Vieraana kangasniemeläisessä talossa

Kangasniemen kirkkoa

Htm, CC BY-SA 3.0

Wikimedia

Heikki Laitisen Kertomus Kangasniemen pitäjästä Mikkelin läänissä (1875), jossa sana 'eli' tarkoitti ajan tapaan sanaa 'tai', selostaa seuraavaa

Jos vieras tulee taloon, olkoonpa se vaikka oma veli, niin sen ensin pitää joku aika istua penkillä eli seista — kummin tahtoo — jolloin tervehdyksen ja kuulumisten kysyttyä hänelle pidetään hyvin harvaan puhetta. Kun näin kylliksi on istuttu eli seistu, niin sitte isäntä vie vieraan ylöstupaan eli hänen puuttuessa emäntä tekee saman tempun, jolloin siellä tarjotaan viinaa eli kahvia, konsa ei ruokaa annettane. 

Ruokana vieraalle tavallisesti annetaan eli pidetään, että kannetaan yksi eli pari leipää päälletysten pöydälle, joista pieni arpa otetaan pois, kukkurapää lautanen voita, kupillinen kaloja, raavasjalka eli lampaan nivuset tahi käpälä paistina ja joku raaka kypsentämätön möhkäle sianlihaa, maitoa tuopillinen eli kaljaa kapallinen, kuta heistä käsille sattuu. Keittoruokaa saa silloin vieraskin suuren kupillisen eteensä, kuin koti-perheellenkin sitä on valmistettu. Nyt on Jumalan viljaa edessä, ettei syöjää takaa näy. 

Ruoka-astiat usein ovat paremman siisteyden puutteessa, eikä inhota sitä vaikka mustalaisten tahi mimmoisten rahka-suiden kanssa yksistä astioista yksissä syödään ja juodaan. Maito- ja lasiastioista myöskin naastius puuttuu. Asuntohuoneiden lattiain likaisuus ynnä ikkunalasien, pöytäin, rahien, penkkien pesemättömyys ja pyyhkimättömyys, porstuain ja rappuisten siistimättömyys, makauslavain, rovattien, sänkyjen peittämättömyys, vaatteiden penkkilöiltä korjaamattomuus ei ole mikään yleisesti tunnettu paha merkki, vaikka taloudessa usein löytyy 3—4 täysikasvanutta neitoista kokottamassa komeita sulhoja, vaan on heidänkin asumuksensa välistä kuin hiirenpesät; josta usein seuraa monta sairautta. 

Normaalia kotiseudun kaunistelemista tekstissä ei näy Ja Yrjö Waljakan mukaan kyseistä jaksoa

hänen olisi kumminkin pitänyt muokata — niin arvelivat hänen aikalaisensa, siinä lausuttiin monen mielestä liian karvaita totuuksia ja sepä se nostikin Laitista vastaan Kangasniemessä erikoisen mielipahan. Hänen historiansa tuli -uhatuksi polttoroviolla ja sanotaan, että ilman sen kirjoittamista L,. olisi luultavasti saanut pitää paikkansa ja virkansa kansakoulussa! 

Waljakan Kyläkirjaston kuvalehdessä 5/1916 julkaistusta pitkähköstä artikkelista selviää, että Laitinen oli syntynyt torpparin poikana Kangasniemellä 26.10.1832. Papin avustuksella hän pääsi koulutielle ja monien vaiheiden jälkeen takaisin Kangasniemelle, jossa hän kuoli 29.4.1882. Waljakka seuraa häntä paikkakunnalta toiselle, mutta näyttää siltä, että Laitisen elämästä olisi paljon enemmänkin kerrottavaa. Keräämäänsä aineistoa oli vuonna 1916 SKS:llä ja Muinaismuistoyhdistyksen arkistossa. Ainakin ensiksi mainitussa edelleen "Puheita, muistikirja, käsin kopioitu anatomian kirja ym."

Kotipitäjässä Laitista ei ole unohdettu. Yleisten kirjastojen digitoimissa aineistoissa on kaksi 1980-luvulla tehtyä kotiseutuperinnejulkaisua, joissa Heikki Laitinen on asiasanana.

