Viikon piispa: Arvid Kurki

Arvid Kurki oli kotoisin Vesilahden Laukosta ja maallista rälssiä molempien vanhempiensa puolelta. Hän suoritti tutkintonsa Pariisin yliopistossa 1486 ja 1487, eikä jäänyt maailmalle vaan palasi Suomeen viimeistään 1488. Pian tämän jälkeen hän sai paikan tuomiokapitulista ja viran Turun kaupungin seurakunnan kirkkoherrana.

Kapitulissa istuen Arvid näki Lauri Suurpään ja Johannes Olavinpojan nostot piispaksi. Jälkimmäisen kaudella Arvidista tuli tuomiokapitulin dekaani. Tämä yhdistettynä taloudellisiin resursseihinsa riitti siihen, että hänet valittiin tanskalaisten ryöstöretkestä edelleen traumatisoituneessa Turussa piispaksi kesäkuun lopulla 1510. Rahaa tarvittiin paaville maksettavaan palkkioon viran vahvistuksesta. Tämä oli suoritettu 17.3.1511 ja piispanvihkimyksen Arvid sai Strängnäsissä 5.10.1511.

Valtataistelu Ruotsin ja unionin välillä jatkui ja siihen yritettiin sotkea Venäjääkin. Yhdessä vaiheessa Arvid Kurjen piti tehdä valinta valtionhoitajan ja arkkipiispan välillä. Ilmisota Tanskaa vastaan alkoi keväällä 1517 ja päättyi Tanskan voittoon. Tanskan joukot tulivat Turkuun lokakuussa 1520.

Arvid Kurki oli yksi niistä, joille Kristian IV lupasi armahduksen Tukholman antautumissopimuksessa. Hän ei lähtenyt Kristianin kruunajaisiin, jotka päättyivät n.s. Tukholman verilöylyyn. Vaikka Arvid oli toiminut Kristiania vastaan, häntä ei teloitettu jälkikäteenkään, kuten joitakin muita Suomessa.

Arvid pysyi Tanskan tukijana kuitenkin vain siihen asti kunnes Kustaa Vaasan joukot tulivat syksyllä 1521 piirittämään tanskalaisten vallassa ollutta Turkua. Kun tilanne kääntyi tanskalaisten hyväksi näiden saatua tuekseen Sören Norbyn, Arvidin piti lähteä pakoon.

Heinäkuun lopulla 1522 hän oli jollain Närpiön rannalla. Kyösti Wilkuna on jostain syystä kuvitellut ajojäitä keskelle kesää:

Sumun ja ajojäiden takia oli kulkeuduttu Korsnäsin saaristoon ja ankkuroitu yöksi lähelle Bergötä.
"Kuinka näyttää, voimmeko tänään jatkaa matkaa paremmalla menestyksellä?" kysyi piispa Hannua tervehdittyään.
"Näyttää rupeavan idästä tuulemaan ja silloin me saamme myötätuulen tai hyvän laitasen, jos pyrimme Upplannin rannikkoa kohti."
"Parempi olisi sinne päästä. Mutta luuletteko ennen iltaa voitavan sitä matkaa suorittaa?"
"Riippuu siitä minkälaisen tuulen saamme ja kuinka paljon ajojäistä on vastusta."
Piispa käveli muutamaan kertaan ääneti laivan kannen yli ja sanoi sitten enemmän itsekseen kuin Hannulle:
"Niinköhän me kunnialla pääsemme toiselle puolen merta? Pahat aavistukset täyttävät mieleni ja minusta tuntuu väkisinkin kuin näkisin viimeisen päiväni valkenevan. Jumala ja kaikki pyhät meitä suojelkoot!"
Hän laskeusi takaisin kannen alle ja Hannu ajatteli: "Hän tuntee sen myöskin."
* * * * *
Kun aurinko alkoi punata kallioilla kasvavia kääkkyräpetäjiä, oli tuuli paisunut siksi, että saattoi vetää purjeet ylös. Peräkajuttaan sijotetut naisetkin olivat jo nousseet ja kun piispa itse oli toimittanut aamurukouksen ja jakanut ehtoollisen kaikille mukana olijoille, nostettiin ankkuri ja laiva lähti liukumaan ulos saaristosta. 

Ulapalle päästyä tuuli kiihtyi kiihtymistään ja kun jäitäkään ei pahemmin ollut näkyvissä, näytti matka käyvän mitä suotuisimmin. Puolenpäivän aikana kiihtyi tuuli myrskyksi ja laiva tuntui kulkevan kuin lentäen aallon harjalta toiselle. 

Auringon laskiessa alkoi näkyä Ruotsin rannikko, mutta samalla ilmestyi myöskin tielle yhä useammin jäälauttoja, jotka itätuuli oli tälle puolen ajanut. Kuta lähemmäs saaristoa tultiin, sitä vaivaloisemmaksi kävi kulku. Hannu itse seisoi peräsimessä ja jännitti korviaan kuullakseen myrskyn ulvonnalta märskorilla olevan tähystäjän huutoja. 

Kun oli juuri onnellisesti kierretty suuri jäälautta, ryskähti laiva äkkiä ja pysähtyi täydessä kulussaan, niin että pari takimmaista vanttia rusahti poikki. Oli siis ajettu karille.
Aallot ja jäälohkareet pieksivät vasenta laitaa ja laiva kallistui arveluttavasti toiselle kylelleen. Kajutasta kuului huikeita parkaisuja ja piispa sekä kaniikit nousivat kalpeina kannelle, kaskettiin nopeasti molemmat veneet vesille, vaikka pelastuksesta ei suuria toiveita voinut ollakaan.
Toinen vene, johon laskettiin yksitellen kaikki naiset, ja joka ensinnä lähti neljän laivamiehen soutamana liikkeelle, ajausi muutaman sylen päässä laivasta jääteliä vasten ja kaatui kumoon. Ainoastaan pari miehistä pelastui jäälohkareelle, josta he kuitenkin pian kierähtivät alas ja katosivat näkyvistä. 

Toiseen veneeseen laskeusivat piispa miesseuralaisineen, kaksi jälellä olevaa laivamiestä ja Hannu. Heidän kulkunsa jäätelien välissä ja kovassa aallokossa onnistui aluksi paremmin.
Parin virstan päässä edessä oli Öregrundin ranta ja sitä kohti ohjasi Hannu venettä. Aivankuin aamulla lähdettäessä nouseva, punasi nyt laskeva aurinko edessä olevan saaren kääkkyräpetäjiä. Mutta Hannu, joka tähysti veneen edessä kelluvia jäätelejä, luuli näkevänsä siellä Kirstin keinuvan ja viittovan häntä luokseen, ja hänellä oli varma tunto siitä, etteivät he rannalle pääse. Kun maalle oli enää puolen virstaa, pusersi kaksi raskasta jäälohkaretta veneen väliinsä, Sen laidat rusahtelivat ja kun jäätönkit viskausivat erilleen, alkoi vene täyttyä vedellä. Hannu katsahti piispaan, jonka harmaa tukka liehui tuulessa ja joka alistuvan näköisenä näytti rukoilevan itsekseen, sillä hänen huulensa liikkuivat hiljaa. 

Hannu tunsi itsensä ihmeen rauhalliseksi ja kun vene muutaman sylen päässä jääteleistä alkoi upota ja hän joutui veden varaan, katsahti hän kuin osaveljeensä vielä kerran piispaan, jonka mustan kaavun liepeet poimuilivat veden pinnalla. Sitten viskasi aallonärjy heidät kauemmas toisistaan, ja niin vaipui Hannu Kimalainen yhdessä Suomen viimeisen kirkkoruhtinaan kanssa Pohjanlahden aaltoihin.
* * * * *
Samana päivänä tyhjensivät Kuusiston piispanlinnan rikkaista aarteistaan Söyrinki Norbyn saaliinhimoiset joukot, jotka edellisenä päivänä olivat riehuneet turvattomaksi jääneessä Turussa. Hannu Kimalaisen rakentama tupa samoinkuin suurin osa kaupunkia oli kerran taasen palanut poroksi ja oli asukkaista tyhjänä. Linnan valleilla riippui Junker Tuomaan hirtättämiä suomalaisia ja ryöstäen, raiskaten, polttaen ja murhaten levisivät tanskalaiset maaseudulle.
Verisenä nousi taivaanrannalle uuden ajan aurinko.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Arvidus Kurck. Kansallisbiografia

Wikipedia: Arvid Kurki
Kyösti Wilkuna: Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia

Kuva Turun linnasta: Tähti 9.7.1867

Viikon piispa: Johannes Olavinpoika

Johannes Olavinpojan sinetin malli paljastaa, että isänsä on kuulunut maalliseen rälssiin ja Paavali Juusten tietää Johanneksen olleen syntyisin Paraisten pitäjästä. Joko kotoa tai muuten järjestyi varat peruskoulutukseen Turussa ja, vaikka nyt Uppsalan pieni yliopisto olisi ollut auki, on Johannes lähtenyt Pariisiin. Sen yliopistossa hän suoritti tutkintonsa 8.3.1485 ja 29.3.1486. Tähänkään opiskelu ei loppunut, sillä Johannneksen tiedetään olleen Pariisin yliopiston englantilais-saksalaisen kansakunnan puheenjohtaja 7.4.1487.

Lauri Suurpään tavoin ansioluettelossa on pitkähkö aukko, sillä seuraavaksi tiedetään Johanneksen päässeen Turun tuomiokapitulin kaniikiksi 18.12.1496 mennessä. Johanneksesta ei tullut tuomiorovastia vaan hänet valittiin piispaksi 3.10.1506 arkkipresbyteerin virasta, joka oli tuomiokapitulin alin. Kausi piispana jäi lyhyeksi, sillä Johannes kuoli Kuusistossa 9.6.1510.

Ajan merkittävimmän muiston kuvaa Kyösti Wilkuna seuraavasti.

Ölannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon päivät väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan aikaan kuin Köpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja Svante Sturen välillä. Hänen laivastoonsa kuuluvat kaksi alusta ne olivat edellisenä sunnuntaina Karvataskun laivaakin ahdistelleet ja sen saaristossa oleskelusta olivat kalastajat kulettaneet Turkuun erilaisia ja ristiriitaisia tietoja. Arvatenkin oli Rud saanut tietoonsa urkituksi, että linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä, että kunnollisia ampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että linnan päällikkö, Josef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita vasten yöllä (2 p. elok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös Aurajokeen ja päästi hurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan keskiyön rauhassa lepäävään kaupunkiin.

Viisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen hävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit ja ovet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin kalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla kokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön tulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini vuoti virtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset pakotettiin ottamaan osaa näihin villeihin orgioihin, joita mässäävät sotilaat toimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa hautaamattomien ruumisten äärellä.

Tiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin aluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan. Pilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla voimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä. Seuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia, jotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla. Perjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen luoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelen seurassa.

Moneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin olivat tuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet sisäänsä pienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä tuhkasta uutta kaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti tuomiokirkko nytkin korkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä, mutta surullisen näyn tarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle ja hänen seuralleen. Vanha katedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin hellän huolenpidon esine, oli tällä kertaa tullut täydellisesti osalliseksi kaupungin kohtalosta. Että temppelikään ei ollut säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen vihollisen temmellyksiltä, sen näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea ja kallis kuparikatto, joka vasta pari vuosikymmentä oli auringonsäteitä heiastellut, oli poissa. Kirkkopihassa oli nuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä. Ruumiit ensi yön verilöylystä oli viskelty kasaan erääseen muurinloukkoon ja peitetty verisillä lehmänvuodilla.

