1918 vankileirien vaikutuksista

Uusi yritys päästä uusiin ympyröihin onnistui semiotiikkaa paremmin. Eilisessä taloushistorian seminaarissa pysyin nimittäin kärryillä, mutta sisällössä oli uutuutta. Senkin puolesta, että hanke "Sadan vuoden päästäkin – Sisällissodan pitkäaikaiset ja ylisukupolviset vaikutukset terveyteen, sosioekonomiseen asemaan ja maailmankatsomukseen " oli saanut merkittävän rahoituksen viime viikon Koneen säätiön päätöksistä ja on siis alkuvaiheissaan.

Ei kuitenkaan alkutekijöissään. Tutkimuskysymys käy ilmi jo yltä. Täydellisessä maailmassa tilastollista analyysiä päästäisiin tekemään sotaan osallistuneiden satunnaisotoksella, josta olisi yhtä täydelliset tiedot kuin jostain kontrolliryhmästäkin. Mutta kun eihän analyysi tosielämässä näin mene. (Ei tosiaankaan, voin sanoa työelämästä kertyneellä kokemuksella.)

Naisvankeja Kalevankankaan vankileirillä.
Tuntematon kuvaaja, Vapriikin kuva-arkisto CC BY 2.0 

Eli punaisten puolta tutkimuksessa edustavat ne vankileirillä olleet, jotka olivat tautien, toisen maailmansodan ja muun elämänkulun jäljiltä elossa vuonna 1973 ja tekivät korvaushakemuksen leiriajasta. (Koska en ole punaista puolta koskaan tutkinut, lähde oli minulle uutta tietoa. Ei mainita Genoksen artikkelissakaan. Selittynee sillä, että Sosiaalihallitus. Sosiaalihallituksen huolto-osaston arkisto. Ea Vuoden 1918 sodan johdosta vankileirissä tai vankilassa olleiden korvaushakemukset on kokonaan käyttörajoitettua. Paitsi ei Ihan Oikeille Tutkijoille kumminkaan? Huom! korvausta saattoivat hakea myös leirillä syntyneet!)

Hakemuksissa on sosiaaliturvatunnukset, joilla tilastokeskuksessa voidaan laillisesti yhdistää mukaan vuoden 1950 väestönlaskennasta tallella oleva 10% (josta kuulin ekaa kertaa kvantihistoriaseminaarissa), henkiveroja vuodesta 1970 eteenpäin, kuolinsyytietoja ja jotain sairaalatietojakin. Käsin on kaivettu yhteys valtiorikosylioikeuden tapahtumiin, joista oli poimittu useita tietoja tutkimuksen tietokantaan, jolla voisi olla muitakin halukkaita käyttäjiä...

Valkoisten puolelta kootaan verrokkiryhmä vapaussotureiden elämäkerrastoista. Molemmissa ryhmissä on niin vinot (ja eri tavalla vinot) otokset, että minä heittäisin homman sikseen ja siksi minusta ei kunnon data-analyytikkoa tullutkaan. Esitystä pitänyt Torsten Santavuori kuittasi eloonjäämisvinouman sanomalla, että datalla voidaan tutkia loppuelämän kuolevaisuutta, ja pani paukkunsa valtiorikosylioikeuksien tuomarilinjauksien vaikutusten nollaukseen.

Hankkeen nimessä ylisukupolvisuus viittaa siihen, että sosiaaliturvatunnuksen kautta vankileirikorvausta hakeneisiin saadaan yhdistettyä lapsia, mutta ei täysin kattavasti. Näiden maailmankatsomusta selvitettäneen kyselyllä, mutta tutkimussuunnitelma oli vielä alkutekijöissään. Ilahduttavasti sekä eettiset että lailliset ongelmat otettiin esittäjän ja yleisön toimesta esiin.

Kiva, että pääsin kuulemaan tällaisen alkukatsauksen. Ryhmässä on kaksi väitöskirjan tekijää, joten eiköhän edistyksestä saa kuulla jollain foorumilla. Niin ja uuden tietokannan kerääminen vanhojen kääntelyn sijaan lähtökohtaisesti hienoa.

Digitaalisia uutisia ja uutuuksia

1) Ruotsissa hallitus teki viime viikolla linjauksen, joka saattaa johtaa Riksarkivetin SVAR:n avaamiseen maksuttomana. Toivottavasti menee eteenpäin. Kaupalliset sukututkimustoimijat muutoksesta tuskin kovin kärsisivät, sillä ArkivDigital tarjoaa aivan toisen luokan kuvalaatua ja muilla puunrakennus on osa toiminnallisuutta.

