Esineiden monet käytöt

Joka kerran kun arkeologisista löydöistä esitellään nukkeja ja helistimiä muinaisina leluina, pieni ääni päässäni kysyy: "eivätkö voisi olla myös rituaaliesineitä?". Tämä tuli mieleen, kun Samuli Suomalaisen kokoelmassa Novelleja II  vuonna 1885 julkaistussa tarinassa esinettä ei käytetty tarkoitetulla tavalla, joka puolestaan ei nykyään tulisi helposti mieleen.

Maisteri oli köyhä mies, niinkuin Suomessa moni maisteri on. Köyhä hän oli, mutta ahkera: aina hän vaan luki ja luki. Ei hänellä enää ollut isää eikä äitiä eikä juuri ystäviäkään. Varakkaan kauppiaan talosta hyyräsi hän ullakkokamarin, ja siellä hän luki ja luki. Sitä paitsi oli hän oikein kelpo mies, lempeä ja hyväsydämminen. — Semmoinen oli maisterin historia. [...]

Mutta joulu oli tulossa. Talon isännän perheessä valmisteltiin joululahjoja mikä ennätettiin. Talon rouva oli hyväsydämminen: joulupuuhissaan muisti hän muitakin kuin oman perheensä jäseniä. Hän sanoi kymmenvuotiaalle Bertha tyttärelleen:

— "Ullakkokamarissa asuu maisteri; hänelle ei mahda kukaan joululahjoja tehdä. Olethan aina ollut hyvä lapsi, tyttöseni; teepäs maisterille joku joululahja".

Tätä ei Berthalle tarvinnut kahta kertaa sanoa. Hän osti pienen pienen poslinisen nuken ja neuloi sille kauniit, kauniit vaatteet. Ne olivat punaisen ja mustankirjavat; punaiset viirut oli koristettu hopeaisilla helmillä ja mustilla lasiputkosilla, mustat taas valkoisilla helmillä ja hopeisilla putkosilla. Sitä oli soma nähdä! Nuken pää oli erittäin ihana; vaaleat, kauniisti kammatut hivukset, siniset suuret silmät, punaiset posket ja suu hymyssä: mansikka mikä mansikka! Ja tuo pulska puku sitten oli niin tuuhea ja leveä kuin itse prinsessoilla kuuluu olevan. Semmoisen lahjan teki Bertha maisterille, ei pelkäksi leluksi, vaan tarvekaluksi: tuon kauniin prinsessan liepeisin saisi maisteri kynäänsä pyyhkiä. Ja kynäpyyhin sillä olikin nimenä.

Mutta maisteri ei hennonnutkaan käyttää sitä kynän pyyhkimiseen, se kun hänen mielestänsä oli liian kaunis siihen. Hän pyyhki kuin ennenkin kynäänsä paperipalaseen ja piti nukkia koristuksena pöydällään. Ainoa koristuspa se hänen huoneessaan olikin. Maisteri antoi sille kohta nimen "Kynämamseli".

Suomalaisten koulupoikien tappelutavat Pietarissa

Samuli Suomalainen, joka oli itse käynyt Pietarin kirkkokoulua, todennäköisesti on dokumentoinut omia muistojaan kokoelmassa Kevään ajoilta ilmestyneeseen jutelmaan Opin teille, joka alkaa: "Oli kevät-lukukausi 1862. Pietarin Suomalaisten silloisessa ainoassa koulussa, kirkkokoulussa...". Muiden tapahtumien lomassa siinä 

Sinkkonen oli toperaa miestä, ja pieni kahakka olisi tietenkin syntynyt, mutta äkkiä huusi joku: 

 

— Pojat! Tuoll' ahistaat Ruossalaiset meijän miehii… Lähtään appuu! 

 

Siihen aikaan olivat tappelut eri koulujen välillä hyvin yleisiä, ja ne suoritettiin kello 2:n jälkeen, jolloin kaikki koulut päättyivät. Minkä tähden tapeltiin, sitä ei tiennyt kukaan, mutta polvesta polveen kulki vaan Suomen kirkkokoulun pojissa se perimätieto, että ruotsalaisia poikia piti antaa selkään sekä hyvällä että pahalla säällä. Ruotsin kirkkokoulun pojilla oli tietysti yhtä varma vakaumus asian tarpeellisuudesta suomalaisten poikain suhteen. Siis tapeltiin. Ja oli tuossa alituisessa sotakannassa oikea järjestyskin ja kuri, lait ja reglementit: kahakoista ei saanut puhua kotona mitään; kuhmuista ja naarmuista piti, jos tiedusteltiin, antaa diplomaatillinen selitys, jonka keksiminen oli jätetty asianomaisen oman näppäryyden varaan; kannella koulussa tappelusta kadulla luettiin häpeäksi; myllerryksessä ei saanut kukaan huutaa toveria oikealta nimeltä, jott'ei vihollinen julkeudessansa kenties tekisi paljastuksia inspehtorin kansliaan, jossa ollaan niin taipuvaisia nostamaan melua tuollaisista pienistä asioista ja panemaan vireille suunnattoman pikaisia käräjäjuttuja. Joukkoanomuksia sitä vastoin, koulut koulua vastaan, ei milloinkaan tehty. Joskus vallitsi suloinen rauha Suomalaisten ja Ruotsalaisten kesken, ja silloin pidettiin yhteisinä vihollisina "siirappipoikia" (paatoshnikkoja), joiksi sanottiin lähitteillä asuvain keisarillisten tallirenkien poikia. Harvemmin sodittiin samalla kadulla sijaitsevain reformilaisten koulun tai lutherilaisen Pietari-Paavalin koulun oppilaitten kanssa. 

 

Tänään oli taistelu Ruotsalaisten kanssa ilmiliekissä. Kukako voitti? Sotaonni on valitettavasti niin vaihtelevainen. Fredrik oli nyt poissa, — luultavasti saivat tällä erää Suomalaiset selkäänsä. 

 

Epäjärjestyksen estämiseksi kaduilla oli ainakin suomalaisessa koulussa jo Uno Cygnaeus'en ajoista tapana jakaa pojat eri joukkoihin, aina sitä myöten, missä tienoin kaupunkia asuivat. Kunkin joukon oli määrä, koulusta päästyä, kulkea joku vissi matka yhdessä, kaksi miestä rivissä, johdattajana joku vanhempi oppilas. Tavallisesti oli viisi joukkoa. Kuudennen joukon muodostivat "sisarien uottajat", s.o. ne, joitten sisaret kävivät koulua saman rakennuksen yläkerrassa, ja jotka kulkivat sisariensa saattajina. Tämä joukkoihin jakaminen tarkoitti tosin hyvää, mutta ei ollut aivan oikeaan osattua, siten kun pojat juuri pysyivät yhdessä ja niin muodoin olivat aina valmiita yksissä neuvoin ja yhteisvoimin harjoittamaan tuota miehekkyyden osoituksena pidettyä tappelemisen taitoa. Ja kun ottelu oli oteltava, silloin unohti johdattaja virkansa ja ammattinsa rauhan ja järjestyksen valvojana ja esiintyi useinkin pahimpana tappelupukarina. Eikä milloinkaan sattunut, että johdattaja olisi kahakan jälkeisenä päivänä ilmiantanut inspehtorille, mitä tapahtunut oli.

(Ylioppilasmatrikkelista tarkastaen Uno Cygnaeus oli Pietarin ruots. Katarinan seurak. kirkkoherran apulainen 1846 alkaen, samalla sen kirkkokoulun tarkastaja s.v. Pietarin suom. Marian kirkkokoulun tarkastaja 1847–58, samalla Pietarin 2. lukion ja useiden muiden oppilaitosten suomalaisten oppilaiden uskonnonopettaja 1847.)

