Kuulutusten haku Pohjois-Karjalassa 1890-luvun alussa

 August Fredrik Andberg (20.12.1871-28.3.1925) kirjattiin Helsingin yliopistoon joulukuussa 1893. Seuraavana kesänä hän piti sanomalehtitekstien mukaan kansanvalistuksellisia puheita pitkin ja poikin Kiteen ympäristöä. Todennäköisesti siis kesään 1894 ajoittuu kertomuksensa Pappilassa, joka julkaistiin m.m. Tampereen uutisissa 10.12.1895. Kertomus voi olla osin fiktiivinen, mutta on todenoloinen, mihin viittaa myös alaotsikko "Kuvaus Pohj.-Karjalasta". (Nimimerkki Auk. Kumpulainen yhdistyy A. F. Andbergiin kirjoituksessa Sydänsalolta (Mikkelin sanomat 29.10.& 3.11.1896).)  

— Läksin täältä ämmän hakuun, lausui vanha Pekka Haapalainen astuttuaan kirkkoherran virkahuoneeseen ja toivotettuaan hyvää iltaa. — Vieläkö tuota minulle annetaan, lisäsi hän epäilevästi.

— No, onhan niitä aina täältä annettu, vastasi kirkkoherranapulainen, nuori ylioppilas, ja katsoi hieman hymyillen ukkoa, joka tutisi jo omaa heikkouttaan. — Vaan mitenkäs se on paperien laita? Onko perintökirjat kunnossa?

— Kunnossa on, sanoi ukko ojentaen paperit.

— Mikäs se nyt pani vielä eukon ottoon, kysyi apulainen huomattuaan hauskuudekseen papinkirjasta, että ukko on jo 73 vuotta vanha.

— Ka, onhan se talossa pojalla emäntä, vaan eihän tuo kerkiä kaikkia töitä toimitella, kun on puuhaa yhtä ja toista ja sillä on niitä siunatuita kakaroitakin paljon. Pitää minun ottaa lisäksi.

— Mitenkäs — teitähän on oikeudessa sakotettu kuudennen käskyn rikkomisesta ja metsän haaskaamisesta, oletteko niistä ilmoittaneet morsiamellenne?

— Eipä ole tullut ilmoitetuksi. Nuoruuden synneistä ... Tuon kun olisin tietänyt, en olisi tullutkaan tänne. Se renki Jussihan se kävi metsästä koivun varpuja vain hakemassa ... kaikki ne sitten papinkirjaan pannaankin ... toisten tekemät asiat.

— Mikäs se on morsiamen nimi, olisihan hänenkin pitänyt olla täällä, että olisi saatu tietää, suostuuko hän teille rupeamaan.

— Mikäs se nyt onkaan, raapasi ukko korvallistaan, onko se Kaisa Matilainen vai Kaisa Kuivalainen.

— Eihän tästä mitä tule, kun ette tiedä edes hänen nimeäänkään, sanoi apulainen vaivaloisesti hilliten nauruansa.

— Kyllähän siitä selvä saadaan, hän asuu Kuhmon kylässä siinä talossa, jonka riihen perässä iso koivu kasvaa.

Apulaisesta tuntui hauskalta tämä määritteleminen. Hän koetti muistutella neuvottua taloa, otti kirkon kirjat ja katsoi sieltä morsiamen nimeä.

— Onko se Kaisa Kuivalainen, leski ja 55 vuotta vanha?

— Se se juuri onkin, sanoi ukko iloissaan.

— Teidän täytyy tulla huomenna uudelleen morsiamen kanssa, että saadaan selville hänen suostumuksensa. Ja näistä perintökirjoistakin näkyy puuttuvan yksi todistaja. Se on teidän saatava.

— Tokkohan tuota muijaa sitte rupeaa saamaankaan, kysyi ukko alakuloisella äänellä tehden poislähtöä.

— Huomenna saadaan nähdä. Hyvästi.

***

Aamulla oli ukko Haapalainen jo hyvissä ajoin pappilassa morsiamensa, tanakan mummon kanssa.

— Tässähän tämä nyt olisi, sanoi hän.

— Vai niin. Tarkastetaanhan ensin morsiamen paperit, ovatko ne reilassa.

