Läänityksen saanut taloudenhoitajatar

Inrikes Tidningarissa 9.8.1784 julkaistu ilmoitus on lähtökohtaisesti tavanomainen. Joku on kuollut kaukana lähtökohdistaan ja mahdolliset perijät ovat tuntemattomia. Ilmoitustekstissä on kuitenkin pari mielenkiintoa herättävää yksityiskohtaa. Ensinnäkin vainaja Anna Margaretha Böhmin oli syntynyt "jollain Saksan seudulla". Toiseksi häntä kutsutaan taloudenhoitajaksi, jolla oli ollut elinikäinen "läänitys" rälssitilaan. Kolmanneksi, ettei asiat olisi liian yksinkertaisia, hänen sanotaan kuolleen 6.2.1782 Mynämäellä, jonka haudattujen listassa ei ole vastaavaa riviä.

Helposti ei myöskään löydy Antikkalan omistushistoriaa, mutta kylläkin paljon sen osia. Wikipediasta aloittaen: 

Antikkalan kylässä on sijainnut kaksi taloa, Antintalo ja Haijala eli Hajala. Molemmat tiloista ovat olleet rälsseinä. Antintalo kuului myös Turun tuomiokirkon omaisuuteen vuodesta 1421. Kirkontilojen peruutusten myötä Antintalo joutui kruunun haltuun vuonna 1555, mutta Haijala säilyi rälssitilana vielä ison reduktion jälkeenkin. Antintalosta tuli yksi Mietoisten ensimmäisistä perintötiloista vuonna 1761.

KA 7588:118

Kirkonkirjoissa Antikkalan kaksijakoisuus on vaikeasti hahmottuvaa, mutta esimerkiksi vuoden 1750 henkikirjassa selvää.   Erilliset nimet näkyvät vuoden 1845 maakirjassa, jossa Hajala on rälssitalo ja Antintalon osti verolle 22.2.1762 tilaa viljellyt Henrik Johansson, joka lienee oheisessa henkikirjaleikkeessä päällimmäisenä. Paikallaan on 1700-luvun lopulla Matts Henriksson, joka osti tilan äidiltään (1. lainhuuto 31.3.1773).

Eli säätyläisten kesken tehdyt kaupat, jotka löytyvät Turun maakunta-arkiston lainhuudatuskortistosta koskevat sitä puolikasta, jonka tulot eli "läänityksen" Anna Margaretha Böhmin tuntemattomana ajankohtana sai. Varhaisimmassa kirkkoherra Lars Sacklinius sai 1. lainhuudon 24.11.1727 "Antikkalalle", jonka oli myynyt kornetti Berndt Johan Wunsch. Maakirjojen perusteella omistus siirtyi vuoteen 1739 mennessä Anders Henrik Ramsaylle (s. 1707) (KA 7517:146, 7546:143, 7589:140).

Hän kauppasi tilan hovijunkkari Blechard Lybeckerille (s. 1723), joka sai Antikkalaan ensimmäisen lainhuudon 7.10.1765. Toisessa lainhuudossa, jonka onnistuin löytämään tuomiokirjasta miehiä kutsutaan langoksiksi. Tällä tarkoitettiin sitä, että Ramsayn äskettäin kuollut vaimon sisar oli Lybeckerin vaimo. Ilmeisesti tila pysyi sitten suvussa, sillä Gustaf Bleckert Lybecker sai 1. lainhuudon 29.1.1807.

Anna Margareta Böhmin/Bömin (s. 1720) kävi Antikkalasta käsin ehtoollisella viimeistään vuonna 1761 (Mietoinen RK 1759-1764, 3). Vuodesta 1765 alkaen hänet on rippikirjassa merkitty Antikkalan puolikkaan emännän paikalle (Mietoinen RK 1765-1770, 99;  RK 1771-1782, 5; Mynämäki RK 1765-1770, 309;  RK 1780-1785, 351). 

Silkinkasvattaja Anders Lindgren

Kaarlo Vanamo esitteli Mehiläinen-lehden numeroissa 6 ja 7/1919 mehiläishoitokirjallisuutemme esikoiset. Näistä kahdesta Vanamo arvosti korkeammalle Helsingin pitäjässä 29.8.1744 syntyneen Arndt Johan Winterin, jonka Anteckningar om Bien och deras Skötsel i Finland ilmestyi vuonna 1819 Turussa. Monin tavoin ansioitunut Winter on mukana Kansallisbiografiassammekin, eli ei enempää hänestä.