Häpeällinen paluu Pietarista

Samuli Suomalaisen jutelmakokoelmassa Kevään ajoilta on jakso, joka paljastaa, etteivät Pietarissa olo ja Pietarista lähtö olleet aina omasta tahdosta kiinni.

— Jaa, se on yks merkillinen ihme ja kumma sen juomisen kans. Ja kuulittaks työ kuin se käi sen Viitasen Vanjan kans? 

— No? 

— Suomeen lähetettii. 

— Onkost se mahlolliist'? 

— Yökvist isse kuulutti viime pyhän', mie olin kirkoss'. Huonon käytöksen tähe, sanoi, Suomeen lähetetty sananvalaja [kirjasinvalaja] Johannes Viitanen. 

— Voi kuitenkin! Mitähä se vanha äite rukkakih ny' sanoo? 

— Käihän se meill' täss' toiss' päivän'. Itki muori rukka nii, ett' olj siihe paikkaa sullaa, ja valitti, ett'ei oo häll' olt' illoo pojastaa. 

— Vai Suomeh vain, vai Suomeh! — huokaili matami Kaulio.

Tätä "Suomeen lähetystä" pidetään Pietarin Suomalaisten kesken mitä suurimpana häpeänä. Alkusyynä siihen on kaikkein useimmissa tapauksissa juopumus. Juomari sanotaan ennen pitkää irti työpaikastaan. Siitä seuraa taloudellinen rappio. Pianpa puuttuu häneltä varoja asunnon ja ravinnon maksamiseen. Ei aikaakaan, niin käy passikin yliaikaiseksi, eikä ole millä sen uudistaisi. Suomen Passitoimistosta eli, niinkuin sitä useimmin sanotaan, Suomen Passikonttorista, saadaan pari kertaa "kontramarkka", s.o. parin kuukauden pitennetty ololippu, mutta pian käy sekin voimattomaksi. Vakinaista asuntoa ei sellaiselle henkilölle kukaan uskalla antaa. Hän rentustelee milloin missäkin, kärsii kurjuutta, näkee nälkää, mutta — juopottelee, näin toteuttaen tuota vanhaa sananpartta: viinaa aina saa, mutta vaikeampaa on se leivän saanti. Päihtyneenä hän joutuu vihdoin pölisin käsiin. Ruvetaan tiedustelemaan miehen asuntoa. Ei ole sellaista. Silloin on laki lyhyt ja selvä: mies lähetetään kruununkyydillä kotipitäjäänsä tai isänsä tai vaikkapa vaarinsa kotipitäjään, jossa hän itse kenties ei ole milloinkaan käynyt, mutta jonne hän nyt viedään nimismiehen ja vaivaishoidon lähemmän käsittelyn alaiseksi.

Tuskin lienee Suomessa, ainakaan Itä-Suomessa, pitäjää, jossa ei nimismiehet ja vaivaishoidon esimiehet olisi olleet tekemisissä tällaisten lähetettyjen kanssa. Nimismies tarkastaa hänen vankipassinsa ja päästää hänet vapaaksi, neuvoen ensi työksi vaivaishoidon esimiehen puheille. Tämä toimittaa hänelle sopivaa työtä tai jättää hänen oman harkintansa varaan "vapaan elinkeinon" harjoittamisen. Harva noista lähetetyistä kumminkaan pysyväisesti kotimaahansa jää. Kaikkein useampain mieli palaa yhä takaisin Egyptin lihapatain ääreen. Osoitettuaan nuhteetonta käytöstä jonkun aikaa, saavat he työkirjan, vaeltavat sen kanssa muuanne ja hankkivat itselleen vihdoin matkapassin Venäjälle. Sinne he taas rientävät, mutta usein, hyvin usein käy niin, että he joutuvat entiseen kurjuuteen ja — lähetetään uudestaan Suomeen.

Pietarista Jyväskylään

Samuli Suomalainen, joka itse kävi ensin Pietarin kirkkokoulua ja sitten Jyväskylän alkeiskoulua, todennäköisesti on dokumentoinut omia muistojaan kokoelmassa Kevään ajoilta ilmestyneeseen jutelmaan Opin teille, joka alkaa: "Oli kevät-lukukausi 1862. Pietarin Suomalaisten silloisessa ainoassa koulussa, kirkkokoulussa...". Alter egonsa lienee Antero, kulta-sepän sällin poika.

