Kulkukauppiaan mukaan lähtenyt lukkarintytär

Kuhmossa kuoli 5.1.1833 "vanhuuteen" 71 vuoden ja 10 kuukauden ikäisenä leski Stina Sophia Jemteen. Hän oli syntynyt Laukaalla 23.3.1761 lukkari Esaias Jentenin ja vaimonsa Kristiina Sevonin torppaan. Näin asiaa ei kerrottu vuonna 1900, vaan tuolloin sanottiin kyseessä olevan herraskartano. Sinne saapui talvella 1783-1784 Kuhmon Timoniemen kyläkunnasta lähtenyt isäntä Paavo Kumulainen, joka muiden seudun isäntien tapaan hankki lisäelantoa kulkukauppiaana. "Laukku seljässä samosi hän ympäri Suomen nientä ja ollen pulska nuori mies veti hän kaikkien huomion puoleensa kulkiessaan kaupanteossa."

Lukkarilassa kulkijan laukun ympärille saattoi kerääntyä useampi sisarus. Naimattomia olivat vielä Kristiina Sofian pikkusiskot Anna (s. 1764), Liisa (s. 1770) ja  Matleena (s. 1772). Hän ja Anna muodostavat monikon, joten "Talossa löytyi myöskin naima-ijässä olevia tyttäriä." Kertomus ei vaikuta kovin luotettavalta, mutta kun kerran aloitin, niin lainataan loppuun asti.

Eräs näistä, Kristiina Sofia nimeltään, rakastui nuoreen Kuhmolaiseen ja kun hänelle kerrottiin että Komulaisella olisi Kuhmossa komea talo, niin ei hän ollenkaan epäillyt ruveta laukunkantajan vaimoksi. Niin lähti viimein nuori parikunta ajamaan Kuhmoa kohti.

Nuori vaimo kuvitteli mielessään sitä onnea, minkä hän nyt oli saavuttanut, kun pääsi rikkaan talon emännäksi. Siinä he yhdessä ajoivat useampia päiviä ja saapuivat vihdoin Kuhmon kirkolle. Kun pappila alkoi näkyä, luuli tuo nuorikko sen olevan Timoniemen komean talon, mutta siihen vastasi miehensä, että komeampi on hänen talonsa sillä 12 piipusta siitä savukin lähtee. Kun sitten Timoniemen huonoon, pikkuiseen röksään saapuivat, sanotaan Jenténin mamselin katkerasti itkeneen, kun oli tullut petetyksi. Onnellisesti lienee hän täällä kuitenkin loppu-ikänsä elänyt, ahkerasti näkyy hän käyneen ripillä ja kirkonkirjain mukaan kuoli hän 71 vuoden vanhana v. 1833. Aina näihin päiviin asti on hänen muistonsa säilynyt kansan suussa ja hänen kerrotaan myöskin tuoneen ensimäiset potatit Kuhmoon.

Mitä hänen mieheensä Paavo Komulaiseen tulee, niin on hänestäkin olemassa eriskummallisia kaskuja. Hänen kerrotaan olleen erinomaisen hiihtäjän. Suksetkin kuuluu hänellä olleen kummalliset: lyly oli tehty vanhasta janahuksesta, joten se oli ollut liukas kuin jään pinta, sivakkana oli hänellä ollut poronkoivella pohjustettu suksi, jolla oli lykkinyt tavattoman nopeasti.

Eräänä Pääsiäisaamuna oli hän lähtenyt hiihtämään Sotkamon kirkolle, jonne tulee noin 7 peninkulmaa. Ontojärveä oli hän mennä lykkinyt sellaisella vauhdilla, että eräs mehtikanakin, joka oli muutamasta saaresta lähtenyt lentää jotkottamaan samaan suuntaan, oli jäänyt Komulaisesta jälelle. Sotkamon kirkolle oli hän saapunut kirkkoaikana samana päivänä ja kun häntä ei tahdottu uskoa niin pitkän matkan noin vähässä ajassa hiihtäneeksi, oli hän lyönyt vetoa, että vielä samana iltana hiihtäisi Kajaaniin ja saapuisi sinne ennemmin kuin kukaan parhaimmallakaan hevosella ajaja. Ja niin kävikin, että Komulainen saapui Kajaaniin samana päivänä, mutta hevonen, jonka piti tavallaan juosta kilpaa hänen kanssansa, oli matkalla kuollut. (Kajaanin lehti 3.2.1900) 

Lentiiran kirkonkylä 1892

Akseli Gallen-Kallelan
maalaus Lentiirasta 1890
Gallen-Kallelan museo

Santeri Ivalo matkusti Pohjois-Suomessa kesällä 1892: "Pohjois-Karjalan Nurmeksesta poiketaan Kuhmoon, sieltä Lentiiraan, Kiannalle, Hossaan, Kuusamon kirkolle, Alakitkaan, Paanajärvelle, Tavajärvelle ja taas vaikka eri jälkiä Kiannan, Hyrynsalmen ja Ristijärven kautta Kajaaniin." Joulumarkkinoille ilmestynyttä kirjaa Tuokiokuvia matkan varrelta Ivalo ei halunnut kutsua matkakertomukseksi, mutta matkan havaintoihin se perustuu.