2) Kotimaan Arkistolaitos "aloitti syksyllä yhteistyön eurooppalaisen Mapire-karttapalvelun (www.mapire.eu) kanssa. Palvelu oikaisee ja sovittaa nykykarttoihin digitoituja vanhoja kartta-aineistoja näyttäviksi ja hyödyllisiksi "karttamatoiksi". Mattoja ja niiden metatietoja on mahdollista ostaa Mapiresta erilaisten verkkopalveluiden käyttöön. Kansallisarkisto tavoittelee yhteistyöllä paitsi karttojen parempaa käytettävyyttä, myös niiden suurempaa kansainvälistä näkyvyyttä."

Sääli, ettei vastaavaan löytynyt ei-kaupallista toimijaa. Mutta sosiaalisessa mediassa olen jo ehtinyt nähdä kehun Senaatin kartaston vertailtavuuteen nykykarttaan Mapiressa. Kunhan muistatte, että kartan saa ilmaiseksi Arkistolaitoksen digitoinneista! Ei kylläkään nimellä "Half-verst topographic map of Finland (1918)"

3) Apropoo: näkyvyys, Arkistolaitos ja vuosi 1918. Itsenäisyyspäivän aattona ilmoitettiin, että

"Käyttörajoitusten vuoksi Valtiorikosylioikeuksien (VRYO) digitoitujen päätöstaltioiden ja aktien sekä vuoden 1918 Sotavankilaitoksen sotavankikortiston käyttö on aiemmin ollut mahdollista vain arkistolaitoksen sisäverkossa. Näitä asiakirjoja koskevat käyttörajoitukset Digitaaliarkistossa on nyt poistettu kokonaan, joten asiakirjojen käyttö ei enää edellytä asiointia arkistolaitoksen tutkijasaleissa. Digitaaliarkistossa VRYO:n akteja on mahdollista hakea sukunimellä tai aktin numerolla."

Mikään sataluku tai muu määräaika ei tullut tuolloin täyteen, eikä sellaisia mainita tiedotteessakaan. Eikä siinä perustella avausta muutenkaan. Eli rajaus tehtiin perstuntumalla eikä lakiperusteisesti ja samoin avaus. Kannattaa muistaa jatkossa.

4) Miten on hanskattu henkilötiedot itsenäisyyspäivänä julkisesti avatulla Sotapolulla? En tiedä, sillä häpeäkseni en ole sihen vielä ollenkaan tutustunut, vaikka liityin FB-ryhmään jo kuukausia sitten. Avaus sai niin suuren suosion, että jo seuraavana päivänä Arkistolaitos ilmoitti, että "Kantakorttien tilausmäärät ovat moninkertaistuneet ja tämän vuoksi tilausten toimitusaika tulee venymään."

Tätä kirjoittaessani palveluun on etusivun mukaan viety 97278 henkilöä (*), joka on 19% jostain. Ilmeisesti "kaikista viime sodissamme palvelleista", jotka on tarkoitus mukaan saada. Vaikka tätä ei tavoitettaisi tietomassa on sitä luokkaa, että toivottavasti ehdoissa ja tietorakenteessa on otettu huomioon tutkimuksen tekeminen. *) Suurin osa henkilöistä on luettu Arkistolaitoksen kaatuneiden tietokannasta.

5a) Datan saatavuudesta puheen ollen. Kansallismuseo kertoi, että "on käynnissä keskiaikaisten veistosten digitointiprojekti, jonka tavoitteena on tarkistaa veistosten luettelotiedot ja täydentää niitä tai luetteloida teokset tarvittaessa uudelleen, kuvata veistokset ja avata veistoksia koskeva aineisto Finnaan." Millä käyttöehdoilla? Ja minkä kokoisena?

5b) Rautatiemuseo kertoi itsenäisyydenpäivän aattona iloisena: "Julkaisimme karttakokoelmaamme #Finnafi:ssä. Käy kurkkaamassa". Mielenkiinnon sijaan mieleeni tuli oitis Hotelli- ja ravintolamuseon lukukelvottomina jaetut ruokalistat. Minkä kokoisina kartat oli Finnaan laitettu?

