Kun nyt yhtä aikaa housut kiristävät ja runebergintortut kutsuvat, on oiva aika miettiä kroppaihanteiden ja laihduttamisen historiaa Suomessa.
Jos joskus on ollut yhteiskunta, jossa ei ole kiinnitetty huomiota ihmisten ulkonäköön, niin minä en ole sellaisesta kuullut. Omalta osaltaan suomalaiset sananlaskut todistavat, ettei ainakaan naisten ulkomuoto ole jäänyt huomiotta. Henricus Florinuksen vuonna 1702 painetussa kokoelmassa Wanhain Suomalaisten Tawaliset ja Suloiset, Sananlascut on nimittäin mukana kansanviisaus
Hywä hoicka huowin waimo; paxusta Papin emändä
Hoikan ja paksun ero on selvä, mutta tulkinta on oma asiansa. Huoville riittää laihakin vaimo ja papille kelpaa vain tukeva?
Vaikka sana hoikka on samankuuloinen kuin heikko, Vanhan kirjasuomen sanakirjan artikkelissa siihen ei liity selvää arvolatausta. Sanoista hoikentaa ja hoikentua ei ole yhtään käyttöesimerkkiä eli tällaiselle toimenpiteelle ei ole kovin usein ollut tarvetta. Ottaen huomioon, että olen järkyttynyt 1970-luvun suomalaisten hoikista varsista, todennäköisesti 1700- ja 1800-luvun ihmisten enemmistö näyttäisi nälkiintyneiltä.
Sanoihin palaten selvä ero nykypäivään syntyy, kun siirtyy tarkastelemaan lih-alkuisia sanoja. Lihottava ei ole mitenkään pahaa vaan "lihava(mma)ksi kasvattava; ravitseva, lannoittava". Jos lihottaa, "saattaa lihomaan, kasvattaa lihava(mmak)si; ravita; voimistaa" tai "lannoittaa, parantaa maata". Lihaisa on tietenkin nykyäänkin esimerkiksi monessa kouluruokakeskustelussa positiivinen attribuutti. Lihava on kuitenkin menettänyt suurimman osan aiemmasta myönteisestä merkityksestään:
suuri, kookas; pulska, tukeva, hyvin ravittu, hyvinvoiva; painava, liikapainoinen / kuv. mahtava, vauras, hyvinvoipa; ylpeä, kopea / ruoka-aineista, ruoasta: vahva, ravitseva; runsas, yltäkylläinen; rasvainen, rasvapitoinen; substantiivina: rasvainen ruoka, rasva; myös kuv. / maa-aineista ym.: mehevä, öljyinen, ravinnepitoinen / loisteliaasta elämästä, vauraudesta, yltäkylläisyydestä, rikkauksista / maaperästä ym.: viljava, hyväkasvuinen, rehevä
Nimenomaan maaperän lihavuudesta oli kyse useimmissa 1800-luvun sanomalehtiosumissani. Vastakohtana oli laihuus, joka vähintäänkin tässä mielessä oli negatiivista. Sanakirja-artikkeli vahvistaa negatiivisuuden selitteillä
ihmisestä tai eläimestä, jonka ruumiissa on (liian) vähän rasvaa, alipainoinen / jossa on jotakin olennaista (liian) vähän, riittämättömästi / vähämerkityksinen, mitätön
Laihentaa ja useimmat esimerkit sanasta laihduttaa liittyvät juuri maaperään, mutta tiedossa oli, että "paastot laihduttawat [ruumiin]". Laihdutus oli sanakirjassa, mutta ei ahkerassa käytössä.
Melko todennäköisesti ensimmäinen suomenkielinen teksti, jossa kropanmallin yhteys terveyteen otettiin esille on Vaasassa 1786 julkaistu Konsti Elää kauwwan eli Tarpeellisia ja hyödyllisiä neuwoja ja Ojjennus-nuoria Terweyden warjelemisexi ja saada elää isohon ikähän. Tekstin epäillään olevan suomennos, mutta alkuperäistä versiota ei tietääkseni kukaan ole vielä löytänyt/tunnistanut.
Kohtuullisuus on oppaan pääohje, mutta lihavuus tulee esiin hieman ristiriitaisesti. Toisaalta se vaikuttaa hyvältä asialta, sillä
Uni eli nukkuminen on sangen hywä, kuin se on kohtuullinen; sillä se waikuttaa teräwän ymmärryxen, hywän muiston, ja kewiän työn; wahwistaa ne luonnolliset woimat, saattaa ruumijn lihawaxi ja luonnon lämpymäxi,
Mutta
Merkit, joista tietään, joss joku Elää Wanhaxi : [...] hoikka watta; [...] enemmän lihaa, kuin lihawuutta;
Ja lopulta
Mutta ne jotka owat kowin wirkut, käywät nopiasti ja tekewät ylön hilpiästi, eiwät elä nijnkauwwan kuin ne jotka owat werkkaiset. Ne joilla on hywä terweys ja eiwät paljon lijku tulewat wijmmein lihawaxi.
Eli pitkäikäisyys vaatii liikkumattomuutta, joka johtaa lihavuuteen, mutta ei kuitenkaan korreloinut pitkäikäisyyteen. No, tavallaanhan ristiriita sopiikin pitkäikäisyyden (turhaan tai toivottomaan) tavoitteluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti