HämeWiki tietää kertoa, että J.W. Hillebrandt osti vuonna 1805 Kalvolasta Ahlajärven kartanon ja seuraavana vuonna Mälsän ratsutilan samasta kylästä. Rippikirjojen mukaan Hillbrandtien asuinrakennus oli Mälsän mailla. Vuosikymmeniä myöhemmin tyttärenpoikansa muisti vielä edellisetkin omistajat:
Kolmen miespolven muistin aikana olivat sitä hallinneet ja viljelleet "vanha herra" Kornetti [Johan Henrik Berg] ja Tirehtyöri Vuorinen [kornetin pojan Anders Fredrik Bergin poika Johan Henrik Berg], jolta viimemainitulta kartano kaupan kautta siirtyi vallesmanni vainaalle, joka jälleen teki rakentamansa uudistamansa talon "päähoviksi".
Tyttärenpojalle oli välitetty tieto kovasta työstä:
Olivat vallesmanni samoin kuin vaimonsa vielä täysissä elon voimissa, ja alkoivat huolella ja untteruudella, ehkä vähillä varoilla, viljellä maata ja rakentaa asuntoa.
Monta päivää työskentelivät yhdessä palkkaväen kanssa, vääntelivät kiviä ja kantoja, joita koottiin rovioille poltettaa, tällä tavoin muka tehtäväksi tilaa asuinhuoneille sekä ryytimaalle, kunnes vähitellen muutaman vuoden puuhailtua, pääsivät toiveidensa perille. Kohosivat huonerakennukset rivi riviltä, alkoi karttua karjaa, perkomaat viheriöidä ruoho-nurminen ja vilja rehoittaa vainiolla. Oli uuttera työ saavuttanut siunauksen.
Tieto sivutöistäkin oli säilynyt:
Aikanansa oli vallesmanni vainaja ahkera talouden toimissa ja maanviljelyksissä, erittäin rakasti hän hevoisten hoitoa ja oli hänellä uljaita hevoisia kasvamassa, joista koottiin kaunis käsiraha vuotuisesti kartanon hinnan suorittamiseksi. Paitsi tätä oli ukko taitava kynäiliä ja asiamies, jonka vuoksi häntä naapuri pitäjänki miehet usiasti vaativat valvomaan asioitansa käräjissä. Tämä keino tuotti hänelle pienen sivutulon, koska käräjä reisu ainakin antoi eläkkeen ja sitä ilman jonkun sata riksiä "lompuukiin".
Ylenpalttista elämää Ahlajärvessä ei eletty:
Köyhiä sukulaisiansa koki hän, vointia myöten elättää ja auttaa sekä hankkia heille koulu opetusta. Elon tarpeet säätyläistenki keskeu olivat verraten pienemmät kuin meidän aikoina. Huonekaluina täyttivät pienatuolit, kiinteät seinäpenkit ja silmät maalatut pöydät, nojatuolein resorisohvain ja divaanipöytäin aseman. Ulkomaiden tuotteita ja kaupungin tavaroita käytettiin aivan harvinaisesti, paitsi suuremmissa juhlatiloissa; juomaaineina olivat kahvi, paloviina ynnä kotikeittoinen olut tavallisimmat, aarakki punssi tuli ainoasti näkyviin, harvinaisten ja arvokkaimpain vieraiden saapuessa majaan; vieras-tupakkana täytettiin "kasakkaa", mutta vallesmanni, joka itse oli ahkera piippumies, selvitti kotikasvuisia "maanrehuja" omaan "kukkaroonsa". Puheissa ja töissä oli vallesmanni hiljainen, sävyisä ja tyynimielinen.
Lopuksi.
Johtuu vielä mieleeni kuinka vallesmanni vainaja lohdutteli vaimoansa, joka välsta tuskitteli elon tarpeista ja toimeentulosta, lausuen: "ei tässä viheliäisessä elossa saa muuta kuin rahkia ja työskennellä aamusta iltaan, ja tuskin sentään saa silakkaa ja leipää eläkkeekseen". Älä suotta tuskittele muija parka"! lausui ukko, "silakka ja leipä se on tarpeeksi kunnon miehelle, mutta liioin lurjukselle".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti