Valtioyön valaistumisessa

Eilen istuin SLS:n juhlasalissa seminaarissa Statsnatten i ny belysning, joka liittyi syyskuussa alkaneeseen tutkimusprojektiin. Valinta hieman arvelutti, kun en ollut pääkäsitteestä koskaan kuullutkaan, mutta oppimista vartenhan näissä kuljen. Ja paikan päällä selvisi, etten ollut yleisössä ainoa tietämätön. Eikä yksi kommentaattori pitänyt Yrjö Koskisen Helsingin uutisissa 1863 ensimmäisenä käyttämän sanan valtio-yö oikeana käännöksenä statsnatten. Kun kerran oli tarkoitettu valtiopäivien pariksi ja ne ruotsiksi riksdag.

Käsitteistä oli seminaarissa puhetta paljon ja osittain asia meni minulta täysin ohi. Mutta opin jotain. Valtioyö on siis aika 1809-1863, jolloin Suomessa ei ollut valtiopäiviä. Mutta oliko kuitenkin poliittista ajattelua? Euroopassa syntyi samaan aikaan monia ideologioita ja ismejä, erilaisia kansanedustuslaitoksia ja perustuslakeja. Todettiin, että sensuurista huolimatta Suomessa ilmestyneissä sanomalehdissä seurattiin tätä kehitystä Euroopassa ja lukijoilla oli mahdollisuus muodostaa siitä käsityksiä.

Maren Jonassonin esitys ensimmäisistä suomalaisista yleisistä maatalouskokouksista oli itselleni antoisin osa. Ensimmäiset vuosina 1847, 1850 ja 1852 olivat vain ruotsinkieliselle eliitille, mutta Krimin sodan jälkeen vuosina 1857 ja 1860 mukana olivat myös suomenkieliset talonpojat. Lisäksi keskusteluaiheisiin tuli maatalouden parannustapojen rinnalle sosiaalisen ja taloudelliset ongelmat.

Tarkistaessani suomenkielistä sanaa edellisen kappaleen alkua varten osuin verkossa Snellmanin (käännettyyn) avaispuhe vuodelta 1860, jossa hän toteaa suoraan

Niinpä maatalouskokoukset ovatkin ainoita todella olemassa olevia yhteisiä neuvottelutilaisuuksia, joissa maan yleisistä asioista voidaan puhua ja joissa maan todelliset tarpeet voidaan kuulla suoraan kansan suusta. 

Juuri tätä Jonassonin esityksessään kertoi. Maatalouskokouksiin tuli vuoden 1860 jälkeen 10 vuoden tauko, sillä päätöksentekijät pelkäsivät sellaisen järjestämisen vaarantavan valtiopäivät ja niiden jatkumisen.

Ruotsalainen Henrik Edgren vertasi keskenään ruotsalaista historiankirjoitusta Suomen sodasta ja Suomen menetyksestä sanomalehtikirjoitteluun 1810- ja 1820-luvuilla. Historiankirjoituksessa kehuttiin sotilaita ja moitittiin kuningasta, mutta "totuuden" lisäksi kyse on tapahtuneen vallankaappauksen motivoinnista. Sivumennen tuli todettua, että Ruotsissa ei suuremmin surtu julkisin tilaisuuksin Suomen menetystä, kun biletettiin uutta kuningassukua niin ankarasti.

Sanomalehdissä Suomesta kirjoitettiin hyvin vähän, mikä saattoi johtua kiinnostuksen puutteen sijasta/ohessa poliittisista syistä. Uuden kuninkaan tukemista oli korostaa Skandinaviaa ja ikiaikaisia yhteyksiä Norjaan, johon oli juuri luotu unioni. Nimenomaan kuninkaan rahoittamassa lehdessä 1820-luvun alussa A. I. Arwidsson korosti suomalaisten ja ruotsalaisten olennaisia eroja.