Kapteeni Gisselkorsin elämästä

Matrikkelitietojen [1] mukaan Joachim Gustaf Gisselkors syntyi 18.11.1730 Lappeenrannassa. Isänsä Gustaf Gisselkorss oli Pohjanmaan jalkaväkirykmentin vänrikki, jonka virkatalo oli Laihialla eli lienee ollut jollain komennuksella? [2] Komppanian vaihdon jälkeen isän virkatalo oli Uudenkaarlepyyn pitäjässä ja niinpä viitisen vuotta myöhemmin syntyneet sisarukset kastettiin Uudessakaarlepyyssä. Kun Uudessakaarlepyyssä helmikuussa 1736 pidettiin rovastintarkastusta, kirjattiin huomautus

”Dock måste man med ängslan förnimma, att här äro några, som vikit ifrån sann trones lära: nemligen länsmannen härstädes Lorens Nordmans hustru Catharina Asplund och herr fänriken Gustaf Gisselkors.”[5]

Isä Gustaf oli saanut virallisesta linjasta poikkeavat uskonnolliset ajatuksensa vuonna 1736 maasta karkotetuilta Eerikinpojilta. Siitä omaksuiko poika isänsä separatistisen uskon ei ole tietoa. Ainakin Joachim seurasi isänsä uraa armeijaan kirjautuen vapaaehtoisena Närpiön komppaniaan maaliskuussa 1750, erosi toukokuussa 1754 ja värväytyi Cronhielmin rykmenttiin tammikuussa 1755. Mahdollisesti/ilmeisesti tämän rykmentin riveissä Joachim lähti (isänsä tavoin) Pommerin sotaan, jossa hän kesällä 1757 vaihtoi takaisin Pohjanmaan rykmenttiin.[1&2]

Posttidingar 31.3.1783

Pommerin sodan ruotsalaisissa ees-taas taas-ees -vaiheissa Joachim oli vuonna 1758 viholliskontaktissa Demminissä sekä Eggesinissä. Hän jäi vihollisen vangiksi Peenemünden skanssilla vuonna 1759 ja pääsi vapaaksi vasta vankien vaihdossa 7.8.1761. Hän ehti vielä lisäämään taistelujensa listaan Neu-Kalenin 1762. Mahdollisesti sotakokemuksen ansiosta uransa eteni sitten arvosta toiseen, kunnes Joachim sai viimeisen ylennyksensä kapteeniksi erotessaan armeijasta 53-vuotiaana 19.3.1783.[1&2]

Joskun vuoden 1773 jälkeen Joachim oli mennyt naimisiin Catharina Christina Asplundin (s. 1744) kanssa. (Sitä oliko vaimo sukua pietisteihin kuuluneelle Catharina Asplundille (s. 1690), en ole onnistunut selvittämään. Ennen avioliittoansa Catharina Christina asui ainakin Närpiössä [6].) Avioliitossa syntyneet lapset kuolivat pienokaisina ja ilmeisesti kahdestaan muutettiin viimeisestä virkatalosta eli Lapuan Liuhtarista Kangasniemelle Pöyhön kylään [3]."Miehuutensa iällä oli hän kuuluisa, suuren voimansa tähen; sillä hän oli niitä vanhan kansan uroja, joilla olivat kourat kuin karhun kämmenet."[4]

Mahdollisesti päätyminen Itä-Suomeen liittyi siihen, että Joachim oli vielä kerran Kustaan sodassa kirjautunut armeijan palvelukseen ja "Porrassalmen tappelussa Mikkelin Pitäjässä läpi-ammuttiin hänen reitensä."[4] Pöyhöllä samassa taloudessa asui isosiskopuolensa Ulrica aviomiehensä kanssa. Joachimin vaimo - oltuaan jonkin ajan ollut sokea - kuoli 4.9.1802 ja Ulrica 29.12.1802.[3]

