Kokemäenkartanon Ojalan torppaan tuli Urjalasta 1886 Juho Filp Sjöblomin perhe. Poika Juho Ivar Ojala (s. 11.12.1884 Urjala) otti passin 5.8.1909. Pikkusisko Aina Amalia (s. 24.1.1887 Kokemäki) otti passin 18.11.1910 ja saapui Hesperian-laivalla Liverpoolista Halifaxiin 16.12.1910 ilmoittaen vastaanottajakseen Juho-veljensä, joka tuolloin asui Wisconsinin Superiorissa. Siellä oli osoitteensa myös 5.8.1912 kun sisar Fanny Matilda (s. 4.10.1889) saapui New Yorkin satamaan Southamptonista St Louis-laivalla.
Ainan kanssa samalla laivalla matkusti 23-vuotias Aleksandra Lehtinen 9 kuukautta vanhan tyttärensä kanssa. Heitä jäi kaipaamaan Kokemäelle Aleksandran isä Juha Kulmanen.
Lähteet:
Kokemäki rippikirja 1881-1890 s. 538, 1891-1900 s. 658
Siirtolaisuustilaston aineisto, Kansallisarkisto
Ancestry.com. Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1912; Microfilm Serial: T715; Microfilm Roll: T715_1908; Line: 9; Page Number: 190.)
lauantai 5. maaliskuuta 2011
Turussa syntyneestä englantilainen
Ei ihan heti tule mieleen minkälainen kirjoitusasu nimellä olisi Turussa ja ilman tuoreen kansalaisen uutta kotipaikkaa, hänen loppuelämänsä tarinaa on melko hankala selvittää. Varsinkin kun tietoni englantilaisesta sukututkimuksesta perustuvat ainoastaan Who Do You Think You Are -ohjelmaan.
perjantai 4. maaliskuuta 2011
Päivä talonpoikien parissa
Valtakunnalliset sukututkimuspäivät alkoivat päivän seminaarilla, jolla oli otsikkona Talonpoikaistutkimuksen uusia näkökulmia. Istuin auditoriossa koko päivän, joten jotain raportoitavaa löytynee.
Aamun alkajaisiksi VP Toropainen tarjosi reippaan ja laadukkaan katsauksen Luvian talonpoikaispurjehdukseen. Minulla on yksi esi-isä Luvialta, mutta sisällöstä löytyi sovellettavaa akuutimpiin tarpeisiin. Kustaa Vaasan aikaan talonpojat tarjosivat kruununkyytejä, jollaisella Olof Ångermankin on voinut liikkua Uudeltamaalta Tukholmaan ja takaisin. Haettava lisätietoa. Muistettava aihe myös sitten kun palaan Porin porvarien pariin. He käyttivät samaa merireittiä ja Toropaisen kuvausta Tukholman satamameiningistäkin voi soveltaa.
Suvianna Seppälä kertoi 1500-luvun veroista, jotka ovat Olof Ångermanin myötä erinomaisen oleellista asiaa. Häpeäkseni en ole edelleenkään lukenut Seppälän väitöskirjaa alusta loppuun. Työlistalle! Esitelmässä hän korosti jälleen verotussysteemien erilaisuuksia ja monipuolisuutta. Päädynköhän kuitenkin lukemaan jokaisen sivun Ångermanin ajan Raaseporin voudintileistä?
Lounastauon jälkeen puhui Janne Haikari (jonka erinomainen väikkäri on myös kannesta-kanteen-lukemattomana hyllyssäni, vaikka siitä tänne olen tietoja useamman kerran lainannut.) Hän antoi terveellisen muistutuksen yleistysten vaarallisuudesta. Kaikki eivät toimineet niinkuin enemmistö tai yleisten arvojen ja normien mukaan oikein.
Riina Haanpään otsikko oli Muistitiedon käyttö sukututkijan apuvälineenä. Hänen esityksessään on miettimistä pidemmäksi aikaa. Osittain olen muistitietoa käyttäessä pyrkinyt ottamaan huomioon sen syntytilanteen, mutta aatehistorian kurssin ja tämä esityksen perusteella täytynee skarpata vielä lisää. Muistaa, että "muistelijan pyrkimyksenä on ymmärtää ja hallita menneisyyttään."