Apulainen luki kaikki läpi, ukko Pekka siirteli sillä aikaa levottomasti jalkojansa ja katseli epäilevästi apulaista.

— Kunnossa näyttää olevan. Suostutteko te menemään tälle Pekka Haapalaiselle vaimoksi, kysyi apulainen katsoen tutkivasti morsianta silmiin. 

— No niinhän se olisi aikomus.

— No niinhän se olisi aikomus.

— Mutta onko sulhanen maininnut teille, mitenkä hänen papinkirjansa laita on.

— Ei ole virkkanut mitään. 

— Eihän tuota ole tullut virketyksi, lisäsi ukkokin.

— Häntähän on sakotettu kuudennen käskyn rikkomisesta ja metsän haaskaamisesta. Suostutteko sittekin.

— Mitä tyhjää vanhoja ruveta muistelemaan. Eikähän tuo minulle liene uskoton. Mennään vain yhteen.

— Sitähän minäkin, puuttui Haapalainen iloisesti. — Nuoruuden syntejä ...

— Sitten kai pitänee panna kuuluutuksiin.

— Sitä vartenhan tässä ollaankin, myönsi ukko.

Apulainen ryhtyi merkitsemään heidän nimiään kuuluutuskirjaan. Pekka Haapalainen selitteli sillä aikaa tyytyväisellä äänellä, että talo kun on iso, niin tarvitsee työvoimia ja järjestyksen pitäjää, eikä se vanhankaan miehen ole hauska yksinään olla. Tarvitsee hänkin jonkun, joka pitää parempaa huolta hänestä. Nuoret näkyvät aina vain käyvän välinpitämättömiksi. Hyvin oli alkanut jo viimeiseltä elämä ikävältä tuntua. Sentähden piti ruveta uutta eukkoa ajattelemaan. Ja tämä Kaisa Kuivalainen kun on toimen ihminen ja lupasi hänelle tulla, niin sehän selvintä on mennä yhteen ja hoitaa asioita.

— Kahdeksan markkaa lähtee yhteensä kaikista, sanoi apulainen keskeyttäen ukon jokellusta.

Pekka Haapalainen alkoi lukea rahoja. Hän pani pöydälle yksitellen kolme viisimarkkaista ja lisäsi kukkarostaan hitaasti kaivellen vielä useita markan rahoja. — Paljonkos siinä jo on, kysäsi hän lukien uudelleen.

— Jo tässä on yli tarpeenkin, lausui apulainen tuskin voiden olla nauruun purskahtamatta huomattuaan, ettei ukko enää saa selkoa rahoistaan.

— Jokos niitä riittää? 

— Siunatkoon Jumala nyt teidän aijottua avioliittoanne, toivotti apulainen kätellen heitä.

— Siunatkoon vain, tuumasi Pekka ukko levollisesti.

Otettuaan jäähyväiset ja mentyään eteiseen kääntyi hän vielä takaisin ja aukasi oven lisätäkseen: 

— Ja kyllähän se siunaakin.

Ilomantsin kaksi runonlaulajaa kesällä 1892

Joensuun lyseossa vielä kirjoilla ollut August Fredrik Andberg (20.12.1871-28.3.1925) teki kesällä 1892 runokeruumatkan Ilomantsiin. Nimimerkillä Auk. Kumpulainen julkaistussa (Mikkelin sanomat 29.10.& 3.11.1896) kertomuksessa kirjoituksessa Sydänsalolta hän kuvaa matkaansa Hattuvaaraan. Kertomuksessa ei mainita 32-vuotiasta Tatjana Puruskaista, jolta on eniten Andbergin tallentamia runoja Suomen kansan vanhoissa runoissa. Lähes jokaisessa näissä on myös huomautus "Kuuli omassa kylässä ruotilasvaimo Houri Huurinaiselta". Aiemmin Uudessa Suomettaressa 3.8.–21.9.1892 julkaistussa versiossa, jota lainaa ja kommentoi Ulla Piela kirjassaan Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta, Tatjaana esitellään ihaillen