Lentiiran kirkonkylää katsellessa tulee mieli tahtomattakin tekemään epäileviä arveluita, tokko koskaan tulevaisuudessa, vaikka sivistys ja viljelys kuinka edistyköön ja levitköön meidän maassa, tuommoinen sydänmaan nurkkakunta voinee siitään elpyä ja seurata muiden askeleita vaurastumisen tiellä. Siltä näyttää puuttuvan kaikki mahdollisuudet siihen. Laiha ja hallainen maa ei voi elättää suurempaa asukasmäärää. Vuosittain täytyy liian väen joka talosta siirtyä pois, ja tavallisesti nuoret ja voimakkaat juuri muuttavat kotikulmalta hakemaan elantoaan Venäjän puolelta taikka muualta Suomesta, taikka, kuka suinkin pääsee, Ameriikasta. Luonnolla ei ole, metsiä lukuunottamatta, tarjottavana minkäänlaisia tuotteita teollisuuslaitoksiin, ja metsäinsä hävittämisestä pitää elävä sukupolvi jo kyllin huolta. Kalastus on huonoa, metsästys ei kannata… Lentiira näyttää todellakin olevan tuomittu elämään ja kuolemaan semmoisenaan erakolla kulmallaan.

Niin se näyttää, mutta voi se olla erehdyskin. Kenties untelo kansa vielä itse herää etuaan valvomaan ja ajamaan. Henkinen virkoaminen voi pian synnyttää vilkkaampaa aineellista toimeliaisuutta ja edistymistä, ja ensimmäisiä merkkejä siihen suuntaan on jo olemassa. Lentiiran kirkolta hiukan pohjoiseen päin rakennetaan parhaillaan kansakoulutaloa. Pojat ja tytöt saavat siellä tilaisuuden ammentaa tietoa ja valistusta, jota vailla heidän isien ja äitien on täytynyt olla, ja he voivat kasvaneina ainakin, siinä suhteessa asettua muiden kansalaisten rinnalle ja sovittaa tietonsa elämäänsä. Toisellakin, suoranaisemmalla, tavalla tulee Lentiira piakkoin vedetyksi muun maan yhteyteen: äsken on alettu rakentaa sinne maantietä Kuhmon kirkolta, ja se tulee epäilemättä valmistuttuaan tekemään liike välityksen helpommaksi ja vilkkaammaksi, varsinkin kun on tarkoitus jatkaa maantietä Lentiirasta rajalle asti, joten jonkunlainen väylä kääntyisi tällekin kulmalle. Kenties vielä joskus maailmassa kuivataan Lentiiran laajoja, kylmiä soita, kenties sen kansa oppii säästävämmin ja edullisemmin hoitamaan salojensa aarteita, metsiään, kenties vielä viljelys ja yritteliäisyys saa paremman jalansijan tässä nyt vielä raivaamattomassa sydänmaanseudussa.

Eihän sitä tiedä. Voipihan, jos olosuhteet ovat suotuisat, kansan vaurastuminen muutamissa vuosissa käydä enemmän eteenpäin kuin vuosisatojen kuluessa sitä ennen. Tämä kansa on ainakin vielä ytimeltään tervettä, voimakasta, pilaantumatonta; täytyyhän senkin kukoistusvuoron kerran tulla. Antaapas ajan kulua. Voipihan ehkä tulla aika semmoinenkin, jolloin Lentiiran kirkonkylä ei enää olekaan viimeinen Suomen kirkonkylistä eikä sen seutu sydänmaan seuduista synkin.

Saara Malisen liikkuva nuoruus

Saara Malisen (1861-1923) uskonnollisesta toiminnasta on Ossi Tammisto kirjoittanut blogissaan otsikolla Kuhmon korpimaiden horrossaarnaaja ja Japanin-ystävä Saara Malinen. Uskonelämä ei minua kiinnosta, mutta silmäillessäni Martti Tenkasen kirjaa Saara-äiti. Muistelmia Saara Malisesta ja hänen ystävistään (1954) kiinnitin huomiota liikkuvuuteen ja sen kuvaukseen.