No, otetaan esimerkiksi "RATASUUNNITELMA PIETARIN RADAN SITIKKALA - UTTI -RATAOSUUDELLE. Suunnitelma on tehty käsin v. 1855 kartan yhdelle karttalehdelle. vaaka, värillinen"

Tekijä tuntematon ja aika varmasti kauan sitten kuollut, mutta lisenssillä viitataan kai valokuvaajaan, jota ei kuitenkaan nimetä eli en voi tätä tehdä itsekään, vaikka lisenssi niin vaatii. CC BY-NC-ND 4.0

Kuvatiedosto on kooltaan 640 X 576 pikseliä. En erota yhtään paikannimeä ja selitys tuskin on heikossa näkökyvyssäni. Lisenssin puolesta tämä olisi käyttökelpoinen, mutta mitä voi tehdä kartalla, jota ei näe lukea? (Suurentaisin todisteeksi palasen, mutta lisenssissä kirjaimet ND, niin ei voi.)

Muut kartat ovat varmaankin samankokoisia eli yhtä tiedottomia. Niiden puolusteluksi voi sanoa, kuten tuttavani, että Finna on "aineistotietokanta" eikä julkaisualusta. Mutta yleinen viestintä museoilta on että "Finnaan julkaistaan", mikä näkyy yllä olevissa lainauksissa sekä Kansallismuseolta että Rautatiemuseolta. Ei, että "nyt pääset näkemään mitä kuuluu kokoelmiimme ja jos haluat oikeasti tehdä aineistolla jotain, ota meihin yhteyttä niin aloitamme laskutuksen".

Mitä järkeä on "avauksissa", joissa ei oikeasti avata mitään?! No se, että voidaan sanoa, että on avattu. Ja Finna pääsee kehumaan lisääntyneillä tiedostoilla. Ja juhlavuoden 2017 kunniaksi tätä p*skaa tulee varmaan niin paljon lisää, että pitänee hankkia joku lääkitys tai katkaista internetyhteydet.

6) Täytyy lopettaa positiivisemmin. Viime viikolla julkistettujen Koneen säätiön apurahapäätösten joukossa oli lisärahoitusta Diplomatarium Fennicumin kehittämiseen. Summa ei näytä kovin suurelta, mutta toivottavasti riittää johonkin.

Luin HAik:n alaviitteen

Yksi 1802-projektin löytöjä on Åbo Tidningissä julkaistu "Resebeskrifning öfwer Finland af en Stockholmsbo". Sen ensimmäisissä osissa kun on herkullista kuvausta tukholmalaisten käsityksistä Suomesta ja suomalaisista. Osa tästä on minämuodossa niin että (olettamatta epäluotettavaa kertojaa) on selvää, että kirjoittaja on kasvanut Suomen ulkopuolella. Lisäksi kakkososaan toimituksen tekemä ("Red. anm.") alaviite synnytti vaikutelman, että kertomus ei ole lehden toimittajan kynästä. Kuin myös ensimmäisen osan alaviite, jonka mukaan kirjoittaja oli toimitukselle tuntematon.

Seurasin kirjoitussarjaa läpi lehtien: 13.1.1800, 18.1.1800, 25.1.1800, 8.2.1800, 22.3.1800, 19.4.1800, 25.4.1800, 28.6.1800, 19.7.1800, 6.9.1800, 18.10.1800, 25.10.1800, 21.3.1801, 24.3.1801, 1.7.1801, 12.8.1801, 24.10.1801 ja 18.11.1801. Otsikon alla on aina viite edelliseen osaan, joten ajattelin, että kyse oli samasta matkakertomuksesta koko ajan. Harmittavasti se loppui ennen kuin päästiin kuninkaan 1802-matkaan kuuluviin maisemiin.

Näin siis käsitin. Tänä aamuna tartuin Historiallisen Aikakauskirjan numeroon 4/2016. Sitä silmäillessäni huomasin Samu Sarviahon artikkelissa Kaukokaipuun ja alkuperäisen itäisyyden lumoissa. Pohjois-Suomen varhaishistoriallinen karjalaisuus 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun suomalaisessa historiankirjoituksessa rinnakkain nimet Porthan ja Franzen. 1802-projektissa olen törmännyt toisistaan eriäviin näkemyksiin siitä kumpi heistä esitti Suomen historialle ensimmäisen kokonaiskatsauksen, joten luin tästä kohtaa tarkemmin. Eli myös lauseet