Kirkko tuntui piispasta ja hänen seuralaisistaan pimeämmältä ja alakuloisemmalta kuin ennen, sillä poissa olivat kaikki sen kallisarvoiset ja välkkyvät koristukset. Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja sijaltaan työnnetty, uhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli väännetty paikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli kiskottu rautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin jäsenet kuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes Baptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan hävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttilänjalat ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen kuorista oli Neitsyt Maarialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja hopeinen manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi riisuttu pyhä neitsyt Poissa olivat sen alttarilla parittain seisoneet hopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen halsteri. Pyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen, että Maunu Tavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja arkunkannesta kiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu kiskoa, vaikka sitten kuitenkin paikalleen jätetty kuorin oikeassa seinässä oleva, Flanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka Maunu Särkilahti kaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu Tavastin ja Olavi Maununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena oli ollut myöskin Pyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli valmistanut itselleen leposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden ja Laurentius Suurpään rinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain aina pääkuoriin saakka. Sieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit ja piispa Hemmingin kynttilänjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden palaneet paksut, kierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja intarsioilla varustetut piispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty sijoiltaan ja ajelehtivat ympäri kirkon, toiset rikkoutuneina. Suuret ja kalliit kirkkofoliantit oli riistetty lukupulpetteihin kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat niistä viety pois. Ja sama hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen yhteydessä olevaan kirjastoon. Piispan sauva ja hiippa monine jalokivineen olivat poissa ja paljon muuta kallista kirkon omaisuutta, mitä piispat vuosisatojen kuluessa olivat hankkineet ja hurskaat uskovaiset sielunsa autuudeksi lahjotelleet.

* * * * *

Vainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina ja runneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta kirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi vanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana piillen oli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja. Silloin kerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan vainajia. [...]

Ennen kuukauden loppua alkoi pieni pääkaupunki jälleen nousta tuhkastaan, kuten niin monta kertaa ennenkin nelisatavuotisen olemassaolonsa ajalla. Tuhosta pelastuneet porvarit, niin suomalaiset kuin saksalaisetkin, liittyivät toisiinsa ja yhteisvoimin käytiin työhön käsiksi. Ensinnä korjattiin vilja kaupungin ympärillä olevilta pelloilta ja sitten ryhdyttiin rakennustöihin. Rohkeutta lisäsi se, kun Tukholmasta saapui viesti, että rauha Tanskan kanssa oli saatu toimeen. Ja kun toiset paukuttelivat varstoja riihissä, tupruttelivat toiset tuhkaa ilmaan, peratessaan palaneiden rakennusten perustuksia. Jokea pitkin laskettiin alas hirsilauttoja, kirveet ja sahat olivat käynnissä aamusta iltaan ja porvarien, munkkien, linnannihtien ja lähiseudun talonpoikain yhteisponnistuksilla alkoi kohota talvensuojia kodittomiksi joutuneille. Mutta moni perhe oli kokonaan joutunut surman omaksi, toisista pelastunut vain kuin ihmeen kautta joku perheen nuorimmista jäsenistä, ja siksi moni tuvanuuni jäi vielä vuosikausiksi entisen kodin raunioilla alastomana törröttämään. Moni kauhun yönä pakoon päässyt porvari jäi myöskin ainaiseksi maalle, pitäen talonpojan elämää metsien suojassa turvallisempana kuin oloa kaupungissa, jota viholliset, rutto ja tulipalot alituisesti etsiskelivät.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Johannes Olavi. Kansallisbiografia

Wikipedia: Johannes Olavinpoika
Kyösti Wilkuna: Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia

Kuva Paraisten kirkosta Kyläkirjaston kuvalehti 6/1897

Viikon piispa: Lauri Suurpää

Lauri Mikkelinpoika oli turkulaisena ja porvarin poikana hienoinen poikkeama aiempaan Turun piispojen maalaiseen rälssisarjaan. Mutta edeltäjiensä tapaan hän oli kouluttautunut ulkomailla - avattiinhan Uppsalan yliopisto vasta vuonna 1477. Lauri oli saanut tutkintonsa Pariisissa 13.1.1473 ja 4.5.1474.

Siitä missä hän oli ja mitä hän teki, ennen kuin tuli valituksi Turun tuomiokapituliin ei tunnu kenelläkään olevan tietoa. Vuonna 1489 hänet valittiin tuomiorovastiksi, kun edeltäjästään Maunu Niilonpojasta tuli piispa. Ja Maunun kuoltua hänet itsensä valittiin yksimielisellä äänestyksellä piispaksi 21.3.1500. Hän sai paavin vahvistuksen virkaan 7.8.1500 ja vihkimyksen Uppsalassa 15.8.1501.

Juustenin mukaan "Marian etsikkopäivänä [2.7.] Herran vuonna 1502 herra Sten Sturen sotajoukko piiritti Turun linnaa ja valloitti sen ennen Marian syntymäpäiväjuhlaa [8.9.] linnanpäällikkö Maunu Frillen käsistä." Kyse oli valtionhoitajan ja unionikuninkaan valtataistelusta, jossa turkulaiset olivat vain sivustakatsojia. Lauri Mikkelinpoika oli joutunut sitoutumaan jo edellisenä kesänä Uppsalan arkkipiispan esimerkin mukaisesti Sturen tukijaksi.

Valtapolitiikkaa mielenkiintoisempaa ei Lauri Mikkelinpojan piispakauteen näytä sisältyneen. Hän kuoli 28.9.1506.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Laurentius Michaelis Suurpää. Kansallisbiografia

Wikipedia: Lauri Suurpää

Viikon piispa: Maunu Särkilahti

Jo useiden edeltäjiensä tapaan Maunu Niilonpoika kuului syntyeessään varsinaissuomalaiseen rälssiperheeseen. Hän lähti opiskelemaan Pariisiin, jossa suoritti tutkinnot 1456 ja 1457. Rahaa riitti ja Roomassa hän selitti vuonna 1465 paaville jatko-opintosuunnitelmiaan, joista ei välttämättä tullut mitään. Tuolloin hän oli jo Turun tuomiokapitulin kaniikki, mikä ei suinkaan riittänyt. Palolan selvityksen mukaan Maunu Niilonpoika oli

mainittu Tanskan ja muiden Pohjoismaiden kuninkaankappalaiseksi 21.8.1465 (10.12.1465 vain Ruotsin kuninkaan kappalainen); paavin nimittämä Turun tuomiorovasti 13.7.1466 (saanut pitää tämän viran ohessa Pyhän Ruumiin alttarisäätiön ja Mynämäen regaaliseurakunnan); hankkinut paavilta myös virkanimityksen Nidarosin arkkidiakonaattiin 10.10.1465, Linköpingin tuomiokapitulin yhteen kaniikinviran tuottoon 12.12.1465, Skaran tuomiorovastin virkaan 28.12.1465 ilman viranhoitovelvollisuutta (ei tietoa, onko saanut virkatuloja haltuunsa); palatsikreivin arvo keisarilta Grazissa syksyllä 1466; ryhtynyt hoitamaan tuomiorovastin virkaansa viimeistään 22.2.1467; mainittu Ruotsin valtionhoitajan kappalaiseksi 1.8.1472; valtaneuvos Papinsaarenkokouksessa Raaseporin lähellä 1488

Tuomiorovastin ominaisuudessa Maunu Niilonpoika kuvattiin Missale Aboensen henkilöryhmään käsissään sukunsa ristiä ja tähteä esittävä vaakunansa. Jo totuttuun tapaan tuosta virasta hänet valittiin piispaksi 17.3.1489. Maunu ei lähtenyt itse Roomaan vaan lähetti asiamiehen viemään papereita. Paavi vahvisti nimityksen 6.7.1489 ja Maunu vihittiin virkaan Uppsalassa 24.6.1490.

Maunu oli asettunut unionikuningasta vastaan eli ruotsalaisen valtionhoitajan puolelle, mutta tämä yritti viedä kirkolta rahaa ja valtaa, mikä kiristi suhteita seuraavina vuosina. Sitten yhteisen vihollisen edessä riidat unohtuivat ja kun sota vääräuskoista Venäjän Iivana III:aa vastaan syttyi vuonna 1495, Maunu oli valmis luovuttamaan sodankäyntiin niin asemiehiään kuin kirkon rahojakin. Ilmeisesti hänen aloitteestaan sodasta muodostui ristiretki paavilta vuonna 1496 saadulla bullalla.

Santeri Ivalo on romaanissaan Viipurin pamaus tehnyt Maunusta yhtä aktiivisen toimijan kuin aikanaan Tuomas-piispasta. Valtionhoitajalta ja Ruotsista muutenkaan on turha odottaa apua.

Piispa Maunu Särkilahti viipyi vain muutamia päiviä tällä kertaa Viipurissa. Hän kävi jokaisessa muurinsarvessa, jokaisen joukko-osaston luona, siunasi niiden liput ja rohkaisi niiden mieltä. Talonpojille hän kuvasi, kuinka he täällä rajaa puolustaessaan parhaiten omiakin kotejaan puolustavat. Missä hän liikkuikin, siellä tunsivat miehet hänen poistuessaan jäävänsä ikäänkuin piispan hengen suojelukseen. 

Kun Maunu-piispa Munkkitornin luona puhutteli vahtia, näki hän siinä muurilla teinienkin nuoren parven harjoittelevan raskaiden teräsjousien pingoittamista. Koulumestari Olli Bodebek toi näet Possen käskystä joka päivä oppilaansa muurille harjoittelemaan, — pari tuntia vähemmän latinaa päivässä, sen sijaan aseharjoituksia ja innostusta yhteiseen asiaan, sellainen oli nyt Viipurissa komento. Täysi sotainen innostus näyttikin vallitsevan hänen nuoressa joukossaan. Piispa pysähtyi teiniparven luo ja virkkoi:
— Oikein, pojat, oppikaa nyt aseita käyttämään. Sitten, kun kerran valmistutte papeiksi Karjalaan, voitte ylpeydellä muistella olleenne mukana kotiseutunne puolustamisessa. — Ja pitkään, karkeaan harmaaveljesviittaansa puetulta opettajalta, jolla oli uumenillaan köyden asemasta leveä miekkavyö ja päässään kypärähattu — omituinen munkin ja soturin sekailmiö, — häneltä piispa kysyi:
— Oletko, mestari, itse koskaan ennen aseita käyttänyt?
— En, luostarista siirryin tänne kouluun.
— Sinussa on kuitenkin jäntereitä, näen. Mutta vaali säästäen kirkkoni nuoria vesoja, mestari! 

Syvästi liikutettuna siunasi piispa senkin pienen asejoukon.

Sota päättyi vuonna 1497 eikä Ruotsi saanut rajaa siirrettyä itäänpäin.

Maunu Niilonpoika kuoli 12.3.1500. Vuonna 2013 hän kuitenkin twiittaili m.m. "Naurista naamaan ja messuhommiin. #töissä" tililtä, jonka sittemmin on kaapannut virkaveljensä Johannes IV Olavi. Hänenkin vuoronsa lähestyy samoin kuin tämän kirjoitussarjan loppu.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Magnus Nicolai. Kansallisbiografia

Wikipedia: Maunu III Särkilahti
Santeri Ivalo: Viipurin pamaus

Viikon piispa: Kondrad Bitz

Edeltäjiensä tapaan Konrad Bitz oli syntynyt varsinais-suomalaiseen rälssiperheeseen. Hän ei ollut sukunsa ensimmäinen pappi, sillä ainakin isän eno oli aikanaan ollut Turun tuomiokapitulin arkkiteininä.