Saara Malinen syntyi "Kuhmon pitäjän Lammasperän Hirvelässä, noin 14 kilometriä kirkonkylästä, tiettömien taivalten takana" 23.5.1861. Nälkävuosien aikana Saaran vanhemmat Juho ja Liisa luopuivat savupirtistään ja lähtivät lapsineen Venäjälle vuonna 1868. 

Kun Maliset vaivalloisen matkan jälkeen saapuivat Sungun kaupunkiin, kuoli perheen pää yllättäen ensimmäisenä päivänä työmaalleen. Leskiäidin ja Saara-tyttösen murheelle ei nyt ollut rajoja, heidän kun täytyi selviytyä perin heikolla venäjänkielen taidollaan virasten ihmisten parissa kaukana vieraalla maalla, vailla miehistä tukea. Hätäänsä he eivät keksineetkään muuta keinoa kuin lähteä vaatimattoman hautaustoimituksen jälkeen takaisin köyhään ja karuun Kainuuseen.

Matkaa äiti ja tytär tekivät jalkaisin. Näin ollen heidän oli vietettävä yönsä milloin missäkin. Joskus he joutuivat yöpymään arveluttavissa hökkeleissä, joissa rosvoaminen oli hyvin yleistä, vieläpä pienempienkin omaisuuksien tähden.

Kuhmoon palattua 7-vuotias Saara laitettiin paimeneksi. Tultuaan vanhemmaksi sai piian paikkoja Kuhmossa, kunnes päätti lähteä toisaalle.

Matkaevääkseen hän paistoi nauriskukon. Kun eväs ja vähät tavarat oli laitettu "nyyttiin" ja matkaraha 50 penniä otettu mukaan, alkoi Saaran matka halki monien kylien ja synkkien metsien, soiden ja rämeiden, länttä kohti.

Saara pysähtyi ensiksi työhön Nurmekseen ja palveli siellä hetken kahdessa eri talossa. Mutta kun elämä ei siellä näyttänyt juuri Kuhmoa paremmalta, siirtyi hän yhä etelämmäksi.

Lieksassa hän sai palveluspaikan sellaisesta talosta, jossa palvelija pantiin nukkumaan rengin kanssa samaan huoneeseen. Saara huomautti tästä emännälle, ettei hän voi suostua sellaiseen maineensakaan vuoksi.

Emäntä lienee katsonut Saaran käytöksen turhaksi hurskasteluksi ja kuin maan tapojen loukkaukseksi, eikä suostunut peruuttamaan määräystään. Mutta ei tinkinyt Saarakaan vaatimuksestaan, vaan keräsi vähät "kapistuksensa" ja päätti matkustaa aina Karjalan pääkaupunkiin Viipuriin asti.

Rautatietä ei silloin vielä ollut Lieksasta Viipuriin. Matkaa oli tehtävä jalan tai kestikievarin kyydillä. Saara joutui käyttämään näitä molempia tällä pitkällä matkalla.

Viipurin tullessaan Saara oli noin 18-vuotias eli elettiin suunnilleen vuotta 1879. Palveluspaikkoja löytyi seuraavina vuosina useita ja "hän palveli hetkisen erästä kenraalia ja vieläpä kuvernööriäkin." "Ylhäissäätyisten isäntiensä mukana Saara sai käydä Puolan pääkaupungissa Varsovassa ja Pietarin miljoonakaupungin vilinässä." Takaisin kotiseudulleen hän lähti 29.9.1886.

Valeuutinen Nälkämaalta

Suometar julkaisi 6.3.1857 otsikolla Kamala tapaus seuraavan tekstin.

Kuhmon seurakunnassa muuan mökkiläinen piti mennä kylältä apua perheelleen etsimään. Tylyyskö vaiko tyhjyys oli syynä, vaan hänen täytyi painaa aina Kajaniin. Mutta kauvan kuin viipyi kotoa, läksi hänen vaimonsa suksilla kuulustelemaan, minne miehensä joutui. Taivalpa oli hänelle pitempi kuin ikä, hän oli suksilta suistunut ja siihen kuollut, arvaten nälkään nääntyneenä. Kuin nyt mies Kajaanista kotuisi, oli tuotu apu perheellensä tarpeetointa, sillä 3 lapsensa olivat nukkuneet nälkään, samoin olivat lehmät ja lampaat navetassa kuolleet, kuin ei ollut konnun (heinän) antajaa. Ainoastaan yksi lehmä piti hengissä olleen. — Nän kuuluu Kiannolle. E. Bisi.

