Myötäjäisarpajaisvoittajia 1782

Lisää myötäjäisarpajaisissa pärjänneitä suomalaisia rahvaan tyttäriä.

Maria Jööranintytär Pirkkalan Siivikkalasta (Inrikes tidningar 28.2.1782)

Maria Hänninen Jokioisten Hatselasta, Charlotta Antintytär Hollolan Toivolan Knuutilasta, Anna Sigfridintytär Kauppinen Sotkamosta (Inrikes tidningar 11.4.1782 )
... Hollolan Toivolasta on tehty hieno virtuaalimalli, mutta sen infosivuilla ei puhuta mitään talonnimistä. Ajan rippikirjasta löytyy Toivolan kylä, mutta ei Knuutilaa. Laajemmin Hollolaa käsittelee Maria Nurmisen ja Tiina Heikkilän opinnäyte Kulttuurimaiseman muutokset : Länsi-Hollolan valtakunnallisesti arvokas maisema-alue
Karin Mikontytär Kokkolan Kruunupyyn Merijärveltä. (Inrikes tidningar 2.5.1782)
Margareta Eliaantytär Lapväärtin Härkmarista, Maria Kärvitär Rantasalmen Hysmäestä(Inrikes tidningar 4.7.1782)
Helena Sigfridintytär Asikkalan Kapson Otilasta (Inrikes tidningar 25.7.1782)
Asikkalassa vihitään avioliittoon 27.2.1785 Helena Sigfr.dotter Kåpson Uotilasta. (Hiski)
Brita Hannuntytär Järvelä Saloisista, Valpuri Johanintytär Köyliöstä Karhian Ääristä (Inrikes tidningar 5.9.1782)
Köyliön rippikirjasta löytyy sopiva Valpuri, joka on vuonna 1781 muuttanut kuitenkin Säkylään.
Saara Kustaantytär Lammin Hietoisten Peiposta (Inrikes tidningar 17.10.1782)
Ajankohdan Peipo on rippikirjassa suhteellisen selvästi esillä, Saraa ei näy missään.
Peiposta vihitään Sara Gustafsdr. vasta 26.12.1794 Lammin seurakunnassa. (Hiski)
Lisa Jaakontytär Piikkiön "Hulkis Tuorila":sta (Inrikes tidningar 28.11.1782)
Maria Lassentytär Tapio Kemijärveltä (Inrikes tidningar 19.12.1782)
Maria Lars:dr Tapjo vihittiin 10.2.1782 Kemijärvellä. (Hiski)

Yliopisto, Yliopistolainen ja Akti

Yliopisto-lehden numerossa 1/2012 oli Sami Syrjämäen hieno essee, jossa hän kommentoi historian käyttöä ja tulkintaa (mikä liittyy äskettäin ilmestyneeseen väitöskirjaansa Sins of a Historian. Perspectives to the problem of anachronism). Syrjämäki muun muassa toteaa viitaten Perussuomalaisten taannoiseen eduskuntavaaliohjelmaan (jota itse kommentoin tuoreeltaan),

Suomen historia on kerrottava menestystarinan muodossa. Se on esitettävä kertomuksena kansasta, jonka matka kävi ryysyistä rikkauksiin. Perussuomalaiset sekä vetoavat Suomen historiaan että vaativat peittelemään tai ainaklin unohtamaan olellisia puolia siitä.

Samassa numerossa Henrik Meinander paljasti, että "menneisyys on kehittynyt minulle tutkimuksien, kertomuksien ja elämää rikastuttavien pohdintojen ehtymättömäksi lähteeksi." Yhdessä jutussa esiteltiin taidehistorioitsija, toisessa hevosia tutkiva egyptologi. G. A. Wallin sai aukeaman. Historiaa siis tavanomaista enemmän.

Yliopistolainen 1/2012 tarjosi historiaa puolikkaan sivun verran. Siinä kerrottiin Helsingin käymälöiden historiaa ja kerrottiin, että "vielä 1930-luvulla yliopiston kirjastossa kerrotaan olleen vain yksi epäsiisti wc, ja naispuoliset virkailijat kävivät mielummin Aleksanterinkadun Nissenin kahvilassa."

