Historiantutkimuksen päivät - lauantai

Historiantutkimuksen päivien viimeisenä aamuna kuuntelin session käsitöistä. Riikka Räisäsen esitys käsitteli värjäystä, mutta hän selitti Karjalan pukuja, joista opin enemmän. Ensimmäistä kertaa nimittäin kuulin, että äyrämöisten lisäksi alueella asui 1600-luvulla muuttaneita savakoita, joiden pukeutuminen oli muodikkaampaa. Karjalan kansanpuvun pysyivät siis käytössä kauemmin vastareaktiona ja erottumiskeinona? (Pitäisikö joskus oikeasti perehtyä Itä-Suomeen ja/tai Karjalaan?)

Anna Rauhala järkytti maailmankuvaani merkittävästi kertoessaan, että Museoviraston kyselytietojen perusteella Suomessa neulottiin vielä 1900-luvun alussa englantilaisena tuntemallani hankalalla tavalla. Minulle tuttu tekniikka levisi vasta kansakoulujen myötä. Vaikka Rauhalan mukaan neulominen opitiin useimmiten kotona.

Päivän kutsuttu puhuja oli Pelle Snickars otsikkonaan Modeling the Past — Between the History of Technology & the Digital Humanities. (Kalvonsa ovat saatavilla pdf:nä.) Mallintamista opiskelin korkeakoulututkinnon verran, Polhemin mekaanisia aakkosia näin viimeksi Tukholman lelumuseossa ja kuvatun projektin keskiössä olevaan Faluniin kaivokseen minulla on sukuyhteys. Ajatukseni ehtivät siis lentelemään sinne ja tänne enkä välttättämättä omaksunut sitä, mitä Snickars yritti sanoa mallintamisen ja datan transformatiivisesta merkityksestä historiantutkimukselle. Tai jotain.

Konkreettisemmaksi hyödyksi voi olla mainitsemansa Mediehistoriskt arkiv tai Tekniska Museetin digitoitu vuosikirja Daedalus. (Jälkimmäisistä löysin esi-isäni kertaalleen ja Polhemin oppilaana olleen poikansa useamman kerran.)

Lounastauolle lähtiessä vessajonot olivat niin pitkät, että päädyin poikkeamaan Sibelius-museoon Museokortti kädessäni. En toki kehdannut suunnistaa suoraan vessaan vaan tein pikaisen kierrokseen museossa, jossa parhaan muistini mukaan olen ollut viimeksi 1980-luvun alkupuoliskolla, kun äidin kanssa vietimme Turussa pari päivää. Muistikuvani museosta oli niin tylsä, etten ole sinne sittemmin hakeutunut.

Perusnäyttely vastasi mielikuvaani soitinkokoelmasta, mutta ei ollut niin toivoton kuin olin luullut. Erityisesti ilahduin kuuntelupisteestä, jossa sai kuulla simulaation modernista musiikkikappaleesta tallennettuna vahasylinterille, savikiekolle, vinyylilevylle ja CD:lle. Havainnollisti hienosti teknologian kehitystä.

Esineisiin olin vain vilaissut, joten vasta kuin tämä pysäytti, huomasin, että numeroita vastaavaa tekstiä ei ollut näkyvillä.

Tiskin takana palveleva kertoi, että tekstit olivat lainattavassa vihkossa, mutta koska piti ehtiä syömäänkin jotain, jätin museon tässä vaiheessa. Ruoka löytyi sitten niin nopeasti, että pääsin vielä palaamaan ja minun sallittiin jatkaa vierailuani vihko kädessä. Minut pysäyttänyt esine osoittautui virsikanteleeksi, kuten olin arvannut ja poistuin tyytyväisenä.

Vasta kun kerroin vierailustani small talkina, tajusin, ettei vihossa ollut tuota yhtä sanaa enempää. Ei selitystä soittimen alkuperästä eikä sen luonteesta, joka on olennaisesti eri kuin samassa vitriinissä olevalla jouhikolla ja muilla perinnesoittimilla. Että se siitä positiivisesta fiiliksestä.

Lounaan jälkeen oli vuorossa viimeinen sessio, johon valitsin esitykset keskiajan lähteistä, joiden tulkinnassa on Suomessa tehty virheitä. Tapio Salminen selosti notaarijärjestelmää ja Kirsi Salonen Vatikaania. Kummatkin olivat osin aiemmin kuulemaani, mutta ei haittaavasti. Edelleen ihmetytti miten ammattihistorioitsijat ovat voineet käyttää lähteitä ymmärtämättä niiden takana olevaa prosessia. (Se, että itse mokasin vuonna 2007, ei ole kovin ihmeellistä. Valitettavasti.)

Historiantutkimuksen päivät - perjantai

Kävely yliopistolle sujui yllättävän nopeasti ja ehdin aamun aluksi vilaista käynnissä myös olleen historiallisen verkostotutkimuksen postereita. Paljon on kiinnostavaa tekeillä.

Valitettavasti ensimmäisen session Suomen ja Ruotsin yhteisen ajan historiografia tuntui olevan niin alkutekijöissään, etten saanut irti mitään ajatuksia. Vähän mietitytti yleisesitysten vertailu 1900-luvulta, kun tekstit (mutuilusti) lainaavat paljon jo 1800-luvulla kirjoitetusta. Mutta enköhän joskus ymmärrä enemmän.

Päivän keynoten ymmärtämisessä ei ollut mitään ongelmia Nigel West aloitti mainostamalla esiintyneensä luksusristeilyn asiaviihteenä ja sellaisena saattoi pitää myös esitystään Researching and Publishing Intelligence History: The Challenges, Pitfalls and Triumphs of Disclosure.

Siinä West m.m. kertoi (minulle uutena tietona), että Enigman hakkerointi tuotiin julkisuuteen vasta 1974. Tätä ennen julkaistuissa muistelmissa ja analyyseissä saattoivat siis todellisuudessa kaapattuihin viesteihin perustuvat onnistumiset näyttää esim. yksittäisten ihmisten erinomaiselta harkintakyvyltä tms. Vastaavia virhetulkintoja tekee, jos/kun ei muista, että lähteet eivät kerro kaikkea käytettävissä olevaa tietoa päätöstilanteessa puhumattakaan muista siihen vaikuttavista tekijöistä.

Lounastauolla lähdin kävelylle ja silmiini sattui kyltti Gustaf Nyström -näyttelystä kauniin rakennuksen edessä. Sisällä opin plansseista, että on ollut aika, jolloin Turkuun rakennettiin esteettisiä rakennuksia. Tietoa enemmän nautin interiööristä, joka oli rakennettu Ernst Dahlströmin perheelle. Täytyi tarkistaa: Dahlströmin kortiston Svante ei kuulunut joukkoon.

Tauon jälkeen kuuntelin kolme esitystä liikkuvista ihmisistä. Mielenkiintoisin oli Harry R:son Svenssonin, joka käsitteli vuosina 1650-1753 Pedersörestä ja Kronobystä Karlskronassa vuosittain neljän kuukauden ajan töissä käyneistä kirvesmiehistä. Paikallishistorioissa tämä on Svenssonin mukaan esitetty, mutta ei ilmeisesti laajemmin tunnettu, ruotujakolaitoksen erikoisuus. Svensson näytti niin siistillä käsialalla kirjoitettuja listoja töissä 1600-luvun lopussa käyneistä, että kadehdin niitä, joilla on paikkakunnalla juuria tai muita henkilöhistorialisia mielenkiinnon kohteita. (Svensson väittelee marraskuussa ja toivottavasti väitöskirjansa tulee vapaasti verkkoon.)

Päivän viimeiseksi istahdin sessioon Historiallinen tieto yhteiskunnassa ja historian käyttö. Pitihän sitä kuulla mikä oli vastaus Anne Heinon otsikkoon Omaehtoinen historiantutkimus - uhka vai mahdollisuus?

Intron jälkeen Heino esitteli kolme esimerkkiään, joista yksi oli uhka, yksi mahdollisuus ja kolmas joko-tai. Olisi pitänyt olla ilosta pinkeänä, kun koko porukka ei saanut yhteistä tuomiota, mutta muutamia sekunteja mietittyäni tajusin, että uhkiksi oli määritelty historiantutkijoiden kanssa samalla tontilla liikkuvat ja joidenkin tahojen asiantuntijoiksi luokittelemat, kun taas "mahdollisuus" nähtiin toimijoissa, joiden aihepiiri ei voisi vähempää kiinnostaa ammattilaistutkijoita.

Hoh-hoijaa.

Historiantutkimuksen päivät - torstai

Tuntuu kuin historiantutkimuspäivät Helsingissä olivat olleet ihan äskettäin ja Joensuu samoin, mutta niin vaan on taas aika ammattilaisten aika kokoontua ja Kyläkosken kuokkia. Tällä kertaa Turussa.

Aamun ekan session aihe oli naimattomuus. Heti Julia Dahlbergin tilastoja käsitelleestä esityksestä kävi ilmi, että (jälleen kerran) rajojen vetäminen on vaikeaa. Tilastoihin oli välillä merkitty naimattomiksi lapsetkin ja välillä 15-vuotiaat, eli luvut eivät todellakaan edustaneet koko iäkseen naimattomiksi jääneitä. Jos jälkimmäinen kategoria olisi erotettavissa, niin otettaisiinko siihen mukaan emännöitsijänsä kanssa lapsia tehneet säätyläismiehet, jotka Tiina Miettinen kommentoidessaan toi esille?