Henkiinjääneen lehmän tapainen yksityiskohta antaa uskottavuutta, mutta selaamalla Kuhmon haudattuja en löytänyt mitään sopivaa. Ulkoistin totuuden tarkistuksen sukututkijoiden FB-ryhmään, jossa Kari Kujansuu pian jakoikin leikkeen vapunpäivän Suomettaresta, jonka toimitus ei ole nähnyt kuulopuheen julkaisussa omaa vikaansa.

Kuhmoniemen pappi inttää sen "kamalan tapauksen" perättömäksi, jonka E. Bisi kertosi n:rossamme 10 kuulleensa Kiannolla, ja sanoo ett'ei yhtään henkeä siellä ole nälkään kuollut, vaikka puute on tässä Sotkamon kappelissa suuri. Hän kiittää seurakuntansa puolesta kaikkia niitä, jotka ovat kiiruhtaneet katovuodelta raskaasti kohdatuita Kuhmolaisia auttamaan. — Hänen kovat soimauksensa E. Bisiä vastaan eivät sitä vastaan ole papillisia; sillä Bisi sanoi suoraan, että hänen kertomuksensa oli kulkupuheita, jonkatähden hänen ei tarvitse vastata kertomuksen totuutta. Syytettävämpi on pappi itse, joka ei ole julkisuuteen lähettänyt kertomusta seurakuntansa tilasta, niin ei olisi yleisön tarvinnut kuunnella kulkupuheita, jotka harvoin ovat tosia, vaan joita, julkisten kertomusten puutteessa, lähtee liikkeelle ja uskotaan, kuin ne liikuttavat niin hätääntynyttä paikkakuntaa kuin Kuhmoniemen tiettiin tänä talvena olevan. 

Se oliko Kuhmon kappalainen Anders Nils Holmström lähestynyt Suometarta suoraan jää epäselväksi. Ainakin hän oli lähettänyt oikaisun Helsingfors Tidningariin, joka julkaisi sen 15.4.1857.

Suomussalmen eli Kiannon lukkari Erik Bisi oli ilmeisesti monien paikkakunnalta Suomettareen ja Oulun Wiikko-Sanomiin lähetettyjen sanomien tekijä E. B., sillä muita sanomalehtikirjoittajia ei paikkakunnalla ollut (Suometar 28.12.1860). Hänet esittelee niin Kansallisbiografia kuin Wikipediakin.

Kuvitus: Anders Ekman: Lappalaisukko suksilla, etualalla oikealla pensas, 1850 - 1855. Kansallisgalleria

Kärnä lähti kävelemään 1799

Talonpojan poika Christer Kärnä lähti Sotkamosta joulukuussa 1799 eikä palannut, joten vaimonsa Sigrid Heikitär kuulutti hänen peräänsä ilmoituksella sanomalehdessä Inrikes tidningar 22.6.1803.

Hiskistä löytyy pariskunnan lapsien kasteita 1792-1798 Kuhmon seurakunnasta. Korpisalmen talossa numero 9 asuivat siis Christer Olai Kärnä ja Sigrid Johs Heikitär. Näillä tiedoilla on helppo löytää perhe (ennen Christerin poistumista paikkakunnalta) Kuhmon rippikirjasta 1794-1800, jossa sievästi syntymäajat jatkotutkimusta varten. Pariskunnan nimiä vastaava avioliitto Kuhmossa 3.3.1791, siinä Sigrid talonpojan tytär Lenduan talo 60:stä.

Sigrid on vielä seuraavassa rippikirjassa kirjattu Korpisalmelle (mutta miestään ei), mutta muutti sitten taloon, jonka jälkeisestä muutto/kuolinmerkinnästä en saa selvää. Sopivan ikäinen "enka Sigrid Heickinen" kuoli Kuhmon Korpisalmen talossa 15 16.11.1841. Rippikirjan 1840-1847 perusteella poikansa isännöimässä talossa, edellisessä rippikirjassa 1833-1839 Olof Pääkkösen vaimona, samoin kuin rippikirjassa 1826-1832, 1819-1825, 1811-1818, jonka jälkeen päädytään samalle sivulle, josta etsin muuttomerkintää. Epäselvä alue olikin rippimerkintöjä eikä muuttoja?

Myöhemmin isännäksi nouseva Henric on Hiskin perusteella syntynyt aviottomana lapsena 4.9.1801. Samoin Helena Lisa s. 12.6.1804. Mutta vuonna 1808 syntynyt Olof vanhempinaan "Olof Ol: Pääckönen " & " Sigrid Heikitär" (kaksi eri kastetta). Henric ja Helena on rippikirjan sivulla merkitty Olafin lapsiksi, mutta Sigridin avioliittoa Olof Pääkkösen kanssa ei Hiskistä tunnu irtoavan. Ehkä sitä ei ollut?