, ei ole tilaisuutta. Kurkistettuasi joskus vaunun akkunasta tässä tarkoituksessa, ryöpsähtää hyvässä onnella silmäsi tuhkaa täyteen, tahi jos ei niinkään kävisi, niin voipu ehkä joku matkustavaisista sanoa: "olkaa hyvä ja laskekaa luukku kiini; siitä käy veto". Mainita kuitenki sopii, että rautatie Viipuriin ja Helsingin välillä kulkee niin kolkkoja seutuja, että ulkomaalainen voipi täydellä syyllä kysyä: missä ovat Suomen tuhannet järvet, sen humisevat hongistot, norot, niityt ja tuomistot? 

Sitä vastaan tarjoaa ihmisliike rautatiellä runsaasti monenmoisia, jopa omituisiaki matka-huvia. Et voi ihmetelemättä olla sitä kohteliasta kärsivällisyyttä, jolla Konduktööri tyydyttelee ja sovittelee hiljaisena istumaan Lahden asemalta junaan saapunutta Hämäläis-talonpoikaa, jonka luonnottomasta leikillisyydestä ja osaksi tylsästä huomaavaisuudesta voit pättää, että hän on ottanut lasin yhdelle ja toisen toiselle jalalle, osottaen siten, että Hollolanlahden kuuluisassa kylässä eletään vielä yhtä pulskasti, kuin ennenkin. 

Kun vielä mainitsen, että tuskin olet ennättänyt matka kumppaniltasi kysyä, kummoinen keinottelia tulee vielä aikoinaan tuosta pienestä poikanulikasta, joka on tottunut Riihimäen asemalla saamaan tinkomatta nyrkin sisältävästä vatukka tuohkosesta 20-75 penniä ja on jo siihenki hintaan osannut sommitella tuohkoseensa päällepäin kauniimmat marjat ja pohjalle huonot raiskeet, niin on jo juna pysähtynyt Helsingin asemahuoneella.

Majapaikan ahtaaltaki neuvoteltuasi ja yön levättyäsi, lähdet aamulla ensityöksi teollisuusnäyttelyä katsomaan. Paljon on täällä nähtävänä Suomenmaan tuotteista ja nerollisuudesta. Se esittelee kokonaisuudessa, vaan pienennetyssä muodossa Suomenmaan katselian ihailtavaksi, jota tehdessä huomaamatta veisaaki sydämesi tyytyväisyydestä:

"Siunaa Luoja Suomemme,
Suojel' sulo kotimme."

(Savonlinna 18.11.1876)

Riihimäen museoissa

Yksityisautolla navigaattorin kanssa kulkien vieraasta kaupungista saa ihan omituisen kuvan. Aloitimme lasimuseosta, jonne saavuimme ajamalla teollisuusalueen läpi. Missään vaiheessa päivää emme nähneet Riihimäen asemaa, joka olisi toki ollut kaupungille keskeinen kohde.

Lasimuseo on i-so. Alakerrassa käydään läpi lasin historiaa ja teknikkaa hy-vin perusteellisesti. Tummalla värityksellä ilmeisesti tavoiteltiin lasihytin tunnelmaa? Mitään esitysteknologiaa ei ollut käytössä. Suomen lasitehtaiden kohdalla aidosti kaipasin mahdollisuutta muokata karttaa aikakausittain ja/tai etsiä lasitehtaan tietoja muutenkin kuin silmäilemällä koko taulukko läpi.

Mukava yllätys oli seinä, jossa kerrottiin 1980-luvun lopulla tehdyistä Someron Åvikin lasitehtaan kaivauksista ja samoin tutkitusta Sipoon Mariedalista. En ollut kuullutkaan näin varhaisesta historiallisen ajan arkeologiasta. Mysteeriksi jäi perustuiko seuraavan huoneen pienoismalli, joka hahmojen pukeutumisen perusteella ajottui 1700-luvulle, kaivaustietoihin. Siinä kun ei ollut muuta kyltitystä kuin "Älä koske!" kolmella kielellä.

Alakerrassa infoähky ja yläkerrassa esinepaljous. Eniten iloa siellä irtosi vanhoista pakkauksista ja 1900-luvun massatuotannosta, jonka edessä saattoi pelata muistipeliä. "Oliko Hannele-mummolla tuollainen?" Taidelasia ja -muotoilua esittelevät vaihtuvat näyttelyt eivät tehneet vaikutusta.

Samassa pihapiirissä oleva Suomen metsästysmuseo vaikutti ulkoapäin mittavalta, mutta sisällä oli sokkeloinen. Vaihtuva näyttely susista oli sama, jonka näimme Cedercreutzin museossa, joten ohitimme sen vauhdilla. Vuoden luontokuvat 2014 olivat hienoja, mutta oudon pienille pahvilapuille tulostettuja.

Perusnäyttelyssä oli rinnan elävän näköiseksi täytettyjä saaliseläimiä ja metsästyksen tarpeistoa. Ensimmäinen dioraama, jossa eläin esitettiin juuri tapettuna oli ainoa, jossa sain kiinni metsästyksen tunnelmasta. Sitä oli enemmän näyttelyn viimeisessä osassa Jahdin lumo, jonka suhdetta edelliseen en oikein hahmottanut. Enkä saanut sen virtuaalimetsästyspistettä toimimaan.

Suurimman vaikutuksen museossa teki Jaakko Ojanperän trofee- eli metsästysmuistokokoelma. Vielä 1900-luvun loppupuoliskolla mies oli nähnyt tarpeelliseksi a) kaataa suurriistaa ulkomailla ja b) täytättää näistä päitä seinälle ja elefantin jalat baarijakkaroiksi. Herätti tunteita ja ajatuksia - mikä on museolle plussaa.

Lopuksi kurkistimme Riihimäen kaupunginmuseoon. Ilmainen, mutta henkilökunnan edustaja tuli toivottamaan tervetulleeksi ja pyynnöstä selitti sopivan kulkujärjestyksen. Mutta ei tarjonnut vieressä olevalta pöydältä esineistä kertovaa kansiota, jonka huomasin vasta vierailun lopuksi. Olinkin ehtinyt ihmetellä esinetietojen vähäisyyttä.

Museon interiöörit kertoivat 1800-luvun säätyläiselämästä, rautatiestä ja 1900-luvun modernismista. Erillinen huone oli varattu Antrealle, josta arvatenkin siirretty asukkaita Riihimäelle.