Kun Anteron mieli oli lannistunut jostain vastoinkäymisestä — ja niitähän on lapsillekin mitattu maailmassa, kullekin leiviskäänsä myöten, — silloin rohkaisi häntä Fredrik ja sai hänet jälleen entisilleen. Kun Anteron haaveilu välistä läikähti hempeämielisyyteen, silloin hänet jälleen herätti tolille Fredrikin järkevyys, joskus ivakin. 

Omalla nimellään jutelmassa esiintyy Karl August Skutnabb, joka nimitettiin 8.5.1861 Pietarin Pyhän Marian suomalaisen seurakunnan apulaiseksi. Tämä kutsui poikaosaston ylimmän luokan uskonnontunnin lopuksi kolme eturivin ensimmäistä oppilasta tulemaan luokseen.

Pastori selitti, että vasta neljä vuotta sitten oli avattu Suomen ensimmäinen suomenkielinen koulu Jyväskylän kaupungissa, täydellinen oppilaitos, josta oppilaat pääsevät Helsingin yliopistoon. Jyväskylä on pieni maaseutu-kaupunki, jossa elämä on peräti huokeata, niin että köyhänkin olisi mahdollista suorittaa alkeiskurssinsa siellä. Ja kun kerran ylioppilaaksi pääsee, kyllä sitten on tilaisuutta itse hankkimaan itselleen varoja opintojen jatkamista varten. 

 

— Näin olen ajatellut, — jatkoi Skutnabb. — Mitäs arvelette itse? — Eikö teidän tekisi mieli Suomeen? 

 

Pojat olivat haltioissaan. He vilkaisivat vuoroin toisiinsa, vuoroin opettajaansa, joka oli puhunut jotain niin äärettömän hyvää. Juhon jänteät piirteet vetäytyivät entistään kireämmälle ja silmät hehkuivat. Antero haaveili jo sitä hetkeä, jolloin hän on nuorena pappina tullut syntymä-seurakunnassaan käymään ja saarnaa ensi kertaa tuossa vanhassa tutussa kirkossa, ja äiti itkien kuuntelee hänen sanojansa. Fredrik ajatteli, ensi hurmauksen jälkeen, mitähän tietä Jyväskylään oikein mennäänkään… 

 

Mielihyvällä, ääneti katseli Skutnabb poikia, joitten kasvoilla asui niin paljon uuden, ennen aavistamattoman toivon väläyksiä. 

 

Fredrik katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden. 

— Kyllä se olisi hirmuisen hauskaa meille kaikille. 

— Voi sentään! 

— Tiettävästi me… 

— Mutta, — liitti Fredrik. 

 

— Niin, kyllä minä tiedän, mitä tarkoitat, — virkkoi Skutnabb. — Tässä on mietittävä, mistä varoja saadaan. Viekäähän nyt terveisiä minulta vanhemmillenne ja pyytäkää heitä käymään huomenna luonani. Saamme lähemmin keskustella. 

 

Pojat nousivat. Tavallista hartaammin raapaisivat he jalkaansa, hyvästi sanoessaan ja kiitellessään. Ja sitten kotia, kotia, minkä suinkin jalat kannattivat, kertomaan jotain uutta, tavatonta. 

 

Suomeen!… 

 

* * * * * 

 

Tämä oli ensimmäinen alku Pietarin vähävaraisten suomalaisten poikain lähdölle Jyväskylän alkeis-opistoon, Suomen silloiseen ainoaan suomenkieliseen kouluun. 

 

Noista kolmesta läksi Jyväskylän alkeisopistoon ensimmäisenä Antero syksyllä 1863. Hänelle kävi opin teille lähteminen mahdolliseksi ainoastaan sen kautta, että kirkkokoulun silloinen inspehtori, filosofian maisteri, nyttemmin hovineuvos, Kaarlo Aleksander Slöör hankki hänelle varoja aina yliopistoon saakka. 