Arkistolaitoksen asiakaslehti Akti numerossaan 3/2011 esitteli kaksi ulkomailta tullutta arkistokävijää. Ammattitutkija oli yhdessä lainauksessa korostanut verkkotiedon kriittistä tarkastelua ja toisessa kehoittanut tutkijoita kirjoittamaan paperiartikkeleiden sijaan verkkoon. Jerusalemista Kansallisarkistoon tullut sukututkija oli ymmärtänyt, että aineistot oli kirjoitettu kielillä, joita hänen lapsensa eivät ymmärrä, ja saanut tästä intoa urakkaansa.

Juttu Helsingin kaupunginarkistosta palautti muistiin, että siellä on "kartta- ja piirrustusrekisterit, joiden sisältämät lähes 3000 karttaa ja 16000 piirrustusta ovat selailtavina kotikoneelta."

Viimeisellä aukeamalla oli arkistolöytö Kyösti Kallion arkistosta. Pellon Väyläpäästä oli vuonna 1937 osoitettu kirje "K. Kuningatar Kaisa Kallio"lle. Mistä tuli mieleen, että kovasti toivoisin, että näitä arkistolöytöjä olisi Arkistolaitoksen sivuilla ympäristössä, jonka ihmiset löytäisivät, joka olisi miellyttävä katsella ja jossa olisi rss-syöte.

Eläinhistoriaa

1. Muutama viikko sitten seurasin verkkokeskustelua, jossa yritettiin muistella kissaesiintymiä Suomen historiassa. Yksi muisti kissapaistin katovuosina, toinen taikakäyttöä. Mutta ei kissoja navettapihoilla eikä aatelisnaisien syleissä. Tutkimatonta historiaa?

2. Suosittu lemmikki Euroopassa oli 1500- ja 1600-luvuilla tuoreen blogijutun mukaan Amerikasta tuotu marsu. Päätyiköhän moisia Pohjolaan ennen 1900-lukua?

3. Monenlaisia kesytettyjä hyötyeläimiä toki. Eivätkä tulleet yksinään, vaan ihmisten kanssa. Mistä suunnasta? Tämä kysymys heräsin mieleeni kun lueskelin Andrew Rimasin ja Evan D. G. Fraserin kirjaa Beef. The Untold Story of How Milk, Meat, and Muscle Shaped the World. Wikipedia esiin ja hetkessä selvisi. että itäsuomalainen perinnekarja kyyttö on kotoisin... Volgan mutkasta. Ulkomailla on selvitelty hevosten geenien mutaatioita, Suomen alkuperäisrodusta oikeaa asiaa Miia Karjan ja Taina Liljan toimittamasta raportista Alkuperäisrotujen säilyttämisen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset lähtökohdat.

Karja vaihtoi omistajaa ja tavat siirtyivät kansoilta toisille. Kirja Beef esitteli varhaisempien aikojen osalta nautojen mytologisia ja uskonnollisia ulottovuuksia. Opin, että nautoja oli haudattu Egyptissä ihmisten tapaan ja mieleen palasin pitkästä aikaa testamenttilehmä.

Sivulla 84 kirjassa todettiin, että keskiajan karjaa tarkoittavasta sanasta oli englanninkielessä kehittynyt sana maksu/korvaus ja myöhemmin uusi karjaa tarkoittava sana oli kehittynyt irtainta omaisuutta tarkoittavasta sanasta. Mytologiasta talousajatteluun. Aikanaanhan kuulin, että ruotsin nötkreatur tuli nautinta-sanasta.

Hyllystäni löytyvä kapoinen Kaisa Häkkisen kirjoittama etymologinen sanakirja, joka selittää Suomen 1000 yleisintä sanaa, ei tunne karjaa, nautaa, lammasta, lehmää, kissaa, härkää, vuohta eikä sikaa. Kielikorvani väittäisi, etteivät ainakaan ole indoeurooppalaista perua.

4. Eläinten dna:lla voidaan saada tietoa ihmisten liikkeistä, muistiini on jäänyt englantilaisten hiirien tutkimus, joka kertoi omalta osaltaan viikinkien saapumisesta.