Tarkan päänsä avulla teki hän sen niin perinpohjaisesti, että vuoden kuluttua saneli laulut, joissa oli 95 säettäkin, niin täydellisesti, ettei niihin ollut Larin leskellä juuri mitään lisäämistä. Ja kumminkaan ei hän ollut noita lauluja kuullut useammasti laulettavan kuin yhdesti tai kahdesti. Se, samoin kuin sekin seikka, että Tatjana ainoastaan kolmen päivän opinnoilla oli oppinut auttavasti lukemaan ja kirjoittamaan ja laskemaan niin paljon, että omin neuvoin kykenee hoitamaan miehensä kirjanpitoa, joka luonnollisesti ei ole suuren suuri, se jo todistaa alkuperäistä hengen voimaa. Muutoinkin oli hauskaa katsella erittäin hyvää järjestystä ja puhtautta kaikissa kohdin hänen koti-elannossaan. Hän näytti tosiaankin oikein mallikelpoiselta, alkuperäiseltä suomalaiselta naiselta. 

Kanteletar miellytti hyvin Tatjanaa ja sitä hän luetteli joutohetkinään innokkaasti. Miehensä lupasikin sopivassa tilaisuudessa hankkia semmoisen hänelle. Ne 12 runoa, jotka hän oli Larin leskeltä oppinut, saneli hän hyvin mielellään ja ottamatta vaivoistaan penniäkään.

Larin leski oli Ilomantsin Palovaarassa asunut 80-vuotias Houri Huurinainen, jolta Andberg oli tallentanut suoraan kolme runoa (#1553, #1577, #1915). Kohtaamisesta Andberg kirjoitti artikkelin Runonlaulaja Savo-Karjalaisen osakunnan albumiin Koitar 5 (1897). 

Kaukana ihmisten ilmoilta, laajan Ilamantsin pitäjän laidalla, lähellä Venäjän rajaa asui synkän salon suojassa piilevässä mökissään vanha, seutulaistensa kesken laulutaidostaan tunnettu Larin leski. Rappeutunut oli mökki, tuo hänen »Palovaaransa», rappeutunut sen asujainkin. Ikä oli satanut lumensa hänen päähänsä, yhdeksättäkymmentä vuotta laskenut painavan taakkansa hänen hartioillensa, kun eräänä kauniina kesäkuun päivänä osuuduin mökille. En milloinkaan ole ulkonaisten olosuhteiden huomannut vaikuttavan niin voimakkaasti ihmisen henkiseen elämään kuin astuessani tuohon pieneen pirttiin. »Soitto on suruista tehty», tuoksahti ikäänkuin ensi tervehdykseksi ja sai mieleen oudon tunnelman. Penkillä ikkunan ääressä istui keveässä kesäpukimessaan ryppyinen mummo välinpitämättömän tylsästi tuijottaen lehditettyyn lattiaan, huomaamatta edes tulijaa. Tahdottoman koneellisesti liekutti käsi ja jalka kätkyttä. Näytti kuin hän olisi kuluneen ajan jättö, jäänyt outoihin oloihin, ympäristöön, joka ei enään ymmärrä eikä käsitä häntä. Näytti siltä kuin olisi tuo ajatus vallannut mummon itsensäkin niin täydellisesti, että hän kerrassaan unhoitti ympäristönsä.

— Vanhoja laulujako? kysyi hän viimein aivan kuin unestaan, heräten, kun olin hänet havauttanut mietteistään ja pyytänyt häntä jotakin lausumaan. — Vanhoja laulujako? uudisti hän ja katsoi elottomilla silmillään oudoksuen. Ja nyt levisi vanhuksen kasvoille omituinen väre, joka samalla kuvasti vilpittömän ilon tunnetta ja samalla myöskin kummastusta. Joku suloinen muisto näytti välkähtävän mieleen ja luovan sinne hetkiseksi valoa ja iloa. Mutta heti hän taas painui pahoille mielin.

— Niin, vanhoja lauluja, kertasi hän vieläkin ja huokasi. Tuota sureksin tuon ikäni, lausui hän kotvasen ääneti oltuaan ja näyttäen ikäänkuin keräävän mietteitään, kun kuulin muieu luona käytävän lauluja hakemassa eikä kukaan »ruotsi» saapunut minun luoksein. Sie oot ensimäkien. Mutta myöhään tulet.

Tuskin ehti mummo viimeiset sanansa pitkäveteisesti ja harvakseen lausua, kun rupesi ääneensä nyyhkyttämään, ja viljavat kyyneleet virtasivat poskille. — Itkemään täyvyn, kun mietin, miten hyviä nuo laulut ovat, ja miten niitä ennen laulettiin, sai hän vihdoin sanotuksi koettaen kuivailla kyyneleitään.

Olin kirjoittanut muistoon pari kolme laulua, jotka Larin leski vuosia takaperin oli opettanut eräälle nuorelle naiselle, jonka luona hän oli elättimummona ollut. Luin ne hänelle. Ne henkivät läpeensä syvää kaihomielisyyttä. Taaskin levisi tuo omituisen kaunis valaistus mummon kasvoille, joilla vielä pari kyyneltä kimalteli, ja hän vaipui niin hartaasti kuuntelemaan laulunsa sanoja, että unhoitti liekuttamisenkin. Yht'äkkiä, ikäänkuin tuntien tarvetta keventää apeata mieltään, rupesi hän pakinoimaan.

— Lintu on luotu lentämähän, huolellinen laulamahan, oli puheen alku. Kun olin ennen piimäsuuna pikkaraisna, paimen tyttönä pahaisna, kiikuin joka kivellä ja notkuin joka norossa ja silloin mie opettelin laulamaan toisten tyttöjen keralla näitä laajoja lauluja, joita kuuli kylliksensä.

Oudosti ja suruisen sydämen hienoimpia sointuja kuvaavasti värähteli heikko ääni, kun vanhus kuvaili näiden iloisten ja huolettomien tyttöpäivien jälkeen lähtöänsä »isän armahan ahoilta kanssa toisen karkulaisen».

— Hyvä mies se Larini oli, päättyivät tuon elinvoimaisimman aikansa muistelot.

Verkoilleen ja tavoitellen sanoja siirti vanhus puheensa noista muinaisista muisteloista, jotka loivat hetkiseksi valoa ja lämpöä mieleen, nykyisiin olosuhteisiin. Arkailevin ja peittelevin sanoin kuvasi hän ne. Leskeksi jäätyään joutui ruotilaiseksi omille pojilleen ja kuljetettiin kahdannepäin veljen luota veljen luo.

»Vierin kuin viraton koira, 
Kulin kuin kulukurikka, 
Kuin kivi kululla maalla, 
Savi saavulla aholla».

— Tulin nyt niin huonoksi, ett'ei voi vasussakaan vieä soien ja salojen kautta. Aina pakisoot poika ja nevaska, että kun ei Luoja korjaa tuota mummoa höpisemästä. Ei hyö sallis minun laulujakaan muistelevan.

Tuon puhuttuaan mummo huoahti ja vaipui kotvaseksi äänettömyyteen. Hän tahtoi käyttää läsnäoloani hyväkseen ja kertoa, mikä hänen mieltänsä painoi.

Ikäänkuin tuntien taaskin jotakin sisäistä kehoitusta turvautui hän vanhaan lohdutuskeinoonsa lausuen:

»Laulan neito voiessani, 
Jos en toiste voinekaua, 
Jos viluhun vietänehen, 
Pakkasehen pantanehen,
Luoahan lumen sekahan»

Helppo oli käsittää, mitä mummo tahtoi kätkeä noihin runon sanoihin, ja näkyi sen miniäkin käsittävän, koskapa hiljoilleen kuiskasi:

— Se tuo mummo on vanhuuen hupakko ja höpisee omia aikojaan.

Muisti ja voimat näkyivät tahtovan pettää vanhuksen, jonka valtasi taasenkin mielenliikutus niin, että hän hyrskähti itkuun. Sanat eivät tahtoneet sopeutua nyyhkytyksien seasta selväksi lauseeksi. Hän näytti ponnistelevan hallitakseen liikutustaan ja keräilevän viimeisiä voimiaan pinnistääkseen lopuilleen huonontunutta muistiaan. Ja vihdoinkin voiton saatuaan heikkoudestaan puki hän ihmeteltävän terävällä aistilla koko sisäisen ja ulkoisen elämänsä heikon heikolla ja kummallisen värähtelevällä äänellä laulamansa runon sanoihin:

»Katso muita miekkoisia, 
Katso muita osallisia: 
Iloissahan muut elävät, 
Leikissähän liekahuvat.
Minult' on lehmä leikit syönyt, 
Lammas lappanut imehet.
En voi iloissani olla, 
Enkä leikin liekahua: 
Kun istun ilokivelle, 
Niin istun itkemähän,
Kun laulupaaelle paneiksen, 
Siitä painun pahoille mielin».

