Lihmon kraatari Vesilahdelta

Ja tämä mies tiesi kertoa paljon myös eräästä virsisepästä, jota oli sanottu Joutilas-Matiksi. Vaikka ei sen nimi oikeastaan ollut Joutilas-Matti, mutta en todella muista enkä tiedä, mikä hän oikein oli kirkonkirjoissa. Mutta tavallisesti häntä sanottiin "Lihmon kraatariksi". Jos hän olisi saanut oppia ja sivistystä enemmän, olisi hänen nimensä varmaan nykyäänkin tunnettu. Nyt ei maailma edes tiedä hänen sukunimeänsä. Eikä sitä muistaakseni haudankaivajakaan maininnut. Mutta sama se, Joutilas-Matin nimellä seurakunta häntä kyllä muistelee.

Vesilahden kirkko 1892 Selim Lindqvistin otoksessa
Museovirasto, CC BY 4.0 

Näin esittelee nimimerkki Kah eli G. A. Heman omaelämäkerralliselta näyttävässä tekstissään Herätteitä (Suomalaisen sanomalehtiliiton albumi Suomalainen 1911) kulttuuripersoonan, joka Vesilahden ulkopuolella taitaa olla melko tuntematon. Seppo Liukon verkkosivun perusteella tämä Matti oli syntynyt vuonna 1775. Vesilahdella vuonna 1855 syntynyt Heman kertoo Matista vielä näin:

Kerran kertoi haudankaivaja, että se väliaikainen lukkari, joka pari vuotta oli ollut seurakunnassa ennen sitä silloista "ornaarilukkaria", oli ollut erinomainen laulaja, sillä hän oli huutanut "kaksi klassia" korkeammin kuin itse hauturi. Mutta oli ollut kokolailla "maistavainen". Oli kerran kirkossakin jouluna ruvennut laulamaan saarnavirttä ennenkuin edes "vaivainen syntinen" oli loppuun luettu. Sitä paitsi oli hän kerran pääsiäissäkin tehnyt pahan virheen, oikein ilkeän "trykveilin". Oli näet pannut numerot ensin tauluun takaperin ja ruvennut laulamaan virttä viimeisestä värsystä, vaikka piti ensimäisestä alkaa. Mutta kuinkas kävikään! Kun herra kanttori kerran pääsiäisen pikkupyhinä tuli Rautialaan, tapasi hän siellä Joutilas-Matinkin. Ja kun Matti oli vähän niinkuin päissään, katsoi kanttori velvollisuudekseen häntä nuhdella, ja lausui: Mitä se Matti täällä nyt pitää juhlaa kuin silmänterää? Siihen oli Matti vastannut näin:

"Joutilas juo joulunakin,
Pitää päänsä pääsiäissä,
Ei hän pappia pahenna,
Ei sekota seurakuntaa,
Eikä katkase "vaivasta syntistä". 

Ja sitten se oli katsonut kanttoria leikillisesti silmiin ja sanonut: "Joko piisaa?" 

Kanttori oli vaan yskähtänyt ja yrähtänyt ja saanut sillä kertaa kyllikseen.

Suntion koulu Vesilahdella

Nimimerkin Kah eli Vesilahdella kasvaneen G. A. Hemanin omaelämäkerralliselta näyttävä teksti Herätteitä julkaistiin Suomalaisen sanomalehtiliiton albumissa Suomalainen vuonna 1911. Se alkaa 1860-luvun alkupuolelle sijoittuvalla koulunkäyntikuvauksella. Ja nehän minua jaksavat viehättää. Varsinkin kun mainitaan laskutaitokin. Ja nainen opettajana.

Minä olin pantu suntiolle luvunlaskukouluun. Äitini kyllä osasi "räknätä" ne salaperäiset laskut, jotka sittemmin olen tavallisesta kertotaulusta ulkoa oppinut, ja isäni koetti monesti minulle selittää, mitä siitä tuli kun Vinkkilässä oli 5 veräjää, joka veräjällä 5 ämmää, joka ämmällä 5 kissaa, joka kissalla 5 hiirtä; mutta emmehän me siitä selvää kumpikaan oikein tarkoin saaneet, sillä emme osanneet "pännällä räknätä". 

Kirjoittamaan täytyi minun oppia niistä aakkosista, jotka koko kulmakunnan ainoa kirjoitustaitoinen henkilö, suutarin Miina, oli minulle tehnyt. Mutta luvunlaskua ei juuri sentään käynyt omin päin opetteleminen, varsinkin kun ei ollut varaa ostaa oikeata "räkninkikirjaa". Ja siksipä oli minun mentävä suntiolle kouluun. 

Ja pian minä siellä opin yhteenlaskun ja vähennön. Kertolasku oli jo aika "visaa" ja jakolaskuun sitä "huntramänttiä" vasta oikein tarvittiin. Sanomattomalla kunnioituksen tunteella kuulin suntion joskus puhuvan Kohman maisterin kanssa "murtoluvuista" ja "kolmiluvun laskusta". Oikein minua pelotti, sillä nämä ihmeelliset laskutavat tuntuivat minusta olevan ihanteen huimaavassa korkeudessa. 