Vuonna 1839 julkaistu Lyhyät neuvot ulkomaamesiläisten- eli biin hyödyttäväisestä kaitsemisesta ja viljelemisestä Suomessa oli vain 28-sivuinen vihkonen ja Vanamon arvion mukaan "ammatillisesti Winterin teosta paljon heikompi, nähtävästi vain käytännölliseen kokemukseen perustuva."  (Kaarlo Huotari kirjassa Mehiläishoidon kotiutuminen Suomeen ja vaiheet järjestäytymiseen asti itsenäisyyden ajan alulla. (Studia historica jyväskyläensia 49. 1994) referoi kirjasen sisältöä rauhallisemmin.)

Vanamo oli kuitenkin vaivautunut selvittämään, että kirjoittaja Anders Lindgren oli syntynyt 1775 Lemussa talollinen Petter Jakobssonin ja Sofia Jakobsdotterin pojaksi. Rippikirjan 1769-82 s. 274 näkyy, että Anders oli sisarussarjansa nuorin ja menetti isänsä jo 5-vuotiaana. Äitinsä solmi uuden avioliiton kaksi vuotta myöhemmin ja Anders pystyi jäämään tilalle kunnes lähti Tukholmaan vuonna 1794 (RK 1783-94 s. 37, 265).

Tai jonnekin Ruotsiin. Jossa hän ei viipynyt kovin kauaa, sillä Mietoisissa solmivat 7.10.1802 avioliiton "Ungk. trädg.m. Anders Lindgren" ja "Jungf. Johanna Nordström", molemmat Lehtisten kartanosta. Noin kymmenen vuotta myöhemmin Anders Lindgren sai pehtoorin paikan Mietoisten Tavastilassa (RK 1810-1819 s. 115, 1816-22 s. 113, 1820-35 s. 613). Jos väitteensä mehiläishoitokirjassa pitää paikkansa on hän aloittanut mehiläistenhoidon viimeistään Suomen sodan aikaan.

Samoihin aikoihin kun mehiläisopas ilmestyi Talousseura antoi Lindgrenille mitalinsa kannettavaksi rinnalla (FAT 8.1.1840). Kun leskeksi jäänyt Anders Lindgren 28.9.1841 vihittiin Turussa toiseen avioliittoonsa Christina Lovisa Wirmolinin kanssa häntä kutsutaan vielä tilan pehtooriksi. Vuotta myöhemmin hän oli saanut Tavastilan omistukseensa (ÅU 22.6.1842).

Kesällä 1846 tuli julkisuuteen Lindgrenin kokeilu 3000 silkkitoukan ruokinnasta mustajuuren lehdillä mulperipuun sijaan (Helsingfors Tidningar 25.7.1846). Mustajuuresta Lindgren kirjoitti myös opastuskirjoituksessaan, joka julkaistiin lehdessä Tidning för landtbrukare och näringsidkare no 9/1849. Mutta paikkakunnalla muistellaan toukkien syöneen tammia, joita edelleen kasvaa Tavastilan pihalla lähellä kirkkoa. Kirkossa Lindgrenin hankkeesta muistuttaa hänen Talousseuralta saamansa öylättirasiana toimiva hopeinen sokerikko, jonka kannessa on silkkiperhonen. Siitä on kuva Turun Sanomien jutussa Kuinka silkkiperhosen toukka Mietoisten kirkkoon eksyi.

Lindgrenin ohjeisiin uskottiin niin paljon, että ne suomennettiinkin: Johdatus Silkin viljelemiseen Suomessa, oman koettelemisen vakuudella annettu Anders Lindgreniltä (1848). Vuonna 1851 Talousseura kertoi Lindgrenin tuottaneen virheetöntä silkkiä, mutta kukaan muu ei ollut innostunut seuraamaan esimerkkiään (FAT 8.5.1851, 7.2.1853).

Lindgren kuoli Mietoisten rippikirjan mukaan vuonna 1852.

Kuvat: The ABC of bee culture (1884) ja First course in biology (1908)