Vaivaloisesti olivat viimeiset säkeet kummunneet mummon suusta. Ne olivatkin hänen viimeinen ponnistuksensa, hän oli kerrassaan tyhjentynyt. Huokaus vain, ja hän vaipui taaskin samaiseen välinpitämättömään tylsämielisyyteen, jossa taannoin oli istunut. Ei sanaakaan hän enään virkkanut. Silmät tuijottivat elottomasti lattiaan. Tuntui kuin hän olisi nyt tahtonut kerta kaikkiaan lausua sydämensä syvimmät mietteet puti puhtaiksi ja sen tehtyä sulkea suunsa vankkaan sulkuun. Hän painautui niin syvästi oman laulunsa aikaan saamaan tunnelmaan, ett'ei hän kuullut enemmän nevaskansa tekemiä selityksiä kuin minun kysymyksiänikään.

Läksin pois tavallista vakavampana. Apeaksi tahtoi painua minunkin mieleni, sillä yksinkertaisen kansanlapsen suusta olin saanut kyllin selvän selityksen, kuinka kaihotunteiset, surumieliset laulut voivat ikäänkuin itsestään syntyä.

Havaintoja Ilomantsin Hattuvaarasta kesällä 1892

Samuli Paulaharjun
dokumentointia 1907
Museovirasto

Joensuun lyseossa vielä kirjoilla ollut August Fredrik Andberg (20.12.1871-28.3.1925) teki kesällä 1892 runokeruumatkan Ilomantsiin. Nimimerkillä Auk. Kumpulainen julkaistussa (Mikkelin sanomat 29.10.& 3.11.1896) kertomuksessa kirjoituksessa Sydänsalolta hän kuvaa Hattuvaaran kylää.

Kansan jokapäiväistä elämää tarkastellessa huomaa kohta, että tavat ovat kerrassaan alkuperäisiä ja kehittymättömiä. Riitaisuus ja alinomainen mökyäminen on joukon seassa vallalla. Pienet pojan nulikat kiroilla napsivat aika lailla eikä juuri tytötkään tahdo jäädä siinä taidossa takapajulle. Sitä paitsi tekee yleinen likaisuus monessa kohden ja erittäinkin ruoanlaitossa vieraalle olon vastahakoiseksi. — Minäkin sain kalakeitossa sellaisen sumpun naisen hiuksia eteeni, että pelkäsin lopulta vadista kokonaisen pään löytyvän. Kohtuullisen määrän tuota herkkua viskasin uuniin, että näyttäisi keitto syödyltä. — Muutoinkaan ei taida siveellinen kanta puheista päättäen olla aina vakavinta laatua. Jonkummoista hienotunteisuuden vivahdusta, ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta vierasta kohtaan tapasi kumminkin.

Taikausko ja taikominenkin on vielä aika lailla vallalla. Siitä oli jos jommoisiakin esimerkkejä. Eräs metsänvartija kertoi minulle omia kokemuksiaan siltä alalta. Kumminkin hän vakuutti, että "vaikea se on palvella kahta herraa. Jos lyöttäyt Jumalan kansa hyviin väliin, niin heti jo Vihtahousu siellä takana nykii". — Kerrankin oli eräs tyttö Lieksan salolta loitsinut hänet pahanpäiväisesti piitymään itseensä. Oli tullut niin kova tuska ja omituinen elämä, että "lopulta tyhjä rupes silimissä rävästämään ja kummittelemaan". Eikä auttanut muuta kuin käydä koko toistakymmentä peninkulmaa salomaiden halki tytön luona, ja silloin oli heittänyt kummittelemasta. — Erityisenä salaisuutena uskoi hän minulle, kuinka lehmistä vieraantunut koira saadaan jälleen niitä paimentamaan. Neuvo kuuluu sanasta sanaan seuraavasti: "Pistä vasemman kengän kantapää lehmän sontaan, pyöräytä siinä ympäri, pane maitoo kuoppaan ja anna koiran lakkii se, niin kyllä paimentaa". — Pyysin hänen näytteeksi tekemään tempun, vaan se ei kuulu muiden nähden tepsivän.