Jari Niemelä valotti Suomen pienviljelyvaltaisuuden taustaa. Erinomainen katsaus, joka resonoi oikeistoradikalismista väsäämääni esseeseen. Kerta toisensa jälkeen, 1960-luvulle asti, tehtiin poliittisia päätöksiä, jotka jakoivat maata pieninä paloina. Milloin milläkin perusteilla. Erikoiselta kuullosti, että 1910-luvulla pystyttiin Suomessa perustelemaan pineviljely kannattavaksi, kun Ruotsissa ja Tanskassa oli tultu päinvastaiseen tulokseen.
Viimeinen puhuja oli Sami Louekari otsikkonaan Talonpojat maisemaa muokkaamassa. Hän aloitti muistuttamalla maannousun yhteydestä kylien sijaintiin ja kertoi sitten muutamasta järvenlaskuhankkeesta Porin ympäristössä. Monista nykyajan ihmisistä järvien ja soiden kuivattaminen on luonnontuhoamista, mutta 1700- ja 1800-luvulla ajatukset olivat toisia. Eivätkä silloinkaan kaikilla ollut samoja ajatuksia. Säätyläinen, joka oli imenyt vaikutteita painetusta sanasta, ei painottanut samoja päätöksentekokriteereitä kuin talonpoika, jolla oli tarpeeksi tekemistä jo valmiiksi. Miten se kurssilla Päätöksenteko ja ongelmanratkaisu opittu juttu menikään? Päätöksen hyvyyttä voidaan arvioida vain päätöksentekijällä käytössä olleen tiedon varassa.
Aamun alkajaisiksi VP Toropainen tarjosi reippaan ja laadukkaan katsauksen Luvian talonpoikaispurjehdukseen. Minulla on yksi esi-isä Luvialta, mutta sisällöstä löytyi sovellettavaa akuutimpiin tarpeisiin. Kustaa Vaasan aikaan talonpojat tarjosivat kruununkyytejä, jollaisella Olof Ångermankin on voinut liikkua Uudeltamaalta Tukholmaan ja takaisin. Haettava lisätietoa. Muistettava aihe myös sitten kun palaan Porin porvarien pariin. He käyttivät samaa merireittiä ja Toropaisen kuvausta Tukholman satamameiningistäkin voi soveltaa.
Suvianna Seppälä kertoi 1500-luvun veroista, jotka ovat Olof Ångermanin myötä erinomaisen oleellista asiaa. Häpeäkseni en ole edelleenkään lukenut Seppälän väitöskirjaa alusta loppuun. Työlistalle! Esitelmässä hän korosti jälleen verotussysteemien erilaisuuksia ja monipuolisuutta. Päädynköhän kuitenkin lukemaan jokaisen sivun Ångermanin ajan Raaseporin voudintileistä?
Lounastauon jälkeen puhui Janne Haikari (jonka erinomainen väikkäri on myös kannesta-kanteen-lukemattomana hyllyssäni, vaikka siitä tänne olen tietoja useamman kerran lainannut.) Hän antoi terveellisen muistutuksen yleistysten vaarallisuudesta. Kaikki eivät toimineet niinkuin enemmistö tai yleisten arvojen ja normien mukaan oikein.
Riina Haanpään otsikko oli Muistitiedon käyttö sukututkijan apuvälineenä. Hänen esityksessään on miettimistä pidemmäksi aikaa. Osittain olen muistitietoa käyttäessä pyrkinyt ottamaan huomioon sen syntytilanteen, mutta aatehistorian kurssin ja tämä esityksen perusteella täytynee skarpata vielä lisää. Muistaa, että "muistelijan pyrkimyksenä on ymmärtää ja hallita menneisyyttään."
Jari Niemelä valotti Suomen pienviljelyvaltaisuuden taustaa. Erinomainen katsaus, joka resonoi oikeistoradikalismista väsäämääni esseeseen. Kerta toisensa jälkeen, 1960-luvulle asti, tehtiin poliittisia päätöksiä, jotka jakoivat maata pieninä paloina. Milloin milläkin perusteilla. Erikoiselta kuullosti, että 1910-luvulla pystyttiin Suomessa perustelemaan pineviljely kannattavaksi, kun Ruotsissa ja Tanskassa oli tultu päinvastaiseen tulokseen.