Konrad kirjoittautui vuonna 1438 Leipzigin yliopistoon ja jatkoi opintojaan myöhemmin Bolognassa vuonna 1448. Hänet valittiin 4.2.1450 Olavi Maununpojan seuraajaksi tuomiorovastina tämän noustua piispaksi. Vastaavasti Konrad nostettiin tuomiorovastista piispaksi, minkä paavi vahvisti Sienassa kesällä 1460, Konradin sinne päästyä.

Kristian vuoden 1474 paikkeilla
Nordisk familiebok

Turkuun palaamisessa ei tapahtunut viivettä ja siellä Konrad oli kesällä 1463, kun tanskalainen unionikuningas Kristian tuli käymään ja viipyi kuukauden. Kyösti Wilkunan mukaan

Syy tähän Kristian-kuninkaan siksikin pitkäaikaiseen vierailuun maassamme on sekä ajan oloja hyvin kuvaava että samalla varsin huvittava, minkä vuoksi siitä tässä ohimennen lyhyesti kerrottakoon.

Kun pyhän isän kassakamari näihin aikoihin poti kroonillista tyhjyyttä, kierteli kaikkialla länsimaissa paavin asiamiehiä rahoja keräämässä. Tekosyynä oli turkkilaisia vastaan muka tehtävä ristiretki. Skandinavian maista veti apajan Marinus de Fregeno-niminen asiamies. Mutta kun Kristian-kuninkaan raha-asiat kaipasivat myöskin parannusta, niin tyhjensi hän pyhälle isälle vedetyn apajan omiin kassakirstuihinsa. Menettelynsä peitteeksi keksi hän samanlaisen tekosyyn kuin pyhällä isällä itselläänkin oli. Paaville lähettämässään kirjeessä selitti hän nimittäin tarvitsevansa noita rahoja sotaretkeen venäläisiä vastaan — ja sinä aikanahan pidettiin taistelua heitä vastaan yhtä ansiokkaana kuin konsanaan turkkilaisten hätyyttämistä. Antaakseen asialle uskottavuuden leiman tuli nyt Kristian Suomeen muka tuota sotaretkeä varustelemaan. Itse asiassa ei hänellä ollut mukanaan mitään sotajoukkoa eikä täällä muutenkaan ryhdytty mihinkään varusteluihin. Arvatenkin Turussa, jonne maamme kaikki merkkihenkilöt olivat kokoontuneet, kuninkaan vierailun aikana seurasi iloinen juhla toistaan ja voimmepa hyvällä syyllä otaksua Kristian-kuninkaan pistäytyneen ystävänsä ja kannattajansa Konrad-piispan vieraana Kuusiston linnassa.

Paluumatkalle kiirehtivät Kristiania Ruotsissa puhjenneet levottomuudet, joita juonikas arkkipiispa sillä aikaa oli viritellyt. Tällä matkalla seurasi häntä Konrad-piispa sotajoukkoineen, ottaen osaa kapinan kukistamiseen ja menettäen taisteluissa Tukholman ympärillä osan miehiään, kuten jo mainittu. Petollisen arkkipiispan pisti kuningas Kristian vankeuteen, minkä johdosta paavi julisti hänet kirkonkiroukseen. Tältä julistukselta kielsi Kristian pätevyyden ja pyysi asiassa muutamien hengellisten herrain, niiden joukossa Konrad Bitzin, lausuntoa. Voimme arvata, että Konrad-piispan lausunto asiassa oli Kristianille suotuisa, vaikka siitä ei asiakirjoissa erityisesti mainitakaan.

Säilyneeseen asiakirjaan kiinnitetty sinetti todistaa, että Konrad yhtenä valtaneuvoston jäsenenä hyväksyi 13.9.1463 Tukholman linnassa sen, että kuningas oli vanginnut Uppsalan arkkipiispan. Seuraavan vuoden tapahtumista kertoo jälleen Kyösti Wilkuna:

Tapahtuupa sitten eräänä päivänä keväällä 1464, että Kaarle Knuutinpoika toisen kerran valtaistuimelta työnnettynä saapuu seurueineen Turkuun. Ruotsin valtaneuvoskunta on antanut hänelle elinkautiseksi läänitykseksi muun muassa Raaseporin linnan. Mutta sepä onkin jo ennestään läänitetty Konrad-piispalle. Kun Kaarle-kuningas vaatii sitä nyt valtaneuvoskunnan päätöksen nojalla haltuunsa, vastaa Konrad-piispa jyrkästi: ei! Seuralaisiinsa ja asemiehiinsä turvaten uskaltaa maanpakolainen kuningas uhkailla piispaa. Kiihtymys kasvaa molemmin puolin ja yks-kaks ajaa karahuttaa silmikkokypäriin ja haarniskaan puettu piispa omine asemiehineen ulos kirkkokorttelin ahtailta ja monimutkaisilta kaduilta. Hätääntyneinä rientävät porvarit sulkemaan laskupuotejaan sekä telkeämään porttejaan ja akkunaluukkujaan, sillä siinä tuokiossa on taistelu riehahtanut ympäri kaupunkia. Piispan asemiehet eivät ole ensikertalaisia tässä leikissä, sillä edellisenä syksynä ovat he olleet Ruotsissa ja siellä Tukholman ympäristöllä herransa johdolla mitelleet miekkaa Kristian-kuninkaan puolesta sekä joukon tovereitaan menettäen vuodattaneet vertansa useissa kahakoissa. Tuimasti ahdistavat he Kaarle-herran joukkoja, jotka tappiolle joutuen pakenevat kaupungin mustaveljesluostariin turvaa etsimään.

Aikakirjojen tiedot Konrad-piispan ja Kaarle Knuutinpojan välisestä yhteentörmäyksestä ovat kovin niukat, mutta lastenleikkiä ei se missään tapauksessa liene ollut, koska Kaarlen mainitaan siinä vähällä olleen henkensä menettää. Tappiolle joutuneena ja nöyryytettynä sai hän sitten koko sen kevään ja vielä seuraavan kesänkin majailla luostarin vaatimattomissa suojissa, nauttien dominikaani-veljesten vieraanvaraisuutta. Vasta seuraavana syksynä suvaitsi Konrad-piispa monien neuvottelujen jälkeen luovuttaa hänen asunnokseen Raaseporin linnan.

Bitz piti unionikuninkaan puolta niin kauan kuin pystyi, mutta oli mukana valitsemassa Sten Sturea Ruotsin valtionhoitajaksi elokuun lopulla 1470. Kun Kristian seuraavana vuonna hävisi Brunkebergin taistelun, Bitz laskettiin puolueeseensa ja hän katsoi parhaaksi luopua virkansa hoidosta ja pyytää paavilta synninpäästöä monista virheistään.

Vaikka Bitzin kauden aikana rakennustoiminta jatkui ja uusia seurakuntia perustettiin, todettiin vuonna 1474 tuomiokapitulin ohjesäännön johdannossa, että "Nykyajan kansa on paatunutta, sen niskajänteet ovat rautaa, otsa vaskea ja rakkaus kylmää".

Konrad Bitzin hautakiven "tiiustus"
Gottlundin Otava I:ssä

Kuusiston piispanlinna paloi vuonna 1486. Konrad ehti aloittaa se uudelleenrakennuksen. Turkua varten Lyypekissä painettavaan messukirjaan (Missale Aboense) hän päiväsi esipuheen 17.8.1488. Samaan messukirjaan tuli komea ryhmäkuva, jonka keskellä on piispa Henrik, maassa Lalli ja oikeassa reunassa piispan hiippa päässään Konrad Bitz. Todennäköisesti Konrad ei nähnyt tekstiään eikä kuvaansa painettuna, sillä hän kuoli 13.3.1489.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Jully Ramsay: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden
Ari-Pekka Palola: Conradus Bitz. Kansallisbiografia
Wikipedia: Konrad Bitz
Kyösti Wilkuna: Sotaisa kirkkoruhtinas. Piispa Konrad Bitz. Kirjassa Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia

Viikon piispa: Olavi Maununpoika

Silloin palasi näet kesäksi Suomessa käymään Maunu-piispan aviottomana syntynyt poika, Olavi, joka kyllä kulki piispan veljenpojan nimellä, mutta, jonka koko Kuusisto hänen omakseen tiesi ja jota hän ulkomaiden yliopistoissa kustansi. Tämä nuori Olavi-maisteri, pitkästä ajasta taas kerran kotiinsa palattuaan, rakasti nuoruutensa huvituksia, kalastusta ja metsästystä, ja soutumiehekseen saaristoon hän otti usein mukaansa Heinon, kun tämä piispanlinnassa majaili. Ja kun he päivän olivat vesillä retkeilleet ja illalla palasivat Kuusiston lämpimiin suojiin, silloin istahtivat oppinut maisteri ja vanha piispa takan ääreen iltatarinaa pitämään niistä suuren maailman monenkirjavista kuulumisista, joiden vilkkailla luomasijoilla Maunu-piispa itse oli nuorempana viipynyt ja joiden myöhemmistä vaiheista nyt nuori maisteri ihastuneena kertoi. 

Näin halusi esittää piispan ja tulevan piispan välisen suhteen Santeri Ivalo. Nykyään pidetään todennäköisempänä, että Olavi oli Maunun serkun poika tai muu sukulainen. Isänsä lienee ollut rälssimies Rengosta. Maunun suojattina Olavi lähti vuoden 1425 paikkeilla Pariisin yliopistoon opiskelemaan ja sai maisterin paperit huhtikuussa 1428. Kari Hintsala on blogiteksteissään Opiskelua keskiajan Pariisissa (osa 1, osa 2, osa 3, osa 4, osa 5, osa 6, osa 7) kertonut ajan opiskelusta ja Pariisista.

Kyösti Vilkuna kuvitteli Maunun ja Suomeen palanneen Olavin keskustelleen näin:

"Siellä on, kuulen ma, tapahtunut suuria mullistuksia, joista meillä täällä Europan pohjoisnurkassa on vielä varsin vaillinaiset tiedot. Ranskalaiset ovat siis saaneet pääkaupunkinsa takaisin?"

"Niin, huhtikuun kolmantenatoista päivänä avasivat Parisin porvarit kaupunginportit ranskalaiselle sotajoukolle. Riemu oli yleinen kaupungissa ja koko yliopisto vaelsi juhlakulkueessa, kaikilla palavat vahakynttilät käsissä, Pyhän Katarinan kirkkoon Teinilaaksossa, jossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus."

"Yliopisto on siis tehnyt täyskäännöksen, sillä etkös sinä viimeksi luonamme käydessäsi kertonut, että se oli mukana tuomitsemassa kuolemaan sitä… kuinka häntä nyt kutsuttiinkaan?"

"Orleansin neitsyttä, niin kyllä. Mutta yliopisto yhtyi tuohon tuomioon vasta ankarain kinastelujen jälkeen, sillä lähes toinen puoli yliopistoa piti Jeanne d'Arc'ia Jumalan lähettämänä eikä minään noitana. Näihin kuuluin minäkin, kuten tiedät silloisista keskusteluistamme. Sen vuoksi valittiin minut englantilaisen kansakunnan puolesta siihen lähetyskuntaan, joka sai tehtäväkseen rakentaa sovinnon yliopiston ja kuningas Kaarlen välillä."

Oltuaan Suomessa muutamia vuosia Kirkkonummen kirkkoherrana, Olavi palasi Pariisiin vuosiksi 1433-1438 opiskelemaan lisää toimien myös itse opettajana ja yliopiston rehtorinakin. Poissaolo ei haitannut urakehitystä kotimaassa, sillä hänet valittiin Turun tuomiokapitulin arkkiteiniksi vuonna 1436 ja sitten tuomiorovastiksi, mitä tointa hän palattuaan Suomeen vuonna 1438 alkoi hoitamaan.