 

Siitä pitäin sai Jyväskylän alkeis-opisto harva se vuosi oppilaita Pietarista, jopa syvemmältäkin Inkerinmaalta.

Kuvat: Voyages de la Commission scientifique du Nord, en Scandinavie, en Laponie, au Spitzberg et aux Ferö, Wikimedia &  Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists, Flickr Commons

Miten Pietariin päädyttiin? (2/2)

Miami University Library

Eilen lainaamani Samuli Suomalaisen juttukokoelman Kevään ajoilta. Jutelmia (1900) Tavallinen tarina antaa toisenkin esimerkin päätymisestä Suomesta Pietariin 1800-luvun alussa:

Isä oli Virolahden pitäjässä aikoinaan kuuluisa pitäjänseppä ja laajalti tunnettu eläintautien parantaja. (Vielä muutama vuosi sitten muistelivat siellä vanhat ihmiset Virojoen äyräällä "sepän mäkeä".) Mutta ahtaaksi alkoi käydä kuuluisan sepänkin talo. Raskasta oli palvelus maalla ja palkat niukat siihen aikaan, tämän vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä. Pietarissa sen sijaan kuului saavan kuukaudessa sen, minkä täällä koko vuodessa. Riittäisi palkasta kenties moniahta rupla isälle ja joku hamekangas äidille ja nuoremmalle siskolle.

Vanhaksihan alkaa jo käydäkin isä. Ei enää kilkahtele vasara hänen kädessään niin nopeasti kuin ennen ja niin näppärästi. Ennen, heidän lassa ollessa, ei osannut kukaan takoa niinkuin isä. Hänen vasaransa se keikkui alaisimella niin keveästi ja vallattomasti. Usein sitä tyttöset vuoteessaan kuuntelivat syys-illoin, kun isän piti kiireitä töitään suoritella aina myöhään yöhön, ja näkivät akkunaan säkenien huimaa kieppumista ylös synkkää taivasta vastaan. Vuoroin lauloi vasara virttä: "Yks päivä parempi", ja jok'ainoa sana kuului aivan selvästi; vuoroin se taas myötäänsä hoki: "Urpalan hovviin uuvvet rattaat, Urpalan hovviin uuvvet rattaat. Joko sait? En viel. Joko sait? En viel. Mutta nyt, nyt, nyt!" Tyttöset arvuuttelivat toisilleen, mitä isän vasara milloinkin haastoi tai lauloi. Välistä osasivat kumpikin ihan samaan; välistä taas oli toinen kuulevinaan: "Koko maailm' iloit' mahtaa", toinen: "Minä seison korkialla vuorella". Silloin nauraa sihistelivät tyttöset, pistäen päänsä huppuun peiton alle. Ja usein äiti toiselta puolen tupaa torui: "jos etten te nyt nuku siellä, hailakat!" Mutta joskus tuli äkkiä ankara tuulenpuuska. Se kieputti ja tuiversi säkeniä niin armottomasti, ja nyt vonkui vasara pajassa ja ulvahteli. Silloin johtui mieleen taas tuo hirmuinen tapaus Miehikkälän sydänmailla viime talvena, jolloin raivoisa susi oli repinyt Takamäen emännän, tämän palatessa kirkolta. Silloin alkoi tyttöjä hirvittää. He hyyristyivät likemmälle toisiaan, mutta peiton allekin kuului pajasta: "Takamäen Eevastiina, susi tuli vastaan, susi tuli vastaan." Huh!

Niin oli ennen, mutta nyt alkaa isä käydä vanhaksi.