Tämän jälkeen Joachim on muuttanut Kangasniemen Kutemajärven kylään. Todennäköisesti siellä

eksyi hän kerran ongella ollessansa suureen syvänmaahan, ja oli siellä ilman ruuata kolmatta päivä kauheassa sateessa, ennenkuin hän sieltä hakemalla löyttiin. Pari vuotta sen jälkeen paloi hänen kartanonsa, muun väen kirkossa ollessa. Tämän kautta joutui hän melkein suureen köyhyteen, jota kuitenkin huojensi hänellen Ruotista maksettu pensioni. Hän oli erinomaittain jumalinen, siveä käytöksestänsä, ei polttanut tupakkata eikä ryypännyt viinaa jonka tähen hänellä myös oli aina kuolema-päivänsä asti sangen hyvä terveys ja niin tarkka näkö, että hän vielä vimeisillä ajoillansa taisi ilman varasilmitä kirjoittaa ja lukea hienoakin kirjaa.[4]

Joachim Gustaf Gisselkors kuoli 90-vuotiaana kesäkuussa 1820.

[1] C-B. J. Petander: Kungliga Österbottens regemente under Gustaf III:s tid. Arkiv för svenska Österbotten nr 13 / Skrifter utgivna av svensk-österbottniska samfundet nr 32. 1975, s. 215
[2] Kaarlo Wirilander: Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718-1810. Virkatalonhaltijain luettelot. Suomen historiallinen seura, käsikirjoja III. 1953 (Gustaf Gisselkors: #822, #823, #783, #768, #774, #766, #812; Joachim Gustaf #817, #799, #822, #813)
[3] Lapuan rippikirja 1769-93 s. 70, Kangasniemen rippikirja 1790-1796, s. 227, 1797-1803, s. 230, 1804-1814, s. 122, 1815-1825, s. 155
[4] Turun Wiikko-Sanomat 15.7.1820
[5] André Swanström: Separatistledare i 1700-talets Österbotten. 2004 (pdf)
[6] Närpiön rippikirja 1767-1772 (Teir)?, 1771-1776 s. 193, 1774-81 (Kåtanas)

Riti rati ralla, tuli talvi halla...

Vieläkin päiväkodeissa laulatettavan Riti rati rallan sanoittajalla Maija Konttisella on (tätä kirjoittaessani) niukka Wikipedia-sivu. Sen täydentäminen verkosta löytyvin tiedoin osoittautui yllättävän haastavaksi. Alkaen siiitä, etten löytänyt syntymäaikaan sopivaa kastetta Kangasniemeltä. Innostuin vaivautumaan kirjastoon asti lukemaan matrikkeleja (*), joista löytyi vaihtoehtoinen päivämäärä 3.9.1873, jolle puolestaan löytyi kastemerkintäkin.

Maijan eli virallisesti Ida Marian vanhemmat olivat nahkuri Petter Johan Konttinen ja Ida Heikkinen, jotka olivat muuttaneet Kangasniemelle vuonna 1872 Juvalta (RK 1869-77 s. 232, LK 1870-77 s. 232). Ida Maria ja kaksi pikkusiskoaan Lydia (s. 24.5.1878) & Hilja (s. 24.12.1879) menettivät isänsä 18.3.1883 keuhkokuumeeseen (RK 1881-1890 s. 204).

Petter Konttisen perukirjaa en etsinyt, joten jään epätietoiseksi siitä, millä resursseilla Maija Konttisen äiti on leskeksi jäätyään lähettänyt esikoistyttärensä Mikkeliin tyttökouluun, jonka tämä aloitti ensimmäiseltä luokalta vuonna 1883. Viimeistä kouluvuottaan 1890 Maija Konttinen muisteli myöhemmin näin

Vaikka heillä oli pitkät, melkein maataviistävät hameet, olivat he kuitenkin suuria, vallattomia lapsia nuo senaikaiset seitsemäsluokkalaiset. He riemuitsivat elämästä. Hyppäsivät lautaa ja heittivät volangia koulun pihalla, tanssivat ryssää (karamankkaa) koulun rappusilla ja näyttelivät "Kilikalikassista" luokkahuoneissa. Talvisin laskivat he Naisvuorella suurella reellään kilpaa lyseolaisten kanssa. Ja hurahuttivat joskus rohkeuden näytteeksi läpi lankkuaitojen rauhallisten talonomistajien pihamaille. Taisipa joku heistä syksyisin ja keväisin koulumatkallaan vielä ajaa Kirkkopuiston vihreiksi maalatuissa ristikkoporteissa "karuselliakin".

