Myötäjäisarpajaisvoittajia 1797

Anna Sophia Erkintytär Iitistä (Inrikes tidningar 10_02_1797)
Margareta Tanelintytär Erkkola tai Honkanen Oulusta(Inrikes tidningar 3.3.1797)
Maria Juhanantytär Pirkkalasta (Inrikes tidningar 24.3.1797)
Brita Antintytär Carlberg Kokkolan Lumaspärälästä(Inrikes tidningar 28.7.1797)
Greta Juhantytär Janakkalasta (Inrikes tidningar 8.9.1797)
Lisa Erkintytär Lapuan kirkonkylästä (Inrikes tidningar 29.9.1797)
Katarina Juhantytär Porvoon Mickelbölestä, Margareta Henrikintytär Randus Kittilästä, Lisa Mikontytär Tiero Kemin Lautiosaaresta (Inrikes tidningar 20.10.1797)
Lisa vihittiin avioliittoon Kemin maaseurakunnassa 9.4.1798.
Elisabet Jaakontytär Kanniainen Oulusta (Inrikes tidningar 1.12.1797)
Susanna Jaakontytär Pedersörestä (Inrikes tidningar 22.12.1797)

Interpolaatio ajankohtien hahmottamisesta

1. Englantilaisessa oikeudenkäynnissä vuonna 1307 yksi todistaja muisti, että oli tapahtunut talvella noin viisitoista vuotta aikaisemmin. Toisen mukaan mikkelinpäivän ja pyhäinpäivän välisenä aikana kahdeksantoista vuotta sitten. Kolmannen mielestä kuusitoista vuotta sitten. Yläluokkaan tai papistoonkaan kuuluneet eivät käyttäneet vuosilukuja, vaikka he ne asiakirjoista tunsivat. Mutta he muistivat ikänsä tarkimmin.

Muista ajan lähteistä voidaan todeta, että etäisyyttä nykyisyydestä menneisyyteen mitattiin helposti muistettavien henkilökohtaisten tapausten ja suurten kristillisten juhlien avulla. (Robert Bartlett: Hirtetty mies. Kertomus ihmeestä, muistista ja kolonialismista keskiajalla. 2006)

2. C. A. Gottlundin Otava II:sta löytyy näkymä Suomen 1800-luvun alkupuoleen:

Kuin puhuvat muinoisista ajoista, ja silloin tahtovat tarkoittoo jonkun vissin vuuen, niin eivät lähteneet meijän tavalla lukemaan "Ristuksen syntymästä", "vein paisumuksesta", tahi "Ruomin rakennoksesta", vaan tarkoittivat silloinaina sitä lähimmäistä sota-vuotta, tahi jos ei sellaista löytynnä, niin ottivat jotakuta toista "merkillistä vuotta", jota kaikki hyvin tunsivat, ja leksivät siitä lukemaan tuonnemaksi tai tännemmäksi, sitä myöten mitenkä asia voatii. Tällä tavoin lukoovat hyö vielä nytkin vuosiansa, niin että harvoin saat kuulla heijän sanovan e. m. "vuonna" (jälkeen Vapahtajan syntymästä) "yksi tuhatta kaheksan satoo ja yheksen", vaan sanoovat silloin aina "viimessä sotavuonna". 

3. Muutin Espoosta Helsinkiin kai seitsemän vuotta sitten?

Lisähuomautus. Bartlettin kirjassa kerrotaan myös, että lyhyemmät ajanjaksot kuvattiin kertomalla kuinka kauas olisi samassa ajassa ehtinyt kävellä.

Työpöydälläni ajelehtivia papereita

Kaksi pääsylippua. Taannoisella pääsiäislomallani sain aikaiseksi ostaa lipun André Wickströmin ja Stan Saanilan hupailuun De tio budorden. Kohta, jossa miehet puhuivat Suomen kolmannen tv-kanavan tulosta, oli hauska. Mutta olo tuntui vanhalta kun katsomo oli täynnä kaksikymppisiä, joilla ei ollut tapahtumasta omia muistoja ollenkaan. Oman elämäni pituus tuntui myös seuraavalla viikolla Mark Levengoodin esityksessä Sound of Mark, joka alkoi 70-luvulta ja oli muuten innovatiivinen ja luova elämäkerta. Tähän sitten vielä lisäksi Hesarissa 26.4.2012 esitelty Kansallismuseon 1900-luvun näyttely niin tarvinnee kaivaa esiin 10 vuotta sitten ostettu Museokamaa -t-paita.