Työtehtävänsä piispan apulaisena veivät Olavin ulkomaille vielä useita kertoja, vuonna 1445 hän kävi Roomassa paavin luona ja oli kaupungssa uudelleen jo viisi vuotta myöhemmin mukanaan Maunun erokirje ja oma nimityksensä piispaksi.

Olavi Maununpojan sinetti
Hausen: Finlands medeltidssigill  / Wikimedia 

Olavin aikana jatkui kirkollinen rakennustoiminta niin tuomiokirkossa kuin pitkin hiippakuntaakin. Juustenin kronikassa piispuuskautensa merkkitapahtumiin kuuluu kahdeksantena vuonna Turun kaupungin palo salamasta alkaneena. Ja "Apostoli Mattiaan päivänä Herran vuonna 1460, piispuuskautensa kymmenentenä vuonna hän otti hartaasti vastaan kirkon sakramentit ja astui kaiken lihan tielle Turun piispantalossa, ja hänet haudattiin Kristuksen ruumiin kuoriin edeltäjänsä herra Maunun vasemmalle puolelle."

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Olaus Magni. Kansallisbiografia

Wikipedia: Olavi Maununpoika
Santeri Ivalo: Erämaan taistelu
Kyösti Wilkuna: Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia

Kuva Notre Damen kohokuvasta Eino Railon kirjasta Yleisen kirjallisuuden historia. Toinen osa, Keskiaika, varhaisrenessanssi.

Viikon piispa: Maunu Olavinpoika Tavast

Maunu Olavinpoika Tavast on viikon piispoista ensimmäinen, josta riittäisi juttua koko viikoksi. Tästä 17. piispasta Paavali Juustenkin kirjoitti yhtä paljon kuin 16 edeltäjästä yhteensä. Pakko tiivistää reippaasti.

Maunu oli maallisen rälsimiehen poika ja kasvanut Mynämäellä. Arvatenkin hän sai oppia kotimaassa ennen kuin lähti opiskelemaan Prahaan, jossa suoritti alemman tutkinnon 10.4.1396 ja lisensiaattitutkinnon helmikuussa 1398.

Praha sata vuotta Maunun opiskelujen jälkeen eli 1493. Wikimedia

Maunu Tavast Nousiaisten
sarkofagissa.
Museovirasto CC BY 4.0

Maunu ei edeltäjiensä tapaan rynnännyt Suomeen papiksi vaan meni paperitöihin unionikuningas Eerik Pommerilaisen kansliaan lähes kymmeneksi vuodeksi. Hänet vihittiin papiksi vasta, kun sai nimityksen Turun tuomiokapitulin arkkiteiniksi 1406-07.

Arkkiteinin synonyymi on sanakirjojen mukaan arkkidiakoni ja kyseessä oli piispan apuna toiminut tuomiokapitulin korkea virkamies. Asema, josta oli yksinkertaista nousta piispan paikalle kun Bero Balk kesällä 1412 kuoli. Lokakuun lopulla Maunu oli Roomassa ja sieltä palatessa vietti talven 1412-13 Pariisissa. Tämänkään jälkeen hän ei pysynyt täysin Suomessa vaan ilmeisesti talvella 1419-20 teki pyhiinvaelluksen Jerusalemiin.

Maunun ollessa lähes 40 vuotta piispana Turun tuomiokirkosta tuli entistä komeampi sekä korkeampi, Kuusiston rakennuskanta koheni ja Turkuun nousi kivinen piispantalo. Hiippakunnassa alkoi innokas kivikirkkojen rakennus. Naantaliin siirrettiin vuonna 1443 viisi vuotta aiemmin perustettu birgittalaisluostari. Omalla kustannuksellaan Maunu teetti Nousiaisten kirkkoon sarkofagin Pyhälle Henrikille ja hopeiset reliikkisäiliöt tuomiokirkkoon. Edeltäjänsä tapaan hän tuki suomalaisten yliopisto-opintoja ulkomailla.

Koko valtakunnassa asiat eivät kuitenkaan olleet hyvin. Taalainmaalla alkoi vuonna 1434 Engelbrektin johtama kapina ja Satakunnassa vuonna 1438 vesilahtelaisen Davidin mukaan nimetty kapina.

K. Kalervon näkemystä Davidin kapinasta. Suomen kuvalehti 20/1919

Vuoden 1918 sodan armahduslain aikaan Suomen kuvalehti julkaisi Davidin kapinasta historiallisen kertomuksen, jossa "lähti piispa Maunu Tavast rauhanvälittäjäksi ja kapinan hillitsijäksi. Täynnä sääliä ja harkittua tulevaisuuden luottamusta antautui piispa keskusteluihin kapinallisten kanssa." On hyvin mahdollista, että Maunulla tosiaan oli rauhanneuvotteluissa merkittävä rooli, jonka Juusteenkin hänelle kronikassaan antaa.

Olot Satakunnassa ja kauempana pysyvän asutuksen rajaseuduilla kävivät Maunulle tutuiksi, sillä hän kunnostautui tarkastusmatkoilla. Santeri Ivalon kuvittelemana:

Kun seurue oli rannalle noussut, ryhtyi se kohta törmälle alttaria pystyttämään. Piispalla oli näet tarkastusmatkoillaan aina mukanaan alttari, jonka ääressä hän kolmesti päivässä piti messun, milloin talonpojan pirtissä, milloin ulkona taivasalla. Loistava oli se seurue, joka ryhmittyi siihen alttaritörmälle, mistä väki verkalleen oli loitommas koivikon laitaan painunut. Oli puolikymmentä pappia ja munkkia, joiden väljät viitat nurmikkoa laahustivat, ja sama määrä oli asemiehiä, joiden vaskiset kypärät ja kiiltävät tapparakeihäät välkkyivät päivänpaisteessa. Mutta itse piispa siinä kansan edessä riisui päältään nahkareunaisen matkaviittansa ja apupappi heitti hänen hartioilleen hohtavan valkoisen piispanlevätin, jonka reunustaan oli kullalla kuvioita kirjailtu. Hänen kaulaansa kiinnitettiin pitkä, koruompeleinen virkahuivi, rinnalle ripustettiin leveä risti ja päähän nostettiin korkea, kupera hiippa. Piispansauvan tempasi hän käteensä ja niin hän astui alttarille pappiensa keskelle, jotka hekin olivat vetäneet messukasukat pappisviittainsa päälle. Ja messu alkoi.

Törmälle kokoontunut kansa oli tuota menoa sivulta katsellut, harvat hartaana, kaikki ääneti. Mutta kun piispa astui alttarille ja kantavan äänensä korotti, niin kävipä kuin hiljainen humaus väkijoukon läpi, — tuo hetken juhlallisuus vaikutti sittenkin välittömästi salon lasten mieliin. Ja kuiskaus kuului koivikon rinnasta:

— Onpa kuin ukko jumala!

— Senpä onkin sijainen!

Piispa Maunu Tavast oli näihin aikoihin jo yli seitsemänkymmenen vuoden iässä, tukka oli harmaa, harmaat olivat ryppyiset kasvotkin, mutta varsi oli vielä taittumattoman suora ja miehevää terästä tuntui jäsenten liikkeissä niinkuin teräväjuovaisten kasvojen piirteissäkin, kun hän kansalle puhumaan kävi. Hän oli jo kolme vuosikymmentä johtanut kotoista suomalaista hiippakuntaansa, ja hän tiesi kyllä, mikä työala hänellä siinä oli, kun hän koetti juurruttaa vielä luonnon tilassa elävän kansan keskuuteen ristinoppia, sen käsitteitä ja sen tiedollista valistusta. Liian heikosti se oppi oli vielä Hämeenkin kansan tajuntaan painunut; hän kohtasi näillä matkoillaan vielä joka askelellaan pakanuusaikaista taikuutta ja kylmyyttä uutta uskoa kohtaan. Mutta siksi hän ei voimiaan säästänytkään, syventääkseen rahvaan mieliin ristinopin käsitteitä, siksi oli hän nytkin iästään huolimatta lähtenyt vaivalloiselle kiertomatkalle Suomen asutun rintamaan laitaseuduille, joissa hän tiesi vanhojen velhotapojen vielä yleisesti rehoittavan, Päijänteen ja Saimaan vesistöihin, joiden välisten laajain, asumattomien erämaiden halki hänen oli taivallettava.

Lähetystyötä tai sielunhoitoa tekivät pappien ohella franskiskaanimunkit.

Maunu koki kaikkensa antaneensa 1440-luvun lopussa ja lähetti kouluttamansa sukulaisen, jonka Turun tuomiokapituli oli valinnut seuraavaksi piispaksi, Roomaan hakemaan eroa ja uuden nimityksen vahvistusta. Tämä onnistui 4.2.1450, mutta Maunu ei vielä päässyt lepoon vaan osallistui Halmstadissa Ruotsin ja Tanskan välillä käytyihin neuvotteluihin palaten Suomeen lokakuussa 1450.

Sitten Maunu muutti Naantaliin. Kyösti Wilkunan kuvittelemana piispan viimeiset vuodet ovat surumieliset:

Ping-pang-ping-pang! alkoi äkkiä kuulua lahden takaa sateen ja hämärän keskeltä. Se oli ehtoosoitto luostarista.

Piispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin. "Herra, ennenkuin kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas sydän ja luo minuun uusi, vahva henki!" rukoili hän hiljaa.

Hänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt kynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avosuiseen uuniin. Kun hän sen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa pesän edessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka jaloissa oli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta pitkän kävelyn jälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta.

Puut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi ikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi hiekka hiljalleen tiimalasissa.

Maunu Olavinpoika Tavast kuoli Naantalissa 9.3.1452.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Magnus Olai. Kansallisbiografia

Seppo Suvanto: David. Kansallisbiografia

Wikipedia: Mauno Tavast, Davidin kapina
Frans Kärki: Armahdus ja lupaus. Historiallinen kertomus n. s. Taavetin kapinasta v. 1438. (Kuvitus K. Kalervo.) Suomen kuvalehti 20/1919

Santeri Ivalo: Erämaan taistelu
Kyösti Wilkuna: Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia (Kertomus Itseään etsivä vanhus julkaistiin myös Kyläkirjaston kuvalehdessä 12/1911, josta lainattu T. G. Tuhkasen kuvitusta)

Viikon piispa: Bero Balk

Bero II Balk, joka oli tuomiokapitulin kiiruusti kokoon haalimalla rahasummalla saanut käydä pyhää isää Avignonissa suostuttelemassa sekaantumasta piispanvaaliin, lausui hiljaisella äänellä:
 -- Minun oli suotu onnettomana aikana kantaa Suomen hiippaa. Merirosvot ja venäläiset haaskasivat kilvan seurakuntaani, hävittivät Turun ja ryöstivät sekä tärvelivät tuomiokirkkoa. Voitavani olen tehnyt, mutta kaikkea en ole ehtinyt ennalleen saada.

Näin summeerasi Kyösti Wilkuna viikon piispan aikaansaannokset kirjassaan Aikakausien vaihteessa.

Bero, joka on Björn latinaksi, oli kotoisin Vehmaan Palkkisista ja isänsä Gregorius kuului maalliseen rälssiin. Hän lähti opiskelemaan todennäköisesti ensin Prahaan ja varmemmin Pariisiin, jonka yliopistossa hän sai maisterin arvon vuonna 1380. Suomeen sitten palattuaan hänet valittiin Turun tuomiokapituliin.