"Vuonna 1794 Franzén matkusti Porthanin kanssa Pohjanmaan rannikkoa pitkin Tornioon ja myöhemmin itään Kajaaniin ja Kuopioon. [...] Franzén kirjoitti matkakertomuksen, joka julkaistiin osittain Åbo Tidningissä vuosina 1800-1801." (s. 381-382)

Tästä matkakertomuksesta olen nähnyt mainintoja muuallakin kirjallisuudessa, mutta on unohtunut sen esiin hakeminen. Sarviaho on artikkelilleen merkityksellisestä osasta tehnyt lähdeviitteen "Frans Michael Franzén, Resebeskrifning öfver Finland. Åbo Tidning 19.7.1800" eli viittaa jo tuntemaani kertomukseen, joka minusta ei ole lehden toimituskuntaan kuuluneen Franzénin kynästä.

Mutta olenhan erehtyväinen itsekin eli kysyn julkisesti

• Onko uskottavaa, että kertomuksen kaksi ensimmäistä osaa kuvaisivat Suomessa syntyneen ja kasvaneen Franzénin ajatuksia ja kokemuksia?
• Onko uskottavaa, että kertomus muuttuu Franzénin tekstiksi? Jos, niin missä välissä?
• Ellei tämä ole usein mainittu Franzénin matkakertomus, niin missä lehden numeroissa se on ilmestynyt?
• Lisäys pari minuuttia julkaisun jälkeen Onko Franzén tarkoituksellisesti salannut identiteettinsä ja attribuutio perustuu muihin lähteisiin?

Lisäys seitsemisen tuntia alkuperäisen kiireessä tehdyn julkaisun jälkeen. Verkkohaulla löytyy Kalevan artikkeli, jossa todetaan

Menomatka tehtiin muun muassa Ester Hällströmin - sittemmin presidentti K. J. Ståhlbergin puolison - elämäkerran mukaan Pohjanmaan maanteitä pitkin Tornioon. Åbo Tidningin mukaan menomatka on kuitenkin tehty vallan toisin: laivalla myötäisessä puhurissa Tukholmasta ylös Pohjanlahtea.
Ristiriita? Ei.
Franzénin 18-osainen matkakertomus "Erään tukholmalaisen Suomen-matka" (Resebeskrifning öfwer Finland af en Stockholmsbo) toki kuvaa päähenkilön matkustaneen laivalla suoraan Tukholmasta Tornioon, "Lapin pääkaupunkiin". Tässä sekoittuivat kuitenkin ajan hyväksymällä tavalla fakta ja fiktio, ja kyse oli niin sanotusta kehyskertomuksesta. Franzénin reportaasisarjaa voinee pitää varsin totuudellisena kertomuksena aikansa Tornionlaaksosta, eteläisestä Lapista ja Pohjois-Pohjanmaasta.

Vieläkin arvovaltaisemmassa lähteessä eli Jyrki Pietilän väitöskirjassa Kirjoitus, juttu, tekstielementti. Suomalainen sanomalehtijournalismi juttutyyppien kehityksen valossa printtimedian vuosina 1771-2000 (2008) Franzénin yhteyttä matkakertomukseen pidetään selvänä tosiasiana. Sitä käsittelevässä luvussa 7.1 "Tukholmalainen" Suomen-matkalla, Pietilä toteaa, että

"Ylipäänsä kirjallisuudessa on katsottu, että juttusarjassa on ilman muuta kyse Porthanin ja Franzénin runsas puoli vuosikymmentä aiemmin tekemän matkan raportoinnista. Rafael Koskimies kylläkin muotoilee 1960-luvun kirjallisuudenhistoriallisessa tarkastelussaan varovasti: hän arvioi kirjoitussarjassa olevan "aineksia vuodelta 1794"." (s. 332)

Tekstissä esiintynyt kirkko on valmistunut vuonna 1799, mutta silti kertomusta pidetään olennaisesti Franzénin matkakertomuksena vuodelta 1794 (s. 333)! Mitään perustelua sille, miksi sitä ylipäänsä pidetään Franzénin tekstinä, ei tästäkään löydy. Oman kirjaprojektini puitteissa taitaa olla tarvetta alaviitteelle (heh!), mutta pitäydyn [Anon]-tekijässä.