Kotiseutupäivien ohjelma. Tästä opin, että Venäjällä kirjoitettiin 1500-luvulla muistiin resepti juomalle "Sbiten", joka valmistettiin kuumasta vedestä, hunajasta ja mausteista. Juotiin kuumana eli ei ollut simaa. Mikkeliin ehdittyään resepti oli yksinkertaistunut ja nimi suomalaistunut piikkinäksi. (Sama teksti löytyy Mikkeli-seuran sivuilta.)

Hesarin sivu A12 18.4.2012. Edellisenä päivänä Rauman koululaiset olivat suurilla valkoisilla paperiarkeilla muodostaneet virtuaalisen kahden kilometrin mittaisen tulliaidan Rauman 570-vuotisjuhlallisuuksien kunniaksi. Ajattelin, että tässä menee historia hienosti jakeluun, mutta haastatellut 8-vuotiaat olivat lähinnä huolissaan käsiensä puutumisesta ja sen vaikutuksesta päivän myöhempään ohjelmaan jääkiekkovahtina/käyrätorvensoittajana.

Tulostettu listaus Helsingin yliopiston kirkkohistorian graduja. Näitä piti lomalla käydä lukemassa. Ja kävinkin, kokonaista kaksi kappaletta selasin. Toisessa oli mielenkiintoinen henkilöhistoriallinen aineisto, jonka mahdollisuudet oli hukattu "tilastollisella" käsittelyllä. Loppuun sidotun virallisen arvion kanssa olin aivan samaa mieltä. Enkä ollut uskoa silmiäni, kun arkistolähteet olivat lähdeluettelossa lueteltuina alatasolla - ilman ylätasoa eli arkistoa ja säilyttävää arkistoa. Lista pois silmistä ja yritetään unohtaa.

Hesarin huhtikuun kuukausiliite. Ilkka Malmbergin artikkeli Töölön kylä kuvasi Helsingin aluetta keskiajalla ja 1500-luvulla. Kateudella luin, taas kerran. Mutta ääneen sanon sen, että olisi elämän kuvaukseen kurjuuden oheen jotain aurinkoistakin voinut tuoda. Näin kevään aikaan.

Mitä ajattelen kirjoittamistani kirjoista?

Projektien välissä ja nollaan päättyvän syntymäpäivän uhkaavasti lähestyessä katse hetkeksi menneisyyteen.

Mikvalaksi ja Martinsuoksi. Esipolvet länsirannikolla (2004) on kirjoistani ainoa, joka koostuu sukutauluista ja toista samanlaista en tee enää koskaan. Sukutauluja ei pysty lukemaan, piste. Hyvällä muistan Historiallisen sanomalehtikirjaston hyödyntämisen ja jos tekisin samaa koostetta nyt, sisältöä olisi samasta lähteestä huomattavasti enemmän. Lähdemerkinnöissä on löysyyttä, mutta rippikirjasivujen kirjaamisesta olen ylpeä, edelleen. Alkusanoissa selitin myös mitä lähderyhmiä olin tietoisesti jättänyt käyttämättä, mikä oli asiallista.

Sapattipuolivuoteni kolmesta kirjasta taisi valmistua ensimmäisenä Yli-Forsbystä Kyläkoskeksi. Kokemäen Yli-Forsbyn isäntäväki vuoteen 1944 (2007). Se on enimmäkseen kuvitettua proosaa liitteenään parin sukupolven jälkipolvitaulut. Mitään pahaa ei tule mieleen eli ilmeisesti en ole kirjaa montaa kertaa avannut. Karttojen käyttö jäi vähäiseksi ja tuomiokirjoja olisin voinut lukea pidemmän pätkän. Mummoni harvasanainen veli tuli Kokemäen S-marketissa sanomaan, että oli lukenut kirjan kokonaan eikä löytänyt kuin yhden virheen, mikä oli paras palaute. (Kirjaa on hyllyssäni vielä myymättömiä kappaleita...)