[Syvä huokaus] ja mielenkiintoisia artikkeleita

Kun näen kiinnostavia kirjoja uutuuslistoissa merkkaan niitä ylös. Ala-asteikäisenä pieneen vihkoon lyijykynällä, nykyään Googlen dokumenttiin. Listassa on roikkunut "Monelta kantilta (Ilkka Nummelan juhlakirja)", vaikka toivo sen ilmestymisestä pääkaupunkiseudun kirjastoon oli hiipunut. Jonain kauniina päivänä hakisin yliopiston kirjastosta.

Mutta tänään, talvi-illan pimetessä, poikkesin Jyväskylän yliopiston julkaisuarkistoon. Ihan vaan katsellakseni ympärilleni. Esimerkiksi luokkaan kirjat. Josta löytyi Monelta kantilta. Ilkka Nummelalle omistettu juhlakirja (2010). Pääsi otsikon huokaus, jonka voimin ilmaan syntyi unelmien linna integroiduista kirjastokannoista...

Mutta hienoa, että kirja löytyi, eivätkä kirjoitukset vielä ole vanhentuneet (?). Selausluvulla tarkasteltuna itseäni kiinnostivat eniten seuraavat.

Marjatta Rahikaisen artikkeli Lapset ja sota näyttää otsikkoa laajemmalta, lasten asemaa yhteiskunnassa useiden vuosisatojen ajalta. Jaana Luttisen Leskeksi sotavuonna 1808 analysoi tilannetta Iisalmessa ja esittelee kestikievarinemäntä Kaisa Kolehmaisen, pappilan torppari Juliana Lappeteläisen sekä talollisten emännät Reetta Tuovisen ja Tiina Makkosen.

Reijo Vallan artikkelin otsikko Hakemus on otettu vastaan – Varhaisten autoliikenneyritysten jäljillä viranomaisarkistoissa kertoo sisällön.

Toivo Nygård aloittaa esseensä Historioitsija ”tekee” menneisyyden lupaavasti:

Oikeat tiedemiehet ja -naiset sekä yleensä kulttuurihenkilöt otaksuvat, että tieteellisvivahteinen kirjoitus voi vain silloin olla syvällinen, kun se on täysin käsittämätön. Tämä artikkeli ei ole ”historiallistieteellinen ”, vaikka täyttäisi käsittämättömyyden vaatimukset.

Ottaen huomioon aamun postauksen ja yhden sen saaman kommentin pitäisi varmaankin tavata huolella läpi Juha Sihvolan teksti Mikä tekee meistä verenhimoisia tappajia? Kansanmurhien
psykohistoriaa. Ei kyllä huvittaisi. Olli Matikaisen Moraalitilaston paluu? Prokuraattorin kertomusten oikeustilastot 1800-luvun puolivälin suomalaisen rikollisuuden kuvaajina kuullostaa paljon kiinnostavammalta. (Olenhan minä ajan rikollisuutta "tutkinut" ja rikostilastojakin "analysoinut".)

Paikallishistorian(kin) ystäville tiedoksi loppupuolen artikkeleita. Lasse Kankaan otsikko Ensimmäisten osuuskassojen perustamisen taustasta ja merkityksestä Keski-Suomessa 1903–1914 kertoo tarvittavan. Erkki Laitisen artikkeli Pientilavaltaisen maatalouden nousu, kukoistus ja kuihtuminen – paikallinen näkökulma keskittyy Kangasniemeen. Kustaa H. J. Vilkunan artikkeli Talouden puukalusto kartoittaa sisäsuomalaisen 1700-luvun talouden puukaluja. Pirkko Markkolan Yhteisö, yksilö ja julkiset areenat maaseudun historiassa tarkastelee Ikaalisten ja sen kappeliseurakuntien kirkollista ja hallinnollista elämää 1700-luvun lopusta 1800-luvun puoliväliin. Jari Ojalan Ensimmäinen globalisaatiokausi maaseudun ja kaupunkien vaihdannassa perustuu 660 kauppaporvarin perukirjaan Pietarsaaresta, Kokkolasta ja Raahesta.