Viimeinen puhuja oli Sami Louekari otsikkonaan Talonpojat maisemaa muokkaamassa. Hän aloitti muistuttamalla maannousun yhteydestä kylien sijaintiin ja kertoi sitten muutamasta järvenlaskuhankkeesta Porin ympäristössä. Monista nykyajan ihmisistä järvien ja soiden kuivattaminen on luonnontuhoamista, mutta 1700- ja 1800-luvulla ajatukset olivat toisia. Eivätkä silloinkaan kaikilla ollut samoja ajatuksia. Säätyläinen, joka oli imenyt vaikutteita painetusta sanasta, ei painottanut samoja päätöksentekokriteereitä kuin talonpoika, jolla oli tarpeeksi tekemistä jo valmiiksi. Miten se kurssilla Päätöksenteko ja ongelmanratkaisu opittu juttu menikään? Päätöksen hyvyyttä voidaan arvioida vain päätöksentekijällä käytössä olleen tiedon varassa.
Höyhenillä taiteillut suojelusenkeli
Aurora Hirnin (s. 1.6.1833, o.s. Westzynthius) muistosanoissa sanomalehdessä Suomalainen 14.12.1906 hänen kuvattiin toimineen äidillisenä suojelusenkelinä Jyväskylän lyseon opiskelijoille. Sama rouva oli esitelty lehdessä Kotitaide A 06/1905 oheisella kuvalla ja otsikolla Eräs itseoppinut taiteilija. Yrjö Blomstedt kirjoittaa:Hänen taide- eli paremmin taideteollisuusalaansa kuuluvat kaikellaiset höyhen-, olki-, kalansuomu-, tuohi-, y. m. teokset, joista erityisesti taiteellisesti tehdyt, erivärisistä höyhenistä sommitellut maisemataulut ja komeat »kukkavihkoset» ovat huomiota herättäneet luonnollisuutensa, koristavan kauneutensa ja ihmeellisen tekniikkansa tähden. ...Artikkelissa on viehättävä lainaus rouvan omasta muistelusta
Hänen ammattitaitoaan ja tuotantonsa arvoa todistavat osaltaan monet tunnustukset näyttelyistä koti- ja ulkomailla. Mitaleja on hän saanut Tukholman näyttelyssä 1866 ja Helsingissä 1876. Diploomeista mainittakoon, paitsi Moskovassa saatua, Kööpenhaminassa 1888 ja Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 ansaitut palkinnot. Jyväskylän Kotiteollisuusnäyttelyyn 1900 hän vielä vanhoilla päivillään otti osaa moniaalla ihaillulla teoksella.
Kun veljeni luutnantti, sittemmin översti Westzynthius, joka v. 1853 oleskeli Odessassa, oli keväällä kotiutunut, huvitteli hän tapansa mukaan yhdessä ystävänsä, innokkaan metsästäjän, Julius v. Wrightin kanssa käymällä vesilintuja ampumassa. Se oli toukokuussa, jolloin linnut ovat pukeutuneet hääpukuunsa. — Ei tiedetty niiden rauhotuksesta mitään, sillä silloin sai niitä vielä ampua keväisinkin. — Hän oli tuonut niitä kotiin ison joukon paistiksi. Ne olivat välkkyvä-rintaisia, pehmeähöyhenisiä, ja äitini huomiota ne erityisesti kiinnittivät, sillä hän piti paljon kauniista höyhenistä. Hänellä olikin tapana niitä keräillä ja sitoa kimppuihin. Hän kokoili erikseen pitkät, komeat sulat ja kirjavat, eriväriset höyhenet ja hän löysi niissä paljon kaunista. Kun palvelijat kynivät lintuja, menin kyökkiin. Kopeloin höyhenkopassa etsien kauniita höyheniä. Silloin sattui käteeni yhteensykestyneitä niskahöyheniä. Otin ne sormieni väliin ja kun niitä silmäilin, huomasin, että ne muodostivat kukan, kauniin kiiltävälehtisen neilikka-kukan. Ihastuin tästä keksinnöstä; hain vispilän varvun ja lankaa palvelijain ompelukorista sekä sitaisin höyhentukkoni rihmalla varpuun. Tein useampia kukkia. Pehmeistä siipisulista, jotka vivahtivat viheriään, muodostin lehtiä. Näin sain kokoon pienen kukkakimpun, jonka vein äidille. Äiti tästä hyvin ilostui, samoin veljeni; ja kukkakimppuni pantiin vaasiin kaikkien nähtäväksi. Jatkoin höyhenkukkain tekoa valikoimalla tarkemmin höyhenet ja koetin yhä suuremmalla huolella niitä valmistaa. Kun teokseni alkoivat herättää vieraittenkin huomiota, päätin asettaa niitä näytteille.