Veljet eivät olisi mielellään tahtoneet laskea kotoa pois lempisiskoaan, "öttytyttöä", joksi he häntä yhä vieläkin sanoivat hänen ensimmäisten puheyritystensä aikuisella sanalla, vaikka tyttö oli jo 18 vuotta. Mutta täytyi veljienkin vihdoin taipua "öttytytön" lujan tahdon alle: hän tahtoi hänkin omalta osaltaan auttaa isää, jonka voimat jo alkavat vähetä. Sisaren toivottomuutta hälvensi hieman se uusi hamekangas, joka kenties liikeneisi palkasta siellä suuressa kaupungissa.

Pietariin lähtö oli päätetty.

Itkeä tihustellen hiljakseen, valmisteli äiti tytärtään matkalle, mutta entistään paljoa hervottomampana kuului näinä päivinä kalke isän pajasta, ja entistänsä harvemmin nyt haasteli vanha seppä.

— Käydäänpäs vähän täällä aitassa, — sanoi äiti välistä tyttärelleen.

Kauan he tavallisesti viipyivät sillä tiellä. Aitan portaille he jäivät istumaan, ja monet neuvot siinä äiti painoi tyttärensä mieleen. Ne olivat samoja yksinkertaisia neuvoja, joilla niin moni äiti Suomessa on lastaan opastellut maailman teille, niitä neuvoja, joitten pohjasävelenä on "se yksi tarpeellinen", ja jotka eivät elämässä milloinkaan petä.

Ja niin tuli päivä, jolloin "öttytytön" oli määrä lähteä matkalle rahtimiehen rattailla. Oli vähän ollut puhetta siitä, että olisi lähtenyt Pitkäpaadesta halkojaalalla, mutta veljet olivat kerrassaan panneet vastaan. "Mitenkä sitä lasta nyt sinne meren myrskyihin!" olivat he sanoneet.

Sinä päivänä oli sepällä ollut alinomaa asiata tupaan: milloin oli unohtanut sinne silmälasinsa, raskassankaiset, joissa nauha yhdisti sankain päitä toisiinsa, milloin piipun, semmoisen äkkiväärän, jota seppä muulloin ei milloinkaan pajassaan käyttänyt. Ja mitenkä se vanha passarikin siellä pajassa oli käynyt niin veltoksi saranoiltaan! Piti tulla tupaan ja ottaa se uusi passari elikkä sirkkeli, niinkuin sitä saksaksi sanotaan, ja Saksan se oli työtäkin. Lähtiessään takaisin pajaansa, kysyi ukko ovelta, noin ohi mennen, että totta kai sitä munavoita oli pantu eväsnyyttiin.

— Eipäs se isä tänään pajassa kestä, — sanoi sisko jonkun ajan perästä. — Jo tulee taas. Lieneekö mitä unohtanut?

Ei ollut mitään unohtanut. Muistaessaan kysyi vaan, oliko se uusi linkkuveitsi pantu mukaan.

Koko seuraavan yön teki seppä poikineen pajassa työtä. Olihan niin kova kiire niillä uusilla viikatteilla sinne Alfthaniin, ei nyt juuri hengenhätää, mutta mitä niitä turhaan viivytteleekään? Mistä lie saanutkaan vanha kapteeni tuollaisen uuden, kummallisen mallin, vähän vaikeatekoisenkin…

Orpo sisko ei uskaltanut maata yksin: vasara kertoi taas niin kummallisen selvästi siitä Takamäen emännästä. Äidin piti tulla hänen viereensä. Siinä he molemmat itkivät hiljaa ja toisiltaan salaa. Tyttönen nukkui viimein, mutta kauan aikaa vielä valvoili äiti, seuraten ajatuksissaan "öttytyttöänsä", siunasi ja Herraa hänen oppaakseen rukoili.

Onnellisesti saapui tyttö Pietariin ja sai paikan jossakin saksalaisessa perheessä. Monta kovaa oli hänellä kestettävänä tuolla vieraassa, suunnattomassa kaupungissa. Mutta vähitellen hänkin tottui uusiin oloihin.

Kauan kesti siskon odotella uutta hamekangasta, mutta pääsiäisen tienoissa sen toivat Miehikkälän rahtimiehet, toivat siskolle sekä äidille.