Sotahistoriaa yhdestä kirjasta

Lukiessani Veijo Meren kirjasta Tätä mieltä. Esseitä ja monologeja kohdan

Minulle ovat sodassa oleeet henkilöt sanoneet, että alle 20-vuotias, tai vielä 20-vuotiaskin, leikkii: eivät hänelle ole totta kuolema ja elämä. Sen takia sodat käydään näillä nuorilla ikäluokilla. [...] Siis vain nuori, joka ei realisoi, jolle ei ole todellisuutta kuolema, jolle merkitsee enemmän se, mitä kaverit sanovat, niillä käydään sodat.(s. 31)

palasi mieleen sodan historian luennolla käyty keskustelu nuorista miehistä ja sodasta.

Meri pysäytti toisenkin kerran sotaan liittyvällä pätkällä:

On kuulemma venäläisten mielestä ollut hirvittävää joutua sodassa suomalaisten vangiksi. Ei niin, että suomalaiset jotenkin nautiskellen, sadistisesti tuhoaisivat, mutta niin kuin puuseppä vetää lastun puutsa, niin suomalainen saattaa vetää 20 sotavankia konepistoolilla, kun ei viitsi viedä niitä kokoamispaikkaan. Siis tämä empatian puute ja käytännöllisyys on tutkittu tosiasia. (s. 51-52)

Kas, sivulla 52 Meri mainitsee Hitlerin.

Toisessa tyylilajissa Meri kertoo akateemikko Erkki Laurilalta kuullun tarinan, joka alkaa kun 30-vuotisen sodan aikana olli yksi Hauhon Ilmoilan kylän hakkapeliitoista kaatunut.

Kylän miehet kokoontuivat pohtimaan tilannetta ja miettimään, kuka jouti sotaan. Päädyttiin Kalleen, joka oli laiska mies ja ahkera naisten aitoissa kävijä. Näin saatiin lyödyksi kaksi kärpästä yhdellä iskulla: saatiin mies sotaan ja kylä rauhoitetuksi. Mutta täytyi lähettää myös hevonen ja varusteet ja se olikin jo paljon pahempi pulma, joka tuotti pelkkää menoa kylälle, hyödyttämättä ketään. Keskustelu katkesi tähän. Lopulta pyysi puheenvuoron Puntila, Bertolt Brechtin herra Puntilan esi-isä, ja sanoi: Valtiaan vaan Kalle, mutta tapetaan se saman tien täällä kotona, niin säästetään kaikki kulut. Miksi sitä tarvitsee lähettää Saksaan asti tapettavaksi. (s. 65-66)

P.S. 1. Digitoitu Finska kadetter (1887)
P.S. 2 Digitoitu komea kuva suomalaisista sotilaista Venäjän armeijassa.

Jälkikirjoitus aamuiseen

Kiitos Kari-Matti Piilahden postauksen SSHY:n FB-ryhmään (kyllä on kommunikaatiokanavat sujuvia ja monipuolisia...) huomasin, että aamulla käsittelemäni tutkimuksen julkaisuseminaarin ohjelma on ilmestynyt verkkoon. Siitä voi saada vaikutelman, että kaikki puhuisivat ruotsia. Ja että minä olisin "tutkija". Ei ole internetissä olevaan tekstiin luottamista.

Tutkijoiden ääni paperilla

Museo-listalle Mikael Korhosen lähettämällä viestillä tuli tiedokseni, että Outi Hupaniitun Tutkijoiden ääni ja sähköiset aineistot. Selvitys muistiorganisaatioiden asiakkaitten digitoitujen aineistojen tarpeista ja saatavuudesta oli ilmestynyt ja saatavilla SLS:n sivulta. Olin tuloksista kiinnostunut siksi, että täytin kyselylomakkeen, syksyllä esitetyt ennakkotulokset olivat mielenkiintoisia ja jossain määrin myös siksi, että mukana on kaksi sivua omaa kommenttitekstiäni.

Kommentoitavaa on myös selvityksessä, jota luin kynä kädessä. Heti esipuheen kohdalle tuli kirjoitettua kirosana, sillä Korhonen totesi siinä käyttäjistä, että

Heidän ei välttämättä tarvitse tietää, miten arkisto on muodostunut.