Berolla oli siis kotipaikkaetu ja koulutus kunnossa, kun piispan paikka oli täytettävänä keväällä 1385. Paavin vahvistusta piti tällä kertaa hakea Genovasta, jonne Bero ehti marraskuuhun mennessä.

Genova 100 vuotta myöhemmin eli vuonna 1483. Wikimedia

Bero oli poliittisesti aktiivinen ja Palolan tulkinnan mukaan osallistui moniin kokouksiin, joiden seurauksena muodostui Kalmarin unioni vuonna 1397. Bero ei kuitenkaan ollut sen perustamiskokouksessa läsnä.

Vuotta aiemmin Beron  johdolla Turun tuomiokirkossa vietettiin uutta pyhäinjäännösten juhlaa talven Henrikin päivänä ja tämä jäi vuosittaiseksi perinteeksi. Myöhemmin tiedetään samaan aikaan olleen Turussa suositut markkinat, jotka ovat todennäköisesti olleet käytäntönä jo keskiajalla. Raadollisesti pyhäinjäännösten juhlan voisi siis tulkita markkinahuviksi, jolla kirkko pyrki rahastamaan kaupunkiin tulleita.

Mahdollisesti Beron toiminta näkyy siinä, että kaudellaan lisääntyi Suomesta ulkomaille lähteneiden opiskelijoiden määrä ja erityisen innokkaasti he suuntasivat Prahaan.

Bero Balk kuoli Kuusistossa 29.6.1412

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Bero Balk. Kansallisbiografia

Jully Ramsay: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden
Wikipedia: Bero Balk

Kyösti Wilkuna: Aikakausien vaihteessa.

Viikon piispat: Johannes ja Johannes

Piispa Henrik Hartmanninpojan ruumiin Turkuun vuonna 1367 tuonut Johannes Petri oli ehtinyt olemaan kolmessa eri tuomiokapitulissa kaniikkina. Mahdollisesti samaankin aikaan ja oli pystynyt ilmeisesti tuloillaan rahoittamaan opintonsa Pariisissa, jossa hän suoritti vuonna 1357 lisensiaattitutkinnon. Vietettyään muutaman vuoden virassaan Turun tuomiokapitulissa hän palasi Pariisin, jossa oli opettajana syksyllä 1363 ja vuonna 1366 yliopiston rehtorina.

Rooma, kun paavi oli Avignonissa
Wikimedia

Tuomiorovastin aseman saanut Johannes oli helppo valita uudeksi piipaksi ja jo marraskuussa 1367 Johannes sai nimityksen Roomassa, jonne paavi oli juuri siirtynyt Avignonista.

Johannes kuoli ennen elokuun loppua 1370 ja haudattiin Juustenin tiedon mukaan "tuomiokirkkoon kuparisen hautalaatan alle".

Tai luulisi Johanneksen kuolleen jo kauan ennen elokuun loppua, sillä seuraajakseen valittu Turussa syntynyt Johannes Westfal oli elokuussa jo Aviognonissa hakemassa vahvistusta nimitykselleen.

Aiemmassa osassa lainatussa Lauri Soinin romaanissa Johannes riensi edistääkseen uraansa vanhoilla päivillään opiskelemaan Eurooppaan, mutta tästä eivät lähteet kerro ja mahdollisesti hän oli viimeinen piispa, jolla ei ollut yliopistokoulutusta.

Juusten mainitsee Johanneksen aikana Bo Joninpojan rakennuttaneen Raaseporin linnan. Paljon muutakin ehti tapahtua, kuten venäläisten hävitysretki Oulujoelle vuonna 1377.

Iäkkäänä piispaksi valittu Johannes on kuollut ennen kevättä 1385.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Johannes Petri. Kansallisbiografia
Ari-Pekka Palola: Johannes Westfal. Kansallisbiografia
Wikipedia:  Johannes Pietarinpoika, Johannes Westfal
Lauri Soini: Pyhä hymy. Historiallinen kertomus Hemming-piispan päiviltä

Viikon piispa: Henrik Hartmanninpoika

Vuosiin 1367-68 sijoittuu lyhin piispakausista. Lauri Soini kertoo siitä fiktiona näin:

Turun tuomiokapituli kokoontui valitsemaan uutta piispaa. Näin juhlallinen ja tärkeä kokous pidettiin tuomiokirkon sakaristossa, ja koska autuaan Hemming vainajan ymmärrettiin eläessään niin toivoneen, valitsivat kaniikit yksimielisesti tuomiorovasti Henricus Hartmannin piispakseen.

Vaalin jälkeen oli electuksella kahdenkeskinen keskustelu ystävänsä Jönis Vestfalin kanssa.

— Sinut, veli, sanoi hän, olisin tahtonut lähimmäksi apulaisekseni. Mutta virkaveljiemme toivomus on, että tuomiorovastin virkaan kutsutaan kaniikki Johannes Petri, joka lähes kymmenisen vuotta on niin loistavasti opiskellut Parisissa ja saavuttanut maisterinarvonkin. Olet, veli, liian kauan jättänyt tekemättä totta aikeestasi lähteä tenttimään, niin etten nyt voi asialle mitään.

Tämä vihdoinkin sai harmaahapsen ukon tuumasta toimeen. Hän ryhtyi heti matkavalmistuksiin ja lähti parin päivän perästä opinnoille Pragin yliopistoon. Laivalle olivat häntä saattamassa molemmat veljensä, Detmar kaniikki ja Lorenz porvari, ja useita ystäviä. Mutta hellimpiä kyyneliä vuodatti harmaapäästä teinistä erotessaan hänen uskollinen emäntänsä Elena, vaikka kyyneliin taittui lohdutuksen säteenä tieto siitä, että hän saattoi vetäytyä viettämään turvallisia vanhuuden päiviä Marian pitäjään, isäntänsä lahjoittamalle tilalle.

Avignon ja piispanpalatsi
esitettynä 1400-luvun
alun käsikirjoituksessa
Wikimedia

Valittu piispa, electus Henricus Hartmanni lähti muutaman päivän perästä Avignoniin anomaan pyhän Pietarin sijaisen vahvistusta vaalilleen.

Tie oli hänelle tuttu ennestään. Sillä Sääksmäellä messu- ja sakramenttilakon tehtyään oli hänellä ollut hyvää aikaa lähteä pyhältä isältä anomaan kovistusta kymmenysten maksussa niskoitteleville seurakuntalaisilleen ja Turun tunkeileville saarnaveljille, ja Hemming herrakin oli uskonut muutamia asioita toimitettavaksi samalla tiellä.

Silloin oli matka käynyt ilman vastuksia. Mutta nyt, kun hän parin kuukauden kuluttua ehti perille, tekikin pyhä isä pystyn ja sanoi päättäneensä asettaa Turun piispan vaaleista välittämättä. Henricus herra ymmärsi yskän, pulitti paaville kaikki rahat, mitä hänellä oli mukanaan, vieläpä lisäksi tunnusti velkakirjankin. Ja vihdoin pyhä isä suostui siunaamaan hänet piispaksi, ja tyhjin taskuin palasi hän kotiin painamaan hiipan päähänsä.  

Jumalan ja paavin armosta oli hän Turun piispana likipitäen kaksi vuotta, kuluttaen enimmän aikansa matkalla Avignoniin ja sieltä takaisin. Sillä vaikka hän olikin mahtava alempiaan kohtaan, lähestyi hän mielellään pyhää isää — lieneekö häntä veljeyden tunne vetänyt tämän ainoan vertaisensa luo…

Hänen elämänsä tärkeimmät tapaukset olivat hänen matkansa Avignoniin, vaikkei hän niilläkään mitään erikoista toimittanut. Ja palausmatkalla Avignonista hän kuolikin.

Paluumatkalla alkuvuodesta 1367 oli myös Johannes Petri, jonka nimitys tuomiorovastiksi järjestettiin Avignonissa. Hän järjesti piispaksi vihityn Henrikin ruumiin kuljetuksen Turkuun, jossa se haudattiin tuomiokirkkoon.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Henricus Hartmanni. Kansallisbiografia
Wikipedia: Henrik Hartmanninpoika
Lauri Soini: Pyhä hymy. Historiallinen kertomus Hemming-piispan päiviltä

Viikon piispa: Hemming

Piispa Hemmingin sinetti
Wikimedia

-- Huolimatta siitä että minun piispauteni aikana riehui Mustasurma maassa, olen minä syventänyt ja vahvistanut kirkollista järjestystä. Minä olen kaunistanut tuomiokirkkoa ja lisännyt siihen uusia kuoreja ja alttareita, minä olen laajentanut kapitulia ja perustanut tuomiorovastin viran, toimittanut tuomiokirkolle maatiloja sekä kallisarvoisia kirjoja ja lujentanut kirkon valtaa. Papiston velvollisuudet olen minä määritellyt statuteissani sekä saattanut käytäntöön pappien naimattomuuden. Piispanistuimelle minä olen toimittanut jalokivillä kaunistetun hiipan ja sauvan, puolustanut maani etuja kuninkaita vastaan sekä masentanut vastahakoisia pannakirouksella. Onko nämä kaikki säilytetty ja pidetty voimassaan?

Näin kertasi elämänsä saavutuksia piispa Hemming Kyösti Wilkunan kirjassa Aikakausien vaihteessa. Hemmingin tiedetään olleen kotoisin Uppsalan läheltä ja opiskelleen 1320-luvulla Pariisissa. Jotenkin hän oli päätynyt Suomeen ja tullessaan yksimielisellä huutoäänestyksellä marraskuussa 1338 valituksi piispaksi, hän oli Turun tuomiokapitulin jäsen.

Ensi töikseen Hemming perusti viran tuomiorovastille, joka olisi apunaan. Ei hän työtä suinkaan vieroksunut vaan teki vuonna 1346 yhden tarkastusmatkan Tornioon asti. Sielä hän sopi Uppsalan arkkipiispan kanssa, että hiippakuntien raja olisi Tornion ja Kemin välissä.

Pidempiäkin matkoja hän teki. Myöhemmin pyhimykseksi tulleen Birgitan asialla hän kulki vuoden 1348 tienoilla viemään viestiä Ranskan Avignoniin paaville, jonka Hemming oli tuntenut opettajanaan Pariisissa, Englannin kuninkaalle Edward III:lle ja Ranskan kuninkaalle Philippe VI:lle. Samaan aikaan kotimaassa kuningas Maunu Eerikinpoika teki ensimmäisen "ristiretkensä" Novgorodia vastaan. Tätä seurasi toinen kaksi vuotta myöhemmin.

Maunu Eerikinpoika
Codex Aboensis, Wikimedia

Valtion talous kärsi sotaretkistä ja Ruotsissa puhkesi 1350-luvulla sisäpoliittinen kriisi, jossa kuningasta vastassa oli hänen poikansa. Hemming oli kuninkaan vankina vuonna 1360. Levottomuudessa ei ollut kyse pelkästä politiikasta, vaan käytössä oli myös voima ja mukana naapurivaltiot. Vuonna 1361 tanskalaiset hyökkäsivät Gotlantiin ja taistelun kammottavia jälkiä voi katsella Historiska museetin näyttelyssä.

Maunun poika Håkan oli hetken kuninkaana, mutta pidempi aikainen ratkaisu löydettiin laivaamalla uusi kuningas Mecklenburgista. Tämä Albrekt julistettiin kuninkaaksi vuonna 1364. Hemming haki häneltä samana vuonna vahvistukset Turun piispan ja tuomiokirkon etuoikeuksille.