Ilmavallaksi ja Ilmavaltana. Erkki Ilmavallan esipolvet ja nuoruusvuodet (2007) on enimmäkseen vaarini muistelmia puhtaaksikirjoitettuna. Siinä oli mies, joka osasi puhua. Mokani oli kirjan pieni painos, josta ei riittänyt kappaleita Asikkalan paikallishistoriasta kiinnostuneille myyntiin.

Oksa Hohentalien sukupuussa (2007) on proosateksti puhtaasti patrilineaarisesta linjasta, joka päättyi mummoni isään. Tuomiokirjojen selailulla olisi saanut varmasti rikkaamman tekstin, mutta ei se jäänyt köyhäksi näinkään. Opin, että muiden tekemät sukutaulut kannatti tarkistaa kirkonkirjoista ja pitää silmällä häiden ja esikoisen syntymän päivämäärien erotusta. Eniten pidän mummon isoisästä SKS:n kansanrunousarkistosta löytämistäni tarinoista.

Kirjassa jäi vaivaamaan se, etten pystynyt ymppäämään vaimojen eli esiäitieni taustoja samojen kansien väliin. Sapattivapaani jälkeen teinkin lisäosan Brita Maria Sohlbergin esivanhemmat. Ymppäys Hohenthalien sukupuuhun (2007). Siinä on kuvitettua proosaa 75 sivua, lähdeluetteloa 9 sivua, esivanhempia yli 250 kappaletta ja aikaa lähes tuhat vuotta.  Opittua: näistä suhdeluvuista ei synny ymmärrettävää tekstiä. Mutta valokuvista "piirroksiksi" photoshoppaamistani kuvista tykkään edelleen. Jos olisi pari vuosikymmentä ylimääräistä aikaa, niin porukan voisi tutkia uudelleen.

Sitten luovuin alaotsikoista ja vaihdoin omakustannussysteemiä. Kamariherra, Herrassöörinki ja Kokemäenkartanon torpparit (2009) oli sukuhistorian sijaan 1800-luvun paikallis- ja henkilöhistoriaa. Sen ovat muutamat jopa lukeneet. Henkilökohtaisesti sain arvostamaltani henkilöltä arvion "olet käyttänyt lähteitä monipuolisesti", mikä lienee positiivista. Joitakin lähteitä jäi kyllä käyttämättä ja eniten harmittaa, että sosiaalisten suhteiden esittelyyn käytin pelkästään muistitietoa enkä tajunnut käydä läpi kummisuhteita. Parasta projektissa oli se, että sain pienistä paloista kokoon aidosti uutta tietoa.

Flachsenius, muistiinpanoja (2009) rakentuu melko irtonaisista luvuista ja myöhemmin siihen tartuttuani oli vaikeuksia ymmärtää kuka oli kuka. Sukutauluja olisi pitänyt kuitenkin jaksaa väkertää.  SSS:n sukukirjaraadin jäsen sanoi kirjasta minulle jotain positiivista, mutta totesi ettei ollut "oikea sukukirja" tms. Kirja sisältää kyllä ihan oikeita sukututkimustuloksia ja Yrjö Kotivuori on ylioppilasmatrikkeliinsa saanut siitä muutamia lisätietoja.

Tavarantasaajat Österholm ja Sutki (2010) on 1800-luvun rikollisten henkilöhistoriaa, jonka ajattelin kiinnostavan "suurempaa" yleisöä. Se onkin myynyt muuhun tuotantooni verrattuna hyvin ja päätyi jopa Helsingin kaupunginkirjastoon useampana kappaleena. Kokonaisuutena olen siihen edelleen tyytyväinen. Tosin tiedostaen, että samasta materiaalista joku muu olisi voinut saada aikaan syvällisemmän ymmärryksen 1800-luvun elämästä ja yhteiskunnasta.