Miten Pietariin päädyttiin? (1/2)

Miami University Library

Yllä näkyvä romanttinen kuva Venäjästä ja Pietarista tarjottiin amerikkalaisille kahvipaketin keräilykuvana 1890-luvulla. Vastaavaa kuva-aineisto ei selitä sitä miten ja miksi monet suomalaiset päätyivät Pietariin. Muiden muuttojen tapaan osittaisia vastauksia on löydettävissä muistelmista ja realismia tavoittelevasta kaunokirjallisuudesta. Jälkimmäistä edustaa Samuli Suomalaisen juttukokoelman Kevään ajoilta. Jutelmia (1900) Tavallinen tarina, jossa kerrotaan 1800-luvun alusta.

Mies oli kasvavana poikana tuotu Pietariin. Torppa oli näet pieni, lapsia paljo, pitäjä köyhänpuoleinen. Kovaahan se on renkinäkin olo. Kruununvouti tosin kuuluu tahtoneen meidän Aatua hevospojaksi, mutta ties kanssa, uskaltaneeko sinne lasta panna, kun sanotaan voudin olevan niin häijyn. Eikä ne siellä ole muutkaan kauan kestäneet; minkä kuukaus, sen uusi renkipoika.

— Niin, niin — puheli äiti — ja pienihän se on kovin Aatu poika vielä. Eihän sitä miten vielä ihmisiin.

— Ihmisiin, — tokaisi isä. — Ihmisiin sitä piti minunkin lähteä, enkä ollut vielä niinkään vanha kuin Aatu, ja tässäpä sitä sentään…

Isä pysähtyi. Pienestä hatarasta akkunasta, jonka alaruutu oli rievulla tukittu, tuiskahti lunta akkunalaudalle.

— … ja tässäpä sitä sentään… — toisti äiti itsekseen, tukkien riepua tiviimmälle.

Olipa palanen katkeruutta noissa äidin äänettömissä sanoissa, mutta tuokion se vain kesti, lyhyen silmänräpäyksen. Lapsi kätkyessä rupesi itkemään. Äiti riensi sitä viihdyttämään. Hänen maailmansa oli hetkeksi laajennut. Hän oli elänyt elämänsä, niinkuin ihminen välistä elää, silmänräpäyksessä uudestaan kaikkine vähine iloineen, vaatimattomine toiveineen ja monine pettymyksineen. Nyt hän oli jälleen nykyisessä pienessä maailmassaan. Hän vaali rintalastaan. Tämä oli hänelle kaikki kaikessa. Pieni oli hänen maailmansa, mutta äärettömän ihana.

Lapsi viihtyi ja nukkui jälleen.

— Niinhän ne haastelivat kirkkomiehet tässä äsken, — katkaisi naapurin emäntä äänettömyyden, — että kirkolla oli viime sunnuntaina ollut se Tiittanen vaimonsa kanssa.

— Kuka Tiittanen?

— Se kultaseppä Pietarista. Kuuluu olevan varakas mies, upporikas. Kertoivat, että olisi hänellä oikein oma makasiini, vai mikä se lie, lähellä keisarin hovia taikka Iisakin kirkkoa, ja oikein hoviin se kuuluu tekevän työtäkin, itse keisarinnalle kaikki sormukset tekee ja rannerenkaat ja otsalehdet. Kuusitoista sälliä on työssä ja neljä opinpoikaa.

— Niin, sekö Tiittanen Syrjämäen torpasta?

— Sama mies. Ja kuulehan, kun rouvalla oli silkkileninki päällä ja revonnahkaiset turkit, ja viisi kultasormusta kädessä. Seppäskä sanoi lukeneensa. Ja tuomisia kun kuuluu tuoneen kotiansa — hyväinen aika!…

— Vai niin, vai niin! Ja yhdessä ennen vanhaan paimenessa käytiin.

