Inhimillisyydestä ja identiteetistä

Tuoreessa amerikkalaisen radio-ohjelman RadioLab jaksossa New Normal? kuvattiin Neuvostoliitossa tehtyä koetta kettujen kesytyksestä. Kymmenessä sukupolvessa kettujen käytös muuttui, mutta samalla niiden korvat lerpahtivat ja olemus keveni. Samankaltaista muutosta on havaittavissa ihmisjäänteissä ja ohjelma esitti, että yhteiskuntien kasvaessa luonnollinen valinta on vienyt lajiamme väkivallattomampaan suuntaan. Suomi oli kauan harvaanasuttu, onko tässä yksi syy erilaisuuteemme?

Miika Vanhapiika (p.o. Vanhapiha) kirjoitti blogissaan metsäläisyydestä, eli juuri ajasta ennen isoja yhteisöjä. Hänen kysymyksensä on "Onko pohjoisen havumetsävyöhykkeen alkuperäiskulttuureilla vieläkin joitain yhteisiä piirteitä ja jos on, johtuuko se nimenomaan samankaltaisista ympäristöoloista?" Vanhapiha vastaa "Ujoutemme, ihannoimamme korkea työmoraali ja aikaansaavuus, vähäpuheisuutemme ja vaikkapa alkoholin, uskonnon tai keskikesän sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla esille tuoma arktinen hysteriamme liittyvät mielessäni kaikki meidän metsäläiseen kulttuuritaustaamme."

Mutta tutkija Edward Dutton, joka on rinnastanut suomalaiset grönlantilaisiin ja japanilaisiin, sai kylmän vastaanoton Helsingin sanomissa 15.10.2009. Arvostelija Jyrki Räikkä toisaalta kokee suomalaisiin kirjassa The Finnuit - Finnish Culture and the Religion of Uniqueness liitetyt määreet stereotypioiden ja kliseiden kierrätyksenä. Mutta toisaalta hänelle tuottaa vaikeuksia hyväksyä uusi ajatus - että emme ole ainutlaatuisia ominaisuuksiltamme. (En ole lukenut kyseistä kirjaa, sisällysluettelo verkossa.)

Helsingin sanomien Sunnuntai-sivulla 18.10.2009 esiteltiin Irja Wendischin ajatuksia. Artikkelissa todetaan "Äidin kokeman nälänhädän on todettu vaikuttavan vielä hänen lastensa ja lastenlastensa aineenvaihdunnassa. Sodan ja sodanjälkeisten vuosien aikaansaamat vammat taas periytyvät sukupolvien yli käyttäytymismalleina."

Että sellaisia mentaalihistorian aineksia suomalaisten menneisyyden mietintään.

Keskipaksua

Suomalainen yhteiskunta omana elinaikanani on pyrkinyt tasapaksuuteen. Maaseutu”kaupungissa” kasvaessani koin, että samankaltaisuus oli arvo. Tämä maailma on helppo siirtää menneisyyteen.

Mutta menneisyyteen täytynee siirtää myös kokemukset siitä, että ihmisillä on erilaisia sosiaalisia taitoja. On ennenkin (varmaan) ollut sujuvasanaisia jutunheittäjiä, jotka ovat puhuneet toisilta housut päältä. Tai käyneet kerta toisensa jälkeen lainaamassa viljaa/työkaluja/työvoimaa siltä yhdeltä, joka ei koskaan oppinut sanomaan ei.

Lisäksi oli kauniita tai komeita. Hyviä kehrääjiä, veistäjiä. Rikkaita.

”Kaikissa yhteiskunnissa on ihmisten välisiä valtaeroja. Ei ole yhtään yhteiskuntaa, jossa kaikilla aikuisilla olisi täsmälleen samat vaikutusmahdollisuudet tai yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet. Toisin sanoen yhteiskunnallinen erityinen ja epätasa-arvo ovat yleismaailmallisia ilmiöitä.” (Thomas Hylland Eriksen: Toista maata? Johdatus antropologiaan. 2004 s. 168).