Olof Ångermanin aika ja elämä (2012) on henkilöhistorian tuella referoitua 1500-luvun historiaa. Käsikirjoitusta tarkastellut tuttavani totesi, että se oli "melkein kulttuurihistoriaa". Itselleni projekti oli oppimisprojekti 1500-luvun historaan ja peruslähteisiin. Valitettavasti ei (vieläkään) projekti, jossa opettelisin kirjan markkinoinnin alkeet.

Niin, neljä viimeistä kirjaa ovat myynnissä verkko- ja kivijalkakirjakauppojen kautta. Linkkejä tuossa oikeassa reunassa.

Testausviesti

Bloggerin ajastus on prakannut lauantaista asti, toimisikohan nyt?

Siltä varalta, että toimii, samaan viestiin lukijatestaus: tietääkö kukaan Ruotsin kuningasta nimeltä Gunnar? Sillä oli tämän näköinen koira:

Lähde: Gallica

Mielekästä historiaa

Olohuoneeni pinosta poimin luettavaksi Jari Lehtisen kirjan Mielekäs maailman historia eli tarpeetonta tietoa eritoten parhaalla mahdollisella maulla. Siinä oli yli kolme sataa sivua asiallisella rivivälillä. Sujuva ja hauska suomen kieli sai sivut kääntymään suhteellisen vauhdikkaasti ja muutamassa päivässä olin lopussa.

Jos olen ymmärtänyt oikein, Lehtisellä oli käsikirjoitus valmiina jo jokin aika sitten. Hän ei löytänyt kustantajaa ja päätyi julkaisemaan tekstejä blogissaan Tekno-kekon mielekäs maailmanhistoria. Tämän jälkeen tie kovien kansien väliin avautui. Logiikkaa en aivan ymmärrä, mutta lopputuloshan on merkittävin asia.

Kirjan otsikossa kannattaa kolmea ensimmäistä sanaa enemmän kiinnittää huomiota viidenteen ja kuudenteen. Kyse ei ole kokonaiskuvaa luovasta tekstistä vaan rehellisestä tekstikokoelmasta, joka esittelee Lehtisen keräämiä kummallisuuksia maailmalta. Tätä lähtökohtaa Lehtinen selvittää alkusanoissaan.

Osa tarinoista oli mielenkiintoisia. Osa tuntui käsittelevän ihmisiä, joilla oli aitoja henkisiä ongelmia, enkä itse nähnyt niiden ihmettelemistä suuremmalle yleisölle tarpeelliseksi. Makuasia, tietenkin. Kuten myös nipotus siitä, että valtaosa tapahtumista olivat Britanniasta tai Amerikasta, mikä asettaa kirjan pääotsikon vielä oudompaan valoon.

Aivan loppupuolen kuolintapauslistasta tuli mieleen Horrible histories Stupid deaths -sketsit. Joista en ole koskaan välittänyt

Kirjan viimeisillä sivuilla on juttukohtainen lähdeluettelo, josta tekijälle papukaijamerkki. Se kuitenkin paljasti, että useimmilla kertomuksilla oli vain yksi lähde eli kyse oli tosiaankin juttujen yhteen tuonnista enemmän kuin kirjoittajan tutkimuksista. Rehellistä ja reilua olla tässä läpinäkyvä. Itseäni on pänninyt jo vuosia Juha Vuorelan blogi, jossa ihmiskohtalotarinat tuntuvat putoavan totuuteena taivaasta. Lisäys 8:35: pänniminen siis koskee vain lähdemainintojen puutetta.

Vuorelan blogin lisäksi seuraan ihmiskohtalotarinointia jokseenkin säännöllisesti amerikkalaisessa podcastissa Stuff you missed in history class. Podcastin tekijät rupattelevat luontevasti käsikirjoituksensa läpi ja ovat selvästi hakeneet tietoa. Mukava esitystyyli paikkaa toisen käden tiedon toiston miinuspisteet, aivan kuten Lehtisen kirjassakin.

Arkistotestaus: SLS @Kansalliskirjasto & tilahistoriaa

Kansalliskirjaston verkkosivuilla pyöriessäni huomasin maininnan käsikirjoitusarkistosta ja päätin sitten kuitenkin tehdä SLS-arkiston testauksen loppuun. Eihän tässä ollut mitään pelottavaa, tilausta menin tekemään erityislukusaliin, jota rauhallisempaa paikkaa ei olekaan. Koska minulla oli signumit verkkoluettelosta ja koska olin jo tarkistanut paperiluettelot, tilauksen teko kävi hetkessä. Ihanan retroa täyttää paperilappuja...