Juhlaseminaarissa kuultua

FB-päivitykseni eiliseltä:

HYL:in juhlaseminaarissa en ollut kuokkimassa, sillä jäsenmaksu on maksettuna ja olin ilmoittautunut. Silti (vai siksi?) en tuntenut varsinaisesta yleisöstä ketään. Muita huomioita: 1) esiintyjät all-male-panel, joka on suoritus nykyhistorioitsijoilla ja 2) olin yleisön nuorimpia ellen nuorin. Kuokkiminen on hauskempaa, jatketaan maanantaina.

Hieman tätä täydentäen. Ensimmäisenä puhui Jussi-Pekka Taavitsainen otsikolla Mitä arkeologia kertoo Suomen iästä? Tiivistettynä: ei mitään, jos Suomen määrittelyyn tarvitaan kieltä ja etnisyyttä, joita arkeologiasta ei erota. Pitäessäni puolivieraalle monologia myöhemmällä kahvitauolla päähäni pälkähti ERM:n suomalais-ugrilaiset, joiden materiasta en myöskään ollut tunnistanut yhteistä kielitaustaa. Kansatiede on onneksi tavoittanut ihmisten identiteetistä muutakin, kuten tapakulttuuria, mutta olennaista on muistaa Taavitsaisen sanoista myös identiteetin monikerroksellisuus.

Aivan lopussa Taavitsainen tuli uusiin tutkimusmenetelmiin ja paljasti, että turkulaiset tutkijat ovat saaneet dna-analyysiin rautakautisen kalmiston vainajia. Jännittävää.

Taavitsainen sivusi historian muuttuvia tulkintoja, joita käsitteli myös Jukka Korpela puheenvuorossaan Onko Muinais-Suomea ollutkaan ja mistä lähtien voidaan puhua suomalaisista? Muinais-Suomea tarvittiin 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa kun taas nyky-Suomessa on mielekkäämpää puhua keskiajan eurooppalaisesta kulttuurista.

Jalmari Jaakkolan nimi mainittiin ja mieleen tuli viimeisimmässä Tieteessä tapahtuu -lehdessä (pdf) julkaistu Teemu Keskisarjan arvostelu Inkeri Koskisen kirjasta.

Suomalaisuuteen ihastuneiden historioitsijoiden perusväittämä oli totta. Yrjö Koskinen, Zachris Topelius ja kumppanit pyrkivät osoittamaan, että suomalaisilla oli mielenkiintoinen menneisyys – niin kuin olikin. Liioittelu ja yliampuminen olivat varsin perusteltuja vertauskohtiin nähden. Ruotsissa ilmestyi 10 000-sivuisia Ruotsin historioita, joissa Suomelle liikeni vain muutama sivu. Suomalaisuuden väheksyntä ei 1800-luvulla tai myöhemminkään johtunut salaliitosta. Silti se oli vallitseva asiantila. Historiantutkimusta vei eteenpäin suomalaisten juurten etsiminen jopa väärästä maaperästä. ”Arvon mekin ansaitsemme” ei ollut villi ajatus vaan täyttä asiaa. 

Korpelan esityksessä villiltä kuullosti väite, että Olavinlinna oli rakennettu Ruotsin vallan merkiksi savolaisille eikä venäläisille. Mieleen palasi taas englantilainen tv-ohjelma, jossa kerrottiin Walesiin kuninkaanvallan vahvistamiseksi rakennetuista linnoista. Mutta, että savolaisia varten?

Isaac Levitan. Wikimedia. Public Domain

Lari Kotilainen piti erinomaisen esityksen otsikolla Kuinka vanha on suomen kieli? Riippuu mistä roikkuu, mutta ilmeisesti aikamatkailu viimeisen parintuhannen vuoden aikana täällä päin takaisi paikallisen kielen ymmärtämisen joten kuten. (Kotilaisen tuoreesta kirjasta Kielen elämä en lukenut kovin pitkää pätkää, mutta uskallan suositella. Kotilaisen YouTube-kanavalta voivat laiskemmat (kuten minä) kuunnella tiivistelmänä Seitsemän syytä, miksi suomen kieli on sellaista kuin se on.)

Kahvitauon jälkeen Henrik Meinander raportoi Suomen ja Ruotsin poliittisen historian kehityksen vaiheita tutkivasta hankkeesta. Yleisökeskustelussa Meinander tunnusti demokratiamme pitkät juuret ja 1800-luvun yhdistystoiminnan merkityksen, mutta piirsi oleellisen rajan demokratiakehityksessämme 1890-luvulle. Kun se johonkin pitää piirtää.