Bilateraalinen sukulaisjärjestelmä

Ei olisi pitänyt olla yllätys, mutta en varsinaisesti osannut odottaa, että antropologian perusesittelyssä olisi sivukaupalla asiaa sukulaisuussuhteista. Suorastaan todetaan ”Sukulaisuuden tutkiminen on ollut aina antropologian ydinaluetta” (Thomas Hylland Eriksen: Toista maata? Johdatus antropologiaan. 2004 s. 130).

Euroopassa sukulaisuus määritellään biologian ja avioliittojen kautta. Suurimmassa osassa Eurooppaa äidin ja isän puoleiset sukulaiset ovat yhtä tärkeitä, mitä voidaan kutsua kognaattiseksi eli bilateraaliseksi sukujohdoksi. Tällainen määrittely tekee vaikeaksi rakentaa pysyviä ja vahvasti yhtenäisiä ryhmiä. Eli sukuja.

Patrilineaarisessa mallissa on yksinkertaista muistaa pitkäkin ketju esi-isiä (vrt. Raamatun sukujohdot), kun taas bilateraalisessa esivanhempia muistetaan vain muutaman sukupolven verran. Kun yhteisiä esivanhempia ei tunneta tai muisteta, on mahdotonta luoda vahvoja yhteyksiä kaukaisempien sukulaisten kanssa. (s. 136-137)

Vaikka eurooppalaisessa mallissa on helppo tunnistaa sukulaisuussuhteet, täytyy ymmärtää/muistaa ettei niiden olemassaolo sinällään kerro mitään. Korsikan saarella tutkimusta tehnyt antropologi huomasi, että sukulaisiksi lasketaan käytännössä vain ne, joiden kanssa on yhteisiä etuja. Genealogisesti etäisemmät voivat käytännössä tulla läheisimmiksi; pohjoisafrikkalainen muuli ”puhuu jatkuvasti enostaan hevosesta, mutta ei koskaan isästään aasista”.(s. 160-161)

Eli pelkän sukuverkoston selvittämällä on mahdotonta sanoa kuka kyläili kenen luona. Pidettiinkö toiseen pitäjään muuttaneeseen sisarukseen yhteyttä kun perintö oli saatu jaettua? Ja vaikka olisi lähisukulainen asunut naapurissa, kyllä kunnon suomalainen saa vuosien mykkäkoulun aikaiseksi vaikka kaivonkannesta. Jos ei ole todisteita lämpimistä (tai muista) suhteista, ei voine juuri mitään olettaa?

Askelia antropologiaan

Kirjastosta varattujen syksyn uutuuksien joukossa oli Pierre Bayardin Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (kirjaan tutustuneille: SK). Siinä mainittiin Laura Bohannanin vuonna 1966 Natural History -lehdessä julkaistu artikkeli Shakespeare in the Bush. Bohannan oli yrittänyt kertoa Hamletin juonta länsiafrikkalaisen kylän asukkaille. Tavallaan hän onnistui ja tavallaan ei.

Afrikkalaisen kylän asukkaiden maailmankuva näyttää artikkelin valossa vakaalta. Heillä on omat käsityksensä sopivasta ajasta aviopuolison kuolemasta uuteen liittoon, päällikön aseman periytymisjärjestyksestä ja siitä onko kummituksia olemassa. Kun nämä sattuivat olemaan täysin päinvastaisia kuin Hamletin kuvaamassa kulttuurissa, tarina tuli tulkittua täysin uuteen uskoon.

Vain lähtemällä puhtaa(mma)lta pöydältä on mahdollisuus ymmärtää vierasta kulttuuria? Kirjastosta on lainassa myös Thomas Hylland Eriksenin kirja Toista maata? Johdatus antropologiaan, johon tutustuminen on kesken. Olen ehtinyt lukea alkukappaleet ja oppia, että antropologialle on oleellista kenttätyö eli eläviä kulttuurien tutkiminen. Uskon kuitenkin saavani kirjasta jotain irti myös historian suhteen. Lupaahan takateksti ”antoisia näkökulmia kaikille ihmisyydestä, yhteiskunnasta ja kulttuurien monimuotoisuudesta kiinnostuneille”.