Eeva Kotioja puhui naimattomaksi jääneen Adelaïde Ehrnroothin suhteesta veljiinsä. Toinen veljistä ei hyväksynyt siskon aktivismia eikä tukenut sitä valtiopäivillä, mihin hänellä olisi ollut mahdollisuus. Toinen veljistä taas auttoi konkreettisesti siskonsa pyrkimyksissä ja sai itse vastaavasti apua häneltä. Eli sukulaisuussuhteet voivat olla voimavara tai sitten ei. Pätee käsittääkseni muissakin säädyissä ja muinakin aikoina.

Laika Nevalainen käsitteli 1800- ja 1900-luvun vaihteessa naimattomille miehille rakennettuja koti-laitoksia, joissa kodinomaisuus oli loppujen lopuksi aika vähissä. Keskustelussa tultiin (melko pikaisesti) lopputulokseen, että miehille oli mahdottomuus asua yksin. Tätä en yleistäisi säätyrajojen, maantieteen ja ajan yli ilman lisätietoja.

Lopuksi Kirsi-Maria Hytönen kertoi havainnoistaan Satasärmäinen nainen -keräykseen kirjoittaneista naimattomista naisista, joiden hän oli odottanut käsittelevän elämäänsä työuran kautta, mutta näin ei sitten ollutkaan. Hytönen palasi määrittelemisen problematiikkaan, mitä poimia otokseensa? Päällimmäiseksi jäikin minulle ajatus siitä, että naimattomuus, perheettömyys ja yksinasuminen ovat eri asioita ja hankalia kaikki kolme. Myös nykyajassa, Kelan asumistuesta tehtyjen mediajuttujen perusteella.

Vastoin parempaa järkeäni menin sitten muun väen mukana kuuntelemaan Maria Tamboukoun keynote-esityksen Archival technologies: past traces, future imaginings. Kutinani oli oikeassa, en tajunnut mitään. (En toki kuvitellut, että genealogy, jonka Tamboukou useasti mainitsi, olisi ollut minulle tuttua sukututkimusta.)

Esityksen päätteeksi Tiina Kinnunen totesi, että sen annin pohjalta Ihan Oikeiden Historiantutkijoiden ("proper historians") pitää miettiä työnsä uudestaan ("have to rethink our work"). Koko loppupäivän yritin löytää IOH:ta, joka olisi voinut minulle suomeksi sanoa saaneensa esityksestä jotain irti, mutta epäonnistuin. Ehkä halusivat pitää ammattisalaisuutena? Tai olivat ihan yhtä pihalla kuin minäkin Foucault-Derrida-Spinoza -vyörytyksessä.

Lounaan jälkeen kuuntelin session oikeudellisesta tieto-taidosta. Sen aluksi Petteri Impola esitteli alustavia tuloksiaan 1600-luvun raastuvanoikeuksien pöytäkirjoista löytyneistä valtuutetuista eli proto-asianajajista. Heille oli enimmäkseen annettu tehtäväksi melko simppeleitä raha-asioihin liityviä juttuja ja joko juttujen luonteesta tai taidostaan johtuen useammin voittivat kuin hävisivät.

Riina Turunen selosti havaintojaan Vaasan konkurssioikeudenkäynneistä, joissa velalliset lähes aina esiintyivät ilman avustajaa. Mahdollisesti luodakseen itselleen edullisen kuvan. Tai sitten konkurssi oli kaupunkiympäristössä tuttavien ja sukulaisten konkurssien tai aiemman velkojan aseman vuoksi niin tuttu, että apua ei suuremmin kaivattu. (Keskustelussa mainittiin alkuvuodesta ihmettelemäni kauppiaiden oppaat, mutta niin yleisesti, ettei niistä tainnut paikallaolijoilla Suomen suhteen olla lisätietoa.)

Session kolmantena Jussi Sallinen oli pyrkinyt hahmottamaan liikemiesten tietotaitoa 1890-luvulla tuolloin tehdyistä osakeyhtiösopimuksista. Hän oli törmännyt (mutta missasin missä) Suomessa harvinaisiin määrällisiin rajoituksiin arkistoaineiston saamisessa eteensä.

Päivän lopuksi kuuntelin kolme esitystä Turun (Topi Artukka), Helsingin (Saara Hilpinen) ja Viipurin (Ulla Ijäs) seurapiirielämästä 1800-luvun alussa. Seurapiirin määrittely muodostui ongelmaksi eivätkä siihen kuuluneet henkilöt vaikuttaneet vain paikallisesti.

P. S. Illalla taivalsin vastaanotolle Turun linnaan, josta poimin Turun Historiallisen museon rintamerkin päivän kuvitukseksi. Rehellisyyden nimissä todettakoon, että tilaisuudessa löysin myös proffan, jonka pokka piti hänen referoidessaan pyynnöstäni aamupäivän keynotea, joten ei se ollut täysin mahdoton ymmärtää.