Lopuksi Simo Heininen puhui suomalaisten kristinuskon alkuvaiheista. Minulle oli uutta, että kolme ristiretkeä vuosineen ja aseineen olivat sekä Agricolan UT:n käännöksen esipuheessa että Juustenin piispankroniikassa. Vaikka lukiokurssin asiaa. Uups. Valloitusteoria oli voimissaan 1800-luvun puolivälissä ja tarttui Topeliuksen Maamme-kirjaan, joka välitti sen 1900-luvun puolelle. Yksinkertainen ja selkeä tarina jää elämään. Heininen antoi ymmärtää, että tutkimus on tämän täysin teilannut, mutta onko todisteet kristinuskosta retkiä aiemmin todistuksia retkien/valloituksen rauhallisuudesta?

Museoton maanantai ja tiistaina tovi Tallinnassa

Maanantaina Tartosta oli talvinen tunnelma kadonnut. Vesitihkussa kävelin jonkin matkaa ja kohtasin Eliel Saarisen suunnitteleman kirkon, josta joko en ollut koskaan kuullut tai olin sen unohtanut. (Jos tuulessa roikottaa toisesta kädestä avonaista sateenvarjoa, voi olla vaikeaa ottaa skarppia kuvaa. Ja pilvisessä säässä on mahdotonta ottaa valoisaa kuvaa.)

Sitten rohkaisin mieleni ja menin kuokkimaan yhteen Tarton yliopiston kirjastoon. (En pääkirjastoon, sillä se oli remontissa.) En odottanut suunnatonta kirja-antia, mutta vuosien kokemuksella tiedän, että vieraassa kirjastossa osuu silmiin "uusia" asioita. Niin nytkin.

Kevyeksi aloitukseksi selasin Fritz von Dardelin hauskan kuvakertomuksen Herrar Black & Smith på väg till Skandinavien, joka tarjosi hienon laajennuksen 1800-luvun matkakirjoitusharrastukseeni. Lisäksi lopun taustoittavasta osiosta löysin pari 1802-kirjallisuusvinkkiä.

Samaa projektia ajatellen kävin läpi myös Samuel E. Bringin kirjasta Biblografiska handbok till Sveriges historia (1934) kyseisen ajanjakson. Olisinpa tuntenut kirjan jo aiemmin! Bring nimittäin esitteli suunnilleen samat lähdejulkaisut, jotka sattumanvaraisin metodein olen kaivanut kirjaston varastoista eteeni. Mutta nyt sain pari nimeä vielä lisää JA lähdekriittisen asiantuntija-arvion kaikkien hyödyllisyydestä ja puutteista. Helpotuksekseni arviot jo tutuista julkaisuista eivät olennaisesti eronneet omistani.

Kuten niin monta kertaa aiemmin, mielenkiintoisimmat kirjat olivat noin sata vuotta vanhoja ja niiden sivut edelleen aukileikkaamattomia! Yksi näistä oli Henrik Schückin sarjan Ur gamla papper kuudes osa, josta onnekkaasti oli näkyvissä artikkelista Folklitteratur krinoliinikuva.

Krinoliiniartikkelini on tulossa julki ensi viikolla (huu!), joten Annan salongissa viime viikolla arkkiveisuja käsiteltäessä päähän pälkähtänyt ajatus niissä mahdollisesti mainituista krinoliineista oli auttamattomasti myöhässä. Mutta ehkä johonkin Suomessakin on tuo tekstissä kansainväliseksi aineistoksi arvioitu kuva tungettu.

Tiistaina oli aika lähteä Tartosta. Kauniissa säässä ehdin tehdä siltakierroksen, jossa bongasin graffiitin, jonka valokuva esitän tekijänoikeuksista tällä kertaa välittämättä. Menneisyyden pukujen ja tietotekniikan yhdistelmä liian makea unohdettavaksi.

Tallinnassa aikaa oli muutama tunti ennen laivan lähtöä. Satsasin ne intialaiseen ruokaan ja uusintakierrokseen viikinkiajan Virossa. Kuten edelliselläkin kerralla tulkinta aarteiden yms. "virolaisuudesta" tuntui olevan hieman hötöllä pohjalla, mutta kokonaisuus loksahteli hieman paremmin paikalleen.

Edelleen viikinkiaika tuntuu haastavalta, joten olin iloinen löytäessäni museon kaupasta suomennetuista seinäteksteistä kootun julkaisun. Ostin, sillä muistin varassa tästä ei tule jatkossakaan mitään tolkkua.