Tilauslomakkeessa ei ollut kenttää kirjastokortin numerolle eikä lappua täyttäessäni korttia kyselty. Tuli siis yllärinä, että sitä kysyttiin seuraavana päivänä, kun olin jättänyt kyseisen muovilevyn ulko-oven viereiseen kaappiin. Täti tarkasti nimelläni, että minulla oli erikoislukusalin oikeudet ja antoi armon käydä oikeudesta. Jos oikeudet olisivat puuttuneet, olisin joutunut hakemaan eteisestä sekä kirjastokortin että henkkarini. Ja jos minulla ei olisi ollut kirjastokorttia?

Erikoislukusalin "ihanuuksia" ovat muistiinpanovälineet talon puolesta. Paha tapani on painaa kynää liian kovaa paperiin, joten pehmeää lyijykynää piti olla koko ajan teroittamassa. Päädyin nimittäin kopioimaan pitkähkön pätkän tekstiä. Kamera olisi ollut kiva - olettaen, että sitä olisi saanut käyttää.

Tekstissä oli sen verran "uutta" (103 vuotta vanhaa) materiaalia, että siitä syntynee Aninkaiseen jutunpätkää Wessel-porukasta. Lisämateriaalin toivossa siirryin Kansallisarkistoon. (Toim. huom.: sattui olemaan keskiviikkoilta.)

Olin kerrannut vanhoja blogitekstejäni, joissa 13.5.2010 totesin, etten ollut löytänyt Villilän tilaa SAY:sta. Istahdin KA:ssa päätteen ääreen ja päättäväisesti selasin (melko ison) Uudenkirkon (=Kalanti) SAY-nidoksen aukeama aukeamalta läpi. Loppupuolella ollessani päähäni pälkähti ajatus "ei kai se vaan ollut kuitenkin Laitilassa?" "Oot sä hölmö, ei tietenkään ollut."

Päästyäni, tuloksettomasti, selauksen loppuun kipaisin vanhan tutkijasalin hyllylle. Otin käteeni Kalannin historian. Etsin Villilän hakemistosta ja kävin kaikki maininnat läpi. Yksi näistä oli tieto siitä, että Villilä siirrettiin hallinnollisesti Laitilasta Kalantiin vasta 1700-luvun puolella. Argh. Takaisin päätteelle ja oikea SAY esiin. Hypoteesini Villilän hallinnasta ennen isovihaa osoittautui ihan pikkasen vääräksi. Hups.

Digitaaliarkistossa joku hakuni tuotti osuman Pergamenttikokoelmasta: Kalanti, Villilä 1737-1737 (266)
Tämä kuullosti mielenkiintoiselta ja tuijotin asiakirjaa tovin yrittäen ymmärtää mitä tekemistä sillä oli Villilän kanssa. Luovutin ja kysyin kavereilta ja Tampereen suunnasta kerrottiin "näyttäisi siltä, että se on laadittu Villilän rusthollissa, muuten näyttäisi olean kiinnekirja Sundholmin säteriin".

Löytyi myös Villilän peltokartta vuodelta 1778 (Maanmittaushallitus - Maanmittaushallituksen uudistusarkisto - Kalanti - Villilä; Tiluskartta pelloista 1778-1778 (A24:62/1) ). Sen tarkempi tarkastelu tuotti yllätyksen. Alareunaan on "leimattu" teksti "Ei lainvoimainen maanmittausasiakirja". Näyttää törkeältä, mutta pitää kai olla tyytyväinen, ettei sitä ole vesileimattu pitkin ja poikin kuvaa. Nipottaen taas voisi todeta, ettei kyseessä ole enää "puhdas" digitoitu asiakirja, merkintää ei ole ajoitettu eikä ilmaistu kuka sen on paikalleen laittanut. Se näyttää digitaalisen tiedoston lisältä, mutta ei sekään ole myöhemmin itsestään selvää.