 |
| T. I. Haataja, Vaivaiskoivua Kasvava Saraneva. Taustalla Levitunturi. Kittilän Hoitoalue. 1917. Lusto, Metsähallituksen kokoelma V01001:3085. CC BY 4.0 |
Oulun Ilmoituslehti 09.08.1893:
Eräänä kauniina kesä-iltana lähti kahdeksan henkinen seurue Kittilän kirkonkylästä noin kahden peninkulman päässä sijaitsevalle Levitunturille.
Ensiksi matkustettiin Ounasjokea ylös venheellä peninkulman, jolla välillä on ylösmentävä kolmea kilometriä pitkää Riikonkoskea. Päästyämme kosken alle, lähtivät mukana olevat naiset astumaan likimäiseen taloon, jonka ohi meidän oli kuljettava. Me miehet sitävastoin saimme tehdä kovaa työtä sauvoessamme venhettä koskea ylös. Kaksi miestä jätettiin venheeseen sauvomet käteen, toiset taas vetivät venhettä nuorasta, joka oli sidottu venheen keulaan, kävellen pitkin joen rantaa. Tehtyämme työtä "täyden päältä", noin tunnin, saavuimme, saatuamme ensin isot vesirakot käsiimme, yllämainitun talon rantaan. Täällä olivat naiset meitä vastaan ottamassa ja tarjosivat meille "kylmästä tulijaisia", kuten Lapissa useasti sanotaan kahvia tarjottaessa, vaan miksikä ei nyt saisi käyttää "lämpimästä tulijaisia," sillä lämmin meillä oli, jotta "vesi tippui".
Juotuamme kahvin ja kyseltyämme talon isännältä mistä olisi paras alkaa tunturille kiipeämisen, jatkoimme vielä venhematkaa kolme kilometriä, jolla välillä myöskin täytyi vetää ja sauvota venhettä, kunnes saavuimme joen rannalla sijaitsevaan metsänvahdin torppaan.
Torpan laattiat olivat juuri maalatut, joten olimme pakoitetut nauttimaan illallista ulkona, huolimatta sääskeistä, jotka lentelivät ympärillämme, pitäen hekin huolta illallisestaan. Ruoka maistui erinomattain hyvältä, liekö sitte ollut ulkoilman vaikuttama ruokahalu, vaan ankaran työn synnyttämä — yhtä kaikki — ruoka näki kumminkin kyytinsä.
Kotoa lähtiessämme oli meillä aikomus vielä samana iltana kiivetä tunturin huipulle, vaan illan kuluessa oli taivas vetäytynyt pilviin, joten ei keskiyön aurinkoa olisi voinut eroittaa ja väsymys, joka ankarasta sauvomisesta tuli osaksemme, nämä molemmat syyt saivat meidät muuttamaan aikomustamme siten, jotta vasta seuraavana aamuna päätimme alkaa tunturille kiipeämisen.
Ilta kului hauskasti kahvia ja teetä juotaessamme — saatiinpa kuullu puhettakin, jota ei aina "pistoovata" näin Lapin raukoilla rajoilla. Yksi torpan huoneista, vielä keskitekoinen, määrättiin naisten lepopaikaksi; meille miehille oli vuode tehty aitan vintille.
Kun naiset olivat vetäytyneet "makuukamariinsa", menimme mekin vintillemme, vaan sääsket ja kova vuode eivät sallineet meidän uinahtaa, jonka johdosta palasimme jälleen taivasalle ja vietimme yömme laululla, tarinoimalla ja pilkkaan ampumisella.
Seuraavana aamuna kello 4 herätimme naiset ja juotuamme kahvin sekä vähän einettäkin haukattuamme lähdimme astumaan 8 kilometrin päässä sijaitsevaa tunturia kohti.
Heti torpasta lähtiessä alkaa jo ylämaa, jota kestää — lukuunottamatta kahta alamaata ja kahta pientä, vetistä laaksoa — tunturihuipulle asti. Nousu ei ole mitään vaivaloista, ennenkuin itse tuuturin rinnettä ylösastuessa, jota matkaa on noin puolitoista kilometriä, hyppäystä kiveltä toiselle.
Tämä viimeinen matka on hyvin vaivaloinen ja väsyttävä, vaan päästyään tunturille unhoittuu heti matkan hankaluudet sitä lumoavaa taulua katsellessa, joka kaikille suunnille leviää silmien eteen.
Joka suunnalle näkyy tuntureita, toinen toistaan korkeampia ja tuntureitten välillä isoja järviä ja jokia, joitten rannoilla siellä täällä näkee joko isoja kyliä eli yksinäisiä taloja. Lunta nähtiin vielä Pallastunturin päällä.
Näköpiiri, joka esiintyy silmien eteen, on arviolta noin 250 neliöpeninkulmaa — eli siis suurempi kuin Uudenmaan lääni. Nähdessään tätä laajuutta, muistuu mieleen Mooseksen katselemus Palestiinan maata. Vuori, jonka päällä Jumalan palvelija silloin seisoi, oli kaiketi tämän kaltainen.
Korkeammalle huipulle on pystytetty kivipylväs, joka vuosittain enemmän ja enemmän suurenee syystä, että huipulla kävijät aina siellä käyntinsä muistoksi lisäävät siihen kiviä. Patsaan ympärillä olevalle kalliolle on hakattu nimimerkkiä sadottain, ompa niinkin vanhoja nimikirjoituksia, että, päättäen vuosiluvusta, joka on nimen alle hakattu, ovat 90 vuoden vanhoja (vuosiluku 1802).
Tunturin päällä ei kasva muuta kuin siellä täällä joku vaivaiskataja, joka eroaa tavallisesta katajasta siten, että sen havut ovat paljoa pehmeämmät.
Nautittuamme sekä juhlallista näköalaa että raitista ilmaa, ilmaa semmoisia, jota ehdottelisin heikkorintaisille, neljättä tuntia, aloimme paluumatkaa taloon, josta olimme lähteneetkin. Paluumatka on helppoa — saapi vaan varoa ett'ei vauhti tule liian rajuksi jyrkänteellä.
Talossa emme enää viipyneet, vaan kannoimme kapineet venheeseen ja niin aika vauhtia koskea alas. Matka sujui nyt erittäin hyvin syystä, että vesi oli niin korkealla, jotta ei kiveä hakemallakaan olisi löytänyt.
Tyytyväisenä matkaan saavuimme samana iltana kotiimme.