Eesti Rahva Muuseum (2/2)

Eilinen katsaukseni Tarton ERM:stä jätti väliin kolme osaa sekä vaihtuvat näyttelyt, joiden tila avautuu vasta keväällä 2017.

Ensinnäkin perusnäyttelyn kulmassa oli kansallisromanttisen taiteen näyttely. Kuvien teemat eivät auenneet ollenkaan ja kokonaisuus loi ymmärrystä ulkomaalaisten Kalevala-taidekokemuksille.

Perusnäyttelyn toisessa kulmassa on tila, johon toteutetaan näyttelyitä yhdessä kansalaisten kanssa. Nyt siinä kerrottiin metallinpaljastinharrastajien puolentoista vuoden projektista, jolla oli ihan asiallinen tavoite, mutta päällimmäiseksi jäi mieleen Kalevipoegin kodin paikantaminen.

Ja kolmanneksi alakerran näyttely Uralin kaiku, joka esittelee niitä suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvia kansoja, joilla ei ole kansallisvaltiota. Virossa on näistä hienot kansatieteelliset kokoelmat, joita kelpaa esitellä. Hienoa, että heillä on siihen rahkeet toisin kuin Suomessa, jossa Kulttuurien museon näyttelytila jouduttiin sulkemaan.

Näyttely alkaa yläkerrasta, jossa kielten yhteydet esitetään esimerkkisanoilla kauniisti äänellä ja tekstillä seinälle.

Jos lukee kielten sukupuun alla olevan tekstin, saa tietää, että kielten sukulaisuus ei tarkoita kansojen sukulaisuutta. Toinen mahdollisuus saada tästä totuudesta kiinni oli museon alkuaula, joka tarjosi myös tietoa kielisukulaisuuden tutkimushistoriasta. Mutta useimmat seuraamani kävijät ohittivat kosketusnäytöt sekä oikealla että vasemmalla.

Ja lähtivät kiertomatkalle suomalais-urgilaisia kieliä puhuvien pariin. Tällä reitillä ei ollut mahdollista eksyä, kaikki näkivät saman.

Mutta näkivätkö jotain samaa kansojen materiaalisessa kulttuurissa? Tai aineettomassa, jota tuotiin esiin animoiduilla tarinoilla? Minä en ainakaan osannut vertailla edes pohjoisia kansoja, joiden esineistö oli esitetty rinnakkain samassa vitriinissä. Johtuivatko niiden mahdollisuudet samankaltaisuudet sitten

a) yhteisestä kulttuuriperinnöstä
b) samankalataisesta ympäristöstä resursseineen vai
c) kielen rakenteista?

Tätä kysymystä ei nähdäkseni esitetty. Pointti taisi olla vain ja ainoastaan kokoelmien esittely.

Sain enemmän irti Pietarin kansatieteellisestä museosta, jossa kansat olivat pienemmissä tiloissa ja helpommin vertailtavissa. Siellä mukana olivat myös muita kieliä puhuvat, joilta suomalais-ugrilaiset varmasti ovat omaksuneet tavaroita ja koristeita, sillä mistäs ne erot muuten olisivat peräisin?

P.S. Matkalta palattuani Hesari julkaisi 7.12. Eija-Maija Kotilaisen ja Elina Anttilan mielipidekirjoituksen, jossa todettiin

Suomessa on kaksikin etno­grafista museota: Suomen kansallismuseoon kuuluva Kulttuurien museo ja Helinä Rautavaaran museo Espoossa. Kummankin museon edellytykset toimia ja esitellä kokoelmiaan ovat nykyään hyvin rajoitetut.
Helinä Rautavaaran museo joutui muuttamaan WeeGee-talosta ja toimii nyt väliaikaisissa tiloissa rakennuksessa, joka puretaan. Kansallismuseo puolestaan joutui budjettileikkausten seurauksena luopumaan Kulttuurien museon tiloista Tennispalatsissa sekä suunnitelmasta sijoittaa museo Kansallismu­seon erilliseen piharakennukseen.

Eesti Rahva Muuseum (1/2)

Varsinainen syy lähteä keskellä talvea Tarttoon oli lokakuun alussa avattu Eesti Rahva Muuseum. Jossain luki, että se on neljän kilometrin päässä keskustasta, mutta kyllä sinne talsi sunnuntaiaamuna puolessa tunnissa. Etäisyys keskustasta johtuu historiallisista syistä. Museo avautui ensimmäistä kertaa Raadin kartanon päärakennuksessa, joka tuhoutui sodassa. Pitkään toivottiin, että kartanoon voitaisiin palata. Kun kävi selväksi, että se oli mahdotonta, nousi uudisrakennus kuitenkin kartanon entisille maille.