— Äläs muuta. Johan minä sanoin sille Tiittasen emännälle silloin kuin rupesivat poikaa Pietariin hommaamaan, ja kun muori itki ja itki ja päivitteli. Älä sinä yhtään itke, minä sanoin. Mitäpäs siitä pojasta täälläkään tulee? minä sanoin. Niin, mutta sinne ryssien sekaan, sanoi Tiittaska. Älä sinä sitä sure, minä sanoin. Onhan siellä Suomalaisilla oma kirkko ja omat papit. Ja sama Jumala se on siellä kuin täälläkin, minä sanoin. On siellä niin monesta pojasta mies tullut, ja tulee sinunkin pojastasi, jos mielen päässään pitänee, minä sanoin. Ja eikös tullut?

— Niin, ihmisiinhän sitä tässä, — virkkoi isä.

— Ettäkö meidänkin Aatua sitten? — lausui äiti arasti ja silitteli Aatun valkoista tukkaa.

— Niin, kuulehan sinä! Vielä se haasteli Seppäskä, että Tiittanen aikoo ostaa Römperiltä Leppäkontion hovin ja muuttaa jonkun vuoden perästä kokonaan Suomeen.

— Ettäkö aina Pietariin asti Aatu poikaa? — puheli äiti, hiljalleen hyväillen lastaan.

— Ja nyt se Tiittanen kuuluu ottavan äitinsä luokseen Pietariin jo tänä talvena.

— Vai niin? Vai äitinsä… Sittenhän olisi meidänkin Aatulla turvaa. Vedämmehän me Tiittasen emännän kanssa vähän niinkuin sukulaisiksi. Mutta kukas sen tietää, huolisko Tiittanen tästä! Hieveröinen on poika vähän, eikä se terveyskään kovin…

— Minäpä pistäyn tänään vielä Seppäskän luona. Kotiahan tässä täytyy lähteäkin. Hän käkesi huomenna käymään Tiittasessa. Seppäskässä on näet vähän hierojan vikaa, ja Tiittanen kuuluu sanoneen, että jos ei Suomen viina ja Suomen sauna tautia paranna, niin sitten se on kuolemaksi. Seppäskä käy nyt häntä hieromassa joka toinen päivä. Olis täällä meidän pitäjässä muitakin hierojia, hohhoi-ja, mutta eihän sitä kellä sellaisia hyppysiä ole kuin hänellä. Saisihan se Seppäskä kysäistä siellä, tarvittaisiko uutta opinpoikaa, ja kyllähän minä sitten taas pistäyn täällä… E-hei, mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Hyvästi jääkää, ja kiitos kahvilta. Suur kiitos!

— Niin, ihmisiinhän sitä tässä… — murahti taas torpan isäntä.

* * * * *

Ensi keväänä, ensimmäisillä ratastiloilla läksi Kotilainen, vanha ja kokenut rahtimies, Pietariin tavaroita hakemaan pitäjän silloiselle ainoalle maakauppiaalle. Tyhjinään läksi Kotilainen, eikä tuossa rattailla Aatu poika sanottavasti painanut.

Äiti oli pojan lähtiessä itkenyt ja itkenyt ja valittanut. Äiti parka! Palanen hänen yksinkertaisesta, mutta silti ei vähemmin hellästä sydämmestään oli reväisty irti. Lieneekö aika sitä sittemmin ehjentänyt!…

Pietariin Aatu joutui, mutta Tiittasella oloa ei kauan kestänyt. Tiittanen kuoli kesken puuhiaan, ja hänen työpajansa joutui toisen omaksi. Tiittasen äiti kuoli pian hänkin, tottumattomana Pietarin epäterveelliseen ilmaan. Leski joutui vuoden perästä naimisiin erään suutarimestarin kanssa.

Aatu poika oli yksin maailmassa.

Monen pitkän kuukauden perästä saapui tieto siitä Aatun kotia. Silloin näet ei ollut säännöllistä postikulkua syrjäisiin maaseutuihin: minkähän sattumoisin, rahtimiesten mukana, sai tietoja kotiansa lähettäneeksi.