Kovin ahkeraa ei kuitenkaan "lukua laskettu". Pidettiin pitkiä loma-aikoja. Ja paljoa enemmän minua miellyttikin laulut ja runonpätkät, joita suntio hyvällä tuulella ollessaan meille luki ja joskus lauloikin.

Torpparin pojalle suntion koti oli outo ympäristö.

Muistan vielä aivan hyvin, kuinka kodikkaalta ja hauskalta se suntion "sali" näytti. Minä, joka olin tottunut pirtin nokeen ja pahasti savuavan uunin tiuraan, pidin tätä "salia" melkein taivaan kuvana. Lattia oli aina puhtaaksi "kuurattu" ja osittain matoilla peitetty, katto vaaleanharmaaksi maalattu, ja seinät . Niin, ne seinät vasta merkilliset olivatkin! Ne olivat paperoidut ihan sanomalehdillä, taikka niinkuin siihen aikaan oli tapa sanoa: aviisilla. Vaikka suntio ei ollut mikään varakas mies, oli hänelle monta vuotta jo tullut "aviisit". Ja uskollisesti oli hän ne säilyttänyt. Paljon niitä oli hänellä talletettuina siteissä, jotka hän itse oli tehnyt. Mutta paljon niitä oli seinäpapereiksikin mennyt. Siinä sitä oli monta numeroa, taisipa olla koko vuosikertoja vanhaa Suometarta. Ja aina oli lehden "johtava" luettavissa, vaikka lehti olikin toiselta puolelta ruisjauhovellillä seinään liisteröitty.

Yrittäessäni löytää tämän suntion nimeä huomasin, että Vesilahdella oli apulaispappi, jota kutsutaan pitäjänopettajaksi.  Mutta suntion opetukselle oli erikseen tarvetta. G. A Hemanin kuva muistokirjoituksestaan Vartijassa 5-6/1917

Joulupäivän tunnelmaa

Norjalaisen joulukortin (Nasjonalbiblioteket , Flickr Commons) luodessa tunnelmaa lainaus nimimerkin Kah (Gustaf Adolf Heman) kirjasta Kertomuksia. (1888)

Laurilassa oli joulu niinkuin muuallakin. Tuore pärekerros oli orsilla ja valkasi somasti avaran pirtin laen, pahnat kahisivat lattiassa; pitkä honkapöytä oli peitetty lumivalkealla pöytäliinalla, röykkiö leipiä ja kaakkuja oli pöydän yläpäässä, ja keskellä oli kolmihaarainen kynttilä, joka tukevasti seisoi raskaassa tinajalassaan ja katseli korkealta asemaltaan uhkarohkeasti katajaista, suurta ja monivanteista oluthaarikkaa. Kynttilä ei enää palanut, sillä nyt oli jo päivä, joulupäivä. Kirkossa oli oltu, paleltu ja yskitty. Kirkon kuulumisina oli kerrottu muun muassa, että nyt jo se Äijälän maisterikin ensikerran puusäkissä paukutteli. Aamiainen oli syöty, ruo'at korjattu, paitsi leivät ja kaakut, sillä viimemainituista oli alimmainen syötävä vasta suvella ruistoukoa tehtäissä.

Siinä talon renkipari venyi pahnoilla ja imeskeli piippujansa. Naispalvelijat, Maiju ja Kaisu, istuivat ovisängyn laidalla ja supisivat hiljaa keskenänsä. Mutta siellä heidän takanaan oli pitkällään talontytär, ja vaikka näyttikin kauemma pirtissä olijoista kuin olisi lapsi nukkunut, niin eipä nukkunutkaan, vaan kuunteli tarkoin, mitä Maiju ja Kaisu puhuivat, kuunteli tarkkaan, nykäsi väliin heitä hameen selkämyksestä ja naurahti hiljaa, saipa silloin tällöin sanan parikin kuiskatuksi. 

Kävihän se nuhina laatuun niin kauan kuin isäntä pöydän päässä jouluvirsiä veisasi, mutta sen tuiki tau'ota täytyi kun Laurila otti postillan ja rupesi siitä joulusaarnaa lukemaan.

Mutta loppui jo saarna pitkäkin, ja väljemmin hengitti naisväki pirtissä; vieläkin tuntui väljemmältä kun isäntä, tallissa miesten kanssa käytyään, pujahti vaarin kamariin toiselle puolen pihaa ja laski sinne rauhassa vaarin sänkyyn nukkumaan. Ja rengitkin ne lähtivät toiseen taloon, tuonne vaan toiselle puolen tanhuaa.

Pian se pikku nukkuja, talon pikku Sanna, kepsahti vuoteeltaan ylös, kun se olo tuvassa, isän mentyä, väljemmältä rupesi tuntumaan. Eikä tuossa äidin läsnä-olo ollenkaan tukalalta tuntunut; vapaasti sai Sanna hilpeän luontonsa irralle laskea. Äiti siinä peräsängyssä oli vähän aikaa lonkallaan ja katseli virsikirjaa, mutta kirjaimet rupesivat niin hullunkurisesti silmissä tanssimaan ja peittyivät vihdoin ihan harmaasen hämärään. Kas kun raukaisee, tulleeko vaan pyry kun niin ramasee, tuumii emäntä ja katoo porstuanperä-kamariin. Meni kai huokuulle, sillä oli jo kolmesta ollut ylhäällä, keittänyt väelle joulukahvit, ollut kirkossa ja taas aamiaisen laittanut.