Museon avautuminen tuli tietooni ihmetellessäni alkuvuodesta sitä mainostanutta YouTube-videota, joka näytti kielitaidottomalle eksoottiselta ja innovatiiviselta eli herätti ehkä liian korkeat odotukset. Paikan päällä alku ei ollut lupaava. Lipuntarkastaja ei älynnyt antaa minulle tekstinkäännöskorttia ja eteen avautui inhoamani saarekemaisema, jonka etualalla...

oli kuppikivi.

Harhailtuani hetken ja tökittyäni vironkielisiä tekstinäyttöjä saavuttamatta muutosta, henkilökunta älysi tulla kysymään käännöksen tarvetta. Hyvä näin sillä näyttöjä lukematta (käännökset tarjolla englanniksi ja venäjäksi) anti olisi jäänyt olemattomaksi. Pikaversiona kussakin vitriinissä oli kokoava isompi teksti, mutta varsinaisten esineiden merkitys selvisi vain lukemalla niiden selitteet. Ihan jokaista näistä en minäkään ehtinyt lukemaan, sillä olin museossa vain sen aukioloajan: aamukymmenestä iltaseitsemään.

Liikkeelle lähdettiin nykyajasta ja melko pian tajusin, että kronologia on käänteinen. Ei siis yhtenäistä kertomusta vaan irtonaisia "kohtaamisia". Myöhemmin näyttelyn läpi pakittaen kronologian aukot olivat tuntuvampia kuin nurin päin mennessä.

Irtonaisuuden ohella kiinnitin lähimenneisyyden käsittelyssä huomiota henkilöiden tarinoiden esiintuomiseen. Irtonaisuus ja henkilöt yhdistyivät vielä erillisessä osiossa Rinnakkaismaailmoja, jossa mikrohistorialliseen henkeen on kussakin vitriinissä yksi esine, henkilö ja tarina.

Varhaisemmilta ajoilta ihmiset tarinoineen olivat esillä dramatisoituina videoilla. Näille vuoden 1905 vallankumouksen ja noitaoikeudenkäynnin tulkinnoille ei ollut (käsittääkseni) tarjolla käännöstä virosta muille kielille. Jälkimmäisen infokyltistä opin, että Virossa kuten Suomessakin (muistaakseni), miesten osuus syytetyistä oli merkittävä.

Tilaa oli jätettäväksi jopa tyhjäksi. Puukannut hyllyköissä kertoivat (ilmeisesti) itsensä ja alueellisten eroavaisuuksien erojen ohella kansatieteellisistä kokoelmista. Lattian lasipinta tarjosi kurkistusruudun museon säilytystiloihin.

Museon kokoelmat olivat esillä pienemmässä tilassa kun olin Tartossa ensimmäistä ja edellistä kertaa vuonna 2009. Tuolloin jäi mieleen erityisesti kansanpukukokoelma ja sen rintatötteröt. Nyt puvut oli esitelty niin liikuvaisten nukkien päällä, että piti mennä (asian juolahdettua mieleeni) tarkistamaan, että rintatötteröt olivat mukana. Ja olivathan ne.

Ilahduttavasti isoille kosketusnäytöille oli keksitty järkevämpää käyttöä kuin tekstien lukeminen. Erityisesti pidin nationalismin ajan verkostovisualisoinnista, joka ei nostanut toimijoita esiin linkittämättä heitä muihin.

Mielenkiintoisin/hauskin/innovatiivisin kosketusnäyttö oli huoneessa, jossa esiteltiin peittoja. Hieman hataralla perusteella (loimilankojen ääni) oli rakennettu simulaattori, joka teki peittojen kuvioinnista musiikkia. Kävijä sai valita kuvasta musiikiksi muunnettavan osan sekä soittimen ja saattoi vaihtaa kuvaa. Teki kuvien katselusta minusta hauskempaa. (Ei kylläkään suomalaisten peitteiden osalta: pelkkää raitaa.)

Museon tämän osan on katsastanut ja raportoinut blogissaan myös Mari Jalava. (Marin kehumia kansatieteellisiä videoita en älynnyt vilkaistakaan.) Kerron museon muista osista huomenna.