torstai 3. maaliskuuta 2011
Teetuokio Klingen ja Tuomiojan seurassa
Töölön demarit olivat eiliseksi paikalliseen kirjakauppaan järjestäneet keskustelutilaisuuden otsikolla Historiankirjoitus politiikan välineenä. Olin ajoissa paikalla ja pääsin teekuppini kanssa istumaan pyöreän pöydän ääreen, joten olin vain runsaan metrin etäisyydellä esiintyjistä, Erkki Tuomiojasta ja Matti Klingestä. Tila oli lopulta niin täyteen ahdettu, että jos Klinge-allergiani olisi oireillut pahemmin, pois ei olisi ollut pääsyä. Mutta onneksi ainoa oikea ärsytyksen hetki oli kun hän sanoi, että politiikan historia ja aatehistoria ansaitsisi enemmän tutkimusta kuin arjen historia, joka hänestä on kansatiedettä. Olen eri mieltä.
Pöydällä oli kappale Margaret McMillanin kirjaa The uses and abuses of history (jonka luin viime vuoden puolella) ja kuvittelin keskustelun lähtevän sen kaltaisille linjoille. Mutta ei oikeastaan.
Miehet aloittivat toteamalla, että historia ja yhteiskunnallinen toiminta on läheisessä, jopa "insestisessä", suhteessa keskenään. Klinge luetteli historiaa tutkineita presidenttejä ja kehui Tuomiojaa. Tuomioja vei sitten keskustelun siihen, että elämme historiatonta aikaa, ettei historiaa tunneta tarpeeksi hyvin, kun Hesarinkin pitää erikseen selittää kuka on Josef Stalin. Klinge vastasi käytännönläheisesti, että aina kasvaa uusia ihmisiä, jotka eivät ole Stalinista(kaan) kuulleet.
Jatkettiin historianopetuksen puutteista, kunnes Tuomioja esitti "toisena ajatuksenaan", että 1800-luvulla autonomiaa puolustaessa historiaa vääristeltiin. Tämä kuullosti siltä, mitä olin tullut kuulemaan, mutta juuri silloin putosi (ihan oikeasti ja konkreettisesti) kirjahyllystä kirja "Maat ja kansat" ja Klinge inspiroitui puhumaan maantieteen ja historian yhteydestä. (Miun maun mukaista asiaa, varsinkin todetessaan Ruotsin historiankirjoituksen olevan fiksoitunut nykyisiin rajoihin.)
Tuomioja yritti palata lähemmäs otsikkoa väittämällä, että historiankirjoituksesta ennen 60-lukua (Kekkonen, suomettuminen) ei ole erimielisyyttä. Sen sijaan, että olisi puhuttu tämän mahdollisista poliittisista implikaatioista Klinge siirtyi tutkimuksen ja historiakulttuurin välisiin eroihin. Hämärän yleisökommentin jälkeen Tuomioja ryhtyi kritisoimaan muita maita, joissa lainsäädännöllä on yritetty kirjoittaa historiaa. Ei meillä tietenkään.
Sitten pari yleisökommenttia, joista toinen oli huomattavan pitkä monologi Sveitsistä, Leninistä, ja edustuksellisuudesta. Ajattelin olla yhtä vapautunut ja kysyin saamelaisten maanomistuksen, politiikan ja historian yhteydestä. Sain Klingeltä miniluennon maanomistuksen problematiikasta (tos-kii, ei ollut mitään uutta tietoa). Aloin vähitellen ymmärtää asuvani konsensuksen valtakunnassa, jossa historialla ei ole miesmuistiin tehty politiikkaa. Ainoa tapa käyttää historiaa väärin suomalaisessa politiikassa on jättää se huomiotta? Tämä oli ymmärtääkseni Tuomiojan tuomio Perussuomalaisista.
Yleisökysymys jokamiehen oikeudesta johti hyppäykseen demografiaan, jonka historioitsijat ovat laiminlyöneet. No, aihe tuli ainakin esiteltyä sillä ainoalla poliittisen historian luennolla, jolla istuin, ja tuli mukaan myös taloushistorian kurssin suorittamiseksi kirjoittamaani esseeseen. Mitäs seuraavaksi?