Eikä koulunkäynti päättynyt tyttökoulun päästötodistukseen vaan Maija Konttinen jatkoi Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa 1891-1894. Yhden matrikkelin mukaan hän on tämän jälkeen ollut kotiopettajana. Vuonna 1899 Maija Konttinen sai hospitanttina eli vuoden kurssituksella Jyväskylän seminaarista kansakoulunopettajan pätevyyden. Tällä hän pääsi samana vuonna Tampereen alemman kansakoulun opettajaksi (Tampereen uutiset 30.6.1899). Tampereelle muuttokirjaa ottaessaan pikkusiskonsa jäivät Kangasniemelle äidin ja isäpuolen talouteen (RK 1891-1900 s. 202, 665)

Tampereen osoitekalenterissa 1905 opettaja Ida Konttinen asuu Aleksanterinkatu 25:ssä ja 1908 Hämeenkatu 8:ssa. Seuraavana vuonna on Helsingin osoitekalenterissa kansakoulunopettaja I. Maria Konttinen asumassa Lapinlahdenkatu 7:ssa (samoin kuin konttoristi Hilja Konttinen, sisar?). Ida Maria Konttinen oli nimetty Helsingin alemman suomenkielisen kansakoulun opettajaksi missä toimessa hän oli eläkkeelle jääntiinsä asti.

Vielä Tampereella ollessaan Ida Maria Konttinen vilahtaa kerran sanomalehdessä Mustalaislähetyksen järjestämän kesäkurssin opettajana (Kotimaa 26.6.1907). Helsingissä hän oli vaalilautakunnan ja Savon seuran jäsen (Uusi Suomi 26.2.1919, Savotar 22.12.1919). Savon seuran iltamassa lausuttiin vuonna 1920 Maija Konttisen runo Rukkaset eli kuinka kaks' Savon Seuran naista kos' Savon Seuran suurinta (Savotar 31.12.1921). Uuden Suomen (27.4.1921) mukaan Konttisen myöhemmin toistettu esitys oli loistavan humoristinen.

Runojen lisäksi digitoiduissa aineistoissa on koulumaailman ulkopuolisia juttuja: "Portvornikan herrasväki" Muistoja ryssien ajoilta (Liikeapulainen 2/1920), Virkanainen Miina Möttönen sekä iinit ja riinit (Liikeapulainen 25-26/1921), Kaviaaria. Vanha laskiaisjuttu (Liikeapulainen 4/1928) ja Amalian putiikki (Liikeapulainen 5/1928).

(*) Mikkelin tyttökoulu 1879-1929. 1929, s. 34-39, 169
Mikkelin tyttölyseo 1879-1954. 75-vuotisjulkaisu. 1954, s. 217
Jyväskylän seminaari 1863-1937. Muistojulkaisu. 1937, s. 405
Helsingin suomalainen jatko-opisto 1881-1929. 1929, s. 396
Pentti Lempiäinen, T.I. Haapalainen: Virsiavain. Käsikirja virsikirjan käyttäjille. 1971, s. 151

Amalia Pesosen elämästä

Amalia Heddantytär Pesonen syntyi Kangasniemen rippikirjojen mukaan 11.1.1840 ja myöhemmän kertojan mukaan Laukaalla. Samaisen kertojan mukaan Amalia oli "kauniina, heleääänisenä kulkutyttönä oli osunut Kangasniemelle, jossa pääsi talonemännäksi." Tuon säätyään kohottavan avioliiton hän solmi tapaninpäivänä 1855 Matti Suurosen (s. 16.10.1828) kanssa. Edeltävän vuoden Amalia oli rippikirjan mukaan ollut piikana naapuritalossa. Jos syntymäpäivänsä pitää paikkansa, hän oli siis vain 15-vuotias naimisiin mennessään.

Avioliitossa syntyivät ainakin lapset Rosa 10.1.1858, Israel 15.6.1861, Basilius 25.2.1863, Filip 26.3.1864, Albinus 28.5.1867 ja Caleb 19.3.1870. Heistä Israel ja Basilius kuolivat lapsina.