Hemming ehti siis kokea paljon ja hän olikin piispana 27 vuotta. Elämänsä loppupuolta kuvaa Lauri Soini fiktiossaan näin:

Anu suuntasi hänkin katseensa kapealle turulle oikeaan. Tämän turun reunassa kohosi piispanpeltojen laidalla kaksikerroksinen kivitalo, jota sanottiin piispantaloksi, vaikka se oikeastaan oli rakennettu tuomiokapitulia varten, kun 65 vuotta takaperin piispanistuin siirrettiin Koroisista tänne uuteen Turkuun, uuden tuomiokirkon jalan juureen. Talon yläkerta oli muuten toistaiseksi tuomiorovastin asuttavana, sillä tuomiorovastille, jonka viran Hemming piispa oli perustanut viisitoista vuotta sitten, vasta parhaallaan rakennettiin suurta, kaunista taloa joen rannalle, kirkkotarhan läntisen portin edustalle.

Piispantalosta tuli turulle kaksi pappismiestä, jotka juhlallisen hitaasti lähtivät astumaan kirkkotarhan koillispuolista aito vartta portille, josta papit kulkivat kirkon itäpäässä olevaan sakaristoon. Anu tervehti heitä juuri heidän lähetessään porttia, ja toinen heistä nyökäytti ystävällisesti päätänsä.

Tämä oli itse Hemming herra, iältään jo kahdeksannella kymmenellään. Mutta kasvoista, jotka vanhuuttaan näyttivät ikäänkuin lumihuurteisilta, kuvastui henkevä hienous, silmistä pilkkui viisaan viileä lempeys, ja kauniskaarteisista leukapielistä suipistui suu elonsuopeaan myhäilyyn. Mustan arkilakin alta, joka peitti paljaan päälaen, laskeutui päätä kehystämään hopeanvalkoinen tukka. Keskikokoisen siroa ja vanhuudessaankin hiotun keveäliikkeistä vartaloa verhosi vakaa musta puku, ja tuskin yhtään kumartuneilla hartioilla oli musta, hihaton levätti, jonka kaulus oli edestä kiinni, ja avarat liepeet liehuivat niin lähellä maata, että niiden alta vilkkuivat vain koruompeleiset jalkineet.

Piispa Hemming kuoli toukokuussa 1366 ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon. Häneen liitettiin pian ihmetekoja, joita alettiin merkitä muistiin vuonna 1416 ja prosessi pyhimykseksi julistamiseksi aloitettiin ilmeisesti vuosisadan lopulla.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Hemmingus. Kansallisbiografia
Wikipedia: Hemming
Kyösti Wilkuna: Aikakausien vaihteessa
Lauri Soini: Pyhä hymy. Historiallinen kertomus Hemming-piispan päiviltä

Viikon piispat: Ragvaldus ja Benedictus

Ilmeisesti Maunun valinta piispaksi omasta porukasta koettiin onnistuneeksi. Ainakin kaniikki Laurentiuksen mielestä, sillä Maunun kuoltua hän valitsi seuraavaksi piispaksi tuomiokapitulin kaniikeista Ahvenanmaalla syntyneen Ragvalduksen. (Oliko valitsijana 1291 ja toukokuussa 1309 yksi ja sama kaniikki Laurentius? Valittiinko hänet valitsijamieheksi, jotta ei pääsisi piispaksi?)

Valinnan jälkeen Ragvaldus lähti tapaamaan Uppsalan arkkipiispaa, jonka vahvistettua vaalin Ragvaldus sai piispanvihkimyksen Tukholman Suurkirkossa.

Sitten alkoi arkinen työ. Länsi-Suomessakin seurakuntaverkko oli vielä harva. Vuonna 1311 Ragvaldus antoi anekirjeen, jotta Ulvilaan saataisiin kirkko. Juustenin mukaan "Tämän Ragvaldin aikana rakennettiin Herran vuonna 1317 Kuusiston linna".

Itärajalla oli edelleen levotonta. Vuonna 1314 taisteltiin Käkisalmessa. Vuonna 1316 kuningas Birger antoi turvakirjan Karjalan naisille. Vuonna 1318 novgorodilaiset tulivat Turkuun asti. Siellä he ryöstivät ja polttivat tuomiokirkon ja hävittivät myös rakennukset Kuusistosta.

Juri Danilovitš
Wikimedia

Marraskuussa 1320 Ragvaldus sinetöi asiakirjan Tukholmassa ja tämän jälkeen hänestä ei ole elonmerkkejä. Paavali Juustenin kronikan mukaan "Herra Ragvald kuoli Herran vuonna 1321. Seuraavana vuonna suuriruhtinas Jurin johtama suuri venäläissotajoukko piiritti Viipurin linnaa."

Vuonna 1323 solmittiin Pähkinäsaaren rauha. Uudeksi Turun piispaksi oli kaksi vuotta aiemmin valittu ruotsalainen Benedictus, jolla ei ole mitään tunnettua yhteyttä Suomeen. Valinnan aikaan hän oli Uppsalan tuomiokapitulin kaniikki.

Uuden rajan tuntumaan Karjalaan, Savoon ja Pohjanmaalle perustettiin uusia seurakuntia kuten Jääski ja Äyräpää, Savilahti ja Salo. Benedictuksen tiedetään tehneen tarkastusmatkoja eri puolille hiippakuntaansa.Juusten lukee Benedictuksen ansioksi tuomiokapitulin laajennuksen kahdella kaniikilla.

Benedictus on ensimmäinen piispa, jonka kuolema tunnetaan päivälleen: 24.10.1338.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Ragvaldus. Kansallisbiografia
Ari-Pekka Palola: Benedictus. Kansallisbiografia
Wikipedia: Ragvald II, Pentti Gregoriuksenpoika

DF #264, #270

Viikon piispat: Johannes ja Maunu

Johanneksen sinetti
Hausen: Finlands medeltidssigill
Wikimedia

Kun Turun tuomiokapituli pääsi ensimmäistä kertaa käyttämään valtaa piispaa valitessaan, he eivät vetäneet kotiinpäin vaan löysivät sopivan johtajan Sigtunasta asti. Tämä Johannes oli siellä dominikaaniluostarin priori ja esimies. Hänet vihittiin 9.9.1286 piispaksi ennen lähtöä Suomeen.

Siellä Johannes oli tuskin aiemmin käynyt, sillä käyttämänsä lisäkkeen Upsalensis perusteella hän oli kotoisin Upplannista. Tai ehkä oli ollut jossain vaiheessa Turun dominikaaniluostarissa, kuten Palola arvelee.

Kautensa Turussa kesti vain pari vuotta ennen kuin kotiseutu uramahdollisuuksineen kutsui. Säilyneiden asiakirjojen perusteella Johannes vietti Ruotsissa kesän ja syksyn 1288 ja oli siellä jälleen kesällä 1289, jolloin Uppsalan tuomiokapituli valitsi hänet seuraavaksi arkkipiispaksi.

Turussa tuomiokapitulin piti aloittaa uusi mietintä. Fiktiona Kyösti Wilkuna kertoo tilanteesta kaniikki Laurentiuksen näkökulmasta näin:

"Minut oli sillä välin valittu tuomiokapitulin jäseneksi. Kun kahden vuoden kuluttua tuli kuoleman kautta jälleen kanungin paikka avonaiseksi, valittiin siihen veli Maunu, joka nuoruudestaan huolimatta oli oppinsa, suuren saarnaajataitonsa ja hurskaan elämänsä takia suuressa maineessa. Siten olimme me taas lähellä toisiamme ja ystävyytemme lujittui yhä. 

"Niin kuluivat vuodet, meidän rinnakkain työskennellessämme Herran viinamäessä. Tuli sitten tammikuun viideskolmatta päivä Herran vuonna 1291. Aamumessun päätyttyä tuomiokirkossa kokoonnuimme me tuomiokapitulin kanungit sakaristoon valitsemaan itsellemme ja Suomen seurakunnalle esimiestä, sillä isä Johannes oli siirtynyt Upsalan arkkipiispan istuimelle. Hetken neuvoteltuamme päätimme me noudattaa sitä vaalitapaa, jota kutsutaan nimellä via kompromissi, se on: joukostamme oli ensin valittava yksi, joka sitten yksinään saisi valita piispan. Pidettyämme rukouksen löimme arpaa ja niin tapahtui, että piispan valitseminen lankesi minun osalleni. Olisin kyllä tahtonut päästä tuosta edesvastuullisesta tehtävästä, mutta se ei käynyt päinsä ja minun oli mukaannuttava. Palasin siis yksinäni kirkkoon, rukoillakseni siellä valoa ylhäältä. 

"Saadessani tämän raskaan tehtävän osalleni, välähti heti mielessäni, että minun oli valittava piispanvirkaan ystäväni Maunu. Mutta koska hän oli nuorin meistä kaikista sekä ollut lyhimmän ajan kanunkina, heräsi minun mielessäni kaikenlaisia epäilyksiä ja pelkoa virkatoverieni tyytymättömyydestä. Menin siis kirkkoon, joka tällä välin oli tyhjentynyt ihmisistä, ja polvistuin Herramme äidille pyhitetyn alttarin eteen ja syvennyin rukoukseen. Mutta tuskin olin ehtinyt kymmentäkään sanaa lausua, kun kuulin vienon äänen, joka tuli korviini kuin kesätuulen kantama kuiskaus, lausuvan sanat: Elige fratrem Magnum! — Valitse veli Maunu! 

"Hämmästyneenä nousin minä paikaltani ja kiersin ympäri kirkon, nähdäkseni, oliko siellä sittekin joku toinen. Mutta ei, kirkko oli typösen tyhjä ja sakariston ovi visusti kiinni. Ihmetellen palasin minä alttarin ääreen ja polvistuin uudelleen. Mutta ehdittyäni lausua ainoastaan muutaman sanan, kuulin jälleen läheltäni sekä äskeistä selvemmin sanat: Elige fratrem Magnum! elige fratrem Magnum! 

"Minä kohotin nopeasti katseeni pyhän neitsyen kuvaan, joka oli seinässä alttarin yläpuolella. Ja kuinka hämmästyinkään, kun se vaativasti katsoi suoraan minuun ja sen huulet tuntuivat vielä liikkuvan. Samalla muistui mieleeni, kuinka veli Maunu oli jo lapsena luvattu Neitsyt Maarialle, joka ihmeen kautta oli pelastanut hänet kuolemasta. Kiitin hartaasti taivaallista rouvaa ja palasin sen jälkeen sakaristoon. Täällä kerroin nyt, mitä kirkossa oli tapahtunut ja että minä seurakuntamme suojelijattaren tahdosta valitsen korkeasti oppineen veli Maunun kirkkomme ylipaimeneksi. Yksikään läsnäolevista ei osottanut tyytymättömyyttä valintani johdosta, vaan kaikki riensivät tervehtimään esimiehenään veli Maunua."

Piispanvaali 25.1.1291 tosiaan tapahtui yhdellä valitsijamiehellä, joka oli kaniikki Laurentius. Maunu oli Paavali Juustenin käytössä oleiden lähteiden mukaan "syntyjään suomalainen, aikaisemmin Turun kanunki, kotoisin Ruskon pitäjän Märttelän kylästä". (Kanunki ja kaniikki tarkoittavat samaa tointa.)

Seuraavana vuonna novgorodilaiset tekivät hävitysretken Hämeeseen. Ruotsalaiset vastasivat seuraavana vuonna omalla sotaretkellään, joka on Suomen kolmanneksi ristiretkeksi tavattu kutsua. Sen tuloksena Ruotsin hallintaan tuli läntinen Karjala, joka liitettiin Turun hiippakuntaan. Tätä on pitänyt seurata jonkinlainen käännytystoiminta ja hallinnon järjestely, mutta näistä kertovia lähteitä ei ole säilynyt.

Aarno Karimon näkemys Maunu-piispasta.

Lähteitä ei ole myöskään siitä milloin tarkalleen päätettiin siirtää piispanistuin Koroisista lähemmäs merta ja jokisuuta, johon samoihin aikoihin alkoi rakentua Turun linna. Tuomiokirkko vihittiin 17.6.1300 ja seuraavana päivänä sinne siirrettiin Nousiaisista osa Henrikin pyhäinjäännöksistä.

Viimeistään vuodesta 1295 piispalla oli käytössään Kuusisto, jonka rakennukset Yrjö Koskisen tekstissä ovat kuvitelmaansa.

Vähän matkaa satamapaikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan rinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu piispa oli omilla varoillansa ostanut, mutta antanut lahjaksi Pyhälle Henrikille, se on Turun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen piispanistuimelle. Tämän hovin asuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka monessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin palvelijain olinpaikkana sekä kokoussalina juhlatiloissa, oli vahvoista honkahirsistä salvettu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon eli porstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen kehä, mutta sivuseinällä jaettu neljään kammioon, joissa arvokkaammat vieraat saivat yösijansa. 

Piispan omat huoneet olivat eri kehässä, jonka etuseinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen porstuaan, jotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä ulkoni rannan puolelle. Kaikki nämä kolme kehää muodostivat yhdessä ikäänkuin linnun, jonka vartalo oli tuo keskellä oleva porstua, johon piispan huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä. Porstuanperäinen rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kerrokseen, josta alinen ja matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat talletettiin maanalaisessa holvissa. Ainoastaan ylinen kerros oli asuttavana ja muutamat porrasasteet veivät porstuasta pirtin seinustaa myöten ylös tämän ylisen kerroksen tasalle, missä vähäinen käsipuilla varustettu sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensin isompaan huoneeseen, jonka perällä oli soukka kammio salvoksen ulommaisessa päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä lyijynliitteisillä lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuinhuoneissa oli ainoastaan tavalliset laudalla tai ohuella nahalla peitetyt ikkunat.

Tämmöisessä asunnossa asui Maunu-piispa, kun virkatoimet eivät vaatineet häntä olemaan Räntämäellä tai Turussa; mutta jälkipiispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeampaa ja vahvempaa kivistä asumusta, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin vähän matkan päässä, itse mäen kukkulalla. Tämän nousevan linnan peruskivillä nähtiin vanha piispa usein istuvan yksin ajatuksissansa, hengessänsä miettien isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja sivistyksen voitontoiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän tavallisesti äkkiä nousi seisomaan korkeimman muurikiven päälle, ikäänkuin avarampaa näköalaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja antoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Hänen koko huolenpitonsa ja rakkautensa tarkoitti suomalaisten parasta. 

Heitä, omia kansalaisiaan, hän suositteli, eikä siinä pitänyt suurta lukua Ruotsin vallasta, eikä aina kirkonkaan eduista. Antoipa hän kerran hämäläisillekin anteeksi neljännen nahan omista piispansaatavistansa siitä ainoasta syystä, että nämä olivat kärsineet venäläisten hävityksestä. Hänen alinomainen lauseensa oli, että tämä kansa on leppeydellä ja hellyydellä johdatettava kristillisyyteen, ja että tässä maassa ei vielä sovi vaatia täydellistä katoolista vanhurskautta. Mutta erittäin hän pelkäsi ja kammoi ruotsinväen muuttamista tähän maahan; siitä hän pelkäsi tämän kansan sortuvan. Hän oli salaisesti Ruotsin vallan vastustaja, ja paavillisen istuimen läheisyydessä oli hänellä puolustajia, jotka ajoivat hänen asioitaan. Hän oli Roomassa tehnyt muistutuksia Liivin papiston ja ritariston menettelystä sen maan asukkaita kohtaan. Mutta tulevaisuus oli hänelle sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan ihmisen omat toiveet kangastuvat, ja piispa Maunu istuutui taas lepäämään, jättäen isänmaansa asiat kaikkivaltiaan huomaan.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Johannes. Kansallisbiografia
Ari-Pekka Palola: Magnus. Kansallisbiografia
Wikipedia: Johannes, Maunu I
Kyösti Wilkuna: Miekka ja sana I. Historiallisia kertomuksia
Yrjö Koskinen: Pohjan-Piltti. Kuvaus lopulta 13:tta vuosisataa

Viikon piispa: Catillus

Mutta Tuomas piispa kohotti hiukan päätään, avasi hitaasti silmänsä ja kysyi:
-- Ovatko Häme ja Karjala saatetut jo kirkon kuuliaisuuteen?
-- Ne ovat, mutta onko minun huolehtimani tuomiokirkon rakentaminen päätetty ja onko kaniikkien lukumäärä pysynyt neljänä, joksi minä sen järjestin? -- vastasi piispa Katillus.

Catilluksen sinetti
Wikimedia

Tuomiokirkkoihin ja kaniikkeihin tiivisti Catilluksen piispakauden Kyösti Wilkuna kirjassaan Aikakausien vaihteessa. Paavali Juustenin piispainkronikassa mies sai edeltäjiä pidemmän tekstin, jossa tuomiokirkon sijaan puhutaan vuonna 1276 perustetusta tuomiokapitulista, johon kaniikit kuuluivat. "Tämä tapahtui paavi Urbanus IV:n käskystä, kuningas Maunun suostumuksella sekä paavin valtuuttamien edustajien ja tarkastajien, Upsalan arkkipiispan herra Folquinuksen, kuuluisan tuomiorovasti Andreaan ja Upsalan ensimmäisen dekaanin Nicolauksen toimesta."

Tuomiokapitulin perustamisen yhteydessä Ruotsin hallitsija luopui omimastaan piispan valintaoikeudesta, joka siirtyi tuomiokapitulille. Näin Catillus jäi viimeiseksi kansleripiispaksi, jonka kahden edeltäjänsä tapaan sanottiin toimineen Ruotsin hallitsijan, tässä tapauksessa kuningas Valdemarin, kanslerina. Todennäköisempää on, että hän oli ollut pappi ja sihteeri. Joka tapauksessa edeltäjiensä tapaan Catillus oli ollut lähellä maallista valtaa. Eihän hän muuten olisi saanut heiltä nimitystä piispaksi.

Valintaoikeuden luovutus voi liittyä siihen, että Maunu Ladonlukko oli vuonna 1275 kaapannut vallan Valdemar-veljeltään ja tarvitsi piispojen kaltaisten vallanhaltijoiden tukea. Ainakin Catilluksen hän voitti puolelleen. Tämän tiedetään osallistuneen Maunun kuninkaanvaaliin 1275 ja tämän kruunajaisiin toukokuussa 1276. Vuonna 1279 Catillus oli Alsnössä, jossa hyväksyttiin aatelille oleellinen sääntö.

Catillus ei nykykäsityksen mukaan pannut alkuun Turun tuomiokirkkoa vaan järjesti rakennustöitä Koroisiin, jonne hänet viimeisenä piispana haudattiin. Hän oli elossa vielä 21.10.1281.

Palolan esityksen mukaan Catilluksen piispana ollessa Suomessa oli rauhallista. Kuitenkin, ilmeisesti kansantaruihin nojautuen, Julius Krohn esitti totena vuonna 1868, että

Tämän Matti Kurjen valitsivat Pirkkalaiset päällysmiehekseen ja karasivat sitten n. v. 1280 paikoilla Lappalaisten päälle. Sota alkoi ensin Satakunnassa, jossa vielä muistellaan monta paikkaa toratantereiksi. Niin esim. on saari Wesilahden järvessä, joka kuuluu olleen sen seudun Lappalaisten viime turvapaikkana. Se on siitä saanut nimen Wapaa Luoto. Ei aikaakaan niin samosivat Pirkkalaiset yli Maanselän Pohjanmaalle. Ensi-yrityksellään he valloittivat koko eteläkulman Pohjanmaata ja panivat ensimmäiselle pitäjälle siellä nimen Kyrö, jotta muistettaisiin mistä paikoin siihen asukkaita oli tullut. Muutamia vuosia sen perästä he toisella yrittämällä etenivät Tornion- ja Keminjoen suuhun asti, johonka myöskin perustettiin uutisasunnot. Näin täytyi Pohjanranta suomenkielisillä asukkailla ja Lappalaiset karkoitettiin sydänmaihin syrjälle. Siinä saivat vielä jotkut vuosisadat kalastella, metsästellä, vaan saaliistansa täytyi maksaa runsaat verot Pirkkalaisille.

Yksityiskohta Olaus Magnuksen Carta Marinasta

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Catillus. Kansallisbiografia
Wikipedia: Catillus, Matti Kurki
DF #176
Kyösti Wilkuna: Aikakausien vaihteessa.
Julius Krohn: Kertomuksia Suomen historiasta 2. Katolinen aikakausi. 

Viikon piispat: Bero ja Ragwald

Tuomasta seuranneet niin sanotut kansleripiispat eivät näytä innoittaneen historiallisen fiktion kirjoittajia. Eikä Paavali Juusteenkaan kahdesta ensimmäisestä pitkällisesti kirjoita

Herra Bero, syntyään länsigöötalainen, kuningas Eerik II:n [oik. IX:n] kansleri ja sukulainen. Hänet haudattiin Räntämäen kirkkoon.
Herra Ragvald, syntyjään itägöötalainen, aikaisemmin herttua Birgerin, jaarliksi kutsutun kansleri. Hänen toimestaan alettiin kantaa ruokalisää. Hän kuoli Herran vuonna 1266 ja hänet haudattiin Räntämäen kirkkoon.

Beron sinetti vuodelta 1253
R. Hausen: Finlands medeltidssigill
Wikimedia

Sekä Beron että Ragvalduksen väitetään olleen kanslereita Ruotsin vallan huipun läheisyydessä, mutta todennäköisesti roolinsa on ollut lähempänä hovikappalaisen ja sihteerin yhdistelmää. Vastoin kanonisen oikeuden määräyksiä Bero ja Ragvald valittiin piispoiksi Ruotsin maallisen vallan eikä hiippakunnan papiston toimesta. Edelleen muodostumassa olevaa maallista valtaa on varmasti miellyttänyt se, että molemmat kunnostuivat varojen keruussa. Bero järjesti hiippakunnassa kirkollisen verotuksen ja Ragvald liitti siihen kymmentyksiä täydentävän, papille maksettavan ruokalisän.

Verotettavia oli entistä enemmän, sillä tähän aikaan liittyy nyky-ymmärryksen mukaan muuttoliike Ruotsista Suomen rannikoille. Kehitysten samanaikaisuushan näkyy siinäkin, että ruokalisän veroparselin eroa on käytetty kylien ajoitukseen (suomalainen ja ruotsalainen oikeus).

Vielä vuonna 1248 piispanistuin oli eronneen Tuomaksen jäljiltä tyhjä, mutta Bero lienee nimitetty pian tämän jälkeen. Hänen aikanaan yhteys Ruotsiin tiivistyi merkittävästi. Mutta asiakirjalähteet kertovat hänestä varmasti vain kerran. Helmikuussa 1253 hän vahvisti maavaihdon Birger jaarlin ja Varnhemin luostarin välillä yhdessä neljän muun piispan kanssa Valbyssä, joka lienee sijainnut jossain Nyköpingin lähistöllä.