Takaisin Eurooppaan. Klinge oli jo aiemmin maininnut hankkeesta määritellä Euroopan lapsukaisille opetettava yhteinen minimioppimäärä. Tässähän on kyse historiankirjoituksesta politiikan välineenä, bravo! Todellinen yhdentyminen vaatii yhteisen menneisyyden. Nationalistisen historiankirjoituksen sijaan euroopplaista, mutta EI internationaalista. Klinge todisti (taas kerran) Euroopan monista yhteisistä asioista. Tuomioja muistutti, siitä, että historiankirjoitus eurooppalaisesta näkökulmasta ei saa tarkoittaa uusien rajojen vetoa. Jälkimmäisen kanssa samaa mieltä. Edelliselle olisin halunnut esittää pari vastaväitettä.
En saanut tähän mukaan ihan kaikkea puolentoista tunnin aikana tekemistäni muistiinpanoista, mutta suurimman osan kuitenkin. Eli en kovin paljoa saanut keskustelusta irti. Mutta olipa kokemus tuokin.
Pöydällä oli kappale Margaret McMillanin kirjaa The uses and abuses of history (jonka luin viime vuoden puolella) ja kuvittelin keskustelun lähtevän sen kaltaisille linjoille. Mutta ei oikeastaan.
Miehet aloittivat toteamalla, että historia ja yhteiskunnallinen toiminta on läheisessä, jopa "insestisessä", suhteessa keskenään. Klinge luetteli historiaa tutkineita presidenttejä ja kehui Tuomiojaa. Tuomioja vei sitten keskustelun siihen, että elämme historiatonta aikaa, ettei historiaa tunneta tarpeeksi hyvin, kun Hesarinkin pitää erikseen selittää kuka on Josef Stalin. Klinge vastasi käytännönläheisesti, että aina kasvaa uusia ihmisiä, jotka eivät ole Stalinista(kaan) kuulleet.
Jatkettiin historianopetuksen puutteista, kunnes Tuomioja esitti "toisena ajatuksenaan", että 1800-luvulla autonomiaa puolustaessa historiaa vääristeltiin. Tämä kuullosti siltä, mitä olin tullut kuulemaan, mutta juuri silloin putosi (ihan oikeasti ja konkreettisesti) kirjahyllystä kirja "Maat ja kansat" ja Klinge inspiroitui puhumaan maantieteen ja historian yhteydestä. (Miun maun mukaista asiaa, varsinkin todetessaan Ruotsin historiankirjoituksen olevan fiksoitunut nykyisiin rajoihin.)
Tuomioja yritti palata lähemmäs otsikkoa väittämällä, että historiankirjoituksesta ennen 60-lukua (Kekkonen, suomettuminen) ei ole erimielisyyttä. Sen sijaan, että olisi puhuttu tämän mahdollisista poliittisista implikaatioista Klinge siirtyi tutkimuksen ja historiakulttuurin välisiin eroihin. Hämärän yleisökommentin jälkeen Tuomioja ryhtyi kritisoimaan muita maita, joissa lainsäädännöllä on yritetty kirjoittaa historiaa. Ei meillä tietenkään.
Sitten pari yleisökommenttia, joista toinen oli huomattavan pitkä monologi Sveitsistä, Leninistä, ja edustuksellisuudesta. Ajattelin olla yhtä vapautunut ja kysyin saamelaisten maanomistuksen, politiikan ja historian yhteydestä. Sain Klingeltä miniluennon maanomistuksen problematiikasta (tos-kii, ei ollut mitään uutta tietoa). Aloin vähitellen ymmärtää asuvani konsensuksen valtakunnassa, jossa historialla ei ole miesmuistiin tehty politiikkaa. Ainoa tapa käyttää historiaa väärin suomalaisessa politiikassa on jättää se huomiotta? Tämä oli ymmärtääkseni Tuomiojan tuomio Perussuomalaisista.
Yleisökysymys jokamiehen oikeudesta johti hyppäykseen demografiaan, jonka historioitsijat ovat laiminlyöneet. No, aihe tuli ainakin esiteltyä sillä ainoalla poliittisen historian luennolla, jolla istuin, ja tuli mukaan myös taloushistorian kurssin suorittamiseksi kirjoittamaani esseeseen. Mitäs seuraavaksi?