Kotinsa oli Harjumaan Puustellissa. Amalian aviomies "oli nuoruuskuohunnan läpi elettyänsä vakava mies, liittyi vanhempana Suur-Savon rukoilevaisten uskonlahkoon, mutta kaatuvatauti vaivasi häntä, mikä haittasi talon asumistakin. Sukulaiset muistelevat, että hänellä oli myös »puriainen», jokin vatsavika, johon kerran haettiin kylästä muka tehoisaa lääkettä. Se lienee ollut jotakin elohopeasekoitusta. Määrä oli ottaa sitä hyvin vähän, mutta tuskaansa sairas nielaisi sitä ehkä liikaa ja kaatui kohta paikalla tuvan lattialle. Läsnäolijat havaitsivat hengen lähteneen."

Matts Suuronen kuoli joulukuussa 1871. Amalia "joutui jossakin määrin rempallaan olevia talonasioita hoitamaan, oli lahjakas ja hyväpäinen nainen, lukuhaluinen, mutta ei juuri erityisesti sovelias siihen vaikeaan tehtävään, mikä hänen osaksensa odottamatta oli tullut. Vaikeuksia lisäsi vielä, että hän luonteeltaan oli levoton, mieleltään kiivas ja epävakainen, taloustöihin haluton ja niissä epäkäytännöllinen."

Amalia solmi 1873 Josef Glafin (s. 23.3.1846) kanssa avioliiton, joka "ei liene lisännyt hänen elämänsä onnea eikä iloa, sillä mies oli kyllä toimekas raataja, mutta säilyneistä tiedoista päättäen raju luonnoltaan. Ei hän osannut, jos tahtoikaan, pitää koossa edeltäjänsä lapsia, joita oli kolme poikaa ja yksi tytär. Lapsipuolet pakenivat sukulaisten tai vieraiden ihmisten hoiviin omin päin itseänsä elättämään."

Glaf esiintyy positiivisemmassa yhteydessä Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä 14.2.1888: "Suomen Teollisuushallitus Tekee tiettäväksi: Teollisuushallitukselta ovat räätälimestari Matti Wäkewäinen ja Talollinen Josef Glaf anoneet patenttia heidän keksimällensä magneetin sitomisen parannukselle, jotta se ei koskaan voimaansa kadota, jossa tarkoituksessa hakijat ovat antaneet selitys sekä malli keksinnöstä."

Amalian vanhin lapsi eli tytär Rosa meni vielä 1870-luvun puolella itsekin naimisiin ja jäi elämään Kangasniemelle. Jonkinlaista iloa Amalia lienee saanut tästä ja siitä, että poika Filip lähti opintielle, kirjoitti ylioppilaaksi syksyllä 1886 ja pystyi vähistä varoistaan huolimatta opiskelemaan Helsingin yliopistossa, minkä jälkeen hänestä tuli osuustoiminnan merkkimies. "Äidistänsä Suuronen huolehti viimeiseen asti, vaikka oli varhain joutunut hänestä eroamaan. Vähistä varoistansa hän avusti äitiä huolimatta siitä, että tämä vielä elämänsä viime vuosina antoi merillä hukkuneelta pojaltansa perimänsä talo-osuuden miehellensä. V. 1901 hän toimitti äidin Helsinkiin sairashoitoa saamaan ja lähetti saattajan sairaan mukana, kun häntä parantumattomana kehoitettiin palaamaan kotia."

Merillä kuollut poika lienee Albin, jota kaivattiin lehdessä Sjömanswännen no 7/1889.

Amalia kuoli 27.5.1901. Hautausmerkintänsä mukaan hän oli kellosepän vaimo ja Josef Glafin tiedetään olleen myöhemmin kelloseppänä Vöyrillä.

Lähteet:
Niilo Liakka: Philip Suuronen. Suomen osuustoimintalehti no 12/1929
Kangasniemen rippikirjat 1849-1858 s. 50, s. 55, 1859-1868 s. 52, 1869-1877 s. 70,  1891-1900 s. 22, 1900-1909 s. 527
Lastenkirjat 1861-1869 s. 59
Vihityt, haudatut
Sjömanswännen no 7/1889
Kuva: Finnisch-ugrische Forschungen : Zeitschrift für finnisch-ugrische Sprach- und Volkskunde 1911