Piispankronikassa Beron hautapaikaksi ilmoitetulla Räntämäen kirkolla tarkoitetaan tuomiokirkkoa Koroisten niemellä. Samalla paikalla hän oli hoitanut virkaansa noin kymmenen vuotta

Beron kuolinvuosi oli todennäköisesti 1258 eli hän lienee ehtinyt kuulla novgorodilaisten 1256-57 tekemästä sotaretkestä Hämeeseen. Ties vaikka ryntäsi Tuomaksen tapaan tappelemaan vastaan ja kuoli tantereella? Jos kuolinvuosi pitää paikkansa on paavin helmikuussa 1259 päiväämä kirje tarkoitettu seuraajalleen, jota ei kirjeessä nimetä. Palola kutsuu kirjettä suomen vanhimmaksi anekirjeeksi ja epäilee sen tulojen tarkoitetun Koroisten kohennukseen.

Beroa seurannut Ragvaldus esiintyy asiakirjoissa ensimmäistä kertaa Suomen piispana, kun hän heinäkuussa 1261 todisti muiden piispojen ja aatelin kanssa Birger jaarlin Hampurin kauppiaille antamat oikeudet, jotka vastasivat jo aiemmin Lyypekin kauppiaiden saamia. Joitakin virkavuosia kertyi vielä tämän jälkeen.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Bero, Kansallisbiografia
Ari-Pekka Palola: Ragvaldus. Kansallisbiografia
Sten Engström: Björn. Svenskt biografiskt lexikon

Anders Winroth: Ragvald. Svenskt biografiskt lexikon Wikipedia: Bero, Ragvald I
DF #103, #118 #123

Viikon piispa: Tuomas

Hän on roteva mies, kookas, harteva; jokainen piirre, jokainen liike kertoo tarmoa ja voimaa. Silmät ovat harmaat ja terävät, kuin teräksiset, ja nenälläkin on kotkankäyrä, iskevä muoto. Ääretöntä intohimoa ja taittumatonta tahdonlujuutta näyttävät nuo luisevat kasvot sisältävän ja samoin koko vartalokin, joka on suora ja jäntevä ja jonka koko asennosta kuvastuu päättäväisyyttä ja ydintä. Hän on jo vanha mies, mutta selvästi näkee, että hänessä on vielä heikontumatonta miehuutta ja toimintavoimaa.

Näin kuvitteli Santeri Ivalo Tuomas-piispan vuonna 1901 julkaistussa tekstissään. Tuomas-piispan aikaan oli jo pari vuotta aiemmin sijoittanut historiallisen kertomuksen Evald Ferdinand Jahnsson. Miksi? Juustenin piispainkronikka ei luonut miehestä erityisen mielenkiintoista kuvaa:

"Herra Tuomas, syntyjään englantilainen, aikaisemmin Upsalan kanunki. Hän kuului saarnaajaveljien sääntökuntaan. Hän kuoli Herran vuonna 1248 Gotlannin Visbyssä, jonne hän oli paennut venäläisten ja kuurilaisten raivoa."

Selitys löytyy sortovuosien poliittisen tilanteen lisäksi siitä, että Tuomaksesta on muitakin lähteitä ja ajasta enemmän tietoa.

Uppsalan tuomiokapitulin muodostivat 1200-luvun alussa englantilaiset benediktiinimunkit eli Juustenilla oli väärä tieto sääntökunnasta. Tuomas sai Uppsalan arkkihiippakunnan alle sijoitetun piispanvirkansa ilmeisesti 1210-luvun lopulla. Vuonna 1229 asemansa oli Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa niin vahva, että kannatti pyytää paavilta lupa ottaa kirkon omaisuudeksi entiset uhripaikat. Samalla hän sai luvan siirtää piispanistuimen, joka näin päätyi Koroisiin. Jahnssonin näkemyksenä:

Tulvimalla tulvaili väkeä Turkuun vievällä tiellä Räntämäen kirkkoa kohti, muutamat matkustaen ratsain, toiset jalan. Ja tämä kansan tulva kasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi, mitä lähemmäksi uutta kirkkoa matkamiehet saapuivat. Kirkon lähistössä oli väen tungos niin suuri, että oli mahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Ratsain kulkevat jättivät sentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihaan ja pyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Pikemmin päästäkseen poikkesivat he lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitten peltojen pientareita myöten aina piispan kartanoon asti. Piispan kartano oli vastapäätä kirkkoa samassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila nykyään on.

Täällä samoin kuin kirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin ylläpiti joukko piispan sotamiehiä järjestystä. Sieltä päin odotettiin Nousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä tietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin pohjoisessa laidassa yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut airut oli ilmoittanut, että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista kello viiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi arvata, että se tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.

Ei tarvinnutkaan enää kauan odottaa, sillä kohta saapui suuren juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella olevalle kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin. Ensinnä ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat puetut komeihin, kultaa ja hopeaa kiiltäviin pukuihin. Kukin heistä kantoi pitkään tankoon kiinnitettyä lippua, johon oli Vapahtajan, neitsyt Maarian tai jonkun pyhimyksen kuva kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti viisikymmentä ritaria täydessä sota-asussa. Kimakasti välkkyivät auringon säteet heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä tehtyjä haarniskoitansa ja kypärejänsä vastaan. Näyttipä kaukaa katsojista siltä kuin olisi koko tuo uljas joukko liikkunut eteenpäin kokonaan tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä kantamainsa peitsienkin teräksiset päät kimaltelivat auringon säteissä kuin tulisoihdut. Ritarien jälessä astui jalan joukko kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain päin, samoinkuin heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin viittoihin puetut vanhemmat kuorolaulajatkin. Kuoripojat ja kuorolaulajat lauloivat vuoroin juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden jälessä kantoivat muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja hopealla runsaasti koristettuihin vaatteihin puettua naisen kuvaa; tämä oli ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota, Henrikki marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen kirkon kalleimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan jälessä ratsasti lumivalkealla ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa, piispan hiippa päässä ja sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa uljaannäköinen ritari, joka teräspukunsa päällä kantoi pitkää lumenkarvaista manttelia, jonka rinnuksiin oli neulottu oikealle puolelle suuri punainen miekka, vasemmalle samanvärinen risti.

Myöhempi näkemys kalparitareista.
Münchener Bilderbogen Nr. 733
Wikimedia

Ruotsin hallinnollinen järjestäytyminen oli alkutekijöissään, joten Tuomaksella oli myös maallista valta. Suoraan paavilta hän oli vuonna 1221 saanut valtuudet valvoa ja määrätä kaupankäyntiä Suomessa.

Aika oli levotonta ja talvella 1226-1227 miehet Novgorodista tekivät hävitysretken Hämeeseen. Koska suomalaisista ei ollut venäläisille tarpeeksi vastusta, paavi määräsi vuonna 1232 kalparitarit Virosta puolustustoimiin. Joko ritarien toiminnan, kirkollisten rasitusten tai silkan muutosvastarinnan vuoksi hämäläiset kapinoivat vuosina 1236-1237. Tässä tilanteessa Uppsalan arkkipiispa sai paavilta ristiretkibullan.

Perinteisesti on kerrottu, että itse Birger jaarli lähti johtamaan 1230-luvun lopulla Hämeeseen lähtenyttä joukkoa. Ivalon versiossa Tuomas-piispa ei kapinasta kuultuaan jäänyt odottamaan sen paremmin bullaa kuin toista johtajaakaan.

Pian järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia ja Tuomas ratsasti riviltä riville, tarkastaen joukkonsa. Siinä oli väkeä kaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia sekasin — ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa palkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt toisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä, voimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta mielihyvällä Tuomas tuota joukkoaan katseli, se oli kelpo väkeä, siinä vallitsi luja kuri ja hyvä järjestys ja jokainen totteli sokeasti ja empimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, ken mukaan pääsisi, kiirehtivät miehet nytkin öiselle retkelle, iloisina saadessaan seurata tuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan viitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.

Hämäläiset saatiin kuriin ja järjestykseen. Niin hyvään järjestykseen, että heitä otettiin lisävoimiksi Nevalle vuonna 1240 tehtyyn sotaretkeen, johon bulla ehkä enemmänkin liittyi. Ristiretkeksikin kutsuttu hanke päättyi ruotsalaisten ja katolisen kirkon tappioon.

Nikolai Roerichin näkemys Aleksander Nevskin voitosta. Wikimedia

Venäläisessä historiankirjoituksessa Nevan taistelusta on tehty isompi kuin se todennäköisesti oli. Tuomas-piispan osallistumisesta taisteluun ei ole varmuutta, mutta Ivalon tapaan Kustavi Grotenfelt ei arastellut antaa kunniaa koko retken ideasta, puhumattakaan sen johtamisesta, Tuomakselle. Mutta joutui raportoimaan ikävän päätöksen.

Ristiretkeläiset pääsivät laivoillaan ja veneillään turviin Inkerinjoen toiselle rannalle, jonne venäläiset eivät voineet heitä seurata. Täältä he vielä illan suussa uskalsivat mennä taistelupaikalle etsimään kaatuneitten toveriensa ruumiita, jotka vietiin toiselle rannalle ja joilla täytettiin kolme laivaa. Mutta yön hämärässä läksivät he merille, jättäen Nevan rannat, jossa niin suuri onnettomuus oli heitä kohdannut. Mutta vielä paluumatkalla onnettomuus heitä seurasi: nousi ankara myrsky, joka hajotti laivaston ja nuo vainajain ruumiilla täytetyt laivat hukkuivat Suomenlahden aaltoihin. Alakuloisena saapui Tuomas piispa muutamalla laivalla Turkuun, jonne muutkin pelastuneet retkeilijät toinen toisensa perästä tulivat.

Sivu Tuomaksen kirjastoon
kuuluneesta kirjasta,
jonka hän testamenttasi
Sigtunan dominikaaniluostarille.
Uppsalan yliopiston kirjasto /
Codices Fennici
CC-BY

Oliko tämä sotaretki se "venäläisten raivo", joka piispainkronikassa selitti Tuomaksen eron virastaan? Vuoden 1244 paikkeilla kirjoittamassaan erokirjeessä Tuomas itse perusteli eroaan sillä, että hän oli aiheuttanut jonkun kuoleman ja väärentänyt paavin kirjeen. Väärennys ei liittynyt sotaretkeen, kuten Ivalon tarinassa, vaan tilalahjoitukseen. Kyösti Wilkuna kuvittelee erotunnelman näin:

Palattuaan isänsä sortuneen elämäntyön ääreltä takaisin Rantamäelle, oli Pietari polvistunut piispa Tuomaan eteen, tunnustanut rikoksensa ja tarjoutunut nöyrästi kärsimään siitä tulevan rangaistuksen. Piispa oli katsonut häntä kauan ääneti ja raskasilmeisesti. 

"Minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin, poikani", oli hän vihdoin vastannut, "enkä niin ollen katso itseäni soveliaaksi sinua rankaisemaan. Kaikki me olemme rikkoneet, koettaessamme käännyttää tätä kovapintaista kansaa. Minä olen pyhältä isältä pyytänyt eroa piispanvirastani ja lähden oitis sen saatuani toivioretkelle Herramme haudalle."

Paavi hyväksyi eronpyynnön 21.2.1245 ja Tuomas muutti Gotlantiin Visbyn dominikaaniluostariin, jossa eli kolme kuolemaansa edeltänyttä vuotta.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Thomas. Kansallisbiografia
Wikipedia: Tuomas, Nevan taistelu
Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I. Toimittanut Juhani Aho
Kyösti Wilkuna: Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V
(Theodor Schalinin piirustus Tuomas piispa kastaa hämäläisiä. Kyläkirjaston kuvalehti 12/1913)