Takaisin Eurooppaan. Klinge oli jo aiemmin maininnut hankkeesta määritellä Euroopan lapsukaisille opetettava yhteinen minimioppimäärä. Tässähän on kyse historiankirjoituksesta politiikan välineenä, bravo! Todellinen yhdentyminen vaatii yhteisen menneisyyden. Nationalistisen historiankirjoituksen sijaan euroopplaista, mutta EI internationaalista. Klinge todisti (taas kerran) Euroopan monista yhteisistä asioista. Tuomioja muistutti, siitä, että historiankirjoitus eurooppalaisesta näkökulmasta ei saa tarkoittaa uusien rajojen vetoa. Jälkimmäisen kanssa samaa mieltä. Edelliselle olisin halunnut esittää pari vastaväitettä.
En saanut tähän mukaan ihan kaikkea puolentoista tunnin aikana tekemistäni muistiinpanoista, mutta suurimman osan kuitenkin. Eli en kovin paljoa saanut keskustelusta irti. Mutta olipa kokemus tuokin.
Linkkiretki vanhoihin rakennuksiin
Museovirasto julkaisi viime viikolla rakennushistorian selvitysoppaan. Sen kunniaksi linkitän joitakin aikanaan löytämiäni opinnäytteitä:
- Laura Pekkanen: Eriksnäsin kartanon tuulimyllyn restaurointisuunnitelma
- Katariina Sommarberg: Urajärven kartanomuseon sivurakennuksen rakennusvaiheet ja dendrokronologinen iänmääritys
- Mari Lehtinen: Keisarinaseman I-II -luokan odotussalin katon salaisuus. Koristemaalatun pinkopahvin restauroinnin ja konservoinnin suunnittelu – etiikka ja käytäntö
- Elina Maijanen: Kolmannen luokan luksusta : Keisarinaseman III-luokan odotussalin ja matkatavaratilan koristemaalausten alustava rekonstruktiosuunnitelma ja vanhojen rakennuspaperimateriaalien tutkimus
- Tanja Lindfors: Salin seinien tutkimus ja konservointisuunnitelma : Kankaisten kartano, Masku
- Hanna Rotonen: Ainola : Interiöörien väri- ja pintatutkimuksia
- Lasse Karhu: Kaipiaisten rautatieyhteisön rakennukset : Kartoitus asema-alueen 1800-luvun lopun rakennuskannasta
- Leila Manninen: Kuistin käytöstä, historiasta ja korjauksesta : Nikkarityylisen kuistin korjaus
- Hanna Tuominen: Salinmäen ulkomuseon päärakennus : Vauriokartoitus ja korjaussuunnitelma
- Susanna Hietamäki: Valeenin talo : Kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuksen siirto [Lappajärven Tarvolan kylässä]
Tuija Saralampi: Kannuksen Kiistolan päärakennuksen alapohjan vauriokartoitus ja korjaussuunnitelma - Suvi Pajunen: Pentin tilan uloslämpenevän saunan muuttaminen savusaunaksi : Tarkastelua Venetsian julistuksen 1964 pohjalta
- Laura Salli: Kulttuurihistoriallisesti arvokkaan hirsirakennuksen seinien lisäeristäminen
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Mediajulkisuutta ja iltaohjelmaa
Sain kauan kaipaamaani mediajulkisuutta hieman yllättävässä paikassa. Tällä viikolla ilmestyneessä Kauneus & Terveys -lehdessä on Suhteet nyt -palstalla teemana sukututkimus ja pieni pätkä meikäläisestä. Muistaakseni (case Optio&Hesari) repäistyt lainaukset olivat sallittuja?
Samalla sivulla oli myös Erkki Tuomiojan kuva ja ketäs minä olenkaan juuri lähdössä kuuntelemaan otsikolla Historian käyttö politiikassa? Jos pääsen perille eikä Klinge-allergiani ylly voittamattomaksi, aiheesta lisää täällä huomenna.
Samalla sivulla oli myös Erkki Tuomiojan kuva ja ketäs minä olenkaan juuri lähdössä kuuntelemaan otsikolla Historian käyttö politiikassa? Jos pääsen perille eikä Klinge-allergiani ylly voittamattomaksi, aiheesta lisää täällä huomenna.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)