Että ukko kumminkin valehteli hyvän prosentin, huomataan siitä, että hän sanoi joku aika sitte nähneensä itse häntäniekka herrankin metsässä. Kun hän oli kotkan tappanut, oli tullut polulla vastaan ja kirastellen tivannut, että sitäkö sinä sen minun kokkipoikani tapoit. — Minua uhotteli ukko sillä, että jos hän panee vasemman käden etusormen kummallisesti koukkuun, niin en muistaisi hänen neuvoistaan mitään.

Kun minun oli tehtävä kansatieteellinen tutkimus kylän asunnoista, piti minun saada tietää niitä taikoja, joita rakennusta aikaan saadessa tehtiin. Sitä varten täytyi minun tavata erästä kummannäköistä miestä Iljon Iivanaa. Hän oli jo 73 vuotta vanha, mutta aivan ketterä ja eloisa. Ukko oli sanan täydessä merkityksessä "vanhan kansan mies", kuten hänestä kotinaisensa sanoivat, sillä hän ja 72 vuotias Anna Timoskainen syntyisin Kuolismaan kylästä muistivat parhaiten vanhoja runoja Hattupäässä. Tarjosin ukolle sikarin ja aloin maanitella häneltä noita taikoja. Ukko vain veteli hyvällä maulla sauhuja ja istua mökötti äänetönnä. Minä veivasin pitkän aikaa turhaan. [...]

Annoin ukolle toisen sikarin. 

"Ka sanomma sinulle kahen kesken", sanoi hän viimein.

"Ka miäpä saloat? Tiemmähän kumminkin", sanoi Anna Timoskainen. Ja häneltä se läksi taika kuin läksikin. Kumma se oli. Kun huoneen ensimmäistä hirttä ruvetaan salvamaan, pyydetään hauki, kuivataan se ja pannaan hirren alle. Vaan että tämä taika vasta oikein tepsisi, pyydetään "hauvin hauki" eli hauki, joka on toisen hau'in mahassa, ja tehdään samalla tavalla. Sitte pannaan vielä markkulia ja elohopeaa kolmen nurkan alle. Silloin ei muka syöpäläisiä tule huoneeseen. Syöpäläisten karkoittamiseksi rakennettavasta huoneesta tehdään myös seuraavia temppuja. Ensimmäisen salvoshirren lastuista rakennetaan niille maja asuttavaksi. Pannaan metsäpolulta kuoliaana löydetty supiaishiiri tuoheen kuivamaan käärittynä johonkin nurkkaan kurkiaisen ja maton väliin. Mutta tätä tehdessä pitää kavahtaa, ett'ei lapset näe sitä, muutoin ei "lapsionni" tule olemaan hyvä huoneessa.

Lopulta lämpeni ukko Iivanakin niin, että rupesi juorottamaan vanhoja runoja. Ei tuo laulu ollutkaan lasten lauluja, naisten nauruja, se oli partasuun urohon. Ääni värähteli niin omituisesti ja pää nyökkäili tahtia. Tuntuipa sitä kuunnellessa kuin olisi siirtynyt kauvaksi Kalevalan aikoihin. Lemmennostosanoja ukko siinä joikuili. Jonkummoisella kunnioituksen sekaisella hartaudella katselivat naiset, mitä laulu tehoaa, Yht'äkkiä pysähdytti ukko laulunsa sanoen: "Kesäiseks' päiväks ois' palpattamista". Sen jälkeen komusi hän uunille ja näytti mietteisiinsä vaipuvan, kun ei enää virkkanut mitään.