Ja nyt oli tuvassa niin väljä olla. Maiju ja Kaisu rupesivat laulamaan; reistasivat ensin "Koko maailmaa", sitten "Kuin kirkkaast' kointähti koittaa." Mutta laulu meni vaan semmoisella akkain nuotilla, ivaili Sanna ja lauloi ne niin kuin niitä hänelle kansakoulussa oli opetettu.

Siinä sitä laulu antoi aihetta toiseen. Jo Maiju lauloi helevällä äänellään: "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu." Eikä se Kaisukaan ollut huonompia, hän se veti niinkuin pelillä vaan: "Tuoll' on mun kultani ain' yhä tuolla."

Heitä Sanna kuunteli, hyräili vaan hiljaa joukkoon. Mutta kun laulu oli loppunut, niin alkoi Sanna. Siinä hän ensin oikein nuottiniekan tavalla puhui aivan kuin itsekseen, mutta niin että toisetkin kuulivat: mistä se alkaneekaaan se: "Suomi armas synnyinmaamme", kun ei vaan alkaisi Aasta.

S:llä se alkaa, tokasi Maiju. Olipa se aika hömppö, aatteli Sanna; mutta eihän se vaivainen ollut nähnytkään, kuinka alkuääntä annetaan. Opettaja siellä koulussa painoi harmoonion näppäintä, sitte kuului semmoinen kimakka ääni, opettaja vilkasi luokkaan, lauloi äänen mukaan "aaaa", ja koko oppilasjoukko yhtyi viidelläkymmenellä suullaan laulamaan "aaaa." Ja sitte vasta se laulu aljettiin. Ja nyt se Sanna lauloi, lauloi monta isänmaallista, niin hirmuisen koreata laulua, kuten Maiju ja Kaisu arvostelivat. Mutta osasi se toisiakin. "En voi sua unhottaa poijes, vaikk'en ikänään sua saa; sinä sydämessäni olet ikuisessa muistossa." Se oli Sannan kuulijain mielestä kovasti koree; Kaisu melkein itki.

Palavitsan käyttö ja valmistus

Nimimerkin Kah (G. A. Heman) kirjan Kysymysmerkkejä: Kuinka Muikkulan Matin kirkolla kävi (1885) esisanoissa annetaan ymmärtää, että tarina oli hämäläisen isännän tosielämän muistiinpanoja. Hyvin mahdollisesti esisanat ovat kuitenkin yhtä fiktiota kuin varsinainenkin tarina. Todelta kuitenkin tuntui palavitsan käyttö, vaikka en moisesta ollut aiemmin kuullutkaan.

Ja Pohjalammin Esterihän se olikin, joka hengähdyksissään saapui luoksemme.
— Tulkaa Leena kulta pian meille, puhua läähätti hän, vasikan meni nauris kulkkuun, emmekä me osaa palavitsalla sitä pois ottaa.
— Niin onhan teillä palavitsa, sanoi äitini hymyillen.
— On, on, isä teki sen jo eilen varoiksi, riemuitsi Esteri, ja jatkoi surumielin: mutta ei äiti saa sillä palaa pois.
— Ei sitä pois otetakkaan, sanoi äitini, vaan se painetaan alas.
Ja äiti meni Esterin kanssa, minä otin veljeni selkääni, ja lähdin kotia.
Onnellisesti saatiin nauriin pala alaspainetuksi. Vasikka, joka jo oli ehtinyt henkitoreisinsa, rupesi iloisesti ammumaan ja kirmaamaan.

Käyttö taitaa olla yhtä unohtunut taito kuin valmistuskin, joka tarinassa myös kuvattiin.

Matti ei sanaakaan enää vastannut. Hän meni ulos ja tultuaan oli hänellä kourassa norea koivunvitsa.
Älä hämmästy lukija, ei kertomus sulle vanhaa koti-kuria kuvaamaan rupea! Hän karsi ja kuori vitsansa, ja minäkin totta kyllä pelkäsin pahinta. Vitsan tyveen sitoi hän langalla tukevasti kiini rohtimia tallaksi, otti sitten Kreetan rukinsarvesta sian-sääriluurasvaa, jolla voiteli tallan; latvaan pani hän silmuksen, josta hän asetti tuon uudenaikaisen aseensa oviseinässä olevaan naulaan riippumaan.
Nyt syntyi aviopuolisoiden välille seuraava keskustelu:
— Mitäs sillä teet?
— Se on palavitsa.
— Mitäs sillä teet?
— Kun sinä jätit nauriit listimättä.
— Hää?
— Niin vasikka saa tietysti nauriin kulkkuunsa.
— Hm.
— Ja kun minä olen huomenna poissa, niin ei ole kuka palavitsan tekee sinulle.
— Soo, sanoi Kreeta; älyten asiaa kaiketi.