Kun, ***** tarttee! Tarvitsee tietää ja ymmärtää kaikki se, minkä Jessica Parland-von Essen taannoin blogiinsa listasi.

Pahoin pelkään, että oma "Käyttäjän näkökulma"ni on muille yhtä vaikeaselkoinen kuin Tuomas Heikkilän teksti oli minulle. Heikkilä toteaa "Suomalainen keskiajantutkimus on sähköisten aineistojen osalta modernin eturintamassa." ja väittää, ettei selitys ole niiden vähyydessä, kehuskellen lähes 7000 keskiaikaisella asiakirjalla. Montakohan sivua on Domesday Bookissa? Joka on indeksoitu paikannimillä, ja josta voi hakea henkilönimiä.

(Suomalaista digitoitua keskiaika-aineistoa on
- Diplomatarium Fennicum
- Kansalliskirjaston pergamenttitietokanta, jonka Aarteita keskiajalta -verkkonäyttelyn esipuheen mukaan piti avautua viime vuoden lopussa
- Kansallisarkiston Pergamentti-kokoelma)

En myöskään ymmärrä Heikkilän kommenttia siitä, että keskiaikaisten käsikirjoitusten vertailun välttämättömyys on syy sille, että alkuperäisaineistojen käytöstä ei voida kokonaan luopua. Eikö tätä vertailua ole nimenomaan helpointa tehdä, jos kaikki versiot on digitoitu?

Samaa mieltä olen Heikkilän kanssa kappaleessa

Yhteistyötä ja yhteensovittamista tarvitaan myös paikallisesti. Esimerkiksi Diplomatarium Fennicum ja sen paljoa suurempi ruotsalainen vastine, Svenskt Diplomatariums huvudkartotek, tavoittelevat täsmälleen samaa päämäärää ja ovat osin päällekkäisiä. Niiden välistä yhteistyötä tulisi tiivistää ja sopia työnjaosta. Näin myös Suomessa olisi järkevää ja mahdollista jatkaa tällä hetkellä pysähdyksissä olevaa DF:n toimintaa. Nykyisellään vain Reinhold Hausenin Finlands Medeltidsurkunder -sarjan asiakirjaeditiot sisältävään DF:iin tulisi aikaa myöten lisätä myös muitten Suomen keskiajan ja 1500-luvun tärkeimpien asiakirjajulkaisujen sisältö.

Mistä muistui mieleeni taannoin Ruotsin puolelta hakemani Vatikaanin erioikeuspäätökset. Ainakaan esimerkkitapaukseni teksti ei ole DF:ssä. Muistiini palaa myös tuttavani ruotsalaisen tutkijakolleegan kokemus kotimaisessa Vakassamme: ilman suomen kielen taitoa voudintilejä oli mahdotonta löytää. Eli paljon puhuttua kulttuurillista yhteyttämme voitaisiin viljellä muullakin tavalla kuin pakkoruotsilla.

Ja vielä olisi 90% sivuista kommentoimatta... Järkyttävää on jos Kansalliskirjasto ei analysoi verkkopalvelujensa käyttöä (s. 21). Pelkkä tilastointi ei lämmitä! Ja sekin tekemättä?

Jossain kohtaa lukiessa tuli mieleen, että olisi käyttäjäystävällistä, jos Arkistolaitoksen sivuilla olisi kerrottu, mitkä yksiköt on digitoitu kokonaan. Niin ja parantaisi sitä luotettavuutta (s. 39)

Kammotuksella luin, että värillistä materiaalia oli digitoitu harmaasävyisenä Arkistolaitoksessa (s. 59). Onkohan taas luettu jotain standardia?

Indeksoinnit ja metatiedot tulivat kiitettävän monella sivulla esille. Toivottavasti asia valkenee tämän perusteella jollekin vastuuhenkilölle. Yhdessä kohtaa tuli jopa esille linkitys materiaalin ja siitä tehtyjen tutkimusten välille. (s. 72) Oi näitä unelmia...

Jään odottelemaan luvattua wiki-luetteloa sähköisistä aineistoista. (s. 41) Moisen saaminen olisi hienoa kuin siipipäisen haarniskoidun sotilaan saapuminen. (Kuva alla Gallicasta)