A. F. Andbergin kokoamat runot ja tiedot Ilomantsin asumuksista päätyivät SKS:n arkistoon ja osa myös kokoelmaan Suomen kansan vanhat runot. Anna Timoskaiselta tallettui sinne lyhyt runo Ei kumaja kuiva kulkku (#1697), jonka tämä oli oppinut nuorena Ilomantsin Kuolismaan kylässä. Toverinsa Iljon Iivana lienee Iivana Huurinainen, jolta on tallessa loitsut Tules löylysen jumala (#2391) ja Tytöille kylyyn mennessä (# 4760). Jälkimmäinen ei ollut "lasten lauluja, naisten nauruja", tyylinäyte:

Päästä, Luoja, päästä, luonto,
Päästä, päällinen Jumala,
Miesten mustista veristä,
Naisten naarojen sanoista,
Kusikinttujen kiroista,
Veriv-ujen vihoista!

Matkakertomuksesta oli jo aiemmin ilmestynyt versio Uudessa Suomettaressa 3.8.–21.9.1892. Tätä lainaa ja kommentoi Ulla Piela kirjassaan Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta.  

Kävely Ilomantsin Hattuvaaraan kesällä 1892

Joensuun lyseossa vielä kirjoilla ollut August Fredrik Andberg (20.12.1871-28.3.1925) teki kesällä 1892 runokeruumatkan Ilomantsiin. Nimimerkillä Auk. Kumpulainen julkaistussa (Mikkelin sanomat 29.10.& 3.11.1896) kertomuksessa kirjoituksessa Sydänsalolta hän kuvaa matkaansa Hattuvaaraan.

Ensimmäinen paikka, joka suuremmassa määrässä veti huomioni puoleensa, oli Hattuvaaran eli Hattupään kylä, kuten sitä tavallisimmasti kutsutaan. Se on noin 40 kilometrin seutuun Ilamantsin kirkonkylästä eli "pogostasta" ja ainoastaan 15 kilometriä Venäjän rajalta, joten olot täällä on hyvin samanlaisia kuin rajan toisella puolellakin. Kylä on aivan yksinäinen suurien suo- ja kangasmaiden keskellä ja sijaitsee, kuten jo nimikin osoittaa, jokseenkin korkealla ja kuivaperäisellä mäkimaalla. Yksinäiseksi salokyläksi on se kylläkin suuri, sillä siinä on asukkaita yli 300 henkeä. Koska olot ja elantotavat ovat hyvin omituisia ja alkuperäisiä, ja koska tämä kylä muutoinkin on omiaan kuvaamaan Karjalan historiallisia oloja muinoisilta vainovuosilta, niin sopinee piirtää muutamia havaannoita viikkokauden olosta siellä.

Käenkoskelta, josta Hattupäähän on yli parinkymmenen kilometrin, läksin astua reppasemaan kaitaa salopolkua myöten. Synkkää ja asumatonta oli seutu koko matkalla. Ainoastaan kaksi pienen pientä elinpaikkaa oli polun varrella noin 8 kilometrin välimatkalla toisistaan. Maisema ei ollut kumminkaan noita muinoisia kehuttuja Kalevalan kankahia, Väinölän ahoja ja Osmon pellon pientaria, vaikka kyllä kylään tultuani sain selvän käsityksen, että on ne täällä nuo nimitykset ennen kajahtaneet ja kajahtavatpa vielä nytkin. Kulovalkea ja tukkilaisen kirves oli siltä riistänyt pois tuon juhlallisen salomaan jyhkeyden. Mustana, karuna ja aivan hedelmättömänä lojotti maa pitkän pituiset matkat. Puolipalaneina ja surullisen näköisinä loikoivat kelopuut pitkin pituuttaan maassa, ja nuo vanhat hongat, joiden latvoissa muinoin tuuli humahteli ja käki kukahteli, oikoivat nyt avuttomina kuorettomia vankkoja oksiaan korkeutta kohden kahden puolen tuon kaitasen salotien. Tuhansia, kymmeniä tuhansia markkoja makasi tuossa tyhjän panttina happanemassa. Apean vaikutuksen teki mieleen tuo näkö. Eikä tuo mielen apeus hävinnyt, kun tuolta kulovalkean raatelemalta maalta joutui männikköisille seuduille. Oksat ja latvukset makasivat siellä kannon juureen sullottuina. Toisinaan kelletti kaadettu ja karsittu vankka honka maassa happanemaan hyljättynä. Hiukan vaihtelevaisuutta tuolle yksitoikkoisuudelle antoi joskus keltaisen aivan putipuhtaan suon keskessä kimmaltelevä lammikko taikka siellä täällä pikkuinen tilkku vihreää koivulehtoa.