Opetukset: 1) Sanomalehden linjoilla on merkitystä ja 2) Väitteen "Suomi on ruotsalainen" takana voi hyvin myös olla poliittisia tarkoitusperiä.

Valtiopäivät 1867

Ensi sunnuntain eduskuntavaalien kunniaksi tässä blogissa tällä viikolla teemana valtiopäivät. Yläpuolella on vuoden 1867 valtiopäivien puhemiehet, joista löytyy lisätietoa kuvan sisältäneestä lehdestä Svenska Familj-Journalen. Kotimaassa valtiopäivistä kirjoitettiin tammikuun 1867 Kirjallisessa Kuukausilehdessä:

Jos jonkunmoinen valtiollinen ylenpuolisuus oli nähtävä silloin, kun viime valtiopäivät [1863] kokoontuivat, niin on tämä kyllä kyllin muuttunut. Ken siihen syitä hakee, löytää niitä koolta. Älkäämme ainakaan jättäkö mainitsematta sitä hirmuista painoa, jolla kaikkinainen puute ja liikkeen seisahdus tätä nykyä masentaa parhaimpiakin henkisia voimia. Me pyydämme niitä, jotka kenties nykyisesta laimeudesta tahtovat irvistelemällä päättää, että koko perustuslaillinen into Suomessa on teeskennelty, vähän arvostelemaan mitä ponnistuksia tätä nykyä vaaditaan Suomessa, henkisen vireyden voimassa pitämiseksi. Muitakin kohtia löytyy, jotka rasittavat valtiollista elämää maassamme. Niinpä päivä päivältä nähdään selkeämmin nykyisen edustuslaitoksemme sopimattomuutta meidän oloihimme. Missä aateliston tulee kannattaa semmoista asemaa, joka sillä nykyisessä edustuksessa on, siellä pitäisi löytymän rikas, itsenäinen ja tosin aristokratillinen aatelissääty, eikä, kuten meillä, köyhä maa- ja virka-aatelisto. Kun 6:en, 5:en ja joskus 2:denkin papin tulee keskuudestaan valita ja yksin palkata edusmiestä, niin vireinkin valtiollinen into haihtuu. Se on kaikki itse asiain luontoon perustettuja hankaluuksia. Mutt pahempiakin oireita toki joskus nähdään. Kun on suotu kaupunkien porvaristolle onni ja kunnia saada keskuudestansa valita ja lähettää edusmiehiä, niin se tosin on käsittämätön henkinen ja aineellinen kurjuus, kun pannaan kysymykseen, onko tämä oikeus käytettävä. Kun tämä oikeus pidetään niin halpana, ettei ainoastaan joku Naantali ja Kajaani, vaan läänin valtakaupunkikin etsiskelee mistäpä halvemmalla edusmiestä saisi, niin tämmöistä menetystä tuskin voi kylläksi moittia. Tässä taas ilmaantuu se valitettava epäkohta perustuslaissamme, että koko kaupungin puheenvalta on porvariston käsissä. Näin asiain ollessa, ei liene ihmeteltävää, jos talonpoikaissäädyssä keksitään useita epäkohtia, jotka kyllä saisivat olla poissa nekin.

Mutta jos muutamia tämmöisiä, tosiaan valitettavia, oireita on havaittavanakin, on kuitenkin täysi uskomme että Suomen kansa, jos kohta arkipäivän vakaassa puvussa ja mielessä, lähtee toivolla ja halulla täyttämään korkeinta valtiollista tointansa. Se tosin ei enään valtiopäivissä näe mitään outoa, kaikesta maailman kurjuudesta pelastavaa vapahtajaa, mutta se tietää että sen henkinen ja aineellinen edistyminen riippuu valtiopäiväin lainlaatija-toimesta, ja tietää vielä tämän toimen kautta saaneensa oman onnensa omiin käsiinsä. Edesvastaus tästä toimesta ja sen tärkeys ovat kenties nyt selvemmät kuin ennen.