Kokemäeltä Amerikkaan, osa 107

Kokemäkeläinen työmiehen poika Juho Evert Ketola otti passin Amerikkaan 28.5.1903 ja lähti matkaan saman vuoden marraskuussa. Samanniminen mies kirjattiin Kokemäellä palanneena vuonna 1908 4 vuoden jälkeen syntymävuodella 1883 ja vuonna 1910 8 vuoden jälkeen syntymävuodella 1884.

Ensimmäisen maailmansodan kutsuntakortin täyttänyt Juho Evert Ketola ilmoitti syntyneensä 1.2.1882 Suomessa. Hänellä oli vaimo nimeltä Lempi Maria. Molemmat asuimat paikassa Kettle river, Carlton, Minnesota. Juho oli maatyöläinen. Tilanne oli samantapainen pari vuotta myöhemmin.

Tämän jälkeen pariskunta on palannut Suomeen ja Kokemäelle. Sillä vuodelta 1929 on valokuva, jossa kuvauksen mukaan "Siltatieltä kääntymässä Ford-kuorma-auto, jonka Kankaantakana asunut Eevert Ketola toi tullessaan Amerikasta 1920-luvun lopulla ja ajoi sillä maitoa Kokemäen meijeriin useita vuosia."

Lähteet:
Siirtolaisinstituutin passihakukanta
Siirtolaisuustilaston aineisto Kansallisarkistossa
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: Carlton County, Minnesota; Roll: 1675385; Draft Board: 0.)
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census (Census Place: Kalavala, Carlton, Minnesota; Roll: T625_824; Page: 6B; Enumeration District: 2; Image: 350.)
Tiedonanto Kokemäki-seuran valokuvakokoelman luettelosta

Elävä munakello

Lehdessä Notes and Queries: A Medium of Inter-communiaction for Literary Men, Artists, Antiquaries, Genealogists, etc. Vol. 4 2nd S. (86) Aug 22 1857, sivulla 145 herra Cuthbert Bede raportoi kuulleensa luotettavalta herrasmieheltä, että Suomessa maantien varren tuvassa oli munankeiton aika mitattu laulamalla tietty laulu määrätyt kerrat. Pari pyörähdystäkin kuului asiaan. Mitäs muutakaan olisi kellottomassa taloudessa tehty, mutta en kyllä ole moisesta aiemmin kuullut.

Alkuperäinen teksti:

A gentleman whose name is well known to the public, and who has gained a deservedly high reputation in the photographic and artistic world, told me, that when in Finland he called with some friends at a roadside cottage, and desired to be accommodated with some boiled eggs, a portion of which were to be boiled hard. The damsel who superintended the boiling chanted a sing-song charm during the culinary process. This she repeated twice, and turned herself round six times; the soft boiled eggs were then considered to be sufficiently done. She then repeated her verse for a third time, and turned herself round thrice; when the hard boiled eggs were deemed to be ready for eating. They had no clock, dial, clepsydra, hour-glass, burning of tapers, or any other method of measuring time necessary for the egg boiling, than this chanting of the song; and a like kind of formula was repeated for similar domestic purposes, these "household words" being supposed to depend for their efficacy upon the full belief in the charm they were presumed to cause. The application of this to the incantations of witches over the concoction of some "hell-broth" is sufficiently obvious.

Suomessa matkannutta ei näillä tiedoilla pysty selvittämään (vaikka valokuvaajia tuskin oli kovin montaa vuonna 1857?), mutta Wikipediasta löytyy yksi ehdokas Cuthbert Bedeksi.

Munista puheenollen, keittokirjassa Many Ways for Cooking Eggs osui hakuihini resepti Eggs à la Finnois eli munia suomalaisittain. Säilyketomaattia suomalaisempaa ei olekaan?

Ratsuväestä tykkeihin

Sodan historia ja tulevaisuus HSS217E/HYL252C, HY Avoin yliopisto

Eilisellä luennolla käytiin läpi eurooppalaista sodankäyntiä Rooman valtakunnasta uuteen aikaan. Minun makuuni turhan tekstivoittoisin kalvoin. Olisi voitu luottaa hieman enemmän yleisön kuuntelu- ja muistiinpanotaitoon ja näyttää enemmän kuvia. Ne on kivoja, niin kuin nyt tuo ylläoleva kuva satavuotisesta sodastakin. (Lähde: Les Croniques que fist sire Jehan Froissart) Aika väkivaltainen, mutta sodastahan tässä oli puhe.

Kiitos luentokalvojen muutamien kuvien pysyin joten kuten mukana sisällössä. Sodankäynnin neliuloitteisuus kun on aivojeni suorituskyvyn äärilaidalla. Kaikki ei ollut outoa, mieleen hyppi lukuisia puolittaisia muistikuvia. Kun puhuttiin keihäsmiesten kyvystä torjua ratsuväen hyökkäys, muistista pulpahti pinnalle Braveheartin kohtaus. Onneksi luennoistija demonstroi (ilman keihästä), että juuri siitä oli kyse. Ei tarvinnut kysyä tyhmiä.

Käytin sen kiintiön nimittäin tauolla, kun katsoin tarpeelliseksi kutsua viikingeille danegeldin maksaneita englantilaisia idiooteiksi ja kysyin onko kukaan muu ollut yhtä typerä. Siis kerännyt rahaa väkivallan uhalla. Siis vaikka veroja... Molemmat luennoitsijat hyvin ystävällisesti totesivat moista tapahtuneen vähän kaikkina aikoina ja joka puolella. Minulla ei ole muuta puolustusta aivopierulleni kuin että jokaisessa nuorisoleffassa nössöltä lounasrahat vievä tyyppi laitetaan ojennukseen. Mennyt selkärankaan ainoana järkevänä toimintamallina.

Eli taas opin jotain.

Oikeudesta, siis mikä on oikeaa?

Eilen koulutusta ja tänään toinen kestoteema(*). Nousi mieleen jo toissa-aamuna kun Vesa Linja-Aho twitteröi:

En ymmärrä amatöörivalokuvaajat vs. ammattilaiset -kinastelua. Sama kuin riitelisi oma auto vs. kaverin kyyti vs. taksilla meno.

Koska en ole aina kokenut taksissa istumista ammattilaisen kyydissä olemiseksi, tuosta heräsi mieleen monia ajatuksia. Ennen kuin ehdin niitä purkaa sanoiksi linkitti J V Aleksis Salusjärven mielenkiintoiseen blogitekstiin. Runeberg-palkinnon yhteydessä oli lähdetty määrittelemään "oikeaa runokirjaa" "oikean kustantajan kautta". En tunne mainittuja rajatapauksia, mutta muistan Vesa Haapalan kommentit saman kirjallisuudenlajin yhteydessä. Oikeaa runoutta on oikean kustantajan kansiin sidottu (riittääköhän nitominen?) ja palvelukustanteet, omakustanteet ja verkkojulkaisu kuuluvat toiseen kastiin.

Heräsi twitter-keskustelu, johon en ehtinyt mukaan. Kielipoliisin eli Riitta Suomisen kysymykseen "Hyvä kysymys: mikä on julkaistu teos?" vastasi Joonas Mäkinen "Kun tekijä/julkaisija päättää, että nyt teos on saatavilla? (Tiettyyn hintaa tietyssä muodossa tietylle väestölle.)" ja jatkoi myöhemmin ajatustaan toteamalla "Julkaisemisen käsitteen pitäisi olla riippumaton teoksen tyypistä."

J V lähti toiseen suuntaan kirjoittaen "Haettu (ja myönnetty) ISBN on tietysti yksi peruskriteeri. Kaupallisuutta näyttää peräävän Kirjailijaliitto." "Tuo näkökulmahan onkin esim. Kansalliskirjastolla (kokoelmaan otetaan ISBN:n/ISSN:n alaiset teokset ja julkaisut)." Jessica Parland-von Essenin välihuomautukseen " julkaiseminen taitaa olla subjuktiivinen käsite nykyään :)" tuli kuittaus "Kustannustoimittajana täytyy sanoa, että kustantamojen kantilta käsite ei ehkä niinkään ole muuttunut. Niiden ulkopuolella - kyllä."

Vesa Linja-aho: "Tietokirjailijat ovat moderneja, myös pdf ja omakustanne kelpaavat." J V : "Tottahan me moderneja ollaan :D (Juu kyse kai oli yhdistyksestä, mutta ollaan me muutenkin moderneja!)" Linja-aho: "Jo nimi TIETOkirjailija kertoo, että olet fiksu :-)."

Jessica lähti lopuksi tavanomaiseen tapaansa tavoittelemaan suurempia kuvioita ja esitti erillisen kysymyksen "Is publishing today best defined simply by "letting an idea go"?" Jos ajattelee historiallisesti tai kielitieteellisesti, niin publish on tarkoittanut julkiseksi tekemistä ja samaa makua on suomenkielen sanassa julkaista.

Jälleen kerran rajoille koetaan olevan tarvetta, mutta niiden vetäminen koetaan haastavaksi.

(*) Omakustanteista olen täällä kirjoittanut tammikuussa 2011 tässä ja tässä sekä tammikuussa 2010.

Linkkiretki käsitöihin

Kinnasneulani odottaa edelleen käyttöönottoa, joten kuvituksena ainoa elämäni aikana neuloma sukkapari. Tarkoituksella erilaiset. Ja neulomisella tarkoitan siis sitä puikoilla heiluttamista, jota myös kutomiseksi kutsutaan. Ritva Koskennurmi-Sivosen Neulonnan perusteet käsittelee ilmeisesti samaista tekniikkaa ja selostaa myös sen historiaa.

Toivottavasti joskus koittaa päivä, jolloin voin esitellä neulaamisen tuloksia ja panttaan tekniikkaan liittyvää linkkikokoelmaani vielä vähän aikaa. Mutta muutakin käsitöihin ja käsityöläisiin liittyvää on kertynyt:

Suomen käsityön museon Käsityönurkassa voi lukea Korsnäsin villapaidoista, Kruunupyyn kaislatöistä ja saada ohjeet vohvelipujotusliinaan. Siinä on perinnekäsityö, jonka minäkin osaan tehdä.

Samaisella museolla on sivuillaan myös Aikamatka käsityöhön, jossa esitellään miehiset ammatit veneveistäjä, suksiseppä, koristeveistäjä, räätäli, suutari, tiilenlyöjä ja satulaseppä. Musiikin voi sammuttaa vasemmasta alakulmasta.

Ruotsalaisia museotekstiilejä voi tarkastella Nordiska Museetin Textilgalleriet-sivustolla.

Jos nurkissa on vanha neulomakone, niin Kansalliskirjaston digitoimasta materiaalista löytyy Lilla rapid Familje stickningsmaskin Anvisningsbok vuodelta 1876.

Opinnäytteitä yms. julkaisuja:

• Lonkila, Helena: Peilikäs peilinä : kainuulaisen peilikäsraanun kulttuurisen arvon määräytyminen
• Karti, Hanna: Sotakoneen moottori vai kruunun kivireki? Hämeen linnan käsityöläiset ja palkolliset 25-vuotisen sodan aikana 1571-93
• Vastamäki, Tiina: Talouspoliittisen päätöksenteon vuorovaikutteisuus ja sen yksilölle tarjoamat strategiset mahdollisuudet : tapaustutkimus Hans Henrik Boijen toiminnasta Otavalan pellavanviljely- ja kehruukoulun johtajana säätyvallan ajalla
• Nykänen, Katja: Antiikinaikainen kankaan valmistusprosessi : tiedonhankinta ja käytännön sovellus
• Nivell, Jenni: ANKER-POLKUOMPELUKONE : Historia, materiaalit ja restaurointi
• Wetterhoffin värikkäät vuodet
• Irene Ylönen: Maahenkeä vai lisäansiota? Maaseudun naisille suunnattu käsityöneuvonta
  1800-luvulta 1960-luvulle
  

Alla vielä kaksi ryijyä Pienestä tietosanakirjasta.

Valinnan paikka

Olipa yksi aamu viime viikolla. Twitter-promosta aukesi Anya Kamenetzin The Edupunks' Guide To a DIY Credential. Selasin sitä nyökytellen "Just näin. Omaehtoista oppimista, eikä (välttämättä) tutkintojen haikailua." Tulostin oleellisimmat sivut ja vakaasti päätin lukea ne ja tehdä opintosuunnitelman ja mitä ikinä siinä suositeltiinkin.

Tulipa seuraava kahvitauko. Aloin selata Avoimien yliopistojen tarjontaa. Löytyi Tampereen yliopiston Historian aineopinnot, jotka näyttävät siltä, ettei suorittaminen Helsingistä käsin olisi täysi mahdottomuus. Tulostin kuvauksen, ympäröin suoritustapakuvauksia, chattasin kaverille asioiden prioriteettijärjestyksistä. (Juu, kahvitauko vähän venähti.)

Molemmat tulosteet päätyivät päällekkäin ruokapöydälleni. Kahdesta valita.

Blogia pidempään lukeneet muistanevat, ettei minulla ole suurempaa uskoa järjestetyn opetuksen tehoon. Mutta humanistista opiskelua en ollut koskaan kokeillut, joten sille oli annettava mahdollisuus. Historian perusopintojen suorittaminen (vieläkin yhtä tenttiä vajaa) ei ollut ajanhukkaa, mutta aavistukseni kävivät toteen. Vaikka (toisinaan) esitetty asia oli mielenkiiintoistakin, ei se tarttunut pysyvästi aivoihini. Nipin napin tenttiin asti. Edes esseiden kirjoitus, jonka koin mielekkäimpänä opiskelumuotona, ei jättänyt pysyviä muistijälkiä.

Oppimisen ohessa yliopisto-opiskelulla on kreditoiva rooli. Mutta osittainen kandin tutkinto olisi vasta pieni askel kohti käyttökelpoisia tutkintonimikkeitä. Enkä minä ole oikeasti (ainakaan tällä hetkellä) kiinnostunut tekemään Totista HistorianTutkimusta vaan kirjoittelen mielummin persoonallisella tyylillä kronologisessa järjestyksessä tapahtumia erilaisista aiheista, ihmisten tasolla.

Näiden omista ideoista lähtevien tutkimusprojektien kautta olen mielestäni oppinut semi-pysyvästi suhteellisen paljon metodologiasta, lähteistöstä ja aikakausista. Omalla paneutumisella ja toisinaan löytämällä auttajan tai kaksi. (Mikä olikin yksi kohta Kamenetzin ohjeistuksessa.)

Eli sanon nyt ei tenteille ja tutkintosuorituksille. Kyllä oppimiselle ja tekemiselle. Mahdollisesti hieman aikaisempaa järjestelmällisemmin. Jos eteen tulee joskus aineopintojen suoritusmahdollisuus lähempänä kotia, niin mietitään uudestaan.

P. S. Vesa Linja-ahon blogissa Kamenetzin ajatuksia suomeksi tiivistettynä ja pari linkkiä. Päinvastaisia mielipiteitä on lausunut ainakin OECD:n tutkimusjohtaja, jonka mielestä laadukas muodollinen opetus parhaiden opettajien johdolla on oppimisen paras tae.

Toisen kerran sodan historiaa

Sodan historia ja tulevaisuus HSS217E/HYL252C, HY Avoin yliopisto

Sodan historia ja tulevaisuus jatkui tiistaina vartin selostuksella siitä, että maanantaina esitelty "sodan oikeutus" oli poliittinen termi eikä moraalinen. Minusta ei-moraalisuus oli tullut ensimmäisellä luennolla ihan selväksi, mutta ilmeisesti joku oli toisin ymmärtänyt ja antanut palautetta.

Sodan oikeutuksessa edettiin nyt moderniin aikaan ja parilla kalvolla esiintyi monta aatehistorian kurssilla esiteltyä termiä. Nationalismi, sosialismi, rasismi, imperialismi. Sosiaali-darwinismin muistin ihan itse ja kirjoitin muistiinpanoihini. Sen verran siis muistin ja muistin senkin, että aatehistorian luennot olivat keväällä samassa salissa. Mutta en paljoa enempää. Kyllä opiskelu kannattaa. (Mistä aiheesta teksti huomenna.) Aatehistorian lisäksi epämääräisiä palautumia on kahdella luennolla mieleen tullut Politiikka ja diplomatia -kurssilta, mikä lienee asiaankuuluvaa.

Tauon jälkeen siirryttiin esihistoriallisen ajan sotaan eli ensimmäiseksi keräilijä-metsästäjien sotimiseen. Olin korvat höröllä, ja kyllä: luennoitsija oli samaa mieltä kuin taannoin lukemani kirja. Keräilijäyhteisöissä merkittävä osa miehistä kuolee väkivaltaisesti. Dick Harrison&Svenska historia häviöllä 2-0.

Saman kalvon yhteydessä heräsi vilkas keskustelu nuorten miesten sotaan osallistumisen syistä. Luennoitsijan teesin mukaan he olivat yhteiskunnan tarpeettomin osa. Minä ja muutama muu esitimme mielipiteitä nuorten miesten väkivaltaisuudesta ja älyttömyydestä/höynäytettävyydestä. Ilmeisesti syyllistyimme ikään ja sukupuoleen perustuvan stereotypiointiin. Hyi.

Aika Rooman valtakuntaan asti käytiin huimalla vauhdilla. Mielenkiintoisimmaksi ajatukseksi ehdin noteerata hypoteesin miesvallan synnystä. Miehet metsästävät ja oppivat yhteistyön. Maanviljelyn myötä yhteisöt kasvavat ja yhteistyölle on uudenlaista tilausta sodassa&rauhassa. Niinpä miehet duunaavat keskenään, mitä katsovat yhteisön tarvitsevan. Naiset eivät ole mukana päätöksenteossa eikä tekemisessä koska a) eivät ole tottuneet yhteistyöhön ja b) ovat kiinni hellassa.