Nuoralla tanssijan taitoa olisin suonut monta kertaa osaavani astuessani mäkien välisten syvien notkelmien poikki kaitaa riukua taikka lyhytpuista kapulasiltaa myöten. Harha-askel vain ja edessä olisi ollut syvä mutainen rapakko tahi suon vellova vetonen. Muutoinkaan ei ollut kulkeminen helppoa alituisten ylänteiden takia.

Välillä olevissa mökeissä pistäysin sivumennen. Näissä sain tarkan tilin tehdä matkani tarkoituksesta ja muista maailman kuulumisista. Muulloista tietoa nämä hiljaiset salomaalaiset eivät juuri saakaan, ja tällaistakin hyvin harvoin. Senpätähden silmäilivätkin he minua tavallista suuremmalla uteliaisuudella.

Tunnin verran astuttuani viimeistä salotaivalta aloin lähetä kylän seutuja. Polku alkoi kohoomistaan kohota korkeanpuoleiselle vaaralle. Vihdoin jouduin astumaan erään kasken aidan vierustaa. Mies kyntää jytyytti siellä kaskea. "Ka oot sie mitä hansverkkarmiehii", huutaa hoilautti mies nähtyään minut laukku selässä kulkevan.Valitettavasti en voinut olla mikään "hansverkkar". Jonkun aikaa puheltuamme neuvoi mies minulle talon, johon mennä, ja vakuutti lopuksi:

"Ka hyvin otamma vierahan vastahan, hot missä paikassa".

Hattuvaaran kylä ennen 1900-luvun alun suurpaloa.
Ilomantsin Museosäätiö

Noustuani ylängölle avautui nelikymmentaloinen kylä silmieni eteen. Ensi silmäykseltä se jo näytti itäsuomalaiselta, oikein muinoiskarjalaiselta kylältä. Rakennukset olivat kaikki harmaita ja vanhannäköisiä ja paikoittaan eri huoneustot ryhmitetty pihan ympärille ikäänkuin jonkummoiseen linnamaiseen sikermään, joka lienee muinoisilta vainovuosilta säilynyt tapa. Harvoihin oli niihin valkoinen maali osuutunut ikkunan ulkopuolisiin vuorilautoihin. Ilma niitä oli saanut maalailla mielensä mukaan. Mikä kumminkin ennen kaikkia pisti silmään, oli se että useimmissa rakennuksissa oli vielä asuinrakennukset ja karjakartano yhdessä, kuten Venäjän Karjalassa on tavallista. Erilaiset kattomuodostukset asuinhuoneistossa ja karjakartanossa ja usein vielä yhteen pötkyyn rakennetut pikkurakennukset tekivät vasta niistä oikein kummannäköisiä. Jokunen uudempaan tapaan rakennettu kartano löytyi siellä joukossa.

Jos jollakin tavalla koukuttelevaa polkua pääsin viimeinkin osoitettuun taloon. Heti pihaan astuttuani huomasin, ett'ei ainakaan terveydellisistä suhteista ymmärretä pitää ollenkaan huolta. Suuri lantakoko oli asetettu aivan keskelle pihamaata, ja navettarakennus, joka tässä oli erilleen rakennettu, oli kumminkin liian likellä asuinrakennusta ja raitistutti omalla tavallaan ilmaa kartanon ympärystöllä.

Ulkonäöltään jotakuinkin puhtaaseen tupaan astuttuani, tervehdittyäni ja pakinoituani hiukan, sanoi isäntä: "Ka lähe kammarpuolell". — Kammarit olivat tyydyttävässä kunnossa, kun olivat vielä uudenpuoleisetkin. (Olin nimittäin tullut kylän pohatan eli "prihassikan" taloon).

Jo aiemmin oli matkakertomuksesta ilmestynyt versio Uudessa Suomettaressa 3.8.–21.9.1892. Tätä lainaa ja kommentoi Ulla Piela kirjassaan Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta.